Kirkkaasti paistoi päivä Ellin kammariin ja näytti oikein hymyilevän
onnestansa. Auringon säteet tunkeusivat ensin vaan akkunan pieleen,
siitä vähitellen sitten levesivät ja ympäri huonetta leikittelivät. Ja
akkunan edessä tuomen oksalla viserteli laululintunen niin suloisesti,
kuin laulusia olisi elänytkin, raukka! Olihan kevät ja päiväpaiste ja
taivaskin seijas, niin miksipä se ei kerrankin oikein halustaan
iloitsisi? Mitä se siitä huoli, jos kesän perästä taas vaivalloinen
matka alkoi ja elämä muuttui, mitäpä se siitäkään huoli, että oli
semmoiset taipaleet lentänyt ja tuhannet vaivat nähnyt, kunhan
nyt sai sydämmestään nauttia ja riemuita ja entisyyden menneitä
sekä tulevaisuuden vastaisia vaivoja sekä kärsimyksiä unhotella!
Ei se tuommoisesta tavallisesta elämästä pitänyt, jossa kaikki on
samallaista ja yhtä hiljaista ja kiihkotonta, niinkuin esimerkiksi tuo
varpus-raukka eli närhenpoika. Sehän se juuri mielen lannisti ja
välinpitämättömäksi teki, kun aina vaan ruokaansa ajatteli ja
heinänsiemeniä etsiskeli. Erittäin se oli, kun oikein ilota sai ja
huolensakin pois laulaa, jospahan sitten kärsimyksetkin seurasi;
erittäin se sekin oli, kun maailmaa näki ja liikkua sai ja välistä
ylemmäksi kohota ja sieltä maata kohti huikasuttaa! Silloin se jos
vähän pelottikin, niin sen lystimpi se oli ja sehän se vasta hauskinta
olikin, että sydäntä vihlasi ja veret kuohahti, silloin se siltä
tuntui, että elossa sitä oli ja elämästä nautti!...
... Mutta vuoteellaan kammarissaan vääntelihe Elli eikä lintusen
lauluja kuullut ... eikähän se toki olis ymmärtänytkään, jos kuullutkin
olisi! Siinä hän nukkui ja rauhatonna liikahteli ja toisinaan niin
sydämmensä pohjasta huokasi, että oikein katkeralta tuntui.
Vaan kun auringon säteet sitten silmiin alkoivat paistaa ja kasvoja
kuumentaa, niin silloin hän kädenselkämillä silmiään nujersi ja syvästi
huoahtaen heräsi. Käsillä piti päivää varjota ennen, kuin ympärilleen
erottaa alkoi ja katseillaan huonetta tutkia saattoi; tuossa oli
ovi ja kaappi, tuossa tuoli, jolle vaatteensa tavallisesti pani
riisuessaan ... mutta tyhjähän se olikin!
Siitä ne silmät itseä kohti siirtyivät ja päällähän ne vaatteet
olivatkin! Nyt vasta se muistossa selviävän näytti ja itku kurkusta
töytäsi, niin voimakas ja raju, että henkeen meni ja läkähtyä oli ja
ry'itti. Ja kun siitä taas pääsi ja ajatukset muistossa selvesivät,
niin yhä uhemmasti itketti ja sydäntäkin ahdisti...
Kovin oli surkean näköinen Elli, kun sinä aamuna tehtaalle tuli eivätkä
silmätkään ottaneet kirkastuakseen, vaikka vedelläkin oli huuhtonut ja
vaikka mitä tehnyt. Nauruntirskahuksia nytkin ensin kuului ovesta
tullessa, kun vielä oli myöhästynytkin, mutta herkesivät ne
naurustaankin, kun Ellin näkivät. Noissa suurissa sinisilmissä oli
taaskin tuo katkeran surumielinen katse, joka Pehkolan kylän pojatkin
oli sanattomiksi pannut ja pilkkapuheetkin kuivattanut.
Eikä Elli enää saattanut niin ylpeänä ollakaan eikä niin kylmällä
ylenkatseella heidän silmäyksiään kohdata, kuin ennen oli tehnyt. Oli
kuin rohkeuskin olisi mennyt ja silmätkin ijäksi alaspäin naulauneet.
Ja rinnassa se niin ilkeästi karvasteli ja työssäkin ollessa ajatusten
lentäessä välistä siltä tuntui, että nyt se itku syöksähtää ja oikein
vedet silmiin kihosivat, kun niin vastaan piti ponnistella.
Siinä se kumminkin rupeama meni ja päivällislomalle päästiin. Vaan niin
oli Ellillä vaikea olla ja päätä pakotti ja suonet tykytti, ett'ei
saattanut enää iltarupeamaksi mennäkään, kotiin täytyi jäädä ja
makaamaan heittäytyä, vaikk'ei untakaan saanut eikä ajatuksiltaan
rauhaa. -- --
Oli jo ilta ja päivä mailleen menossa, kun Elli yht'äkkiä ovellensa
koputettavan kuuli. Hui, kuin hän säikähti ja veri päähän hyökäsi;
olikohan se hän? Eikä Elli aukasemaankaan tointunut, vaan vavahdellen
vuoteensa laidalla istui ja kuunteli. Vasta sitten, kun toisen kerran
ovea rynkytettiin, sai hän hiljaa kysytyksi:
"Kuka siellä?"
"Vanha tuttu!" vastattiin ulkopuolelta.
Ei se hän ollut, sillä ääni oli karkeampi, vaan kukahan se oli, koska
se niin tutulta kuulusti. Mieli Elliä vähän pelottamaan, kun oven avasi
ja kookas mies sisään astui eikä hämärässä heti kasvojakaan nähnyt.
"Etkö sinä enää tunnekaan minua, Elli?" ja mies otti lakkinsa päästä ja
ruskeat, tasaleikatut hiuksensa paljasti. Iltaruskon kajastuskin pääsi
nyt paremmin kasvoihin käymään ja Elli erotti leveät posket, pyöreän
nenän ja harmajat, uskolliset silmät.
"Kah Jannehan se on, Mattilan Janne ... ja sieltä asti ... näin
keväällä! Et suinkaan sinä tervoja toki vielä ole tuonut?"
Ei Janne tervoja ollut tuonut, kukapa niitä näin aikaiseen... Muuten
hän oli lähtenyt astumaan ja tätäkin puolta katsastamaan, eikö työmies
täälläkin työllään eläisi ... ja oli hänellä ollut vähän muutakin
asiaa.
No mutta olihan Janne Mattilan vanhin poika, eikös häntä työssä
tarvittu, ja kyllähän talo leivän antaa, ... ja mitäpä hänellä juuri
muutakaan niin tärkeää?...
Kyllähän sitä Mattilassakin aina elänyt olisi ja toimeen tullut, eipä
sillä, vaan muuten oli aika pitkäksi käynyt ja maailmalle haluttamaan
ruvennut. Vähän oli rahaa mukaansa ottanut ja hintteitä laukkuun ja
niin lähtenyt astumaan tänne päin ja tänä päivänä perille saapunut.
Tuuteron Matleenan luona hän oli käynyt ja se se oli hänelle Ellin
asunnon neuvonut ja minkä mitäkin Ellistä puhunut, muun muassa
semmoistakin, jota Janne ei uskoakseen ottanut ennen, kuin Elliltä
itseltään kuuli omasta suusta -- mistä lie hän puhunutkin patruunan
pojista ja konttoristeista valehdellut!... Ei Janne sitä kyliä Ellistä
uskonut, vaan kumminkin kysyä tahtoi, koska ne tuommoista puhua
ilkesivät... Matleenakin, joka oli Ellin lapsuuden ystävä ja ennen aina
ollut niin hyvä!...
Janne seisoi siinä niin rehellisenä ja avosilmäisenä ja katseli Elliä
niin suurella luottamuksella, että Elli ensin hämilleen joutui eikä
oikein tiennyt, mitä sanoa. Mutta pian kuohahti luonto ja entinen uhka
jälleen palasi; ylpeästi hän paksuja, ruskeita suortuviansa heilautti
ja Janneen ylenkatseellisen uhkamielisesti silmäili.
Mikä se hänkin muka oli toisen holhoja ja peräänkysyjä? Pitäköönhän
Janne huolen itsestään ja omista tavoistaan, Elli ei apumiestä
tarvinnut, kyllä hän eteensä jo itse katsoi. Puhukootpa kaupunkilaiset
ja Matleenat ja muut hänestä mitä tahansa, se ei häneen koskenut eikä
häntä liikuttanut. Ja jos niinkin olisi, että heidän puheensa totta
olivat, niin ei sittenkään siihen muilla asiata ollut. Mitä se heitä
liikutti, mitä Elli teki ja toimi, mitä se Janneenkaan kuului ja
muihin? Itse hän jo itsensä elätti eikä enää Mattilan ruotilainen
ollut, vai luuliko Janne vieläkin saavansa häntä komentaa ja käskeä ja
mieliään myöden pyöräytellä? E-ei, se aika oli jo ollut ja mennyt eikä
muilla hänen kanssaan ollut tekemistä mitään.
Ellin suuret silmät oikein tulta löivät ja vaaleille poskille punat
karahtivat. Hän oli sydämmensä purkanut ja syytänyt uhkansa Jannelle
vasten silmiä, Kunpahan olisi muutkin kuulleet, sitä hän vaan olisi
tahtonut, sillä nyt tunsi hän itsensä muusta maailmasta erotetuksi,
sysätyksi ja nyt teki mieli sitä uhitella ja näyttää, että tulipa
tuota ilman sitäkin toimeen ja saattoipahan elää, vaikka ihmiset
ylenkatseella ja kammolla edestä väistyivät, saattoi jos kuin, kunhan
välinpitämättömäksi heittäysi ja halveksi heitä vuorostaan ja pystyssä
päin ja kenossa kauloin käveli.
Antoi niiden katsoa ja katsoi heitä silmiin yhtä rohkeasti, niin
minkäpähän voivat, vaikka yhdestäkin puolin olivat.
Janne seisoi kuin puusta olis seisoalleen pudonnut. Hän ei uskonut
korviansa eikä silmiänsä, eikä hän oikein käsittänytkään tuota
sanatulvaa. Se se kuitenkin hänen mieleensä jäi, että Elli ei sanonut
mitään piittaavansa, jos Matleena oikeassakin olisi, ei ihan mitään!...
Herra Jumala siunatkoon tyttöä, se oli käynyt niin kummalliseksi ja
rohkeaksi, ett'eihän tuota enää samaksi ihmiseksi tuntenutkaan, kuin
ennen siellä Mattilassa ollessa. Ennen niin hiljainen, siivo ja nöyrä,
ett'ei vastaan koskaan sanonut, ja nyt tuommoinen suukko, että pörhöllä
korvin kuunnella sai ja itse huutia tietää!...
Ei tätä Janne oikein tajunnut ja epäröiden hän niskantaustaansa ruopasi
ennen, kuin mitään sanoa uskalsi.
"Elli kuulehan, en minä siitä oiki-tolkkua saanut tuosta sinun
puheestasi äsken. Sanoitko sinä, että se sinusta oli aivan sama, jos
Matleenan puheet tosiakin olisivat vai -- --?"
"Sanoin kyllä, ja saatan minä sen sanoa toisenkin kerran ja muillekin,
ett'en minä heidän puheistaan piittaa ... en hölyn pölyä, ja sillä
hyvä!..." Elli otti hiuspalmikkonsa selkänsä takaa ja leikitteli niillä
polveaan vasten rapsahutellen.
Nyt sen Janne selvään kuuli ja täytyihän toki omia korviaan uskoa.
Semmoisella jälellä siis Elli todellakin oli, ett'ei mistään pitänyt
viiliä ... ei siitäkään, jos katumampselli oli eli muu kylän ruoja!...
Vaan niin se sittenkin Jannesta tuntui, että hän Elliä rakasti, vaikka
semmoinenkin olisi. Ei se Elli niin huono ollut, kuin hän itseään
nimitteli ja kyllä se vielä kohentua saattais ja ihmiseksikin tulla,
jos -- -- -- ja niin oli Janne todellakin itserakas, että luuli
voivansa Ellin kääntää, kunhan oikein sydämmelle puhuisi.
"Me olemme lapsuudesta asti ystäviä olleet Elli..."
"Niin sillä tavalla, että Kallen kanssa aina minua sorritte ja
äidillenne minun päälleni kantelitte", nauroi Elli pilkallisesti,
"kyllä minä ne ajat hyvin muistan, aivan hyvin!"
"Niin ennen pienempinä, kuin ei älytty, että eihän se sinun vikasi
ollut..."
"... Vaan äitisi, niinhän ajattelit sanoa? Mutta minä siitä kumminkin
aina kuulla sain ja jos ei juuri sanoilla sanottu, niin kyllä se muuten
tuntea annettiin ... ja sitten se Mattilan emäntä pastorille lupasi
tuosta ruotilaisen kutaleesta äiti vainajansa perintösynnit ottaa ...
ha, ha, haa ... ja ottihan se toki emäntä kulta!..." Elli nauroi niin
kolkosti ja katkerasti, että Jannesta tuntui, kuin jääpuikolla olisi
selkärankaa viiltänyt.
"Elli, elä sinä tekeydy pahemmaksi kuin oletkaan, et sinä kuitenkaan
niin paatunut vielä ole, kuin luulet olevasi, sen minä varmaan uskon.
Jos sinä entiset unohtaa voinet ja tuon tapauksen Soiluan niemellä
muistanet, niin -- -- ja jos minusta huolinet semmoisena kuin olen,
niin -- -- -- enkä minä kylän puheista minäkään pitäis, sanokootpa mitä
tahansa, kunhan sinä vaan myöntynet." Janne pyöritteli ujomielin
lakkiaan sormiensa päissä ja kulmansa alta joskus Elliin vilkasi, mitä
tuo sanoisi.
Elli herkesi polveaan vasten naputtelemasta ja käsillään kasvonsa
peitti. Siinä hän sitten käsiensä varassa istui jonkun aikaa ja olipa
Janne nyyhkämistäkin kuulevinaan ... liekö oikein kuullut? Kotvasen hän
sillä lailla kumarassa istui eikä mitään virkkanut, vaan sitten äkkiä
suoraksi ojensihe ja palmikkonsa selän taa heitti.
"Ei, Janne, nyt se ei enää käy laatuun ... ei ensinkään ja tuskinpa
minä muutenkaan, me kun olemme niin erilaiset luonteiltamme. Äitisikään
ei milloinkaan siihen suostuisi että minut miniäkseen saisi, enkä
minäkään hänen tielleen pakkaudu. On parasta niin kuin on, mene sinä,
Janne, omaa tietäsi ja hae muualta emäntä Pehkolan Mattilaan! minusta
ei semmoiseksi ole enkä siksi pyri; minä menen omaa polkuani ja elän
omaa elämääni. Muut ei huoli minusta enkä minä muista, ja kun kuolema
kerran tavannee, niin koetan lähteä sillä mielin, ett'ei perästä itketä
eikä kaivata ... ja se se parasta -- meikäläisille!"
"Ei, vaan Elli! ajattelehan nyt vähän eläkä noin äkkiä... Ehkä sinä
kuitenkin, kunhan rauhotut ja paremmin mietit asiaa ... eihän minulla
kiirettä ole, saatanhan minä odottaakin, jos lupaat eli vähänkään sinne
päin sanot." Janne näytti siltä, että olis odottanut vaikka kuolemaansa
asti, kun hitunenkaan toivoa olis ollut.
Vaan Ellin silmistä välähti taas äskeinen leimahdus ja kasvot
entiselleen jäykistyivät.
"Kuulithan mitä jo sanoin ... ei milloinkaan tule puhettakaan meidän
välillämme, ymmärrätkö nyt? Ja kun minä kerran sanon, niin voit sen
uskoa!"
Vieläkään ei Janne toivostaan luopunut, eikä uskoakseen ottanut.
"Entäs jos tänne kaupunkiin työhön jäisin ja vasta tulisin, niin..."
Elli kavahti ylös ja ja jalkaansa polkasi. "Etkö sinä kuullut, ett'ei
milloinkaan! Pane se mieleesi ja -- heitä minut jo rauhaan!"
Elli heittäysi vuoteelleen ja kätensä pään ympärille kiersi eikä
Janneen enää katsonutkaan. Hetken seisoi Janne ja Elliin tuijotti, vaan
sitten lakkinsa myttyyn kouristi ja matalalla, sortuneella äänellä
virkkoi:
"No, olkoon sitten välimme kuitti, Elli, koska niin tahdot. En minäkään
väkisellä tukkeudu, ja saattanenhan aikani ilmankin toimeen tulla --
tavallaan! Mutta jos joskus Mattilan Jannesta jotakin kuulisit, niin
elä ole milläsikään ... kyllä se tietää, mitä tekee! ... hyvästi,
Elli!"
Janne meni ja hiljaa oven perässään sulki. Mutta itkunsekaiseen
katkeraan nauruun purskahti Elli ja tylsämielisesti hänen peräänsä
tirrotti. Siellä se nyt meni viimeinenkin tyvenen elämän toive ja itse
hän oli sen karkottanut ijäksi! Menköön, mitäpä hän tuollaisesta
yksitoikkoisesta elämästä Pehkolan Mattilassa ja tyhmänsekaisen miehen
kanssa ... menköön melkeensä, mitä hän siitä huoli, eli aikansa, nautti
aikansa, ja kun kuoli, niin kuopatkoot!...
Läntiseltä ranteelta katosi jo viimeinenkin iltaruskon punerrus ja
pilveen vetäysi hiljalleen keväinen taivas. Eikä laulanut lintukaan
tuomen oksalla, niin kuin välistä ennen teki. -- -- --