Jo alkoi peltojen ja katajikkojen ylitse kaupungin kirkontorni
häämöttää. Näkyi sieltä muitakin kapeita huipuntapaisia kohoilevan,
vaan ei ne kuitenkaan kirkon tasalle ... ei hetikään, hyvä, jos
luukuihin, tuskin sitäkään.
Oli Elli joskus ennenkin kaupungissa käynyt, mutta pieni hän vielä
silloin oli ollut ja aina äitinsä liepeillä pysytellyt. Eikä se
silloin ollutkaan semmoinen, kuin nyt; ei ollut noita korkeita
tiilirakennuksia, joissa akkunoitakin oli, ett'ei lukea jaksanut, eikä
ollut paljo muutakaan, joka vasta viime vuosina oli tehty, varsinkin
tulipalon jälkeen.
Mahtoi siellä olla uutta ja outoa ... oikeinpa sinne pelotti mennä noin
aivan yksinään, aivan orpona eikä edes tuttujakaan. Tuuteron Matleena
se juuri olisi ollut, hän kun oli jo pari vuotta täällä patruuna
Wikholm'illa palvellut, mutta mistäpä sen tämmöisessä maailmassa löysi.
Ei ajattelemistakaan, joll'ei sattumalta eteen koituisi.
Kuta likemmäksi Elli parka tuli, sitä suuremmaksi laajeni talojen ja
kattojen ryhmä, ja savutorvia, niitäkös vasta oli kuin mitähän
tikotuksia, mikä korkeammalla, mikä matalampana. Vaan kun niin likelle
alkoi päästä, että tornin kupeessa kellon erotti, ihan oikean kellon ja
viisaritkin, ja kun ihmisiä alkoi vastaan tulla ja rattaiden kolinaa
sekä tuo omituinen, ikäänkuin etäisen kosken humu kuulua, niin silloin
se rupesi rintaakin niin kummasti ahdistamaan, Tuntui niin autiolta ja
suojattomalta, kun ajatteli, että tuonne sitä piti ihmispyörteesen ihan
turvatonna leipäänsä hakemaan, eikä muuta omaisuutta ollut, kuin tuo
pienoinen nyytty ja vaatteet päällä, muuta ei mitään!...
Matkalla olivat eväätkin niin huvenneet, ett'ei muuta ollut kuin
kuivahko leipäkannikka, jonka viime aterialta oli säästänyt. Kun
sattuisi löytämään Tuuteron Matleenankaan, niin ainahan se neuvoa
tietäisi yösijaa ja tienestipaikkaa, vaan ... mikä se tuokin kötykkä
on?
Elli oli jo tulliin saapunut ja vahtimiehen hökkeli se oli, joka siinä
tien vieressä oli. Nyt oli kivikatu edessä ja sitä myöden hän
astelemaan lähti, vaan kovin oli outoa ja turvatonta näin ypö
yksinään ... olisi ehkä äitikään ollut...
-- -- Tuossa se siis oli se patruuna Wikholm'in kartano! Ei sitä
sentään tarvinnut hyvin kauan hakea, sen kun kaupunkilaiset kaikki
tiesivät, ja ainahan niiden joukossa niinkin höyliä oli, että
pysähtyivät kuuntelemaan ja neuvoivatkin vielä. Mutta eivät ne kaikki
olleet kuulevinaankaan, menivät vaan ohitse, että takki heilui, ja
keppiä joutessaan pyörittelivät. Täällä mahtoikin olla paljo
joutilaita, ajatteli Elli nähdessään herra-joukon katukäytävillä
hiljalleen astuskelevan ... paperossi niillä useimmalla hampaissa oli
ja kepit kädessä.
Elli oli jo kartanon sisällä nyyttynsä kanssa, vaan nytpä hän vasta
ymmälle joutuikin, kun joka puolelle portaita nousi. Tuolla oli yhdet
perempänä, jotka kyökinportailta näyttivät ja sinne ajattelikin Elli
lähteä Matleenaa kysymään. Vaan silloin tuli kadulta pieni herrasmies,
varmaankin muudan noista joutilaista, sillä paperossi oli tälläkin
kahden sormen välissä vasemmassa kädessä ja oikeassa heilui notkea
keppi.
Ei Elli vielä kesyäkään kerennyt, eikä olisi oikein ilennytkään noin
suurelta herralta, jolla oli silmälasitkin päässä ja kellonperissä
kiliseviä hetuleita. Mutta herrasmies, nuorelta se Ellistä näytti, oli
hänet huomannutkin ja naurusuin häneen kääntyi.
"Saakos syrjäinen kysyä, ketä neitsy hakee? Ehkäpä minä sattuisin
tietämään?" kysyi hän ja niin hyvillä mielin Elliin tirkisteli, että
Elli oikein hämilleen kävi ja punastumaankin yritti.
"Kysyisin minä, missä Wikholmin patruuna asuu?" rohkesi hän, kumminkin
hiljaa kysästä.
"Jassoo Wikholm, kyllä hän tässä asuu, näistä ensimmäisistä, joista
minunkin matkani on. Neitsy taitaa olla maalta, koskahan niin outo on
ja ujo vielä ... täällä kaupungissa pian ujous lähtee, saattepa nähdä!"
Elli ei mitään yrittänytkään sanomaan, eikä olisi saattanutkaan, niin
hävetti, mikähän lie hävettänytkin ja ujostuttanut? -- Vaan nuori
herrapa ei näkynyt vastausta odottavankaan: se vaan katseli punastuvaa
maalaistyttöä vähän aikaa ja virkki:
"Taidatte olla työtä hakemassa kaupungista, sillä maalaisillehan kuuluu
huono vuosi tulleen. Niin, niin ainahan sitä paremmin täällä ihmisten
ilmoissa ... aina täällä on jonkunlaista tienestiä. Tehtaasenko te
olette aikoneet vai -- --?"
"En minä vielä mihinkään... Tyytyisin minä mihin tahansa, kunhan
saisin." Elli oli jo niin iloissaan onnestansa, että ei Matleenaa ollut
muistaakaan, vaan muisti hän sen kuitenkin.
"Ei mahda maisteri tietää, onko Tuuteron Matleena vielä patruunalla?"
Maisteriksi oli Elli kotikylässään kuullut kaikkia nuoria herroja
kutsuttavan eikä hän niitä muuksikaan tiennyt nimitellä.
Nuorta herraa hykäytti vähäisen ... tuolleko lie maisteriviralleen
hymähtänyt?...
"Taisihan täällä joku Leena olla, vaan jo se on aikoja pois mennyt,
missä lieneekään!" Nuori herra pyyhkäsi huolettomasti viiksiensä alkuja
ja keppiänsä pyörähytti.
"Menkäähän kadulle ja tulkaa tuolta konttoriovesta, niin saatte
puhutella patruunaa itseään. Siellä tapaamme taas!" Sievästi hän
hymyili ja päätänsä nyykäytti ennen, kuin portaita vihellellen nousta
alkoi; ja Elli se niiasi niin syvään, kuin jalat antoivat, ja entistä
punaisempana kadulle lähti.
Epäröiden Elli konttorioven aukasi ja säikähtikin oikein, kun korvan
juuressa tiuku helähti. Ei se kuitenkaan sen vaarallisempaa ollut ja
niin uskalsi Ellikin ympärilleen katsastaa.
Oven suussa akkunan vieressä istui äsköinen "maisteri" ja tuttavasti
tulijalle silmää iski; kynänvarsi hänellä oli korvantakana ja papereita
hän oli kääntelevinään, Mutta peremmällä toisen akkunan luona istui
korkealla, pyöreällä tuolilla paljaspäinen vanha herra, joka
silmälasinsa otsalle sysäsi ja syrjäkareessa Elliin silmäili. Se se
mahtoi patruuna olla, semmoiseltahan tuo näytti ja niin
isäntämäiseltä...
"Hyvää päivää!" niiasi Elli hämillään, eikä tohtinut tuohon toiseen
katsoakaan, ett'ei aivan sanattomaksi hyypiytyisi.
"Päivää, päivää! Mitäs tyttö asioipi?" Patruuna se oli, joka paikaltaan
hievahtamatta oveen päin puhui.
"Työtä minä olisin vailla ... en minä siitä välittäisi, minkälaista se
on, kunhan leivän saisin." Elli oli heittänyt nyyttynsä oven suuhun ja
muun puutteessa vyöliinansa helmoja hypisteli.
"Niin, kyllähän minä sen arvasinkin; vaan tähän aikaan on niin paljo
työnhakijoita, ett'ei minulla joutilaita paikkoja ole enää. Mistä te
olette kotoisin?"
"Tuolta minä olen ylimaasta Pehkolan kylästä."
"Ohhoh, pitkän matkan takaa, pitkän matkan takaa ... ja leivän
puutteessa tietysti, niin, huonothan ne ajat nyt ovat. -- Mikäs se on
nimenne?"
"Elli!"
"Ei, vaan sukunimenne!" Vanhaa herraa mieli naurattamaan hiukkasen. Se
maalaisten yksinkertaisuus ja viattomuus!...
"Emmalan Elliksi minua on hoettu", sanoi hän vihdoin ikäänkuin epäillen
kelpaisikohan tuo.
"Hm, no, ehkäpä minä kumminkin... Mutta rupeatteko te rouvimpaankin
työhön, esim. tiilen kantiin?"
"Mihin tahansa, sama se on!"
"No, menkääpä sitten tämän lipun kanssa sen herran luo, joka johtaa
rakennustyötä tässä oikealla... Näyttäkäähän tämä sille vaan, niin
kyllä se neuvoo edemmäksi!" Patruuna repäsi paperilipun, kirjotti
siihen jotakin ja ojensi sen Ellille. "Hyvästi nyt, tyttö, näytäpäs,
ett'et turhaan ole tätä matkaa kulkenut."
Elli otti lipun syvästi niiaten ja sitten syrjittäisin nyyttynsä luokse
perettyi. Mennessään ei kuitenkaan malttanut olla "maisteriin"
vilkasematta. Tämä oli vakavana työssä istuvinaan, vaan silmälasiensa
takaa ei kuin silmää iski ja paperiarkin suojassa nauratteli. --
* * * * *
Kuuma se on sydänpäivä Heinäkuussa, kun oikein sattuu. Liikaa on
silloin puserokin päällä, jos työssä täytynee olla ja vasarata
käsitellä. Hikipä niiltä juoksikin noilta muurarimestareilta, kun he
tiilejä asettelivat, kolkuttelivat ja välistä kylestä lohkasivatkin.
Patruuna Wikholmin muhkea kivirakennus alkoi jo ollakin puolitiessä ja
tänä syksynä oli määrä saada harjavuoli päälle. Kovana siinä sai
päällysmieskin olla ja tarkasti työmiehiään silmällä pitää, ett'eivät
seisottelisi ja laiskehtisi eivätkä kovin kauan tupakinpanossa
viipyisi. Vaimonpuolia niitä ei niinkään tarvinnut ... aina ne ne
paremminkin jo silmän käskyä tottelivat ja ahkerampia ne ylipäätään
olivatkin. Tuolta ne maasta käsin lautapaareilla tiiliä tuoda
nujuuttivat ja porraspuita myöden ylöspäin kapusivat. Olisi se ollut
koko teiskonen, jos ne tuosta käsipuiden ylitse eli alapuolelta tuonne
tiilikokojen päälle ... eli telineiden väliin... Vaan ei ne pudonneet
eivätkä edes livistäneetkään, vakavasti ne vaan matkan päähän tulivat
ja sitten takasin kääntyivät.
Oli niitä muutamia naisia savenkin sotkennassa tuolla pihamaalla, jossa
napahirttä vääntää vuovasivat ja vettä pumppusivat. Lämmin se heilläkin
näytti olevan, vaikka huivinsakin olivat hartioille pudottaneet ja
röijynsä aukasseet. Punakat ja ahvottuneet oli heillä kasvot ja
terveyden kirkas katse se silmistä säkenöi.
Siellä se Emmalankin Elli hirren nenässä käveli ja kaksin käsin
vetohirttä väänsi. Viikkokauden oli hänkin jo kaupungissa ollut omin
käsin leipäänsä tienaamassa. Raskaalta se oli ensin tuntunut ja usein
oli Pehkolan kylä mieleen juolahtanut, ja Kantolan Pertti ja Mattilan
emäntä ja -- Janne-raukka varsinkin. Elli ei mitään Jannesta tiennyt
sen enempää, eikä hän ollut löytänyt Tuuteronkaan Matleenaa, se kun oli
herrasväkensä kanssa maalle muuttanut.
Somalta se oli tuntunut silloinkin, kun Elli ensi yötä erään
työkumppalinsa luona tuolla "Vaaralla" päin vietti. Oli Elli ennenkin
mökkitaloja nähnyt ja semmoinenhan se Emmalakin oli ollut, mutta
verotalo se sentään oli hänen nykyisen yömajansa rinnalla. Kallelleen
olivat tässä seinätkin lyntistyneet ja tuon maantasalla olevan
akkunareiän tukkona oli riepuja ja päreitä. Mutta mikäs se auttoi, kuin
muutakaan ei tiennyt eikä kaupunkiakaan tuntenut ja mielelläänhän
silloin tämmöiseenkin turvausi, ett'ei aivan paljaankaan taivaan alle
yöpyä tarvinnut, ja kun tuo muurarin leski -- Burmanska hänen nimensä
oli -- vielä oli ollut niin höyli ja puhelijas ja kotipaikkaa kysellyt
ja lopuksi yösijaakin tarjonnut, niin eihän sitä ilennytkään
vastustella.
Mutta unettomaksi oli Elliltä se yö jäänyt, niinkuin välistä ennenkin.
Ei silmän täyttä nytkään unta saanut vaikka väsyttänytkin olisi;
ajatella sitä vaan piti, milloin lie sitten mitäkin ajatellut. Oli se
äitikin taas ajatuksissa ollut ja kotikylä Mattila ja paljo muutakin,
mutta lopulla se oli kaupunkikin jo ajatteluttanut ja varsinkin tuo
kirkassilmäinen ja iloinen "maisteri" elikkä konttoristi, joksi häntä
muut kuuluivat nimittävän; hän kun heti kohta oli hyväksi ruvennut ja
sitten viikonkin ajalla aina puhuttelemassa käynyt.
Pulska se oli tuo konttoristi, kun se aina pari kertaa päivässä,
keppineen, hattuineen ja suippakenkineen työpaikalle ilmestyi. Ja
imelästi siltä puhe luisti ja sievästi se osasi paperossistaankin
savuja puhallella, noin alahuulta myöden yläviistoon. Ellin luokse se
tavallisesti pysähtyi ja juttelemaan rupesi ... osasihan se, joka oli
Helsingissäkin ollut ja ulkomailla.
Huvikseen hän nyt kotona ollessaan konttorityötä oli tekevinään ja
isäänsä auttelevinaan; eikä suinkaan sen nälänpakosta tarvinnut tehdä
ja ansaitakseen, rikas kun oli ja patruunan poika. Ainahan sillä rahoja
oli ja isältäänhän lisää sai, kun entiset lie loppuneet.
Nämä ne Elliä ensi yön aikana ajatteluttivat ja se se häntä
kummastutti, kun se hänelle, köyhälle orpotytölle, niin höyli oli ja
aina puhelemaan rupesi, vaikka muuten ylpeä kuului olevan eikä paljo
ihmisten päällekään kuulu katsovan. Ja sitten se taas johtui mieleen,
mitä Janne oli Kantolan Saaralle sanonut, että mahtoikohan tuo
todellakin tosi olla ... ja sepä se taas mietteitä toi. -- --
Tuolta se taaskin asteli katua alaspäin ja rottinkikeppiään heilutteli.
Tähän aikaan se tavallisesti muulloinkin tuli, näin puolen päivän
seuduilla ennen, kuin syömään ruvettiin. Iloinen se oli muulloinkin ja
iloinen se oli nytkin, kun se lähemmäksi tuli ja päätä nyykähyttäen
Elliä tervehti.
"Eikö tule kuuma näin päiväsydännä ja auringonpaisteessa?" sanoi hän ja
nenäliinallaan hatun hiestyneitä sisälaitoja pyyhki.
"Eihän tuo palelekaan ... vaan on tuota ennenkin tämmöisessä helteessä
olla saanut." Eikä Elliä enää niin ujostuttanutkaan, koska se niin
höyli oli; tohtipa tuolle jo vastatakin ja silmiinkin joskus vilkasta
tahi kellonperiin, jotka takinreunojen välistä aurinkoa vasten
välähtelivät.
"No ei, eipä luulisi palelevankaan, eipä todella luulisi", nauroi
konttoristi ja keppiään pyöritteli; "poispahan on huivikin joutanut
hartioille ja sievemmältähän tuo nyt näyttääkin, kun posketkin näkyvät
ja hiussuortuvat. Noin teidän pitäisikin aina olla, niin isosti se
komistaisi, niin kies'auta tekisikin!"
Konttoristia vaan nauratti, mutta Ellipä selvään tunsi, että veret
poskille karahtivat, ja se se sitten hävetti ja ujostutti, ett'ei
ylöskään ilennyt katsoa. Pisti se kyllä vihaksikin, kun aina tuon
vertaisesta punastua piti, vaan minkäpä sille lie voinut ... eihän se
omassa vallassa ollut.
Sen aikaa konttoristikin vaiti oli, kun Elli kerran ympäri kiersi, vaan
kun hän sitten vettä pumppuamaan rupesi ja yhdessä kohdin tuli
seisomaan, niin uudelleen se taas alotti.
"Niin, kuuma tuo on täälläkin keski-kesällä päiväsydännä, mutta
erittäin oli kerrankin Italiassa, kun minä siellä kävelymatkan tein..."
ja sitten se taas kertoi niin kauniisti ja kummallista, että oikein
piti nurkkasilmällä kasvoihin vilkasta eli kellonperiin. Osasihan se,
joka ulkomaillakin oli ollut ja Pariisissakin...
Yksi löi jo torninkello ja päivällisille alkoi työväki lähteä, mikä
kotiinsa asti kävellä aikoi mikä eväsnyyttynsä luo varjoisempaan
paikkaan siirtyi. Yritti jo Ellikin lähteä ja huiviaan korjaili, vaan
silloinpa konttoristi häneen päin kääntyi.
"Kuulkaapa! -- mikä se olikaan nimenne?"
"Elli ... Emmalan Elli!" lisäsi Ellikin paikalla, sillä patruunalle
vastatessaan oli hän huomannut, ett'ei Elli yksistään kelvannut.
"No niin, saatanhan minä Elliksikin puhutella; minä tahdoin vaan
mainita teille, että tehtaassa on nyt yksi paikka avoinna, ja jos
tahdotte, voitte päästä sinne. Siellä on paljo helpompaa työnteko, kuin
savensotkenta ja vedenpumppaus täällä päivähelteessä. Voitte antaa
vastauksen huomenna, jos niin että vielä empisitte! Hyvästi siksi,
Elli!..."
Tuolla se nyt meni ja niin pystyssä päin keppiänsä heilutteli. Sievä se
oli herja takaakin päin, kun takin saumat niin kupeita myöden menivät
ja hattu kallellaan kipotti, ettei toiselta puolen korvaakaan näkynyt,
vaan toiselta näkyi ja näkyipä vielä pari, kolme kiharaista
hiussuortuvaakin ... näin takaakin päin, -- -- --