Pehkolassa oli ilmoisen ikänsä perittyjä esi-isäin tapoja pyhinä
pidetty. Niinpä se oli aina sekin tapa noudatetuksi tullut, että
keväällä maan sulattua ja koivun hiirenkorvalle jouduttua tanssit
ulkoilmassa pidettiin. Mistä astihan lie tavaksi tullut, mutta niin
kauan kuin vanhimmat ihmiset muistivat oli sitä säännöllisesti
noudatettu. Soiluan niemi se tavallisesti kokouspaikkana oli, siihen
kun paras pääsy oli ... veneellä ja jalkasessa.
Loistipa taaskin luonto heleän vihreässä verhossaan ja tummana laiteena
järven rantoja varjosteli. Koivut ne eivät vielä oikein paraillaan
olleet ... tuskinpa olivat lehdet vielä laskoksistaan oijenneet, mutta
sievältä ne siltä näyttivät tummempien kuusten ja vaalakkaampien
mäntyjen välissä.
Niemen takaa Kautisista päin laskea höllötteli kaksi venettä
laitatuulessa kolminurkka-purjeella. Iloisena istui Pehkolan nuoriso
ja joutessaan tuon tuostakin raikkaaksi lauluksi kajahutti. Paljo
siinä pilkkaakin toisistaan laskettiin, mutta ei kukaan närkästyä
kehdannut ... anteli vaan samalla mitalla toisille ja härnäili.
Perämiehenä huopari kädessä rentoili Purolan Aatu ja sahviaanireunaisia
kengänvarsiaan pitkin morsiameensa tiirotti.
"Onpa Aatulla nyt rahoja ollut, koska anturan varret on punaisen
vasikan nahkalla vuorannut!" ivaili Toivos-Juho pappilan karjakolle.
Mutta Aatupa vähätteli muiden kuiskeista -- tiesihän hän, että
kateeksihan niillä raukoilla vaan kävi. Siksipä hän vaan kahta
rennommaksi selkäkenoon ojensihe ja jalkansakin vielä veneen laidalle
nosti. Vahingossako lie takkikin auki pyörähtänyt, että verkaliivi
näkymään pääsi ja valkoinen rinta. Hentoihan tuon aukikin pitää, kun
liivin ylälakkarissa kevätmarkkinoilta tuotu ankkurikello pullotti ja
pronssi-perät auringon paisteessa välkähteli!
"Kummapa kuin Mattilan pojatkaan eivät vielä ole lähteneet ...
venekinhän tuo näkyy kuivalla kankaalla olevan", tuomasi Aatu
morsiamelleen, kun Mattilan pellon alatse laskettiin.
"Tokkopa tullevatkaan, Reetuhan kuuluu sairastavan."
"Niinhän se kuului tekevän, vaan saattaisivathan ne siltä tulla, kun
muuten halu lienee."..
"Ja onhan tuolla sekin Emmalan Elli ... alkaisi tuo hänkin jo kynnelle
kyetä", sanoi pappilan karjakko.
"Ellikö? Niinkö luulet, että Mattilan emäntä Elliä päästäisi ...
erehdys se on, Kaisa! Ja tuskinpa ne Mattilankaan pojat juuri
ruotilaisista."..
Kautisten Mari se oli, joka joka paikassa synnystään ylpeili ... olihan
muka isontalon tyttö, että kannattihan se toki! Vaan pappilan karjakkoa
se aina pisteli tuo Kautisten Marin röyhkeily eikä hän nytkään suutansa
tupessa malttanut pitää.
"Eihän ne kaikki ole Kautisissa kasvaneet ... mutta ihmisiä ne sentään
luulevat olevansa. On tuo Emmalan Elli mielestäni yhtä hönkä tyttö,
kuin eräs toinenkin ... ja vieläköhän tuolle Mattilankin Jannelle
parempi pitäisi olla? Eihän nuo ole kovin kummat hänenkään vanhukset
olleet."
"No, ei ne ruotilais-äpäröitä kumminkaan" ... virkki Kautisten Mari ja
ylpeästi niskojaan nakkasi.
"Ei juuri ruotilaisia, vaan yksiäpä ne huutolaisetkin ... sama virka,
sama virka!..." nauroi karjakko, sillä nyt hän sen vasta oikein muisti,
että Mari Mattilaan miniäksi pakkausi. "Tehdään ruojalle kiusaa
palanen, koskahan aina on tässä rönkyilemässä", kuiskutteli hän Soivion
Ellille.
"Mitä huutolaisia? Ahoniemen Tervolastahan Mattilan emäntä on ... niitä
Ison Jussin tyttöjä", puuttui Purolankin Aatu taas puheesen, "tiedänhän
minä ... ja hyvinkin tarkkaan!"
"Tiedäpä jos tahasi, vaan tiedetään se täälläkin, että Mattilan isäntä
ennen vanhaan kontti selässä lautamiehen vasikoita vahtasi ... eikä
ollut silloin sen kummempi kalu kuin huutolainen!..." Karjakko otti
punaruusuisen karttuunihuivinsa, joka olkapäille oli livahtanut,
heilautti sen kaksin kerroin ja päähänsä kiivakasti sitasi. "Kysykääpä
Niittyniemen vaarilta ... kyllä se ne ajat muistaa kuin eilisen
päivän!"
Mari ei enää puhunut mitään, punaltihan vaan päätänsä epäilevästi.
"Taisipa särellä sappeet käydä!... Hyvin se toki sietikin, sillä joka
paikassa se on muita ihmisiä panettelemassa. Mattilan miniäksihän se
mieli tekisi, näkyy se päällekin päin, vaan kukapa tuonkaan vielä
tiennee?" ... naureskeli Soivion Elli karjakolle.
Kotvilleen ei sitten puhuttukaan mitään -- noin yleisesti. Tytöt ne
kyllä toisessa päässä venettä supattivat ja toisinaan nauruun
purskahtelivat, mutta ei sitä poikain puolelle kuulunut, mille ne
nauroivat. Eikä se monikaan siitä piittaavan näyttänyt ... kaivoi vaan
povilakkaristaan punaletkaisen, keltakoppaisen piippunykänsä ja
nahkaisen tupakkakukkaronsa takintaskusta veti. Vakavana hän piipun
kopan kukkaroon upotti, etusormellaan täyteen paineli ja tarjosipa
vielä likimmäisille kumppaleillekin: "Heh, onko sitä piippua?"
Olihan niillä useammilla piiput muassa ... ja pian öyhkysikin
savupilvi nenäin alla ja kesäiseen ilmaan hajausi. Purolankin Aatulle
alkoi aika pitkäksi käydä ... täytyi hänenkin toisella kädellä
"syöskomin-koppainen peslapiippunsa" savuamaan laittaa. Rennoksi hän
sitten selkäkenoon ojentautui ja henkisavut saatuaan hampaittensa
välistä vihelteli:
Rosvo, rosvo olit sinä, kun varastit mun kultani: Minä luulen
rallallaaa j.n.e. -- -- --
* * * * *
Tuolla Mattilan luhdin kynnyksellä pihlajan varjossa istui
Emmalan Elli, entinen ruotilaistyttö. Matin päivän aikoina hän jo
ruotilais-ijästä oli päässyt ja viistoista täyttänyt, vaan kun
paikkaakaan ei ollut tiedustelluksi tullut ja emäntä oli Mattilaan
vielä Kekriin asti jäämään pyytänyt, niin ei ollut Ellilläkään
lähdetyksi tullut. "Kerettäneenhän tässä vielä palkoista sopia", oli
emäntä vielä sanonut ... ja niille puheillepa se oli jäänyt.
Siinä hän nyt istui kynnyksellä sukankudelma kädessä, vaikka sunnuntai
oli. Kalisten siinä tikut liikkuivat ja vikkelästi sormetkin
sukkelehtivat, vaan ei se tainnut ajatus kumminkaan kudelmassa olla.
Tuossa oli pellon alatse vasta edellimmäinen vene Soiluan niemelle
luijottanut ... ja se se taisi olla, joka se paremminkin ajattelutti...
Taas kajahti järveltä säveleitä ... viulun luikkaita säveliä ne nyt
olivat. Elli vetäsi huivin enemmän silmilleen, ett'ei auringon kilo
solasta katsoessa häikässyt. Sielläpähän juuri nuotta-ulkujen kohdalla
toinen vene höllötteli valkeissa purjeissa ... ja korkealla kokkakaaren
päällä istui peli-Jussi viuluineen "Porilaista" kallella päin vedellen,
minkä jaksoi ja kerkesi. Kesken jäi Ellin sukankudelma siksi aikaa,
kuin pirtin ja aitan solasta venettä näkyi, vaan sitten hän taas
huokasten työhönsä ryhtyi ja peli-Jussin soitantoa kuunteli.
Paraiksi hän taas oli työhönsä kerennyt, kun emäntä pihan poikki häntä
kohti mustissaan tulla keputteli ... silkkihuivi oikein kiilteli
ilta-aurinkoa vasten ja uusi musliinihame kävellessä kahisemaan mieli.
"Kovinpa sinä nyt olet ahkeraksi ruvennut, Elli! ... et taida enää
lepopäivääkään muistaa? Hyvähän se on, että ihminen ahkera on eikä
kylää juokse, mutta saattaisihan sunnuntai-iltoina Raamattua lukea eli
virsikirjaa... Ja liekö noilla sukillasikaan semmoinen kiire?"
"Janne näitä kiirehti ... mihin huomenna lähtenee?"
"Vai niin, no, kudo häntä sitten, koska niillä semmoinen hätä on."
Emäntä yritti jo lähteä, vaan muutaman asian vielä muisti.
"Tuonne pirtin loukkoon minä jo eväskontin laitoin, että sinäkin
huomen-aamulla saat Likopurolle niitynperkkaajien luo lähteä, ... ja
kontin laitaan pistin kukkaroon särvinrahoja, jotka saat isännälle
viedä... Mutta katsokin, ett'et tielle tiputa!..."
Tanhuan kautta emäntä kujalle oijusti ja kujan suusta jalkatietä
myöden Kautisiin aikoi. Kautisten emäntä se aina niin höyli oli ja
puhelijas ... ja missäpä hän talossa lie tälläkin kylällä sen selvempi
kahve ollut, kuin Kautisissa?... Oli se emäntä pari kertaa sikuria
myllymiehen kanssa kauppijaasta tuottanut, vaan äkin niistä hommista
oli loppu tullut, kun vaari oli tiedon saanut. Kartanolle oli
sikuripötkyt viilettänyt ja emännälleen sanonut, että "jos tässä
talossa ei kahve selviltään juotane, niin ollaan sitten ilman
kerrassaan!..." Ja siihenpä se oli sikurin pito loppunut.
Elli hymähti itsekseen ja vetäsi juuri viidennen tikun kudelmasta irti.
"Saipa se 'pitkän nenän' kerrankin toki ... onkin se aina
muistuttelemassa ... milloin paljo, milloin vähän, paraiksi sitä ei
koskaan tehdä arvaa!"
Etäisiä säveliä vielä peli-Jussin viulusta kuului ja niiden haihtumista
Elli taas kyynärpään varassa kuunteli... On niillä taas siellä aika
remakat ... ja kun Tuovilankin kylästä kuuluvat tulevan! Mahtaa sinne
Kantolankin Pertti mennä ... ja Saara, missäpä he muuallakaan?... Ja
siitä se mieleen johtui, että saattaisi tuolla joskus ... vaan mitäpä
tuolla, eipä siellä kumminkaan muut tanssittaisi, kuin Kantolan
Pertti ... ja tytötkin, Kautisten Mari varsinkin, karsain silmin
katsoisi, että tännekö tuokin mukamasti...
Rannasta venehuoneelta päin asteli polkua ylös talon Janne. Kummapa,
ett'ei hänkään muiden joukossa ollut, vaikka olihan tuo jo parissa
kymmenissä.
"Niitäkö sinä minun sukkiani, Elli?" ... kysäsi hän ja Ellin eteen
pysähtyi.
"Niitä, itsehän sanoit niillä kiireen olevan", virkkoi Elli vähän
ivallisesti.
"Ei niillä nyt semmoista kiirettä ole, että pyhänä ... en minä sitä
niin meinannut."
"Pyhä tai arki ... yksiinpä ne minulla käyvät, ja pitäneekö tuo
Luojakaan niin tarkkaa lukua ruotilaisista ja -- äpäristä!"
Elli oli tänään tavallista pistelijäämmällä tuulella eikä hän oikein
käsittänyt, mikä nuo sanat suuhun toi. Ja silmissäkin alkoi niin
kostealta tuntua, että hian suulla piti pyyhkästä ja pää alemmaksi
painaa.
Hämilleen Jannekin joutui eikä oikein tiennyt, mitä sanoa, sillä
olihan hän ennen pienempänä näillä nimillä monestikin Elliä nimitellyt.
Heinän kortta hän suussaan vähän aikaa pureksi ja pikkukiviä aitan
seinää vasten potkiskeli ennen kuin taas sanoa jotakin saattoi.
"Näitkö sinä kyläläisiä, Elli? Kolme venettä laski tuosta meidän pellon
alatse ... edellimmäisessä näkyi Purolan Aatu perässä istuvan, kuka
lie jälkimmäisessä ollut? ... ja Toivos-Juho näkyi kanssa olevan ja
pappilan karjakko Aatun veneessä. Näit kaiketi sinä sen, joka nyt vasta
tästä laski, ja lienethän toki viulun äänen kuullut?"
"Eihän sillä peli-Jussilla huono-ääninen viulu ole", sanoi Elli
välinpitämättömästi.
"No ei, sitä minä aina olen sanonut, että selvä-äänisempi se Jussilla
on, kuin Lepikön Kustulla!..."
Janne nakkausi nurmikolle aitan viereen ja heinän korrella muurahaista
tavotteli seivästääkseen.
"On niillä siellä taas aika iloinen ilta, kun Tuovilankin kylältä
olivat aikoneet tulla, vaikk'eivät ennen suinkaan koskaan ole olleet...
pelimanninkin olivat luvanneet tuoda tullessaan, että useampi olisi!
Mahtaa siellä Soiluan niemellä multa pölistä tämän yön seutuna!..."
"Eikö tuolla pölisse.".. Elli ei pitkältä vastaamaan ruvennut; vihaksi
kävi koko puhelu ja toimessaan hän kudelmaansa neuloi.
"Ei mahda sinulla mieli tehdä, Elli?" kysäsi Janne häneen katsahtaen.
"Mikäpä tuonne niin erittäin.".. Ikävähän sinne oli, vaan kun sinne ei
kumminkaan päässyt, niin samapa se oli, mitä sanoi. "Sinulla tuonne
paremminkin yty lienee?"
"Ei tuo juuri ytykään ... onhan tuon kumman ennenkin nähnyt! ... vaikka
sama tuo olis, jos kumppalin saisi." Janne oikaisihe kentälle oikein
pitkälleen ja järvelle päin katseli. "Eikä ole tuosta Reetustakaan ...
päätä kuului särkevän ja vilustavan yhä niin kuin ennenkin!"
"Ei suinkaan se Reeta toki, vaan onhan tuo Kalle toiseksi."
"Kalle oli jo puolisilta Kantolaan lähtenyt ja eikö tuo sieltä pitäen
lie mennyt jo ... Pertin kanssa!"
Elli ei siihen mitään virkkanut. Kyllähän hän jo melkein ymmärsi, miksi
Janne näin kautta rantain puheli ... ja olihan tuolla Perttikin, niin
että olisihan tuonne ehkä saanut lähteäkin. Mutta ei hän sentään
ymmärtävinään ollut, kutoi vaan niin kuin ennenkin ja vanhan tavan
mukaan aina langan tikun yli heitti.
"Etkö lähde, Elli, mukaan, niin käydään hänessä mekin? Petoako sinä
tuosta kudelmastakaan ... ei sillä semmoista hätää ole!" sanoi Janne
äkkiä.
"Minäkö mukaan? Hupsuatko sinä, Janne? ... vähemmästäkin tässä
myötäänsä torataan, saati sitten kylänjuoksusta."
"Kovahan se äiti kyllä on, tosi se on... Vaan nyt ei torata, usko
minua, Elli, ja jos äiti yrittelisikin, niin puhukoon minulle."
"Sinulle? Johan nyt uskaltaisit emännälle vastustella? Eikä se toki
kannattaisikaan tämmöisen hetaleen vuoksi ... mokomankin ruotilaisen!"
Oikein kyynelet Ellille silmiin herahtivat.
Janne hyppäsi seisoalleen. "Elä nyt myötäänsä tuota vatkuta, Elli!
Taidettiinhan sitä ennen pienempinä välistä siitäkin nykkiä, vaan nehän
ovat menneitä asioita ... eihän toinen ole toistaan kummempi
syntyessään -- eikä kuollessaankaan!"
"Niinhän sinä nyt sanot, Janne, vaan erilainen se sinustakin on
isontalon tyttö, niin kuin Kautisten Mari, ja tämmöinen
ruotilaiskutale."..
"Eiköstä vaan vielä ... mitä kummempi se Marikaan olisi? ... ihminen
kuin ihminen! Heitä nyt vaan joutava kinastaminen pois, Elli, ja
lähdetään mekin."
"Eipä siellä minusta ... kaikki vaan vierastelisivat ja siitä
mahtailisivat, että tuonkin tänne päästä piti!"
"Eikö mitä, eivät ne semmoista tohdikaan toki, kun minun kanssani
tulet. Varokoot korvuksiaan, jos paljo turisevat." Janne oli oikein
innostunut ja näyttikin aika miehevältä Ellin silmissä, ja Ellikin oli
taas kuin eri tyttö ja kulmain alta leimahti niin vilpittömän ilon
liekki, kuin lassa ollessa marjanpoiminnassa tai rannassa Tuuteron
Matleenan kanssa polskaroidessa.
"No olisiko tuonne sitten?" ... sanoi Elli ja kudelmaansa kokoili, "ei
sinun kaukaista tarvitse minua odottaa, Janne!"
Ketterästi hän kynnyksen yli hyppäsi, kudelmansa nurkkaan viiletti ja
portaita myöden yläluhtiin kapusi vaatteitaan muuttamaan. Janne katseli
hetkisen Ellin perään ja lähti sitten kodan eteisestä purjetta ja
airoja hakemaan.
"On, peto vieköön, siinä tyttöä kerraksi tuossa Ellissä! Vahinko se on,
että se ruodille joutui ... ja ikänsä on haukuttavana ollut! Tarvitsisi
se hänkin muiden seuraa ja huvitusta ... nuorihan tuo on hänkin vielä!"
Janne otti purjeen ja airot olalleen. "Huoparit nuo näkyvät olevankin
venehuoneella! -- Niin, saapa nähdä, mitä sanovat, kun minä Ellin
kanssa tulen. Mahtaa Kautisten Marin harmajat silmät oudosti paistaa ja
malttaneeko Purolankaan Aatu mahtailematta olla? Vaan ruvetkootpa he
paljo herjailemaan, niin -- -- en tosiaankaan tiedä, mutta siitä
tuntuu, ett'en alallani pysyisi... Eipä sillä, että minä hänestä juuri
niin paljo piittaan, vaan syntihän tuo tyttöä ... nuorihan tuo on ja --
hm! -- niin, kaunis kanssa, ei sitä kieltää saata!"
Tuskin oli Janne purjeen, airot ja huoparimet sijoilleen saanut, kun
Elli karttuunipuvussaan jo rantaan tulla humisti. Ei Ellillä peiliä
ollut, mutta ei hänen sitä hävetäkään olis tarvinnut: tuossa
siniraitaisessa läningissään hän oikein näppärältä näytti ja
tummanruskea tukkansa riippui olkapäällä niin paksuna palmikkona, että
monenkin tytön olis kateeksi käynyt.
"Mitä sinä tuosta kontista muassasi laahaat?" kysyi Janne kummissaan,
kun Ellin näki kontti selässä tulevan.
"Minä menenkin jo tältä tieltäni Likopurolle, niin ei tarvitse
kahakäsin kulkea", sanoi Elli iloisesti ja konttinsa veneen keulaan
laski.
Ei se oikein Jannen mieleen ollut ... nauroivathan ne, kun kontin
kanssa. -- -- Vaan samahan tuo sentään oli ... ja niin lykkäsi hän
veneen vesille ja perään itse kömpi. Pian oli purjekin reilassa ja vene
laitatuulta mennä huhkasi, että vaahto keulassa porisi.