Viheriäksi maalatun yksipuolisen oven yläpuolella Kalastajakadulla
oli leveä ulospäin väännetty rautapelti, joka kaiketi kerran mustaksi
lakeerattuna kiinalaisina lintuineen oli ollut pystyssä ja seisonut
tulenvarjostimena jossain hienossa kodissa. Nyt se oli valkoiseksi
maalattu ja siinä oli loistava, punainen kirjoitus
OLE KONGE.
Sekakalu- ja Toimituskauppa.
Molemmin puolin ovea oli kiinnitetty pitkä, keltainen sivukyltti, jossa
vuorotellen punasella ja sinisellä kirjoituksella lueteltiin kaupan
monet sivuhaarat. Ikkunassa vasemman puoleisen kyltin luona riippui
käytettyjä hameita, uusia silkkinauhoja, kumminukkeja, vanha viulu,
kellonperiä ja kaikellaista muuta tavaraa; sivuhyllyille ja alempana
ikkunalaudalle oli taidokkaasti asetettu valikoima houkuttelevia
esineitä, niinkuin sokerikankia laseissa, pesusaippuaa maljoissa, pari
vanhaa ratsumies-pistoolia y.m.
Tätä kauppahuonetta kohti ohjasi nuori kirjakauppias eräänä
ehtoopäivänä kulkunsa. Samassa kun hän laski jalkansa kiviportaille ja
tarttui oviripaan, näki hän ikkunassa kahdet naisen kasvot ja kuuli
toisen heistä äänekkäästi mukisevan.
»Mutta ajatteles!» kuului samassa puodista, ja toinen naisista, pitkä,
kaunis, tummasilmäinen olento juoksi ovelle ja kiskasi sen auki; hän
oli käynyt aivan kalpeaksi.
»Sinä siunattu!» yhtyi siihen toinen. »Ja vastikään jutteli Malle
tuvassa luutnantista! Malle!» hän huusi ja löi tiskiin pölyharjalla.
»Hiljaa, hiljaa!» torui rouva puoliääneen ja vilkasi häneen terävän
katseen. »Tehkää hyvin ja tulkaa tänne sisäpuolelle!» hän sitten
pyyteli silmissään omituinen kunnioittavan ilon väike.
Toinen nainen, taloa vanha palvelijatar, pieni iloinen tylleröinen,
seisoi yläruumis eteenpäin nojautuneena, nähtävästi lähtemäisillään
sisähuoneisiin, mutta rouvan nuhteet palauttivat hänet. Hän pyyhkäsi
kädenselällä nenäänsä, pani kädet puuskaan ja katsoi tavattoman
iloisena nuorta miestä kasvoihin.
Rouva Konge puhui iloisen hämmästyneenä vieraansa kanssa kirjakaupasta,
pyyhkäsi vähän väliä sileäksi kammattua tukkaansa ja oikoi silkkiliinaa
kaulassaan.
Iloinen Tiina oli päässyt hiipimään ovelle ja koputti sitä yhdellä
sormella: »Etkö kuule, Malle?»
Ovi työnnettiin auki polvella, ja näkyviin tuli kahdeksantoista
vuotias, täyteläinen tyttö, yhdessä kädessä savuava sikaretti, toisessa
romaani ja kulmilla tummanruskea otsatukka: »Mikä nyt on, mikä...
eihän!»
Tumma puna levisi hänen herttaisille lapsenkasvoilleen, hämmentyneenä
hän pani pois kirjan, muutti sikaretin oikeasta vasempaan käteen,
piilotti tämän selkänsä taakse ja ojensi Jörgenille neljä sormea,
joista kolme oli koristettu kullalla ja kauniilla kivillä.
Jörgeniä hämmästytti äkillinen ajatus: Hänhän on rouva Ranchin
näköinen! Tottaansakin, tuo silmien välähtelevä säteileminen, hammasten
kostea kiilto...
Jörgen seisoi hattu ja keppi toisessa kädessä ja toisella hän punoi
kaunista huulipartaansa, sillä välin kun hänen isänsä sisarpuoli, rouva
Konge, kohteliain sanoin tulkitsi heidän iloansa nähdä niin harvinaista
vierasta.
Tiina ahmi rakastunein katsein kaunista luutnanttia ja ylpeili
nähtävästi siitä, että oli sukulaisuussuhteissa luutnanttiin siten,
että tämä oli hänen emäntänsä velipuolen poika. Joka silmänräpäys hän
yritti sekaantua puheeseen, mutta rouva Kongen mustat silmät pidättivät
häntä ilman että ne sentähden menettivät rahtustakan siitä lempeydestä,
jota oli käytettävä, kun ne kääntyivät hänen rakkaaseen veljensäpoikaan.
Nuori neitonen seisoi hypistellen korkeaa kaulustaansa; joka kerran kun
hän liikutti kättään, helähtelivät rannerenkaan hopeahelyt ja sormukset.
»Siinä sinä rupattelut, äiti», torui hän. »Tule toki tupaan, serkku.»
»Kiitos; tahtoisin puhutella setää. Onko hän kotona?»
»En tiedä oikein...»
»Kyllä hän on kotona», pisti väliin Tiina. »Hän on ulkona pihalla...
oi, hänellä-on niin kovin kiire, tänäänhän on lumppupäivä (neiti
rypisti kulmiansa ja sai yskänkohtauksen), luitakin on jo vähin alettu
järjestellä (neiti polki jalkaa); ne ovat niin ilkeät pitää makaamassa
tässä kumuudessa.»
»Tiina», keskeytti rouva, »mene kyökkiin panemaan vettä tulelle!»
»Kyllä, kyllä, kyllä, tuossa tuokiossa! No voi, kuinka meidän Olli
ihastuu kun saa nähdä luutnantin! Entäs Malle sitten!» hän nauroi että
olkapäät hytkyivat. »Tihihihii!»