Kun hän heräsi, oli aurinko jo noussut, vaikkei kello vielä ollut
neljääkään. Pappila ja pappilan piha olivat yhä varjossa, mutta hän
näki joen lännenpuolisilla vaarojen huipuilla auringon kilon
heloittavan.
Tuntien itsensä levänneeksi ja terveeksi Helvi-rouva hypähti
vuoteestaan ja valmistausi hiihtämään. Eteisessä viimeistellessään
pukuansa hän kuuli keittiön oven käyvän. Piika oli tuomassa nuorelle
rouvalle aamujuomaa.
"Nytkö jo rouva on liikkeellä?" kummaili hän. "Ja hiihtämäänkö taas?"
"Hiihtämäänpä vain", vastasi Helvi-rouva aamuvirkkuna. "Anna ei usko,
kuinka hauskaa on hangella hiihtää, varsinkin kun on näin paljon
mäkiä... Minun tekisi mieleni tuonne kauas... oikein korkean vaaran
laelle, mutta minä en uskalla lähteä yksin... Siellähän on niin kauhean
korkeita vuoria..."
"On siellä... Rattostunturi on korkein... Siellä se Virkavaaran
metsäherrakin kuuluu hiihtelevän... Mutta siellä on karhuja ja
ahmoja... ja kaukanakin se on..."
"Ja näyttää olevan niin likellä. Onko Anna käynyt Rattostunturin
huipulla?"
"Olen minä isän kanssa. Jos isä lähtisi matkaan, niin kyllä tohtisitte
lähteä... Isällä on pyssyjä, ja hän osaa kaikkialle kiveliöön... Jos
vain olisikin pyytää isää..."
"Todellakin. Missä Annan isä asuu?"
"Virkavaaran takana. Virkavaarasta lähtee porotiekin meille... eikä
siellä muita mökkejä olekaan... Sanotaan Kivi-Olliksi minun isääni..."
"Tohtisiko sinne hiihtää?"
"Hyvin tohtii. Kyläläisten metsätiekin menee meidän kautta. Ei
Virkavaarasta ole kuin pikkusen matkaa meille..."
-- Ehkäpä hiihtelenkin sinne päin, -- mietti Helvi-rouva.
Mutta ovea kiinnipannessaan hän kysäisi vielä Annalta:
"Nukkuvatko ruustinna ja rovasti vielä?"
"Nukkuvat. Menkää onnessa!"
Helvi tuli pihalle, otti rakennusta vasten nojallaan olevista
tikapuista sukset ja kantoi ne pihan poikki mäkikujalle.
Tallin luona valmisteli renki metsäänlähtöä, uni silmissä vielä.
"Metsäänkö Antti lähtee?"
"Niin olisi tässä ajatus."
Helvi painui kujasta, nousi suksille ja lähti hiihtämään, entistä
reittiään noudattaen. Sanomaton ilon ja riemun tunne täytti hänen
sydämensä, kun sukset liukkaina kiitivät hangen kovaa pintaa.
Tyttövuosien riemuisat retket muistuivat mieleen, ja semmoinen
elämänhalu paisutti sydäntä, että lentoon teki mieli...
-- Kuinka maailma kuitenkin on kaunista... miksi ihmiselämän täytyy
olla niin pilvistä ja ikävää? -- hän mietti ja työnsi suksensa
nopeampaan vauhtiin ja antoi, kerran hyvään menoon päästyään, suksien
lipua loivaa myötälettä tielle asti. Mutta siitä hän kääntyi mäkeen
päin melkein Virkavaaran kohdalle ja alkoi pyrkiä harjulle kartanoa
alempaa, jossa nousu oli loivempaa. Nyt hän näki Virkavaaran likempää
ja erotti tummat ikkunaverhot sen etelänpuolisista ikkunoista.
Molemmista valkoisiksi kalkituista savupiipuista nousi vaaleaa savua
suoraan ilmaan. Rakennuksen takana, aivan vaaran laidassa, mutta
männynlatvoja ylempänä, toijasi viiritangon päässä teiren kuva...
Etelän- ja lännenpuolisilla rinteillä ihan rakennuksen takana näytti
olevan puutarha, koska sitä ympäröi, vielä puoleksi lumeen peittyneenä,
valkoiseksi maalattu aita...
Helvi kohosi kohoamistansa harjua ylös. Minkätähden hänen sydämensä
sykähteli niin kummasti, ja minkävuoksi hän tunsi kuin pettymystä, kun
ei nähnytkään metsäherraa hiihtelemässä?... Sillä sitä hän ei halunnut
kieltää itseltään, että hän oli tätä toivonut... Olisi ollut hauska
nähdä tuon uljaan miehen rennosti viillättävän rinnettä alas joen
jäälle...
Hän oli saapunut vainion laitaan, josta alkoi metsä, harvaa, lyhyttä
kuusikkoa ensin, mutta edempänä se näytti muuttuvan jouhimänniköksi.
Kerran vielä hän silmäsi Virkavaaraan päin ja näki nyt suoraan pihalle,
jonka poikki juuri käveli vaimoihminen, vesisankoa kantaen.
Helvi hiihteli verkkaan, varsinkin kun nousu vieläkin oli melko
jyrkkää. Edempää, metsästä päin, siinsi laajoja, lumisia vaarojen
lakia, ja jostakin alempaa notkosta kuului kulkusten helinää. Hän
päätti uskaltaa sinnepäin, mistä kuuli tiukujen äänen. Siellä oli ehkä
kyläläisten metsätie, josta Anna oli puhunut.
Mutta tuokion hiihdettyä, kun hän jo oli ehtinyt pitkien mäntyjen
keskelle, alkoivat sukset luistaa itsestään. Hän oli hiihtänyt jo yli
harjun, joka nyt alkoi viettää metsään päin. Hän antoi suksien lipua
puiden välitse, tuolloin tällöin työntäen sauvoilla vastaan. Mutta hän
ei arvannutkaan, että rinne niin pian jyrkkeni, jolloin vauhti sitä
mukaa eneni. Onneksi harveni metsä, ja hän oli edessään näkevinään
aukean paikan ja kuuli kulkusten äänen aivan lähellä.
Silloin luiskahti häneltä jalka toisen suksen varpaalliselta pois,
jolloin suksi lähti kiitämään rinnettä alas, linkkapaikoissa hypäten
sylittäin.
Helvi pelästyi niin, ettei tiennyt mitä tehdä. Hanki ei vielä kantanut,
mutta sompasauvojensa ja toisen suksensa varassa hän pyrki eteenpäin,
sinne käsin, johon oli nähnyt suksensa katoavan.
Hän ajatteli huutaa. Ehkä tuo metsään menevä, jonka kulkunen vieläkin
kuului, kuulisi huudon.
Silloin hän kuuli alempaa rinteen alta miehen äänen:
"Hoi! Täällä on suksenne!"
"Hoi", huudahti hän vastaan ja koetti pyrkiä niin nopeaan kuin voi
äänen taholle.
Mutta kun hän ehti aukean laitaan, näki hän miehen hiihtävän häntä
kohden. Hän tunsi heti Martti Laguksen ja hämmästyi kovasti. Hänellä
näkyi olevan Helvin suksi olallaan.
"Kevään hanki on kavala... se pian ryöstää suksen", kuuli Helvi Martin
sanovan, samalla kun tämä kohotti lakkiaan ja hiihti hänen luokseen.
Hänen käytöksessään oli niin luonnollista reippautta, mutta samassa
hienoa kohteliaisuutta, että Helvi pian tointui entiselleen.
Kun Martti ojensi hänelle vankan, päivettyneen kämmenensä ja ilmoitti
nimensä, tuntui Helvistä nyt äskeinen vastoinkäyminen somalta. Hän oli
huomaavinaan Martin silmissä kummallista hämmästystä, kun tämä kuuli,
että Helvi oli maisterin rouva ja tänne saapunut virkistymään.
Helvi selitti Martille retkensä tarkoituksen ja että hänellä oli
aikomuksena mennä pyytämään Kivi-Ollia oppaaksi, hiihtääkseen
Rattostunturille.
Martti hymähti.
"Ei sinne niinkään pian pääse", hän virkkoi. "Ja nyt ette, hyvä rouva,
pääse ensinkään. Katsokaahan... suksestanne on varpaallinen kulunut
poikki... ja siksi se jalasta irtautuikin... Sallitteko minun korjata
tämän?"
Helvi loi häneen kiitollisen silmäyksen. Hänen kasvonsa hohtivat
hiihdosta, ja kiharat korvallisilla olivat nousseet enemmän koholle.
Vaikka hän vain vilahdukselta katsahti Martin silmiin, oli hän niiden
ilmeestä huomaavinaan ihastusta, joka paistoi ikäänkuin kirkastuneen
surun läpi.
Martti veti veitsensä, joka aina riippui tupessa hänen kupeellaan, sekä
palasen nahkaremmiä taskustaan ja alkoi korjata varpaallista.
"Teillä on kaikki matkassanne!" ihmetteli Helvi.
"Kyllä erämaa poikansa neuvoo", sanoi siihen Martti.
Helvi oli luonnostaan puhelias ja virkku. Martin korjatessa
varpaallista hän alkoi puhella minkä mitäkin. Ihmetteli ja ihaili tätä
Pohjolan luontoa, joka oli ollut hänelle aivan vieras, mutta johon
mieltyi päivä päivältä yhä enemmän.
"Varsinkin valoisat illat ovat minusta aivan merkillisiä. Ensi öinä en
voinut nukkua, tuntui niin oudolta", kertoi hän.
"Niin oli minustakin ensinnä, mutta nyt olen jo tottunut."
"Kauanko olette jo ollut täällä?"
"Toistakymmentä vuotta. Taloni on tässä aivan lähellä..."
"Minä tiedänkin. Ruustinna on kertonut teistä..."
"Minusta...?"
"Niin. Ohimennen vain... Kuinka satuitte tänne?"
"Minulla on tapana aamuisin hiihdellä täällä ympäristöllä, kun ei tule
menoa pitemmälle. Siellä minä kävin Kivi-Ollin luona... Me olemme tässä
naapureina..."
Helvi näki metsäherran taitavasti korjaavan varpaallista, hangella
suksiensa päällä istuen. Hän näki hartiat, mustan tukan ja osan
poskipartaa, ja kun Martti nosti päätään, kauniit miehekkäät kasvot ja
surumieliset silmät. Mutta hän näytti niin ihmeen terveeltä ja
reippaalta, ja kuitenkin oli hänessä jotakin hienon hienoa
maailmanmiestä. Oliko ehkä tuo hänen äänensä miellyttävä sointu ja
surumielisten silmien ilme painanut häneen tuon leiman... Puku ei
pettänyt. Harmajat sarkavaatteet, paulakengät ja naapukka.
"Kas nyt tämä on valmis", virkkoi Martti ja nousi istumasta. "Minä
sanon vielä, nuori rouva, teille yhden seikan... Neuvoisin, ettette nyt
lähtisi Rattostunturille... nyt on jo myöhäinen, ja sinne on melko
matka. Palatessa vajottaa hanki, ja hiihto on raskasta..."
"Teitä kai täytyy uskoa... joka tunnette seudun ja sään..."
"Ja sitäpaitsi pitää sinne mennä hyvin varhain, päivän noustessa...
silloin sieltä on kaunis ja suurenmoinen näköala..."
Martti ojensi suksen Helville, joka asetti sen jalkaansa.
"Mutta kuinka voin teitä kiittää, herra Lagus!" sanoi hän.
"Ei kestä kiittää! Minua on aina sanottu epäkohteliaaksi naisille,
mutta tarpeen tullen sentään teen palveluksen. Mihin päin rouva aikoo?"
"Pois vain. Minä jätän Rattostunturi-retken toistaiseksi eli siksi kun
pappilan Uuno-maisteri tulee kotiin."
"Jos suvaitsette, niin hiihdän edellä... tästä pääsee kiertämällä
loivia nousuja pitkin harjulle... Ette taida olla juuri kovinkaan
tottunut suksille..."
Martti hiihti edellä, Helvi perässä.
"Siltäkö näyttää? Nuorena minä olin koko kylän paras, mutta sitten, kun
jouduin kaupunkiin, olen harvoin hiihdellyt", puheli Helvi jälessä
hiihtäen.
"Eipä kumma sitten, jos oudostaakin... Eivätkä nuo teidän suksennekaan
ole sopivat keväthangelle..."
"Mutta te taidatte olla vallan mainio suksimies... Minä näin eilen
aamulla, kun laskitte joelle..."
"Näin minäkin teidät..."
Martti hiihteli hitaasti, hyvin arvaten, ettei hänen kumppaninsa
jaksaisi muutoin seurata; varsinkin muutamissa paikoin piti aikalailla
työntää ennenkuin pääsi eteenpäin.
Kun olivat ehtineet harjun päälle, josta jo näkyi jokiuoma ja taloja
sen molemmilla rannoilla, esitteli Martti:
"Jos hiihtäisimme tätä männikköä pitkin harjun selkää palasen matkaa,
niin kohoaa siitä puuton kallio, josta näkee mainion selvästi
Rattostunturille..."
"Me hiihdämme sinne!" kuuli Martti Helvin sanovan.
Hyvä Jumala! Helvin ääni helähti kuin Esteri-vainajan ääni. Martti
tunsi olevansa kuin kuumeessa, eikä hän uskaltanut katsoa taakseen.
Helvi näki hänen kääntyvän hiihtämään pitkin harjunselkää. Mikä uljas,
kookas mies! Hartiat olivat pystyt ja selkä leveä, ja niskassa taittui
musta tukka somiksi kiehkuroiksi. Tuommoinen tulikin miehen olla!
Hetken hiihdettyä Helvi puheli:
"Tämä oli vallan hauska sattuma... Kohdata ventovieras, joka auttaa
pulasta... No, onpa minulla nyt retkeltäni kertomista..."
"Maksaako vaivaa puhua mitään?" kuuli hän Martin sanovan.
"Kuinka niin?"
Helvin ääni ilmaisi kummastusta.
"Ilman vain. Minusta tämä on... Mutta jos tahdotte olla kiitollinen
minulle pienestä palveluksestani, niin ette virka mitään..."
"Miksi niin tahdotte? Mutta täytyyhän minun kertoa, että kohtasin
teidät..."
"No, niin taitaa olla..."
He saapuivat korkean, puuttoman kallion luo, jonka laki oli paljoa
korkeammalla puiden latvoja.
"Tässä tämä on. Tuolta toiselta puolelta pääsemme suksinemme ihan
huipulle", selitti Martti.
"Onpa tämä... kuinka kummallinen kallionmöhkäle!" ihmetteli Helvi. "Ei
tästä ole kukaan mitään puhunut..."
"Tarina kertoo, että jättiläinen kiskaisi tämän lohkareen istuimekseen,
kun halusi katsella tuonne alas jokilaaksoon... Kesäiltoina on tapanani
käydä täällä..."
"Yksinkö?"
"Useimmiten."
He nousivat laelle, jonne Rattostunturi näkyi koko komeudessaan ja
edessä matalampia kukkuloita, tummia korpia ja päivän valaisemia
männiköitä.
"Miltä näyttää?" kysyi Martti.
"Tämähän on aivan... en osaa niin sanoa..."
"Jos katsotte noiden mäntyjen latvain yli, näette pappilan rakennuksen
harjan", osoitti Martti.
Todellakin. Sieltä näkyi pappilan rakennuksen harja ja valkoiset
savupiiput.
"Olemme aivan pappilan kohdalla!" sanoi Helvi.
"Aivan. Eikä tästä ole kuin yksi huraus, niin on pappilan pihassa."
"Tännepä minun pitää toistekin retkeni ulottaa."
Kun he laskeutuivat alas kalliolta, virkkoi Martti:
"Tämä on ollut hauska aamu."
Hänen äänessään tuntui taas tuo miellyttävä, miehekäs sointu, joka
hiveli Helvin korvaa kuin soitto.
"Senvuoksi, että te näytätte ymmärtävän tätä luontoa... tätä luontoa,
jota minä rakastan ja josta imen elämäni."
"Niin", virkkoi Helvi, mutta hän ei uskaltanut katsoa Marttia silmiin.
"Kuinka kauan rouva aikoo täällä viipyä?" kysyi Martti hetken kuluttua.
"En tiedä, mutta mielelläni oleskelisin täällä vaikka koko ensi
kesän..."
Hän sovitti valkoista hiihtolakkiaan, asettaen sen enemmän taaksepäin.
Silloin heidän katseensa sattuivat yhteen, sekunnin ajaksi vain, mutta
kummankin rinnassa läikähti lämmin, ihana laine, joka pani koko olennon
väräjämään.
Hyvästi jätettäessä Martin vankka koura vapisi, ja äänikin tuntui
vavahtavan.
Hän näki Helvi-rouvan lähtevän myötälettä alas pappilaan päin, katoavan
puiden taakse, ja kuuli hetken päästä vain suksien rapisevan hangen
pintaan.
Silloin hänkin työnsi suksensa liikkeelle, niin että sommat painuivat
syvälti hankeen ja kerimet singahtivat pois paikaltansa.
Vasta lähelle kotia päästyään hän selvisi huumauksestaan...
Hänen sydämensä sykki niin, että tahtoi rinnan halkaista, ja
tulenliekkinä leimusivat ajatukset. Yksi ainoa selvä ajatus, kylmä ja
todellinen, oli jäänyt hänen mieleensä:
-- Hän on toisen oma... toisen oma, johon minulla ei ole oikeutta...
Ja melkein kuin sairaana hän tuli kotia, kävi huoneeseensa ja istahti
väsyneesti tutulle paikalleen.
Kuinka kummallista saattaakaan olla ihmiselämä! Hän, joka ei enää
koskaan uskonut näkevänsä naista, joka häntä viehättäisi... joka oli
pitänyt pyhänä ensi lempensä ja elänyt sen kirkkaissa muistoissa...
jolla oli selvänä vanhan nuorenmiehen yksinäinen elämä...
Ja aavistamatta, äkkiä ilmestyy nuoruuden unelma elävänä, verevänä ja
loisteliaana hänen eteensä... käy kuin kirkastetusta maailmasta...
Olivatko ne hänen ainaiset toiovomisensa kevään hengettärestä
toteutuneet?
Olivat.
Ja toivat tullessaan tuskan, joka repi auki puoleksiparantuneet haavat.
Sillä hän, jonka silmien sinessä hän näki autuuden ja elämän, oli
toisen oma... toisen oma, johon hänellä ei ollut mitään oikeutta...
Mutta noussut myrsky tyyntyi vähitellen, ja hiljainen maininki alkoi
käydä hänen sydämessään.
Hän oli kuitenkin nähnyt nuoruudenunelmansa, nähnyt ilmi elävänä ja
käsin häneen koskenut. Kukapa estäisi häntä rakastamasta? Kuka
rakentamasta uutta satumaailmaa, uutta kultalinnaa mielikuvituksensa
mailla?
Sen loistossa hän viettäisi loput elämänsä päivät ja kuolisi rikkaana
onnen ja lemmen suosikkina.
Eikö hän ollut nähnyt Helvi-rouvan syvissä sinisissä silmissä ilmettä,
joka selitti kaikki ja antoi hänelle aavistuksen toisen kärsimisistä!
Sillä se, ettei Helvi ollut onnellinen, selvisi hänelle pian. Hän ei
ollut puhunut sanaakaan miehestään, ei kodistaan...
Kuka osaisi tietää, kuinka paljon jo Helvikin oli kärsinyt -- ja oliko
koskaan ollutkaan onnellinen!
Ehkäpä juuri kärsimiset ja surut veivätkin heitä lähelle toisiaan? Ehkä
oli olemassa salainen voima, joka yhdistää sielut jo täällä elämässä!
Hän tunsi kuinka äskeinen myrsky tyyntyi ja suloinen, ihana tunne alkoi
rintaa kiertää. Hiljainen onnen ja rauhan tunne tuntui laskeuvan
sydämeen ja mieli vaeltavan kaukana kultaisissa kartanoissa...
Oliko hän valveilla vai näkikö hän unta?
Mutta se hänelle selvisi, että se kevään hengetär, jota hän oli
toivonut pöytänsä päähän, oli Helvin näköinen... aivan niinkuin hän se
olikin...
V
Pappilaan, kotonaan käymään, oli Uuno-maisteri saapunut.
Häntä olikin jo ikävöiden varrottu. Ei ollut ketään koko pitäjässä,
joka olisi kyennyt hommaamaan yhteisiä huveja tai retkiä.
Kestävät, keväiset hanget viehättivät, ja Uunon tapasi vielä entinen,
poikavuosiensa reipas mieli. Hurjaa vauhtia hän ennen viillätti
suksineen pyörryttäviä jyrkänteitä alas. Varhaiset hankiretket olivat
hänen suurimmat ilonhetkensä, ja niihin osaa ottamaan hän kehoitti
nuoria ja vanhoja.
Jo hänen tulonsa vaikutti repäisevästi kaikkiin nuoriin.
"Annatte tällaisten helisevien hankiaamujen mennä hukkaan", hän nuhteli
kaikkia.
Silloin kaikki heräsivät ja huomasivat kevään riemuineen saapuneen.
Helvi-rouvan alakuloisuus oli kadonnut, ja hän näytti imevän terveyttä
hiihtoretkillään. He olivat usein tavanneet toisensa, Martti metsäherra
ja hän.
Kuinka niin lienee sattunutkin? Etsivätkö toinen toistansa, vai
sattumako heidät yhteen vei?
Iltaisin aina, kun Helvi-rouva oli levolle laskeutunut, koetti hän
tyynnyttää heräävää rakkauttaan ja vastapainoksi asettaa sen, että hän
oli toisen miehen vihitty vaimo, jolla ei ollut oikeutta rakastaa
muita. Mutta hän ei onnistunut. Päivä päivältä kävi hänelle
selvemmäksi, ettei hän koskaan ollut rakastanut miestään -- ja ettei
hänen miehessään ollut mitään rakastettavaa... Hänen pieni lapsensa,
jota hän rakasti ja jonka elämä oli hänenkin elämänsä, oli kuollut.
Mikä sitoi hänet vielä elämään?
Velvollisuusko tuota miestä kohtaan, joka aina oli ollut hänelle
vieras?
Niin, niin. Hän ei voinut, hän ei saanut rikkoa valaansa, hänen täytyi
tyytyä köyhään onneensa ja yksin kulkea elämänsä läpi!
Mutta olisiko synti, jos antaisi lämpöisen laineen sydämen ympärillä
loiskia, muistellessa tuon oikean oman uljasta vartta ja miehistä
miehuutta? Olisiko väärin antaa rinnan riemuita?
Miksei saisi omassa sydämessään iloita? Miksei saisi kuunnella hänen
äänensä sointua, komeaa vartta mielessään ylistellä ja surumielisten
silmien ilmeestä nauttia?
Miksei saisi!
Eihän hän sen pitemmälle koskaan tahtoisikaan ajatella, ei enempää
toivoa, sillä hän tunsi velvollisuutensa, -- ei käsin koskea häneen,
joka kuitenkin oli hänen nuoruudenunelmiensa ihanne... Kauempaa vain
katsella ja salassa rakastaa, ja pitää lemmen laineiden loiskinnan
omana yksinäisenä onnenaan...
Eikä häntä tunto soimannut eikä mieltä painanut se, että hän nukkui
Martin kuva mielessään ja heräsi unesta, jossa Martti eli sankarina.
Tuon yksinäisen miehen sydämen täytyi olla rikas ja hellä! Sinne mahtui
taivaan iloa ja elämän suru, jotka siellä kullaksi lyötiin ja
välähtivät näkyviin silmien surumielisessä ilmeessä. Semmoista miestä
saattoi rakastaa, semmoisen sylissä istua, ilman himoa ja kiihkoa,
otsaa ja hiuksia silitellä ja autuasta onnea tuntea...
Semmoinen oli ollut se hänen nuoruudenihanteensa, jota ei koskaan ollut
luullut näkevänsä!
Mistä tuli sellainen halu ja ikävä tänne kauas Pohjolaan? Aavistiko
sielu, että siellä oli se, josta nuorena unta näki ja joka koko elämän
ajan oli näkymättömänä seurannut häntä?
Aamuvirkkuna hän nousi ja kävi laulaen työhönsä, milloin ei lähtenyt
hiihtelemään.
Mutta tänään hänellä olikin aikomus käydä Uuno-maisterin kanssa
Virkavaaraan, pyytämään Martti Lagustakin yhteiselle hankiretkelle.
Pitäjässä oli paljon nuoria, muualta, etelämpää tulleita, jotka eivät
olleet nähneet Pohjolan luontoa, eivät tienneet sen suuruutta ja
viehätystä, joka kohtasi kulkijaa keväisinä aamuina. Paljon oli
kirkonkylässä omankin pitäjän nuoria, jotka eivät olleet koskaan
käyneet Rattostunturin laella.
Uuno-maisteri sai kaikki innostumaan, ja yhdessä Helvi-rouvan kanssa he
hommasivat retkeä.
Tuumasta tuli tosi, varsinkin kun hanget nyt olivat käyneet koviksi ja
ihmisen, jopa hevosenkin kestäviksi.
"Martti täytyy saada innostumaan matkaan", puheli Uuno Helville, kun he
valmistausivat lähtemään Virkavaaraan. "Vaikkei hän olekaan koskaan
ottanut osaa rekiretkiin eikä juominkeihin, uskon minä, että tämä on
retki, joka häntä miellyttää. Käyhän hän Rattostunturin laella yksinkin
niin kesäisin kuin syksyisinkin. Kyllä hän nytkin lähtee. Sitäpaitsi
hän on tottunut metsämies, tietää joka luolan ja lokeron ja ahman ja
karhun pesät... Komppeet matkaan, ja nyt lähdemme!"
Ja Uuno pyöräytti Helvi-rouvaa kuin nuorta tyttöä.
"Olisi saanut olla se sinun kuiva maisterisikin täällä tuultumassa",
nauroi hän sitten.
"Menkää nyt ja olkaa ihmisten lailla", varoitti ruustinna. "Martti
forstmestari on ankara herra, joka harvoin hymähtää."
"Ooja... kyllä me sen vanhan pojan taivutamme", uskoi Uuno, ja he
lähtivät kävellen Virkavaaraan päin. "Parempaa toveria ja ihmistä kuin
Martti on, on mahdoton ajatella. Minäkin olen vasta näinä viime vuosina
oppinut häntä oikein tuntemaan. Merkillistä vain, että hän edelleen on
naimattomana ja ettei hän ikävöi täältä pois, vaikka tämä ei ole hänen
syntymäseutunsa. Välistä hän saattaa olla verrattoman hauska nuorten
miestenkin joukossa, mutta enimmin hän rakastaa yksinäisyyttä ja
metsästysretkiään."
"Hän näyttää niin vankalta ja voimakkaalta", sanoi Helvi. "Kuuluu
karhujakin ampuneen..."
"Montakin... eikö liene jo luku kymmenissä... Mutta täälläpä hän
näyttää aikovan koko ikänsä olla, kun tuommoisen talonkin rakensi."
Martti oli nähnyt heidän tulonsa ja joutui vieraita vastaan kujalle,
puutarha-aidan viereen. Helvi huomasi, että hän oli tavallisessa
herraspuvussa, ja paulakenkäin sijassa oli pitkävartiset anturakengät.
Partakin oli kuin sileämpi, niin että suurten silmäin ilme tuli kuin
paremmin näkyviin. Muuten hän näytti entistä vakavammalta.
Mutta iloisuus, joka ilmausi hänen käytöksessään, osoitti selvään, että
vieraat olivat sangen tervetulleita.
Jo pihalla Helvi kohtasi monenlaista outoa. Kaksi poroa seisoi kujalla
hangen päällä, luppoja syödä nopostellen, ja monenlaisia pulkkia,
poronkelkkoja ja vetureita oli pitkä jono ulkohuoneen seinää vasten.
Muuten tuntui kaikki kovin sievältä ja somalta ja kodikkaalta, yksin
rautakellon kalkatuskin, joka kuului poron kaulasta.
"Täällähän sinun vanhat ajokkaasi vielä ovat hengissä", virkkoi Uuno.
"Nytpä Helvikin saisi koettaa poron kyytiä..."
"En minä uskalla", sanoi Helvi ja lähestyi poroja varovasti.
Hän kuuli Uunon ja Martin puhelevan poronajosta, josta hän ei paljoa
ymmärtänyt.
Kun he kävivät sisään, huomasi Helvin tarkka silmä, että talossa oli
järjestystä rakastava isäntä.
"No, etkö sinä ala jo hommata akkaa itsellesi? Jopa tähän taloon nyt
sopisi tulla", puheli Uuno kalosseja riisuessaan.
Kun Martti auttoi kappaa Helvin yltä, tunsi Helvi, että Martin käsi
hipaisi hänen niskatukkaansa.
Martti käski vieraat saliin ja kävi itse keittiön puolelle.
Uuno haki tupakkaa ja oli kuin kotonaan. Sali oli komeasti sisustettu,
melkein ylellisesti. Suurella ympyriäisellä pöydällä, joka oli keskellä
lattiaa, oli komea valokuva-albumi. Seinillä riippui nuorempien
taiteilijain tauluja, ja kahden ikkunan välissä oli Martin oma
rintakuva, joka oli nuorempana maalattu.
Molemmista salin ikkunoista oli kaunis näköala alas tielle, kylälle ja
joen jäälle ja kauas siintäviin vaaroihin lännen taivaanrannalle.
Helvi silmäili ulos ikkunoista.
-- Tämmöisen luonnon ympäröimänä täytyy viihtyä yksinkin, -- hän
ajatteli.
"Mutta kyllä hänellä on herrain päivät", virkkoi Uuno ja istahti
keinutuoliin tupakoimaan. "Olisipa meillä maistereillakin tämmöiset
lokaalit ja tämmöinen näköala... Mitä sanot, Helvi?"
"Mitäpä sanoisin. Toisilla on, toisilla ei..."
Martti palasi. Uuno huomasi, että Martin käytöksessä nyt, Helvin vuoksi
kai, oli jotakin herrasmaista kohteliaisuutta, jota hän ei ennen ollut
Martissa nähnyt. Kas vain, kuinka komea kavaljeeri olikin! Uuno kävi
suoraan asiaan ja selitti, minkä vuoksi olivat lähteneet.
"Huomenaamulla lähdetään Rattostunturille ja sinä mukaan", sanoi hän.
"Äläkä yritäkään panna vastaan. Olen luvannut hauskaa tään pitäjän
nuorille, ja huomenaamulla on kestävä hanki."
Martti suostui, esittipä lisäksi, että otettaisiin evästä ja kahvia
mukaan.
Herrain haastellessa retkestä asettui Helvi katselemaan
valokuva-albumia. Nuoren, mustatukkaisen tytön vieressä oli Martinkin
kuva, jossa hänellä oli ylioppilaslakki päässä. Sillä nuorella naisella
oli syvälliset silmät, jotka ihmetellen näyttivät katsovan maailmaan.
Martti oli parraton, eikä silmien ilmeessä huomannut sitä
surumielisyyttä, joka niissä nyt aina näyttäytyi. Mutta vartalo oli
komea, olkapäät pystyssä ja rinta kuin ruhtinaalla. Helvi selaili
eteenpäin.
"Ei, mutta... Etkö sallisi minun käyttää tuota 'Luppanaa'. Käyn pienen
kierroksen tiellä vain", aloitti Uuno.
"Luppana" oli Martin parhaan ajokkaan nimi.
"Varsin kernaasti. Mutta kuten tiedät eivät porot enää näin keväisin
ole virkkuja", sanoi Martti.
"Nyt, Helvi, saat hyvää kyytiä", virkkoi Uuno sitten Helviin kääntyen.
"En minä uskalla lähteä, enkä pysy pulkassakaan..."
"Tule pois vain... Sitten ei enää ole tilaisuuttakaan... porot
päästetään pian kiveliöön."
"Koeta nyt yksin ensin", naurahti Helvi. "En minä ainakaan nyt
uskalla."
Kahvit juotua Uuno hommasi ajoon. Martti valjasti ajokkaansa
liukkaimman pulkan eteen. Helvi seisoi kuistin ovella ja katseli.
Hän ei nähnyt poroa eikä Uunoa, hän näki vain Martin, joka avopäin
puuhaili ja valjasti poroa.
"Katsohan käänteessä tarkkaan, sillä tämä pulkka on pahantapainen",
neuvoi Martti.
"Älä hätäile. Eiköhän menne vanhaa latua", kehui Uuno, talutti poron
kujalle asti ja hyppäsi pulkkaan.
Vaikka olikin keväinen päivä, oli ilma kylmähkö ja päivä pilven takana.
"Luppana" oli kuuluisa "tolvaaja", jonka vertaa ei tietty. Ja äkäisenä
se kirmasi ulos kujastaa niin että pulkka perässä hyppeli, ja puhalsi
myötäleessä vihaiseen laukkaan.
Helvikin riensi kujalle katsomaan. He näkivät Uunon tienhaarassa
taitavasti välttävän pulkan kaatumisen, vaikka se käänteessä
singahtikin siipenä kauas syrjään.
Helvi seisoi aivan Martin vieressä ja kuuli Martin puhuvan... näki
kauniit hiukset, valkoisen otsan ja päivettyneet kasvot. Hän ei
ulottunut Marttia olkapäähänkään, vaikka hänkin oli pitkä... Hänelle
tuli yhtäkkiä niin kummallinen halu laskea kätensä Martin olkapäälle...
niin että hän säpsähti...
Kun he tulivat takaisin saliin, riensivät he molemmin ikkunasta
katsomaan Uunon menoa. Uuno viillätti jo kaukana kylän raittia
alaspäin.
Helvi seisoi ihan ikkunan luona ja Martti hänen takanaan. Hän tunsi
Martin hengityksen likellään, ja taas läikähti lämmin laine hänen
sydämessään.
"Kertokaa nyt jotakin itsestänne", pyysi Helvi ja istuutui albumia
katselemaan.
"Mitäpä tietäisin kertoa", sanoi Martti. "Yksinäisen miehen elämässä ei
ole liioin kertomista."
"Voipi olla paljonkin, vaikka paljon on silläkin, joka ei ole yksin."
Martti istuutui toiselle puolen pöytää. "Niin saattaa olla. Elämä on
valmistusta johonkin... parempaan", hän sanoi melkein hellästi.
"Niinkö te uskotte?"
Helvin katse tapasi Martin katseen, ja kumpikin punastui kuin
säikähtäen.
Jonkinlainen villi riemu kohtasi Martin, ja aina salassa olleet tunteet
rynnistivät yli sulkujensa. Hänen täytyi nyt saada sanoa, sanoa tälle
ainoalle naiselle koko elämänsä salaisuus, sanoa rakkautensa ja tulkita
tuskansa...
Ja istuen toisella puolen pöytää hän alkoi puhua... Hän kertoi
nuoruutensa ja kuvasi lemmittynsä, Esteri-vainajan.
Helvi kuunteli henkeään pidättäen ja unohti muun maailman. Mutta kun
Martti puhuessaan pääsi siihen kohtaan, jossa hän kuvasi Helvin olevan
Esterin, tarinaan kevään hengettärestä, ja että hän ei sille mitään
voinut, että rakasti... rakasti tulisesti, peitti Helvi kasvonsa ja
värähteli...
Saisiko hänkin kertoa, mitä hän tunsi? Hän kuvasi suhteensa mieheensä
ja surunsa kuolleesta lapsestaan, hän selitti tuskan, joka rintaa
viilteli, kun tiesi olevansa sidottu koko elämänsä ajaksi...
"Niin... niin... te olette toisen oma, johon minulla ei ole mitään
oikeutta", kuuli hän Martin sanovan.
Hän aikoi siihen vastata, mutta silloin he kuulivat poronkellon kilinän
ja arvasivat, että Uuno oli palannut retkeltään.
Helvin ja Uunon mentyä Martti alkoi valmistautua huomista hiihtoretkeä
varten. Hän liikkui kuumeentapaisella kiireellä, ja hänen kasvonsa
punottivat.
Tuliko todella se tapahtumaan, jota kauan, kauan syvällä sydämessä oli
toivonut? Kävisivätkö toteen pitkien talvi-iltojen haaveet ja
kirkkaiden keväiden unelmat!
Tapahtuisivatko ne todellakin?
Suuri, pyhä ja ihana unelma kävisi toteen!
Hän saisi retkeillä samojen vaaranlakien yli, korpiin laskea ja niistä
hongikkokankaille nousta sen unelmiensa naisen seurassa, jota iän
kaiken oli toivonut! Hän saisi kiivetä Rattostunturin huipulle, missä
oli yksin viettänyt monta kirkasta kevät-aamua, haaveksien siitä
toisesta, jota ei ollut koskaan nähnyt.
Nyt oli nähnyt. Satumaailma oli muuttunut todelliseksi! Mitä huoli, jos
se olisikin ohimenevää unelmaa, joka ei koskaan voinut muuta olla
toisen oman rinnalla. Pääasia oli, että ihana kevätunelma oli sittenkin
toteutunut ja hänen kallis toivonsa täyttynyt. Hän rakasti ja oli
rakastettu. -- Suurempaa onnea hän ei jaksanut toivoakaan!
Iltamyöhäisellä Kivi-Olli saapui kuulustelemaan. Lähdettäisiinkö
karhujahdille? Yö tulisi kylmä, ja hanki kantaisi hevosenkin.
Olli tapasi Martin retkelle valmistautumisen puuhissa. Mutta kun
Kivi-Olli palasi mökilleen, kertoi hän eukolleen, ettei Martti
metsäherra enää ollut entisellään. Ei ollut sanonut joutavansa karhun
perään, vaikka ennen ei taivas eikä helvetti pidättänyt.
Mutta eukko tiesi syyn. Pappilasta oli Anna käynyt kotonaan ja
kertonut, että kaikki pitäjän nuoret lähtevät huomenaamulla
Rattostunturille.
"Kun ei vain liene tullut forstmestarimmekin vuoro", arveli eukko.
"Niin se on minusta ollut erilaisempi näinä päivinä." Mutta Olli
sylkäisi ja kirosi ja sanoi, että jo taisivat viedä häneltä naapurin.