Helpompihan se oli toki tehtaan työssä, kuin tuolla savensotkussa tai
tiilenkannissa kesähelteessä. Hätäkös täällä valmiissa huoneessa, jossa
niin paljo muitakin tyttöjä työskenteli, rullasi ja leikkeli --
tupakinlehtiä!... Puhellakin sai toistensa kanssa eikä tarvinnut niin
hikeen asti liikkuakaan: teki, minkä jaksoi, ja melkeinpä saattoi
sanoa, tahtoi. Oikeassa se oli ollut tuo pulska konttoristi, joka
hänelle aina oli ollut niin höyli ja syyttä pakotta tämmöisen siistin
paikankin toimittanut. Minkähän tähden tuo juuri hänelle...? Olisihan
noita muitakin ollut ... ja parempiakin ja kaupunkilaisia. Ei suinkaan
se ... ja taas se juolahti mieleen tuo, mitä Mattilan Janne Kantolan
Saaralle oli sanonut. Ja mitä se konttoristikin sanoi tuonottain,
silloin kun paikastakin puheli, että tuolla lailla se komeampi olisi ja
huivitonna...
Näitä se Elli mietti ensi päivinä tehtaassa työskennellessään. Yritti
hän puheihin muittenkin tyttöjen kanssa, mutta kovin ne olivat
nenäkkäitä ja ylpeitä ja lyhyesti vastasivat. Oli niistä sentään yksi
höylimpikin ja ystävällisempi, ja se se toki pitemmältäkin vastasi.
Koiviston Anni hän nimeltään oli ja kaupunkilainen syntymältään.
Annin kanssa he vieretysten työtä tekivät ja tehdessäänkin myötäänsä
puhelivat, kun vähän tutummiksi olivat tulleet. Vaan ei sitä sentään
näin muitten kuullen oikein avosuuna olla tohtinut, mutta annahan ilta
tuli ja pois päästiin, niin luisti ne silloin puhelut kotimatkalla ja
varsinkin majapaikassa. Ellikin oli näet jo tympeynyt tuohon muurarin
lesken hökkeliin ja Annin luokse muuttanut.
Siellä se Annikin asui Vaaralla päin, mutta siistimpi sillä huone oli
ja valoisampi. Ei siinä akkunan tukkona riepuja ollut eikä päreitä,
vaan kirkkaasti siitä aurinko päivällä paistoi ja kuu illalla kuumotti,
kun he jo sängyssään makailivat, mutta eivät puhumasta heretä
malttaneet.
Koiviston Anni se senkin kertoi, miksi muut tytöt hänelle äreissään
olivat. Hänen tähtensä luulivat näet Tuohinon Leenan pois pannun, josta
toiset tytöt niin paljo pitivät ja joka heidän mielestään oli niin
siivo ja säädyllinen. Vaan Annipa hänestä ei ollenkaan välittänyt,
mokomakin pyhimys ja tekohurskas! Ei se käynyt tansseissakaan
pyhä-iltoina eikä markkina-aikoina, vaan seuroissa kulki ja uskovainen
oli olevinaan. Mutta oli hänestä Anni toisellaistakin kuullut muualta
päin ja se hänet vasta oikein tunsi, joka syvempäänkin näki eikä
teeskellystä tekopyhyydestä päättänyt!...
Ei Anni ensin aikonut kertoakaan, mitä hän Tuohinon Leenasta takaa päin
oli kuullut, vaan kun Elli ei isosti udellutkaan, niin jo sitten
kysymättäkin puhumaan rupesi. Tiesi hän muka senkin, kuka Leenaa aina
seura-iltoina saatti ja välistä muulloinkin, ja oli hän kerran omin
silminkin nähnyt ... niin että ei se Leenakaan muita kummempi ollut,
vaikka olevinaan oli ja tekeysi.
Ja kun Elli sitten vakuutti, ett'ei hän ainakaan ollut syypää Leenan
kohtaloon eikä edes ollut tiennytkään koko ihmisestä, sen vähemmin
hänen sijalleen pakkaunut, vaan että konttoristi itsestään oli
ehdotellut eikä hän käsittänyt, miksikä se... Niin silloin sitä Annia
naurattamaan rupesi, että sydänalaa piti pidellä... "Kyllähän se yskä
ymmärrettiin ja arvasihan sen siitäkin, että konttoristi itsestään ...
ja pyytämättä ... noin kauniille tytölle paremman paikan laittoi ...
ymmärsihän tuon toki vähemmästäkin!..." ja Annia nauratti niin
imelästi.
Ellin posket ne taas punaisiksi karahtivat, vaan oli toki hyvä, että
pimeä oli eikä Anni nähnyt. Mutta kävi se samalla vihaksikin ja kovasti
suututti, että Anni noin ilkesi häntä kohtaan ... eikä hävennytkään, ja
ne sanat sanoi Elli Annille suoraan, "nenästä nokkaan."
Vaan siitäkös se herja huoli! Ei kuin irvisteli ja pilkkaili, että
"rupea sinäkin Tuohinon Leenaksi ja olevinasi ole!... Ei muka ole
mitään huomaavinaan, eikä sitäkään, että nuoret herrat aina kauneista
tytöistä..."
Elli suuttui niin, ett'ei vastatakaan kehdannut, vaan seinään päin
kääntyi ja äänettömäksi herkesi. Taisi ollakin koko heitale, tuo
Koiviston Anni, koskahan tuolla lailla ilkesi ... ja semmoisiakohan nuo
muutkin kaupunkilaiset mahtoivat olla? -- Mutta pulska mies se vaan oli
tuo konttoristi ja höyli se oli ja Elliksi puhutteli, vaikka muita
sukunimeltään, ja osasihan se kummiakin puhella, joka oli ulkomaillakin
käynyt ja Pariisissakin!...
* * * * *
Parempina ne tehtaan tytöt itseään pitivät, kuin nuo tavalliset kovan
työn tekijät ja savensotkijat. Oikein iletti Elliäkin, kun hän joskus
sattui sivuuttamaan entisiä työkumppaliansa sydänpäivällä katukulmassa.
Tuommoinenko sitä hänkin oli ollut? Tiilen ja saven ryvettämät röijyt
ja hameet ja kengätkin lintassa ja kengännauhat auki! Myi sentään
mokomia!... Mutta ne raukat eivät paremmasta tienneet, eivätkä
siitäkään, kuinka helppoa se tehtaan työ oli, ett'ei kuin istui ja
puheli ja ajankuluksi vähän oli työskentelevinään.
Ei ne sitä tienneet, sillä jos ne sen olis tietäneet, niin eivät ne
noin tyytyväisinä ja kirkassilmäisinä kävelleet olisi ... ei
varmaankaan, ja kateeksikin niille toki olisi käynyt. Kasvotkin niillä
oli yltäpäätä punakat, että oikein rumalta näytti ja raakamaiselta.
Erittäin ne olivat tehtaan tytöt, jotka hieno huivi päässä ja saali
hartioilla kalossikengissä käydä hipsuttelivat, ett'ei kopsetta
kuulunut kivikadullakaan. Eikä niillä posketkaan punottaneet korviin
asti eivätkä ne muutenkaan olleet ahvottuneet, niinkuin ulkotyön
tekijät; vaan vaalakat olivat kasvot kuin muillakin röökinöillä, ett'ei
kuin pikkuisen heleän punaista poskipäillä ... siksi juuri, että
sievimmoilleen!
Olispa nyt saanut Kautisten Mari olla katsomassa, ja Mattilankin emäntä
ja muutkin Pehkolan kyläläiset, kun entinen Emmalan Elli ja
ruotilaistyttö kaupungin neitsyeenä teputteli. Eivät maar' olis
tunteneetkaan ja tuskinpa Mattilankaan pojat! Nyt se jos äitikin olis
elänyt, niin ei olisi maalla tarvinnut elää eikä ikäviinsä ryyppiä...
Vaan ilkeä se sentään olisi, jos se tänne nyt tulisi ja muut tytöt ja
konttoristi ja kaikki tietää saisivat, mikä hän oikeastaan oli, ja
varsinkin syntymältään. Parempi se ainakin oli niin, kuin oli, ja
hyväksi se hänelle oli ollut tuo Soiluan niemen tapaus. Eikä se
muillekaan niin paha ollut, kun sitä ensiksi luultiin, sillä
entiselleenhän se oli Purolan Aatukin parannut ja Mattilan Janne
sovinnon maksulla päässyt! -- --
Vaan toiset tytöt ne Ellille yhä nyreinä olla jöröttivät eivätkä oikein
seuraansa suvainneet. Ja nurjemmaksi se oli Koivistonkin Anni käynyt
siitä pitäen, kun konttoristi viikkopalkkaa maksaessaan oli Ellille
enempi antanut ja naurahtaen silmää iskenyt, eikä Annista ollut
millänsäkään eikä viikkopalkan päällekään antanut.
Niille raukoille kateeksi kävi ja kun eivät muutakaan voineet, niin
vihottelivat ja nurjistuivat. Vaan eipä Elli heistä enää isosti
välittänytkään, sai hän muitakin kumppaleita ja yhtä hyviä!
Niin se kyllä ensiksi tuntui ja tahtoipa hän oikein uhalla näyttääkin,
ett'ei hän heidän varassaan ollut eikä heitä passannut. Mutta ikäväksi
se ajan pitkään alkoi käydä, kun päiväkausi piti äänettömänä työtä
tehdä eikä muita puhutella saanut. Annin luota oli Elli jo aikoja pois
muuttanut, eikä se enää vieretysten istunutkaan, vaan tuolla muitten
kanssa räplätti. Olikin se koko suukko tuo Anni ja se sille oikein
vihaksi kävi, kun oli rumemman näköinen ja kesakko-naama eikä
konttoristi hänestä millänsäkään ollut, ei paljo päällekään katsonut.
Sunnuntaipäivät ne varsinkin ikäviltä ja pitkiltä tuntuivat, sillä
silloin sitä ei oikein tiennyt mitä tehdä, minne lähteä. Vaan sittenpä
tuli Tuuteron Matleena kaupunkiin ja muutamana pyhäiltana tansseihin
kärttää alkoi, hänellä kun jo oli sulhasmies, joka maksoi ja tanssitti.
Vastustellut Elli kyllä ensin oli, kun hänellä ei tuttujakaan muka
ollut eikä tanssittajia, vaan kun Matleena oli käsipuolesta tarttunut
ja sanonut niitä kyllä laittavansa, niin ei ollut enää ruvennut
hakastelemaankaan, vaan mielisuosiolla mennyt.
Matkalla oli Matleena eronnut ja sulhastaan hakemaan lähtenyt, Ellille
se oli neuvonut tanssipaikan ja käskenyt hänen jo edeltä kättä mennä,
niin siellähän tavattaisiin taas toisensa. Ja niin se oli mennyt eikä
taaksensakaan katsonut; kiirehän sillä muka sulhasensa luokse oli!
Kumma se oli, että tuosta Tuuteronkin Matleenasta tuommoinen löyhkän
kenkä tuli, joka tansseissa laukkasi ... ja mistähän se oli itselleen
sulhasenkin onkinut? Kaikkiin se sekin kerkesi, vaikk'ei paljo vanhempi
Elliä ollut, olisikohan ollut tuossa parin kymmenen korvilla, tuskin
sitäkään!
Elli kääntyi toiselle kadulle, jonka päässä torin tuolla puolen
tanssipaikka oli. Kulmassa juuri sattui mies vastaan, jolla oli hattu
silmillä ja päällystakin kaulus pystyssä. Mikähän tuokin on
kuikistelija? ajatteli Elli ja yritti sivuitse mennä, vaan miespä
kääntyikin silloin häntä kohti ja hatun alta silmiin katseli.
"Hyvää iltaa, Elli!"
"Hyi, mikä se...? Kah, konttoristiko se on?" ja Elli säikähti jo, että
sydän hypähti.
"Niin on, vaan elähän nyt siltä tuolla lailla karjase, en suinkaan minä
mikään pahantekijä ole, vai mitenkä?"
Elli näki katulyhdyn valossa, kuinka konttoristi taas ystävällisesti
nauroi, ja oikeinpa hävettämään mieli, kun noin tyhjästä oli
säikähtänyt.
"Antakaa anteeksi, enhän minä pimeässä ... ja kun tuolla lailla hattu
silmillä..."
"... Ja kaulus pystyssä, eikö niin? -- Tästä kulki juuri tuttuja, ja
kun heidän mukaansa ei tehnyt mieli, niin täytyi tällaista keinoa
käyttää; tätä käytetään paljo Helsingissä, Elli."
Ellin täytyi hävetä yksinkertaisuuttaan. Olikin hän mennyt
muistuttamaan konttoristia, joka nyt oli niin sivistynyt mies ja
patruunan poika ja joka ulkomailla oli käynyt ja Pariisissakin.
Mahtoipa tietää miten olla piti, ja mikä sopi, mikä ei hänen laiselle
herrasmiehelle!
"Minnekäs Ellillä matka on, näin iltahämärässä?" Konttoristi kääntyi
Ellin mukaan ja alkoi käydä hänen rinnallaan, oikealla puolen.
"Olipahan tuonne ... kun muudan tuttavistani tuli tansseihin tahtomaan,
jotka tänä iltana kuuluvat olevan!..."
Ilkeältä tuntui Ellistä ruveta tätä konttoristille tunnustamaan ... hän
varmaankin pilkata alkaisi! Vaan eikös mitä, päin vastoin se siitä
vilkastui vaan.
"Vai tansseihin, sepä nyt oivallista, vai tansseihin ... ja varmaankin
täällä torin laidassa, eikös niin? Niinkö luulette, Elli, ett'en minä
tanssipaikkoja tiedä ja ett'en minä jo ennestäänkin niitä tunne?...
Hui, hai, tutut paikat, tutut paikat!...?"
Konttoristi käveli sitten vähän matkaa äänettömänä ja miettivän näytti.
Ja kylläpä ne Ellinkin ajatukset lensivät ja sydän melkein lyömästä
herkesi. Olispa nyt Kautisten Mari katsomassa ja Mattilan emäntä ja
muut Pehkolan kyläläiset, kun hän konttoristin kanssa rinnatusten, ihan
samalla katukäytävällä tepsutteli! Entäs Koiviston Anni! siltä raukalta
silmät kieroon venähtäisi pelkästä kateudesta, hän kun myötäänsä oikein
pakkaumalla pakkausi konttoristin hyväiltäväksi, vaan ei se hänestä
sittenkään milläänkään ollut, ei edes näkevinäänkään. Se se Elliä
kumminkin enin ihmetytti, että konttoristikin tämmöisissä "kansan
tansseissa" käydä kehtasi, joissa nyt luulisi olevan vaikka
minkälaista. Mutta tottapahan se itse sen asian paremmin tiesi, joka
oli niin paljo maailmaa nähnyt!...
"No niin, samapa se on, saatanhan tuonne minäkin lähteä, kun ei ole
niin tärkeätä tehtävääkään. Mennäänpä sitten yhdessä Elli, kyllä minä
maksusta huolen pidän ja kotiinkin saatan!"
Ja niin sitä mentiin, vaikka Elliä vähän ujostuttikin tulla
ihmisjoukkoon semmoisen pulskan herrasmiehen kanssa ja varsinkin, jos
noita muita tehtaan tyttöjä sattuisi tulemaan ja tuo Anni räähkä, joka
kaikki kieli ja pahalle päin käänsi. Se häntä vasta koko juonikko oli
ja pahasisuinen ihminen! -- -- --
Eipä Ellillä vielä ijässään ollut semmoista iltaa ollut, kuin mennä
sunnuntaina. Oikein vieläkin sydäntä vihiäsi ja jäsenissä tuntui, sitä
huimaavaa tanssin höyräkkää ajatellessa, kun konttoristin olkapäätä
vasten pää oli ollut, ihan noin, noin ... noin, ja aina piti Ellin
sitten nojautua eli ainakin ajatella itsensä samaan asemaan, kuin
pyhäiltanakin tansseissa! Ja ihmiset ne vasta kummissaan olivat
katselleet ja keskenään kuiskineet, että "kuka se tuo on, joka se tuon
herran kanssa...?" Vaan tietämättä se oli heiltä jäänyt, sillä ei Elli
paljo muista ollut välittänyt, eivät ne osanneet viedäkään niin hyvästi
ja tanakasti kuin konttoristi, ei likimainkaan!
Ihan oli Elli kuin pyörryksissä ollut koko illan ja nauru oli myötäänsä
työksi tullut, ett'ei Tuuteronkaan Matleenalle ollut osannut paljo
muuta kuin nauraa, vaikka se oli syrjään vetää koettanut, ja
varotellut... Kaikki ne muka sitten kuin Matleenakin, joka itse poikain
jälessä laukkasi ja tansseissa ... liekö tuo asevelvollinen edes
sulhasensakaan, vaikka muille luulotteli? Eikä Elli sen enempää hänestä
ollut huolinut, vaan niskojaan heittänyt ja pois kääntynyt. Kyllä hän
jo itsekin tiesi varansa pitää ja hävetköön se, joka semmoista
konttoristista!...
Kun Elli maanantai-aamuna tehtaalle tuli unisena ja väsyneenä, niin
muut tytöt niin pilkallisesti häneen katselivat ja keskenään supattivat
ja silmää iskivät. Mikähän noilla nyt mahtoi mielessä olla? ... mutta
sama se Ellille oli, ei hän heistä ennenkään viittä veisannut eikä
nytkään ... naurakoot ja supattakoot melkeensä, sama se hänelle, ihan
sama!...
Ja ylpeästi Elli heille selkänsä käänsi ja työhönsä ryhtyi ja olipa
vielä hyräilevinään polkankin rallatusta, jota eilen oli kuullut. Vaan
täytyi sitä kuitenkin toisella korvalla kuunnella, että jos erottais,
mitä ne keskenään supattelivat. Kohta sen kyllä erottikin, sillä
tahallaan ne kovemmasti alkoivat puhellakin, että Ellikin kuulisi, ja
väliin aina nauraa tirskahuttivat, varsinkin Koiviston Anni.
Se, mitä Elli kuuli, oli semmoista, että hän suuttui ihan sydänpohjaa
myöden ja punaistakin punaisemmaksi karahti, aivan korviin asti! Jos
hän nyt olisi ollut mies, niin pitkin korvia hän olis rostinut mokomia
ilkiöitä, jotka toista vaan luulivat itsensä kaltaisiksi! Vaan
luulkoot, puhukoot, naurakoot, niin paljo kuin heitä halutti, ei Elli
heistä sittenkään mitään pitänyt, ei enempää kuin tuosta
tupakinlehdestä, jonka lattialle viiletti!
Oli kuin olis entinen uhka rinnassa taas syttynyt ja mieli teki
näyttämään, ett'ei hän mitään pitäisi, vaikka tytöt ja muutkin ihmiset
ja koko maailma nauraisi ... ei kiventäkään! Luulkoot semmoiseksi, mikä
sitten jos oliskin, mitä se heihin koski, jos pahempikin...
Mutta kotiin kun pääsi, niin paikalla piti sängyn päälle heittäytyä ja
itkeä niin, niin hirveästi ... niin katkerasti, että sydämmeen kipeästi
kävi ja silmätkin turposivat Mitä oli hän tehnyt, että häntä aina
pilkattiin ja hävästiin?... Eikö hän milloinkaan saanut ilota, hän,
joka ikänsä oli semmoista elämää viettänyt ja ihmisten pieksettävänä
ollut, eikä äitiä paljo ollut ... eikä isää ollenkaan ... eikä
mitään!...
Ja sitten se taas niin hirveästi itketti, että kun hetken perästä
helpotti ja Elli peiliin vilkasi, niin oikein hän säikähti ja kylmällä
vedellä silmiään virutella alkoi, ett'eivät tytöt mitään huomaisi. Vaan
itkun kanssa oli heikkouskin mennyt ja katkeraksi uhkamieleksi
muuttunut, nyt hän ei välitä mistään, ei juoruista eikä nauruista ...
tekee niinkuin tahtoo! Ja jos konttoristi vastakin tanssiin tulee
tahtomaan, niin silloin hän uhallakin menee, ett'eivät tytöt luulisi
hänen heidän puheitaan pelänneen...
Eikä Elli sillä viikolla tytöille virkkanut halastua sanaakaan, vaan
ylpeänä siitä, että yksin oli ja syyttömästi tuomittu, hän kenokaulana
käveli ja antoi heidän selän takana puhua, mitä tahtoivat, --
Vaan kun parin viikon päästä taas tanssit olivat ja konttoristi häntä
tahtomaan tuli, niin Elli itkusilmin hänelle kertoi, mitä tytöt olivat
juorunneet ja varmaan kaupungillakin puhuneet. Mutta konttoristi se
vaan nauroi, että "mitä se Elli heistä piittasi, kyllähän Elli itse
asian paremmin tiesi ja hänetkin tunsi", ja sitten se rupesi leikkiä
lyömään ja ilvehtimään, että Ellin piti nauruun purskahtaa ja itku
itsestään tyrehtyi.
Eikä Elli enää saattanut vastustellakaan, vaan nuttunsa päälleen puki
ja mukaan lähti. Ja sitten he taas konttoristin kanssa rinnatusten
kulkivat, ihan yksin askelin, ja puhelivat...
... Valoisa ja herttainen oli keväinen ilta ja lempeän vilpas tuo
vähäinen tuulenhenki, joka haapojen lehdet lepattamaan sai ja koivun
oksasia hennosti tuuditteli. Ja läntisellä taivaanrannalla helotti
heleän punertava iltarusko ja lintusetkin jo yösijoillaan kyyköttivät,
vaikka unenhorroksissa vielä jonkun sävelen liversivät.
Kirkkokatua pitkin astelivat Elli ja konttoristi ja kovin punottivat
Ellillä posket. Eivät ne tavallisesti noin hohtaneet eivätkä silmätkään
tuolla lailla säkenöineet, mutta tanssi se oli, joka Ellin oli
elähyttänyt. Hän oli taaskin kuin huumeuksissa, ja jäsenetkin olivat
niin kummalliset, että tuntui kuin jäntereitä olis temponut vai
hermotko lie sillä keinoin vavahdelleet...
Kadun päähän kun pääsivät ja konttoristi hymyillen kysyi eivätkö he
lähtisi tuonne "saarille" viivottelemaan ja kosken kohinaa kuulemaan,
niin ei Elli vastustellutkaan. Sinne he hiljalleen kävelivät eivätkä
paljo puhelleetkaan ja perille tultuaan ruohopenkereelle istuivat ja
koskeen tuijottivat.
Ja niin oli paljo Ellillä miettimistä, mikä lie päänkin niin sekavaksi
tehnyt, ett'ei ajatuksetkaan tahtoneet selvätä, eikä hän ennen
herännyt, kuin konttoristin posken tunsi poskeensa hipuvan ja käden
vyötäisilleen kietoutuvan. Silloin hän ylös yritti hypätä ja tahtoi
väkistenkin pois päästä ... ei hän tiennyt minne eikä miksikä, kunhan
pois ... kauas ... kauas!...
Vaan kun konttoristi hänet hellästi takasin painoi ja kuiskatessaan
tulikuumasti poskeen hengitti ja silmiin katsoi, niin ... veri
kerrassaan päähän syöksähti ... ja hermot jäseniä niin kummasti
tempoivat, että voimat vei ... ja samalla tahdonkin...