»Minä en voi oikein hyvin, ei se mitään merkitse... sinä olet saanut
uutta rohtoa?»
Äiti tuijotti pitkään eteensä ja oli hetken aikaa ääneti. »Hän
menettää niin paljon rahaa», kuului sitten. »Minä luulen hänellä
olevan paljon sellaisia arpajaispapereita. Enkä tiedä, hänhän on
niin umpimielinen; mutta luulen sen niin kuitenkin olevan.» Hän
hääri kuumeentapaisesti nenäliinallaan. »Aamulla hän sanoi olevansa
huolestunut tulevaisuudesta», alkoi äiti taas. »Me olemme köyhiä,
Jörgen, — mutta ei se mitään tee.» — Hän pysähtyi joka lauseen perästä.
»Se muu on pahempaa — se ikävä —»
»Elä nyt enää ajattele isää», pyysi Jörgen. »Hän ei kuitenkaan nyt ole
sellainen... humaltunut.»
Äiti puristi kätensä Jörgenin käsivarren ympäri, kaksi laihaa, kapeaa
kättä: »Jörgen!»
»Minä tulen huomenna taas tänne. Hyvää yötä, äiti!»
Rantakadulla tuli yövartija häntä vastaan, tämä pysähtyi ja katseli
ihmetellen Jörgenin päätä ja jalkoja. »Hyvää huomenta, Nielsen!»
tervehti nuori mies. »Minun pisti päähäni käydä vähän ulkona; nythän on
niin ihana ja lämmin yö.»
Päästyään huoneeseensa, jossa lamppu käryten paloi, heittäysi hän
vuoteelleen, piilottaen kasvot ja kädet tyynyyn.
Kaiken muun maailmassa hän olisi voinut kantaa, kaiken muun, _kaiken_;
mutta tätä — oi ei, ei, ei, tätä oli mahdoton kestää!
Isä oli äkkiä muuttunut hänelle vallan toiseksi ihmiseksi, kun hän oli
ennen. Pari tummia silmälasia, isot ja ulkonevat kuin lehmän silmät,
töhkeröinen takinkaulus, korkea kaulus, jonka reuna alinomaisesta
korvien kosketuksesta oli musta, punainen pystynenä, joka ilmaisi
verratonta oman arvon tuntoa — tämä kaikki yhtyi näyksi, joka pani
hänet vapisemaan; sillä hän tunsi, että tämä näky se asettuisi hänen ja
kaikkien hänen tulevaisuudentoiveittensa väliin, puodissa se väikkyisi
ilmassa ja täällä huoneissakin, jokaisen valoisan hetken se pimittäisi,
se huutaisi hänelle kasvoihin: »_Sinä olet rikoksentekijän poika!_»
Ja äiti siellä kotona! Jos äiti saisi sen tietää? Eikö hänelle
ollut kylliksi entisistäkin suruista? Mikäpä muu olikaan syynä hänen
hermotautiinsa kuin se salainen, kalvava suru, tuo alinomaa jäytävä
harmi, joka on sitä vaarallisempi terveydelle, kun se piilottautuu
jokaiselta.
Syövyttävä katkeruus valtasi hänen mielensä ja synnytti ankarimpia
tuomioita. Eikö ollut valhetta ja teeskentelyä kaikki tuo tänä iltana,
nuo rukoukset, tuo vääntelevien käsien epätoivo? Voiko katumus olla
vilpitön miehellä, joka oli istunut pöytänsä ääressä ja kylmäverisesti
varastanut vuosikaudet?
Sitten hän taas äkkiä näki kaksi kipeää, kyyneltynyttä silmää hartaasti
rukoillen tummien silmälasien yli, ja samassa tapahtui niin ihmeellinen
seikka, että hän muutettiin kauas, kauas taaksepäin ajassa ja tuli
pieneksi pojaksi, jota isä talutti, ja joka ratsasti isän polvella ja
sai niin paljon lempeyttä noilta kahdelta harmaalta silmältä. —
»Oi, isä, isä!» hän puristi päätänsä. »Herra, minun Jumalani, mitä
pitää minun tehdä?»
Hän harkitsi, eiköhän olisi oikeinta antaa isän langeta oikeuden
käsiin, että eiköhän ainoa pelastuksen ja parantumisen tie kulkenut
vankikopin kautta? Niin, eihän muuta voinutkaan, ei _voinut_... Isähän
oli rikkonut yhteiskuntansa lakia, ja ainoastaan alistumalla kärsimään
yhteiskunnan säätämää rangaistusta saisi hän siveellistä voimaa
jatkamaan elämäänsä tässä yhteiskunnassa. Sitäpaitsi — juoppous, ja
niin paljon muuta — eikö hän todella _parantuisi_... Mutta äiti? Ja
Marie? Ja hän itse ja hänen sisarensa? Ei, ei, se ei _voinut_, se ei
_saanut_ tapahtua.
Kuinkas sitten? Olihan mahdottomuus, sula _mahdottomuus_ ajatellakaan
sellaisen rahasumman hankkimista.
Lampunkäry saattoi hänen katsomaan pöytään päin. Hän nousi, otti
valokuvan ja kohotti sen sammuvaan valoon. Kasvojenpiirteet olivat
hämärät, silmien kiilto ja hieno hymy suun ympäriltä oli hävinnyt.
Hän sulki silmänsä, seisoi hetkisen epätietoisena — — ja kätki sitten
kuvan taskukirjaansa.
Aivan koneellisesti hän sitten väänsi alas lampun ja avasi ikkunan.
Sitä ihanata ilmaa!
Nythän olikin jo aamu — ajatteles, kello oli jo puoli neljä! Hänen ei
tehnyt mieli mennä levolle. Hetkisen hän seisoi katsellen pienen pientä
tähteä, joka lempeänä ja rauhallisena loisti etäisessä kaukaisuudessaan.
Tietämättä oikein mitä teki, vetäsi hän saappaat jalkaansa, otti
hattunsa ja keppinsä ja läksi metsään.
Illan valkoinen usva oli hävinnyt, koko yön lumous hälvennyt. Hän ei
ymmärtänyt, että oli kulunut vain muutamia tunteja siitä, kun hän kuuli
kuisketta penkeiltä ja itse värisi onnenhalajamisesta, hänestä se oli
tapahtunut kauan aikaa sitten, se kuului ikäänkuin kaukaiseen unelmaan,
joka oli loppuun unelmoitu ikuisesti.
Väsyneenä ja hervaantuneena hän ohjasi askeleitansa muutamaan
syrjäiseen nurkkaan, jossa hän eräänä sunnuntainiltapäivänä oli istunut
Marie Römerin kanssa, ja jossa hän myöhemmin oli viettänyt monta
hetkeä rakennellen unelmia sydämen hienoimmista haluista... Ei, hän ei
tahtonut mennä niin kauas, saattoihan yhtä hyvin istua tässäkin, jossa
ne vaaleavaatteiset olivat illalla istuneet — — hän peräytyi askeleen:
»Rouva Ranch!»
»Kas, tekö olette? Hyvää huomenta!» soi nuoren rouvan heleä ääni
hänelle vastaan, ja kiiltävä silkkihattu teki samassa pienen kaaren
ilmassa hänen vieressään.
»Pyydän anteeksi!»
»Ei mitään anteeksipyyntöjä! Te tiedätte etten koskaan tee sydämestäni
mitään rosvonpesää — me olemme istuneet tässä nauttien ihanata
kesäyötä... Te tiedätte kyllä: no valoisat yöt, ne valoisat yöt!»
Hän seisoi katsellen heidän taaksensa, kun he läksivät. Keveänä ja
iloisena, ikäänkuin leijuen hän kulki kuulakassa aamuilmassa vaaleassa
kevättakissaan vaaleapukuisen ystävänsä rinnalla. Kotona nukkui hänen
pikku Johanneksensa yksin. Kun hän tulee kotiin, suutelee hän poikaa ja
laskeutuu niin iloisena ja turvallisena levolle. Kööpenhaminassa makasi
hänen entinen miehensä ja nukkui makeata unta nuoren naiskuvanveistäjän
vieressä. Ja aurinko nousisi ja paistaisi heidän ja Lydian huoneeseen,
myöskin herra Holmin makuuhuoneeseen, ja kaikki ne heräsivät uuteen
iloon ja uuteen nautintoon siinä elämässä, joka oli heidän, se »suuri,
houkutteleva, ihana elämä.»
Metsän reunassa ne molemmat seisattuivat, antoivat suuta toisillensa,
nyökkäsivät ja menivät kumpikin tiehensä.
Muutaman minuutin ajan hän katseli penkkiä, jossa ne molemmat olivat
istuneet. Sitten hän molemmin käsin tapasi päätänsä, kääntyi ja alkoi
astua kotiin.