Marie Römer.
"Jörgen..." hän ei tiennyt mitä sanoisi. Sitten hän puhkesi itkuun ja
paneutui hänen rintaansa vasten.
Hän ei hämmästynyt nähdessään kirjeen, hän Amalielle kirjoittaneensa
neiti Römerille, ja hän arvasi että vastaus tulisi Amalielle. Mutta
nähdessään sanat "Sinun uhriasi ei vastaanoteta", oli kuin kaikki
suonet ja hermot hänessä olisivat jääksi muuttuneet.
Sitten kävi mieli katkeraksi. Että hän voi sanoa ei, kun hän piti
hänestä ja tie oli auki! Ettei häntä vähääkään ollut koskettanut uuden
ajan henki, tuo uusi vapaa käsitys ihmiselämästä ja kristillisyydestä!
Mutta tämän katkeruuden alla virtasi toinen maanalainen virta: hänen
uskonsa kunnioittaminen — — joka oli hänen omansakin. Hän tiesi hyvin
tämän pohjavirran olemassaolon, hän huomasi yöt päivät sen virtauksen;
mutta sen kohina oli viime aikoina heikkenemistään heikentynyt, ja
hän oli arvellut sen lopulta katoavan — ties mihin onkaloon hänen
sielussaan.
Kun Jörgen oli mennyt puotiin, istuutui Amalie kirjoittamaan. Oikein
sydämellisesti ja kauniisti hän aikoi kirjoittaa Marielle. Marie parka,
ja Jörgen parka! Kun he nyt niin sydämellisesti pitivät toisistansa!
Muste oli sakonut, eikä tahtonut juosta kynässä; hän kaasi siihen pari
tippaa öljyä, ja sitten se juoksi.
Yhä kuumempina virtasivat kyyneleet hänen kasvoillensa, sitä myöden,
kun häntä vallitseva iloinen ja kaihomielinen tunne pääsi valloillensa.
Sitten hän lopetti monilla sydämellisillä terveisillä "ikuisesti
uskolliselta ystävättäreltäsi". Kirjeen sivulle hän pani
jälkikirjoituksen, jossa hän pyysi anteeksi haalistuneen kirjoituksen,
johon oli syynä öljyinen muste. Ja toisella laidalla hän tunnusti
olleensa hyvin luulevainen, mutta nyt hän oli rauhallinen ja iloinen,
ja hän ajatteli Marieta niin rakkaasti, kun hän illalla pani maata ja
tuli oli sammutettu.
Ja lähetettyään palvelijattaren viemään kirjeen, henkäsi hän pitkän
vapautuksen huokauksen kynttiläkruunua kohti, ponnisti rintansa
ulospäin ja meni nuoren kuningattaren ryhdillä toimiinsa. Kului
muutamia päiviä. Jörgen kulki taas pää pystyssä. Luopuisiko hän
elämänsä suuresta unelmasta tuollaisen kieltävän vastauksen takia,
tuollaisen tuskaisen kiellon takia jonka oli pusertanut esiin
väärinkäsitetty, vanhanaikainen opinkohdan kunnioitus, josta kristityt
ihmiset nykyaikana irtaantuivat? Ei ja uudestaan ei. Niin, ellei
hänellä sydämessään olisi se varmuus, että Marie rakasti häntä ja oli
kirjoittanut kirjeensä onnettoman rakkauden tuskissa —. Mutta hänellä
oli se varmuus, ja tämä varmuus olisi hänen voimanansa kaikissa
tulevissa taisteluissa.
Kun hän eräänä iltana tuli ylös Amalien luo, kysyi tämä; "Jörgen, missä
kynttiläjalat ovat?"
Jörgen vastasi äänettömällä, torjuvalla liikkeellä.
"Ei se nyt enää mitään tee", vakuutti Amalie luottavasti.
"Elä puhu siitä tänään", pyysi Jörgen.
"Jörgen!"
"Niin, minä en _voi._"
Ensi kerran näki Jörgen hänen silmäinsä kostean kiillon takana
loimuavan hehkun.
"Onko hän sitten minua niin paljon parempi?" kysyi Amalie ja oikasihe.
"Ei hän sitä ole; mutta... oi, Amalie, anna minun päästä puhumasta
siitä tänään; minä en _voi_."
Nopeasti hengitettyään muutamia kertoja jatkoi Amalie: "Minä en tiennyt
muuta, kun että kaikki nyt oli selvillä."
"Kuinkapa se selviytyisi?"
Jörgen näki kaksi pyöreää silmää, joissa kiilsi heijastus jostain, jota
hän ei voinut selittää — heräävästä hurjuudesta — — mitä se oli?
"Amalie...!" Jörgen laski kätensä hänen käsivarrelleen.
"Sinä lupasit kerran Jumalan edessä olla minulle uskollinen", puhkesi
hän puhumaan. Hänen alahuulensa vavahteli kuin pienen tyttösen, joka
tuntee, että hänelle tehdään vääryyttä.
"Amalie rakas, olethan itse tarjoutunut eroamaan minusta?"
Huuli vapisi yhä enemmän.
"Ole rauhallinen Amalie! Sinä et enää ole sama hemmoiteltu lapsi
kuin meidän naimisiin mennessämme; täytyyhän sinun käsittää, ettei
yhdyselämämme ole sellaista kuin sen tulisi olla, ja ettei se koskaan
siksi tulekaan, siitä syystä, että siltä puuttuu oikeata perustusta."
"Miksi otit minut?"
"Niin — — miksi otin sinut?" Oli kuin hänen etevämmyytensä tunne
olisi kerrassaan luhistunut. "Minä otin sinut pelastaakseni isäni
Vridslöselillästa", vastasi hän vihdoin jonkinlaisen rehellisyyden
kaiulla äänessään. "Minä otin sinut rahaisi tähden, eikä sentähden,
että rakastin sinua, sillä sitä minä en tehnyt."
Amalie puristi kätensä yhteen ja hengitti lyhyeen. "Ja nyt sinä olet
minut loppuun käyttänyt?"
Tällä Amalie kosketti sitä kohtaa hänen omassatunnossansa, joka
vaikeroi tuskasta, kun hänet omat ajatuksensa siihen koskettivat.
"Niitä on niin paljon alojen elämässä, jolloin ei ymmärrä, onko se,
jota on tekemäisillään, Jumalan tahto tai ei. Silloin on toimiminen
oman parhaan vakuutuksensa mukaan — ja sen tahdon minä tehdä siinä
asiassa, josta nyt on puhe."
Amalien ajatuskyvyn himmensi kuin usva. Mitä hän olikaan sanonut?
Koriseva ääni, puolittain kuin kiljahdus pääsi hänen kurkustansa.
"Amalie, tuollainen puhe ei vaikuta hyvää. Sinä tiedät, ettei kaksi
kovaa kiveä jauha hyvin yhdessä."
"Niin", kuului hengästyneellä äänellä annettu vastaus, "minä tiedän
kyllä — minä tiedän kyllä, että toisen kiven mieluimmin pitää olla
pehmeän, niin käy kaikki hyvin — niin kuluu se pehmeä kivi vähitellen,
ja sitten se heitetään pois."
Kenties nekin sanat sattuivat; hän ei vastannut mitään.
"Jörgen", pyysi hän äkkiä ja puristi molemmin käsin hänen
käsivarttansa. Oli kuin olisi hän tuohon ainoaan sanaan pannut koko
rakkautta huokuvan tuskansa.
"Pikku Amalie, minun on sääli nähdä sinun suruasi; sinähän tiedät, että
minä olen alkanut pitää sinusta."
"No sittenhän — — oi, mitäpä auttaisi sitä sanoakaan!"
"Ole nyt järkevä, Amalie; minä kohtelen sinua niin hellästi ja
varovasti kuin suinkin voin."
Amalie meni makuuhuoneeseensa ja istuutui pienelle jakkaralle, joka
seisoi nurkassa hänen vuoteensa ja yöpöydän välissä.