"Osaatko sinä ranseesia, Jussi?"
"Eikö vielä! ... mistäpä ne semmoiset herrastanssit?..."
"Entäs Hollolan polskaa? ... sama se on, kunhan on."
"Olenhan minä sitä joskus ... mitenkäs se alkoikaan?" Jussi veteli
muutamia rallatuksia, vaan ei alkua muistanut; "mitenkä se alusta?..."
"Tiilu-rallal lallal-lallaa-lali-luli-lei -- -- sillä nuotilla sen
alkaa pitäisi."..
Purolan Aatu se oli, joka kerrassaan riivaunut oli tanssin intoon ja
hommasi nyt oikein ranseesiksi pistää, niin kuin kasarmillakin ollessa
joskus tehtiin. On häntä joskus muka herroiksikin!...
Polkat ja "kalopit" oli jo pantu ja vanhan tavan mukaan olis "purppuri"
seurannut. Vaan sitä ei Purolan Aatu tahtonut: pannaan oikea
herrasranseesi, oli hän sanonut eikä siinä auttanut vastustelukaan.
Koettivathan ne Tuovilan kyläläiset yhdestä suusta selvittää, "etteivät
he mokomia vikuroimisia ja herrasrenkutuksia osaa", vaan Aatu oli
kerran kimpaunut eikä hänelle hyvästä apua ollut!
"Piti näet saada morsiamelleen niitä kasarmin luikerruksia näyttää",
nauroi pappilan karjakko tyttöjoukolle.
Siinä seisoi nyt Pehkolan ja Tuovilan nuori väki ja Purolan Aatun
komentoja odotti. Oli heistä jotkut ennenkin ranseesia vilskuttaneet,
mutta useat eivät, eivätkä edes nähneetkään... Peli-Jussikin oli alkuun
päässyt ja kaikki he sen hyvin tiesivät, että se poika kun kerran lie
ralliin osaunut, niin tuli sieltä sitten, että helisi vaan! "Kas nyt,
pojat, tällä lailla.".. Purolan Aatu astua teppaili ja mielissään oli,
kun täällä kotikylässään ensimmäissä olla sai ja muita opetella.
Kallelleen oli lakki vasemmalle korvalliselle lipunut ja leveä
sahviaanireunus kengänvarsissa silmiä huikasi. Ja takki kun auki oli ja
kahden puolen heilahteli, niin liivikin näkymään pääsi ja kellon perät
vilahtelemaan ja kilajamaan...
"No vedähän, Jussi, vaan Hollolaista! Sama se on, sama se on...
rallattakaahan lisäksi!"
Jussi veti, että silmät sirralleen kävivät ja niin ne rallattivatkin,
että korvia särki ... miehenpuolet karkeammasti ja kehnommasti
töryyttäen, vaimonpuolet kimakammasti ja paremmin nuotilleen
luikasuttaen. Kangas oikein jytäjämään mieli ja yhtenä pilvenä pelmusi
hiekka tyttöjen humahtelevissa hameenliepeissä. Korvalliselle
muuttuivat poikain lakit ja lipuipa monen tytön huivikin niskemmaksi,
että otsat paljaiksi jäivät ja hiusten jakaus näkyi. Mikä sen tiesi
menikö se edes osapuillekaan ranseesin mukaan -- ei ainakaan siltä
näyttänyt -- mutta toimessaan vaan oli Purolan Aatu morsiamineen. Eikä
hän sitäkään huomannut, että kaikki hänelle selän takana nauroivat ja
pilkkaa tekivät.
"Nyt tulee kalopaati, pojat! Vaan elkää luulkokaan, että se sama on,
kuin kaloppi ... ei sinne päinkään! Soitahan, Jussi, jotakin, polkkaa,
Porilaista eli mitä tahansa, niin minä näytän teille Maija-Liisan
kanssa, minkälainen se kalopaati on!"
Jussin ei polkan rallia hapuilla tarvinnut ... selvästi hän niitä veti,
vaikka kuinka monta ... vaikka "engelsmannia"!...
"Kas näin, pojat, katsokaahan! ei tämä niin maailman vaikeata ole, kuin
sen syrjästä luulisi..."
Aatu viittasi vastapuolella olevalle Soivion Antille, että tekisi vaan
niin kuin hänkin teki, ja porhalti sitten Maija-Liisan kanssa kangasta
pitkin, että pikku kivet syrjille pirisivät. Pian se toisillekin
selvesi, ett'eihän tuossa muuta ollut kuin käydä ja kääntyä koko
kalopaatissa ... osasihan tuota vaikka kuka, kun sen perille kerran
pääsi!
Taas veti Jussi, että silmät sirralleen kävivät, pää kallistui
vasemmalle kädelle viulun puoleen ja jalka vakavana tahtia tallasi.
Hiki juoksi jo tanssijainkin poskilta kuin tulvavirta ja äänikin tahtoi
monelta pojalta sortumaan ruveta, mutta rallattaa sitä sentään piti,
vaikk'ei olis kuin kurkkuperässä pikkuisen kihissyt!
Tuolta järveltä päin oli tällä välin purjevene tulla viilettänyt, mutta
ei sitä kukaan ollut huomannut. Niemen suojaan kun oli päästy, laski
Janne purjeen alas, sillä ilman aikojaan se siinä vaan olis lepattanut
ja joku tuulenpuuska ehkä vastaankin vielä puhaltanut. Soutamalla he
sitten loppumatkan tulivat ja vaikka airot aika lailla lonkuttivatkin,
ei sitä kankaalla pyörijät kuuntelemaan joutaneet.
Kovasti sykähteli Ellin sydän metsäpolkua myöden rannasta kävellessä
Jannen perässä. Mielipä se Jannestakin niin somalta tuntumaan, kun
aukean laitaan ruvettiin pääsemään ja viulun vingutus sekä rallatus
selvästi alkoi kuulua. Ei se juuri pelottanutkaan ... mistäpähän
sekään?... Vaan muuten se niin kummalliselta tuntui Ellin kanssa,
entisen ruotilaisensa kanssa, tämmöiseen väkijoukkoon tulla. Niin, ja
tuollapahan oli Kautistenkin Mari ... saapas nähdä, millä silmällä se
sekin kilmistellä alkaa ... ja Purolan Aatu se jos parinkaan ryypyn
vanhaksi päässee, niin sillä ei ole aikaa herjalla!... Mutta
koettakoonhan kovin mahtailemaan ruveta, niin -- -- jaa, jaa, sittenhän
se nähdään, kun nyletään, onko vettä nahkan alla!...
Viimeistä "tuuriansa" Purolan Aatu mennä hihkasi ... semmoista, jossa
pojat toisen ja tytöt toisen kuja-aidan muodostavat ja sitä sitten
tyttöineen porhalletaan niin kuin "kalopaatissa." Kuta uhemmasti siinä
meni, sen hauskemmalta se tuntui ... ja jos silmiinkin vettä kihosi ja
huivi päästä lensi, niin silloin se nauratti ... itseään ja muita, vaan
muassa täytyi kumminkin mennä rehjata ja viejän olkapäästä kiinni pitää
koettaa.
Viimeinen pari jo vuorollaan ympäri vihkasi ja sitten taas "vikuroida
piti", niinkuin se Aatun suussa kuului. Hiki helmeili otsallekin ja
oikein hiusten päistä poskille tippui, kun tämäkin vihdoin oli
lopetettu ja Aatu korkealla äänellään huusi: "No tytöt, joko piisaa vai
otetaanko vielä 'tukki-tuuri'?"
Maija-Liisakin läähätti, että läkähtyä oli ja hänen täyteläinen, pullea
povensa teki parastaan tutkistellakseen sauma-ompeleita. Samapa oli
pappilankin karjakolle työksi tullut ja hän uhkasi heittää koko
lerkutuksen sikseen, jos ei Aatu jo lopettaa älyisi. Hän vähätteli
mokomista herskaapin vikuroimisista, joista tolkku-ihminen ei oikealla
selville päässyt!...
"Eikä enää ... johan tuota vähemmässäkin, Aatu!..." huusi
Toivos-Juhokin vuorostaan Purolan Aatulle ja hian suulla kasvojaan
kuivasi.
Aatua nauratti ... naurattipa oikein tosi-imelästi: sitähän hän oli
juuri tarkottanutkin, että ne tuolla lailla... Mielellään hän vielä
olisi "tukki-tuurinkin" ottanut, jos ei jo Maija-Liisakin olis
vastukseksi heittäynyt; täytyi kuin täytyikin jättää se toiseen
kertaan. Vaan Perttulin pyhänä hän sen ottaa päätti, vaikka mikä olis
ollut ... ei siinä auttanut täytinenkään!...
Peli-Jussi pani vielä loppulirityksiään niin kuin urkuri virttä
lopettaissaan. Parit hajosivat ja tytöt kilvalla rantaan tuulottelemaan
lähtivät ja jähdyttelemään. Pojista toiset nurmikolle pitkälleen
heittäysivät ja siinä hengästyksissään rotjottivat, toiset taas
vesakkoon katosivat Soivion Antin tuomille kaupunki-viinoille, jotka jo
viikkokauden olivat tätä hetkeä odottaneet.
Sinne yritti muiden muassa Purolankin Aatu, vaan mennessään Mattilan
Jannen huomasi ja häneen kääntyi.
"Kah, onhan täällä Jannekin, vaikka jo luultiin, ettet tulekaan",
hönkäsi Aatu ja kättä olkansa takaa paiskasi.
"Ei se ollut ensiksi ai'e tullakaan, kun Reetukaan ei jalkeille
kyennyt ... vaan tuli sitä sentään lähdetyksi."..
"Hyvä se, hyvä se, mutta myöhäänpä tulit, kun et ranseesiin kerennyt...
Yksinäsikö sinä tulit, Janne?"
"Enkä ... sainhan minä sitten kumppalinkin!" sanoi Janne ja Elliin
katsahti, joka Kantolan Saaran kanssa jo oli puheihin ehtinyt.
"Oliko sinulla kumppalikin? ... kuka sitten?" Aatu katsahti ympärilleen
ja paikalla Ellin huomasi, vaikka ei näkevinään ollut.
"Ellin kanssa me tulimme", sanoi Janne tanakasti. "Ellin? Minkä
Ellin?..." Aatu oli vielä ympärilleen katsastavinaan, vaan ei
sittenkään muka Elliä huomannut. "Eikös se Soivion Elli tullut jo Antin
kanssa?" mahtaili hän.
Janne arvasi heti, mistä tuuli kävi ja miksi Aatu ei Emmalan Elliä
näkevinään ollut. Vaan siitä hänen mielensä vasta miehistyikin ...
koettakoonpahan suoraan herjata, koettakoonpahan, niin -- -- -- ja
Jannella jo käsnyrkiksi kouristui.
"Ei kuin tuon Emmalan Ellin kanssa", sanoi hän ja rauhalliseksi
tekeytyä koetti, vaikka vanha Aatami lihan ja nahkan välissä kutkusi.
"Vai oli sinulla semmoisiakin, kuin herrassekalia", äännähti Purolan
Aatu ylpeästi kannoillaan pyörähtäen ja toisten jälkeen vesakkoon päin
alkoi astua letkutella.
Pahasti muljahtelivat Jannella silmävalkuaiset ja sitä vailla se oli,
ett'ei jo kiehahtanut, vaan vielä hän kumminkin itsensä hillitsi eikä
perään lähtenyt. "Ryökäle!" murahti hän vaan ja Kantolan Saaraan päin
kääntyi, "vielähän tässä illan päälle litviiki tehdään..."
Kääntyessään huomasi hän, että toinenkin oli Aatun sanat kuullut,
sillä hehkuvan punaisena karotti Elli raukka ja Saaralle nauraa
koetti, joka arveli muka päällekin päin näkyvän, että Elli oli ikänsä
hyvillä päivillä ollut. Hätäkös se semmoisessa isossa talossa kuin
Mattilakin! ... ei ollut monella sellaisia suuruspaikkoja ja toimeen
täytyi tulla sittenkin...
"Terve, terve Saara! Mitäs sinne Kantolaan kuuluu?" Janne ei ilennyt
Elliin katsoakaan ja mielipahaansa Saaran kanssa tuulotteli.
Mutta Ellin korvissa se yhä soi tuo Aatun herjaus: herrassekalia! Ei
hänelle koskaan oltu isän todellista nimeä sanottu eikä säätyäkään,
mutta olihan hänellä muistissa, mitä pastori kerran oli Mattilan
emännälle pirtinperäkammarissa puhunut eli paremminkin, mitä emäntä oli
huudahtanut!... Ikäkautensahan hän kuulla oli saanut, ett'ei hän aivan,
eikä hetikään, toisten rinnalle kyennyt, vaan kehnompi oli ja avioton
äpärä! Tuo Aatun sana se sentään niin paljon entisiä aatteita herätti
ja mieltä katkeroitti niin ... niin, että itkeä olis tahtonut,
jos ilennyt olisi... Vaan se se kun yli meni, niin silloin se
päinvastaiseksi löi; aina hän oli alla kynsin saanut olla ja muiden
haukuttavana ja höperö sitä huokailemaan ruvennut, mutta tästä lähtein
ei ... ei puhettakaan! Lie tuolla elämällä muitakin puolia, kuin
katkeruus ja kärsimys, jos vaan ne oikein valita älysi ... ja nyt
päätti Elli koettaa!
"Saara, hoi! Mitäs te jo olette tanssineet täällä? Tokko te meille
Jannen kanssa mitään enää jätitte, vai?..." Ja Elli oli äkkiä niin
virkeäksi muuttunut, silmät ikään kuin säkenöivät ja ääni niin
kummallisen iloiselta kajahti, että Jannekin ihmetellen häneen päin
käännähti.
"Mitäkö jo tanssineet olemme, sitäkö kysyt, Elli?" kysähti Saara, joka
ei mitään huomannut.
"Sitä, sitä, että kuulla saisi kannattiko tänne enää tullakaan -- näin
tanssihaluisten, kuin mekin Jannen kanssa!" Elli nauroi niin helakasti,
että Saaraakin naurattamaan rupesi.
Jannea ei naurattanutkaan ... hän vaan nurkkasilmällä Elliin sihtasi.
"Petoko tuolle tytölle niin äkisti? Vie minut täytinen, jos ymmärrän
koko heitaletta ... eipä se ennen tuolla lailla..."
Olisihan hän ehkä muutakin Ellin naurussa huomannut, kuin riemastusta,
jos syvemmälle olis nähnyt, mutta syvälle eivät Jannen rehelliset
silmät pystyneetkään.
"'Polkat' ja 'kalopithan' ne jo pantiin ja teidän tullessa juuri -- --
niin, mitä se lie ollutkin? Se häntä lie ennen nähnytkään, saati vielä
tanssia osannut!... Vaan jotakin herskapin tanssia se kuului olevan,
sanoi Purolan Aatu, joka sen kasarmilla alaupseerina ollessaan oli
oppinut; siellä näet joskus oikein herroiksikin vikuroitiin!" nauroi
Kantolan Saara kaivaen taskustaan punaisella langalla paltetun
kirkkonenäliinansa, jota virsikirjan vieressä luhdin arkun pohjalla
talletti.
Vähitellen siihen muutkin tytöt rannasta saapuivat jäähdyttelemästä ja
useimmat niistä Ellille "hyvän päivän" tekivät ja kättelemään tulivat.
Mutta Kautisten Mari se ei Elliä edes huomaavinaankaan ollut, vaikka
ihan likeltä meni ja Mattilan Jannen pakinoille pakkausi. Vaan ei
Ellikään tästä piittaavan näyttänyt eikä muutamain tyttöjen
silmäniskuista ja naurun pihauksista ... eikö lie niitä kuullutkaan?...
Muiden tyttöjen kanssa hän vaan puheli ja leikkiä löi ja nauratteli,
että Kantolan Saarakin lopussa kummastella alkoi. Jokohan tuo valmiista
miniän virasta Pehkolan Mattilassa on hyvillä mielin? Mutta elähän
vielä, lapsi kulta, ei sinne niin veräjät selällään ole, kuin eräät
luulevat ... on siellä vielä akkakin avain lakkarissa!...
Tuolta vesakon sisästä alkoi tällä välin aika porinaa, vihellystä ja
rallattelemista kuulua. Tuli sieltä joitakuita jo poiskin, niin kuin
Kantolan Pertti ja Toivos-Juho, mutta yhä viipyivät Purolan Aatu,
Soivion Antti ja peli-Jussi. Kantolan Pertti se heti Ellin keksi ja
kättelemään tuli ja kertoi Mattilan Kallen heidän renkinsä kanssa
Laitokarilta ahventen iltasyöntiä koettamaan menneen, Kallekaan kun ei
juuri tanssista välittänyt.
"Eiköhän jo polkaksi panna, pojat! Täällä näkyy olevan joukossa
semmoisiakin, jotka koko iltana eivät ole askelta vielä hypätä
saaneet!"
"Niin vainenkin, Pertti, pidä sinä minun puoltani", huusi Elli silmää
iskien.
"Kyllä, kyllä ... vaan mihinkäs se pelimanni?... Jussi hoi, tuletko jo
pois sieltä vesakosta, vai -- --?"
"Ei se sanonut tulevansa niin kauan, kuin tippakaan vielä lie potellin
pohjalla", säesti Toivos-Juho.
"Sepähän nähtänee eikö tule", ja Pertti alkoi hölkätä sitä kohti, josta
loilotus kuului ja pullojen helinä.
Kotvasen viipyi Pertti ... ei mahtanut vähällä saada eroamaan. Vaan
vihdoin rämähti yksi, kaksi, kolme ... pulloa männyn kylkeen ja kohta
sen perästä ilmestyi vesakosta Purolan Aatu ja Soivion Antti, kädet
ristissä toistensa olkapäillä, ja jälessä kompuroi peli-Jussi Pertin
avulla.
Yhä enemmän oli Jussin silmät sirralleen käyneet, silmäluomet kelluivat
niin höllästi ja jalatkin mielivät livahtelemaan miehen alla. Mutta
rentona rehenteli Purolan Aatu punareunaisissa anturakengissään ja
kahakäteen heilahtelivat nuo komeat ankkurikellon perät, kun hän
Soivion Antin kanssa käsikaulassa tuli ja karkealla äänellään lauloi:
"Kaksi oli meitä kaunista poikaa
Luisuan lammen takaa.
Hei hoffalarii, hei hoffalarii
Tuolta Luisuan lammen takaa!"
Koetti Anttikin jälki-vetäsyyn yhtyä, mutta tuiki oli kieli jo hitaaksi
käynyt, koskahan ei Aatun mukaan kerennytkään, vaan vasta jälestä päin
vakaisesti toisteli:
"Niin, Luisuan lammen takaa!"
"No, Jussi, vetelepä nyt oikein räikeä polkka, että jalat vertyvät",
sanoi Kantolan Pertti ja koivun oksalta soittokojeet Jussille kouraan
toimitti.
Vakavana Jussi viulun käsiinsä otti ja mättäälle sitä virittämään
istahti, Leveämmän komopuolen hän syliinsä asetti ja tappeja väänsi ja
peukalollaan kieliä päryytti. Tämä se oli juuri Jussin mahtavimpia
hetkiä, kun koko tyttö- ja poikajoukko häntä odotti ja hänen
pimputustaan katseli. Sitä Jussi nytkin sekavassa päässään ajatteli,
että "minä tässä sentään komeetantti olen ja" -- vaan silloin hän
sattuikin kovin varomattomasti erästä nappulaa vääntämään ja altti
vonkuen poikki pärskähti. Tytöt kaikki nauraa hohottamaan rupesivat ja
pilkkailemaan, että jopa nyt kaupunkiviinat Jussia pyöryttävät, kosk'ei
sormetkaan isäntäänsä tottele, ja Kantolan Saarakin ivaten sanoi: "Jopa
Jussilta kesäsydännä kynnet kylmettyivät!"
Soivion Antti, joka äänetönnä mietteissään oli edes ja takasin,
vasemmalle ja oikealle letkahdellut ja Purolan Aatun kanssa Jussin
hommaa katsastanut, heräsi kuin unesta ja äskeiseen nuottiin vetäsi:
"Niin, kynnet kylmettyivät!"
Antille nyt tyttöjoukko vuorostaan mahtailemaan rupesi, mutta ei Antti
siitä milläänkään ollut: työnsi vaan tupsulakkinsa takaraivalle ja
unisilla silmillään tyttöihin tiirotti. Ja peli-Jussi kaivoi tyynesti
paperikäärön liivinsä taskusta ja uutta alttikieltä viuluunsa asetella
alkoi.
"No, tulleeko siitä tolkkua, Jussi?" kysyi Kantolan Pertti, jolle jo
aika pitkäksi rupesi käymään.
"Kunhan minä tämän herjan tämminkiin saisin, niin äkin tässä..." ja
Jussi veteli kielten yli vasemman käden peukalolla ja oikealla
kädellään nastoja yhä väänteli.
Jo huomasi Purolankin Aatu Mattilan Jannen ja mahtavana hänen eteensä
juppaili. Korvalliselle oli hattu valahtanut ja tuuheana pörrötti
toiselta syrjältä ruskea tukka. Jannen eteen Aatu rehevänä asettui ja
käheästi laulavinaan oli, että:
"Silkkitäkillä peitettynä
Se minun kultani makaa,
Hei hoffalarii, hei hoffalarii
Että minun kultani makaa."
Soivion Antti, joka jo mättäälle oli istahtanut ja päätänsä polvien
väliin taivutteli, koetti taaskin "hoffalariihin" jouduttautua, vaan
myöhästyikin ja vasta perään ynisi:
"Niin minun kultani makaa!"
"Niin se talon-tyttö tekee, Janne!" sanoi Purolan Aatu ja verestävin
silmin sekä netkahtelevin polvin Mattilan Janneen tuijotti.
Taas yritti Jannella sappi kiehahtaa ja veret poskille karahtivat, vaan
ei hän kumminkaan jäsentään järkähyttänyt. "Vielähän tässä illan päälle
litviiki tehdään..." Eikä hän ollut Aatua kuulevinaankaan, vaan
peli-Jussin puoleen kääntyi.
Tämäkin oli jo kojeensa "tämminkiin" saanut ja vakavana ensimmäisiä
kokeita veteli. Pää vasemmalle viulun puoleen taipui ja oikea jalka
hiukan nurmelle oikesi, että paremmin kävisi tahdin polenta. Pian oli
Jussikin ralliin päässyt ja kun se poika kerran lie sille puulle
kerennyt, niin meni se sitten, että helisi vaan...
"Pois pojat tieltä, että polkata saattaa", hihkasi Kantolan Pertti,
joka jo Elliä pyöritteli, että tanner jymähteli. Pian ne toisetkin
omansa löysivät eikä siinä pyytäessä paljo kursasteltukaan:
tyttöjoukkoon vaan mentiin ja silmää iskein jollekulle sanottiin, että
"tule tanssaamaan!..." Ja silloin sitä lähdettiin, aikansa pyörittiin
ja väsyttyä toisistaan erottiin ... harvoin taisi edes kiitostakaan
kuulua...
Purolan Aatu se tämän kylän paraita tanssureita oli ja Kantolan Pertti.
Maija-Liisansa kanssa se Aatu nytkin hypähtelemään lähti ... ensin
vähän aikaa samalla sijalla hetkutteli edes takasin ja sitten
ympäriinsä pyörähteli ja toisinaan jalkopohjillaan kovemmasti
nurmikkoon tömäytti. Vaan tuimana kuin tuulijaispää vihkasi Kantolan
Pertti Ellin kanssa laidasta laitaan ja vähäisen vaan aukean päässä
hetkutellessaan henkeään veti.
Kirkkaina kimmeltivät Ellin suuret sini-silmät ja riemusta säkenöiden
ne Pertin olkapään yli katselivat. Peli-Jussin vieressä hajalla säärin
seista jörötti Mattilan Janne ja silmillään Elliä seurasi. Ei hänestä
tanssi nyt maistavan näyttänyt ... sen synkemmäksi vaan mieli kävi,
kuta kauemmin Pertti Elliä pyöritti. Ja kauan se jaksoikin tuo Kantolan
Pertti yhteen pohtiin ja saman tytön kanssa!... Täytyi hänen kuitenkin
viimein lopettaa ja hikisenä hän Jannen eteen Ellin hurautti.
"Tuoss' on tyttösi, Janne, ... käy toimeen eläkä mörkönä seiso!"
Vaan ei tehnyt Jannella nyt mieli ... mikä sen liekin niin kerrassaan
tympässyt? Syrjä-kareessa hän vaan Elliin muljautteli, joka kivelle oli
istahtanut ja huivin nurkalla kasvojaan kuivaili. Rauhassa hän ei
kumminkaan tätä saanut tehdä, sillä Pertti oli jo muille pojille
kehunut, että "tuo Emmalan Elli se vasta hyvästi tanssii!" ... ja heti
piti poikain itsensä koettamaan päästä, oliko Pertin puheessa perää vai
piloillaanko se...
Perä siinä oli ... hyvästi se heitale tanssi ja niin keveästi sitten,
ett'ei väsyis vaikka iltakauden veis! Eikä se ollut rumakaan tuo
Emmalan Elli, nyt varsinkin he sen huomasivat, kun Elli huivinsa oli
näreen oksalle viskannut, joten tumman ruskeat palmikkonsa vapaina
heilahtelivat ja poskensa hehkuvan punottavina loistivat.
"Vilkasepa tuohon Mattilan ruotilaistyttöön, Aatu, niin täytyy sinunkin
tunnustaa, ettei se tyttö ole työkirveellä tehty", kuiskasi Toivos-Juho
Purolan Aatun korvaan.
Aatu oli jo rohkeimmillaan ... aivan niin kuin silloinkin kasarmille
kaupungilta palatessa, jolloin komppaniaan päällikkö portilla
vastatusten tuli eikä Aatu hänelle "kunniaa" viitsinyt tehdä...
Samalla lailla se nytkin päässä humisi ja jalkoja syrjittään aina
nostattelemaan mieli. Hetkisen hän Ellin perään tirrotti eikä mitään
virkkanut, vaan sitten Maija-Liisaan päin kääntyi ja silmää iski:
"Katsohan, Maija, kun minäkin röökinätä viuhattelemassa käväsen!"
Elli oli juuri Mattilan Jannen luo seisahtunut, Janne se yhä vaan
äänetönnä törötti, kädet housuntaskuissa, ja syrjittäin Elliin
vilkuili. "Petoko tuolle tytölle? ... eipä se ennen tuolla lailla ...
eikä niin tanssistakaan?... Ja silmätkinhän tuolla päässä palavat, kuin
minkähän ahjohiilet!..."
Purolan Aatu astua vippaili juuri aukean poikki Elliä kohti ja monikin
katsoi, että mitähän se nyt aikoi. Heti Ellikin arvasi millä mielin
Aatu tuli ... ihan se ilkeyksissään, ruottio, ihan ilkeyksissään! Mutta
elähän nuolase ennen kuin tipahtaa, ajatteli Elli itsekseen; hänessä
olikin tänä iltana kummallinen uhka noussut ... ei hän mistään
piitannut, ei ihan mistään ... kunhan kerrankaan ilota sai ja hyppiä,
että vastakin muistelemista olisi ... ja hauskuutta!...
"Saisiko ... tuota noin ... talonpoikakin herrasröökinätä?..." Ja
Purolan Aatu ruopasi sahviaanivarsisella kengällään, että multa pölähti
ja kohauttipa vielä otsahetuleilla varustettua lippulakkiansakia.
"Eipä ne kaikki kasarminkaan karkulaiset."..
Ylpeästi Elli kannoillaan pyörähti eikä Aatuun edes katsonutkaan.
Makeaan nauruun pärähtivät likellä olijat ja Kantolan Pertti oikein
ilkkuen Aatulle huusi:
"Pidä hyvänäsi, Aatu, että vastakin muistat!..."
Vaan oikealla peli-Jussin vieressä seisoi se, joka kaiken paraiten
kuuli ja näki. Kädet taskuissa ja sääret hajallaan hän seisoi eikä
paikaltaan hievahtanut, mutta kovin leimusi jo silmistä tuli ... ja
korvissa huuhkasi ... verikö lie ollut, joka niin korviin kuhahti? ...
ja melkein kuin viemasi...
"Ylpeitäpä nykyaikana äpä -- --! ... kuka s--na siellä?" Ja ennen kuin
Aatu kääntyäkään kerkesi, kumahteli hänen takaraivaansa voimakkaita,
vakaisia nyrkiniskuja ... yks', kaks', kolme ... että pää tärähteli ja
lakki kenttään kirposi.
Kerralla taukosi tanssi. Kaikki ryntäsivät tappelupaikalle. "Mikä se
on?... Kuka se alotti?... Mistä ne riitausivat, hääh?" kyseltiin joka
taholta. Mutta ei siinä kukaan oikeata vastausta tiennyt antaa:
"syyttömästi kai se Mattilan Janne ... ei suinkaan Aatu mitään hänelle
tehnyt!" Kaikki olivat niin hätäyksissään ett'eivät mihinkään kyenneet.
Vaan peli-Jussi, jonka sirrallaan olevat silmät vähitellen soiton
aikana olivat umpeen vetäytyneet, vaikka sormet yhä työtä tekivätkin ja
kieliä koskettivat, ei enää väsymystään vastustella jaksanut, vaan
Soivion Antin viereen köllähti ... ja nukahti...
"Erottakaa, erottakaa! ... tappaahan ne toisensa!" Elli se oli, joka
vihdoinkin toimettomuudesta tointui ja väliin tunkeutua yritti.
Vaan siihen ei ollut enää hyvä mennä. Purolan Aatu oli jo
kääntymään päässyt ja raivoissaan asetta kopeloi. "Mistä p--nasta minä
puukkoa? ... antakaa puukko, pojat, eli seiväs edes!" ... kähisi hän ja
kiviä maasta hapuili. Mutta käteen sattuikin peli-Jussin viulu, joka
kiven juureen oli jäänyt... Kerran se ilman halki hurahti ja Jannen
päälakeen palasiksi pärskähti ... ihan tuhanneksi muruksi, ett'ei kuin
kielet vaan varteen kiinni jäivät!...
Vähäksi aikaa näytti Janne aivan topertuvan tuosta tärskösestä ... vaan
kun sitten huumeuksistaan tointui, niin ei rajoja enää tiennyt eikä
hillinnyt häntä Ellinkään voivotukset ja pidättelyt.
"Tuoss' on herras-sekalia!" kiljasi hän tuimasti ja ilmassa välähti
puukonterä ja surahtaen lihaan utkahti... Aatu horjahti suulleen
nurmikolle ja verta pulppusi virtana vaatteiden läpi...
"Hän kuolee, laupias Jumala, hän kuolee!... Aatu rakas Aatu!"
Maija-Liisa syöksähti joukosta sulhasensa luo ja itki ja voivotti,
"mitä te tollotatte, ihmiset, ottakaa kiinni tuo murhaaja, roisto,
ryökäle, ottakaa kiinni ennen kuin pakoon kerkeää!... Voi, voi... Herra
Jumala meitä siunatkoon!..."
Synkkänä seisoi Mattilan Janne puukko kädessä ja sääret hajallaan. Ei
hän silmäänsä räpähyttänyt eikä jäsentään järkähyttänyt, vaan Aatuun
äänetönnä tuijotti. Eikä hän sittenkään vielä paikaltaan liikahtanut,
vaikka Toivos-Juho ja muutamat muut miehet häneen käsiksi kävivät ja
puukon pois riistivät ... ja vaikka tytöt säikäyksistään toipuen vettä
rannasta tuohilipeillä juoksuttivat ja miehet Aatulta takkia riisumaan
rupesivat, että verenvuoto tukettaisiin ... ja vaikka Maija-Liisa hänen
nenänsä alla nyrkkiä puisti ja Jumalan kirousta huusi ja haukkui, minkä
ikinä kerkesi...
... Mutta kiven juurella mättään varassa makasi Soivion Antti, suu auki
ja nenä taivasta kohti, eikä koko räiskeestä mitään huolinut. Ei hän
muutenkaan heikkohermoinen ollut ja hyvin olivat kaupunkiviinatkin
miesraukkaa painostaa alkaneet. Ja poikkiteloin Antista rotjotti
peli-Jussi ja päätään Antin vatsaa vasten nojasi ... eikä hänkään koko
tapauksesta milläänkään ollut, ei vaikka viulun sirpaleitakin oli hänen
rinnalleen kirvonnut ja Antti kätensä hänen kasvoilleen laskenut ... ei
muuta kuin kuorsasi vaan, että vatsassa asti kurisi...
* * * * *
Autioksi oli Soiluan niemi jäänyt. Selvään kuului yön hiljaisuudessa
rastaan yksitoikkoinen raksutus korpinotkossa tuolla niemen kainalossa.
Aamuyö se taisi olla, koskahan järven pinnalla, joka iltayöstä asti oli
rasvatyyneenä ollut, nyt alkoi hienoja väreitä liikkua salmesta päin
lahden pohjukkaan. Vaan piilossa oli aurinko yhä eikä edes
ruskottanutkaan vielä tuolta Kiveskallion takaa, josta se aina näihin
vuoden aikoihin nousi ja kauan kajasteli ennen kuin kerrassaan
näyttäysi.
Soiluan niemi ulottui kappaleen järveen päin ja kapean kärkensä
pienellä pyöräkkeellä lopetti, josta melkein veden tasalta kohosi
hyöteä kuusi. Kun tervamiehet myötätuulella täysissä purjeissa salmesta
päin laskea luijottivat, näytti heistä siltä kuin tuo yksinäinen kuusi
olisi suoraan järvestä noussut. Moni sen oli salmesta katsoessaan niin
luullut tekevänkin ja vasta niemen kohdalle kerettyään erehdyksensä
huomannut.
Täällä kuusen juuressa, selkä runkoa vasten nojauksissa, istui
yksinäinen olento. Mattilan entinen huutolaistyttö, Emmalan Elli se
oli, joka siihen taivas-alle oli yöpynyt ja hetkeksi -- nukahtanut!
Rintaa vasten oli pää painunut ja kädet syliin hervahtaneet. Kovin oli
uni ja väsymys ahdistelleet, mutta väkeen ne nyt ajatukset tyyntymään
saivat. Oli niin paljon muisteltavaa, mietittävää ja itkettävää, että
silmät olivat punaisiksi verestyneet. Ensin eilinen tanssin halu, kun
muut pellon alatse viilettivät ja peli-Jussi kokkakaarella viuluaan
vingutti, sitten Jannen tulo ja hänen puheensa ja kotoa lähtö ...
niemelle tulo ja tanssin huimaus ... ja Purolan Aatu ... ja aina kun
Elli ajatuksissaan tähän pääsi, törmäsi kurkusta kummallinen itkun
pohti ... niin katkera, niin sanomattoman katkera!?...
... Ja sitten tappelu ja sen jälkeiset tapahtumat: kuinka Janne
kyläläisten veneesen talutettiin eikä ollenkaan vastustellut; kuinka
Aatua oli viroteltu, kunnes silmänsä oli auki saanut ja ensi sanakseen
tuimasti kironnut ... ja kuinka ne sitten olivat häntä veneelle
haalanneet, ei siihen, jossa Mattilan-Janne istui, vaan toiseen...
Tovin ne oli peli-Jussia herätellä saaneet ennen kuin tämä siksi
tointui, että puhetta tajusi, ja pyöreiksi olivat hänen uniset silmänsä
käyneet, kun toinnuttuaan kuuli, mitä hänen nukunta-aikanaan oli
niemellä tapahtunut. Mutta kun Toivos-Juho sitten vakuutti hänelle,
ett'ei haava kuolemaksi ollut ja että Aatu silmiään raotteli ja
kiroilla saattoi, niin ei Jussi koko asiasta paljo piitannut.
"Onhan tuota ennenkin tapeltu ... ja pahemmastikin ... eikä ne nyt aina
kuolemaksikaan."..
Ei Jussi siihen sen enempää virkkanut, vaan viulunsa perää kädessään
pyöritteli ja korvallistaan kynsiskeli.
"Täytinenkö se tämänkin lie löytänyt? ... eipähän silläkään muuta
ollut... Vähät minä muusta, vaan kuin viuluni särkivät? ... keltähän
tuon maksunkin saanee ... käräjöimättä, ja uusi se kuitenkin pitäis
saada Alatalon Eeron naittajaisiin nousevaksi viikoksi! Jospa tuon
sentään Harakka-Matilta ... siksi aikaa..."
Ja peli-Jussi oli maasta viulunstrokan kainaloonsa korjannut ja
mennessään Soivion Anttia reiteen kenkänsä kärellä kopassut.
"Nousetko pois, Antti, kuule! jo lähtöä kuuluvat tekevän... Antti,
juutastako se siinä?..."
Aikansa oli Antti päätään kynsinyt ja rystysillä silmäluomiaan
nujerrellut, sitten vielä venytellyt ja pitkään haukotellut ennen, kuin
oli jaloilleen kömpinyt ja peli-Jussin jälkeen lähtenyt. Ei Jussi
hänelle tapahtumasta mitään puhunut -- liekkö muistanutkaan? -- ja
"kerkiääpä tuo vielä!" ... ajatteli hän ehkä.
Metsän laitaan oli Elli muita seurannut ja katsonut ottivatko Mattilan
veneen ja eväskontin, joka oli isännälle vietävä. Ei ne koko veneesen
koskeneet eivätkä lähteissään Elliäkään muistaneet ja olihan hän
Kantolan Saaralle ja muutamille muillekin maininnut, että hänen täältä
pitäen täytyi eväskontin kanssa Likopurolle mennä. Nauraneet ne olivat
ja kummastelleet, että Elli tanssivaatteissaan raski sinne asti, mutta
minkäpä hän teki, kun pakko oli Likopurolle joutua ja tansseihinkin
mieli teki!
Niin, metsän välistä oli Elli katsonut, kun veneet kolmihangassa kylää
kohti mennä hursasivat. Tuonne Vekaran niemen taa ne katosivat, vaan
kauan perästä päin erotti hän veneiden juovat järven pinnalla, kunnes
nekin vähitellen hajausivat ja muuhun pintaan liittyivät. Niemen
kärkeen Elli sitten hiipi ja kuusen juureen selkäkenoon asettausi ja
itkeä nyyhkytteli ja vihdoin -- nukahti! --
Kiveskallion takaa jo päivä pilkotti ja järvellä leikitteli jo vilpas
tuulen henki vihurilla väreitä liihotellen, kun Elli syvästi huoahtaen
heräsi. Hän oli nähnyt niin kummallista unta ja herättyä näytti luonto
niin oudolta, että pää oli sekaunut. Muistissaan hän kuitenkin yölliset
tapahtumat selvitti ja äkkiä ylös kapsahti.
"Minä se olen syypää kaikkeen ... mitä minä lähdinkään ihmisten
pilkattavaksi, mokomakin huutolaisäpärä!..."
Ja Elli huokasi taaskin syvästi ja hetkisen mietti. Voi Janne raukka!
Hän näkyi kuitenkin Ellistä pitävän aika paljo, koskahan hänen tähtensä
tämänkin ... ja ehkä ne vielä vankeuteenkin Janne-paran ... ja
ainoastaan Ellin vuoksi!... Mutta Mattilaan hän ei sittenkään palata
aikonut eikä Likopurollekaan mennä, ei, vaikka mikä olisi ... emäntä
häneltä silmät päästä kynsis, jos käsiinsä saisi ja Jannen tunteet
huutolaista kohtaan tietäisi. Niin, kumpaiseenkaan ei Elli tahtonut,
mutta olihan maailmaa muuallakin ... ja tottahan terve ihminen työllään
aina elää!... Ja hyvä se oli vihdoin taas vapaisuuteenkin päästä ja
ulkoilmassa olla niin kuin ennen lapsuuden aikoina ... ja parempi
siellä nyt ainakin oli, kuin Pehkolan elottomassa, ilottomassa
Mattilassa huutolaisena!
Tämä vapauden ajatus se Ellin kerrassaan valtasi. Kaupunkiin Tuuteron
Matleenan luokse hän lähteä päätti; tottapahan se aina työpaikan
neuvoo, joka sen puolen tuntee ja pari vuotta jo on sisäneitsyeenä
siellä palvellut!... Ravakasti Elli höllistyneen huivinsa solmulle
sitasi, hameestaan yökasteen pölähytti ja veneelle astua alkoi.
Kontista hän nyyttyyn evästä otti, mutta muun jätti, yksin emännän
lähettämät särvinrahatkin hän sinne heitti, ett'ei varkaaksi
luultaisi ... ja niin hän kankaalle takasin kohosi ja korpinotkoa kohti
rientää alkoi, siellä kun ryssänvirstan päässä maantie kulki.
"Janne-raukka se vieläkin säälittää minua! Hän on aina ollut minulle
niin hyvä ... ja rehellinen ja helläsydämminen hän on myös, vaikka
vähän tyhmänsekainen. Paljo hän minusta pitävän näkyy ... olen minä sen
ennenkin huomannut ja Kantolan Saarallehan se oli tässä tuonoin
sanonut, että se Ellihän vasta pulskistuvan näkyy ... oikein se kohta
on -- kaunis!..."
Ja vesakkoon Elli nyyttynsä kanssa katosi. Hetkisen vielä kuului
lehväin kahinaa ja risujen rapsetta, vaan sitten sekin haihtui ja seutu
oli entisellään; eikä muusta olisi huomannut, että täällä tanssit
olivat olleet, joll'ei verta olis kiven vieressä punottanut ja viulun
sirpaleita ympäri kenttää ollut.