Autio oli Emmalan pirtti ja akkunainkin eteen oli laudat naulattu. Sivu
siitä nyt matkamiehetkin ajoivat ja toisilleen kummastelivat, että
minnekään tuo Emma oli muuttanut, koskahan akkunatkin on tukettu ja
tienkin umpeen jo tuiskuttanut. Niinpä ne siihen jo olivat tottuneet,
että kaipuuksi mieli käymään, kun ei Emmalasta talvikylmäänsä ryyppyä
saanut ... tulipalo-pakkasessakaan.
Emman muutosta ne sitten keskenään puhelivat ja lujasti päättivät tästä
lähtein omat eväs-nassakkansa pitää ... peto heihin enää luotti, koska
Emmakin oli lipettinsä ottanut!... Ja uhemmin ne kylmettyneitä
kenkiänsä toisiinsa kaputtivat kuorman päällä istuessaan ja käsiänsä
hartioiden yli löivät, että ruumis lämpenisi...
Muistivat ne sitten kirkonkylällä kievarin pirtissä, isännältä kysyä,
mihin se Emma nyt oli lähtenyt, koskahan mökkinsä näkyi autioksi
heittäneen. Monelle se oli jo kievarin isäntä saman asian kertoa
saanut, vaan ei se siihen sentään kyllästynyt... Aina vaan yhtä
mielellään kertomaan rupesi ja joka kerta samoilla sanoilla lopettaa
muisti: "Johan minä sitä koko ajan sanoin, ett'ei sille hyvästi käy,
joka sillä lailla pöyhistelee ja herroiksi muka puettunakin käypi ...
ja toteenpahan kävi ... toteen kävi!"
Eräänä lauantaina oli Emma tapansa mukaan kauppijaasen lähtenyt
ostoksilleen ja oli hänellä vähän kehruuksiakin kauppamiehen rouvalle
ollut. Aivan oli kotoa kahve loppunut ja viinakin niin, ett'ei yhtä
sormustimen täyttä ollut aamutuimaansa saanut!... Miten tuo lie niin
jäänytkin ... eikä matkamiestenkään muassa ollut tullut tuotetuksi.
Kauppijaalta oli Emma sitten hakemaan lähtenyt kehruustensa päähän ...
tai jos ei sillä lailla antanut ja sakottamista pelkäsi, niin olihan
sillä siksi kotitarpeinaankin, että muutaman hallin verran räkkäisi.
Niin se oli sitten konttiselässä köpittämään lähtenyt ja tyttönsä
Tuuteroon siksi ajaksi tuonut, kunnes illempana koteutuisi. Puolessa
taisi jo päivä olla, kun Emma kirkolle pääsi ja siinä se oli kuhnaissa,
kähnäissä yhä nyrynyt, että vasta iltapuolella lähtemään oli
valmistunut.
Hyvin se sinä päivänä pyrysi ja lunta juoksutti, ett'ei järvitiellä
kauan jalaksen jälkiä erottanut. Ylänteellähän se tie kyllä vähän oli,
niin että juuri sitä jalkakopelolla päässyt olisi, jos selvillään olis
ollut. Vaan kauppijaan pirtissä oli Emma jo pitkät ryypyt ottanut eikä
ollut huolinut, vaikka pidätelty oli ja Mattilan emäntäkin oli sanonut,
että hänen reessään kyllä huomenaamulla pääsisi, vaan ett'ei hän
tuommoiseen nöyrään Jumalan-ilmaan hirvinnyt yön selkään lähteä. Ei
kuin nauranut oli ja tallustamaan lähtenyt järven poikki tikkatietä
myöten...
Sitten ei koko ihmisestä mitään tiedetty eikä kaivatakaan oikein älytty
ennen kuin Elli, joka Tuuterossa oli yötä ollut, aamulla Matleenan
kanssa kinosten halki kotiinsa porasi ja oven telkeessä näki.
Kirkonkylälle Emman yöpyneen luultiin ja päivemmällä palaavan, vaan kun
aurinko nousi ja sydänpäiväkin kohta käsissä oli eikä Emmaa kuulua
alkanut, niin silloin Tuuteron Antti jo päätään puisteli ja kodan
eteisestä suksensa nouti.
"Käyn mä häntä Mattilasta tiedustelemassa ... on kai Mattilan emäntä
eilenkin voin viennissä ollut ja tottapa se jotakin tiennee!..."
Niine puheineen oli Antti lähtenyt ja vasta pimeällä takasin palasi. Jo
Antin silmistäkin emäntä selvään huomasi, ett' ei asian laita hyvin
ollut. Oikeassa hän olikin: eilen illalla oli Emma kirkolta lähtenyt ja
lähteissään jo vähän ropeissaan ollut. Muuta ei hänestä tiedetty ...
tänä aamuna oli Mattilan emäntä palannut, vaan ei hän Emmasta mitään
ollut nähnyt... Täytyi olla erityinen Luojan onni, jos Emma menneen yön
aikana henkensä jaksoi pitää, kun navettaakin vasten oli räystäiden
tasalle kinostanut...
Ei tahtonut Elli sinä yönä unta saada ja vaikk'ei hän asiaa vielä
oikein älynnytkään eikä äitiänsä erittäin rakastanut, se kun aina
pieksi ja äystäsi, mutta oudolta se sentään tuntui ihan yksinäiseksi
maailmaan jäädä ... isättömäksi ... äidittömäksi näin pienenä .. ja kun
sisaruksiakaan ei ollut eikä ystäviä muita, kuin Tuuteron Matleena ja
Kantolan Saara ja ... Pertti! Vedet ne monestikin yön kuluessa silmiin
herahtivat ja ääneenkin olis itkeä tahtonut, joll'ei sekin olis
pelottanut, että talonväki herää. Isännän piti saada rauhassa nukkua,
että aamulla varain Kantolan rengin kanssa jaksoi äitiä hakemaan
lähteä...
Kotvasen oli Tuuteron Antti kumppalineen hakea saanut ennen kuin metsän
laidassa oli mustan ryyhäkkeen huomannut. Sitä kohti he molemmat olivat
hiihtämään lähteneet ja kun kuusen juurelle olivat tulleet ja lunta
sompasauvalla peuhauttaneet, niin siinä makasi Emma kontti selässä ja
köntistynein jäsenin. Pari rauduskoivua oli Antti metsän syrjästä
kaatanut ja oksittuaan niistä paarin tapaista tehnyt... Ja kun sitten
olivat Emman niiden päälle nostaneet, niin tyhjä hallin pullo oli
sylistä hangelle pyörähtänyt... Siitä oli Emma itseään lämmittää
koettanut ja sitä tehdessä polanteelta eksynyt.
Kartanolla olivat Tuuteron emäntä ja lapset ja Elli odottamassa, kun
Antti Kantolan rengin kanssa vihdoinkin palasi. Oikein veren kulku
Elliltä tyrehtyi, kun äitiänsä kalpeana ja jäisenä tuotavan näki.
Pirttiin hänet emäntä veikin ja akkunasta hän sitten katsoi, kun kontin
viilekkeet poikki leikattiin ja selästä kontti otettiin ... ja äiti
paareilla riiheen vietiin ... tönkkönä ja kontistuneena niin kuin Elli
hänet sen jälkeen unessakin usein oli näkevinään... Hyi, kuin se
pelotti ja selkäpiitä myöten niin kylmästi aina värisytti!...
Semmoinen se oli Emman loppu ollut ja paljo siitä siihen aikaan kyllä
puheltiin. Moni se häntä säälitteli ja Elli parkaa olletikin, mutta
eipä heistä yksikään kyennyt tyhjäksi tekemään, mitä uusi pastori oli
ruumissaarnassaan Emmasta sanonut.
"Olkoon tämäkin taas tuores ja varottava esimerkki meille kaikille
siitä, että juomaria ja irstaista ihmistä ei Jumala armahda eikä
hänelle laupeutta osota ... vaan kovasti lankeaa hänen vihansa
rikoksentekijän ylitse, että se hänet juuri teossa saavuttaa ja
kadotuksen täydelliseksi tekee."
Näin oli uusi pastori sanonut, joka vasta oli pitäjään tullut ja
innolla työhönsä ryhtynyt. Tottapa sen pastori mahtoi paraiten tietää,
joka oli Helsinginkin koulut käynyt ja luultavasti itse aina yhtä
hyvästi ja säädyllisesti elänyt, kuin täälläkin oloaikanaan...
Mitenkäpähän muutenkaan olisi niin kauniisti saarnata osannut ja
vertausten kautta!...
Mökin oli kirkonkylän kauppijas Emman veloista ottanut ja kun ei
ostajaa vielä ollut löytynyt, oli laudat akkunoihin lyöty ja ovi
telkimellä salvattu. Huonekalut ja vaateryökyt myötiin kaikki tyyni
eikä Elli äitinsä perintöä muuta saanut, kuin mikä päälle jäi ja mitä
muuten oli äidittään oppinut...
Tuuteroon hän kernaimmin jäädä olisi halunnut taikka Kantolaan, jossa
jokukaan tuttu oli, mutta kun kyläjäs ei Tuuteron Antille ruokkorahoja
suostunut Ellistä maksamaan eikä Antin ilmankaan kannattanut pitää,
pidettiin ruotitasaus. Ja kun pastorin ehdotuksesta kerran oli
suostuttu siihen, että Elli Mattilaan ruodille pannaan, niin minkäpä
sille Ellikään voi... Täytyi vaan mennä, mihin pantiin ja mistä leivän
sai!...
Itkien Elli Tuuteron isännältä jäähyväiset otti ja emännältä ... ja
Matleenalta ja ääneen se jo kartanolla pääsi, kun Mattilan renki hänet
viereensä reslarekeen nosti ja pistokkaalla liinakkoa sivalti, että
reki oli lähteissä nurkkaan lentää. -- -- --
* * * * *
Kymmenen vuotijas oli Elli, kun äitinsä menetti ja ruotilaiseksi
Mattilaan tuli. Ei hän vielä sanottavaan työhön kyennyt, mutta lasta
soudattamaan, pottuja rapailemaan ja muuhun semmoiseen oli Elli
Mattilan emännän mielestä ihan omiaan ... ja tottahan jotakin tehdä
piti, että edes ruokansa ansaitsi.
Ikävältä se Ellistä tuntui, kun äkkiä näin oli vapautensa menettänyt
eikä ulkona saanut juosta ja mäkeä laskea ... ja hiihdellä, niin kuin
ennen oli saanut äidin eläessä tehdä... Pirtissä piti hikisenä
päiväkaudet istua ja jalallaan lasta soudattaa ja pottuja kuoria tahi
lankaa keriä. Ei se silloin kumma ollut, jos itkemäänkin ensimmältä
mieli, ja kun yksin lie ollut eikä emäntä nähnyt, niin valloilleen
täytyi itku päästää ja pikku Erkin kanssa yhtä rintaa nyyhkyttää, että
sydäntä helpottaisi ... ja aina se toki hiukan helpottikin!...
Pastori se usein Mattilassa kävi emännän kanssa puhelemassa ja isännän,
sillä ei se herrasväen kanssa viihtyvän näyttänyt. Lie tuo sekin asiaan
vaikuttanut, että Mattilankin emäntä oli hänen iltahartauksissaan
käymään ruvennut ja isäntä kanssa. Pirtinpää-kammarissa ne sitten aina
istuivat ja vakavista asioista keskustelivat ... ja kahvea joivat.
Kuului sieltä välistä tupaankin muutamia sanoja, vaikk'ei varta vasten
kuunnellutkaan... Hiljalleen kun kätkyttä jalkoterällään liekutteli ja
lankaa keri, niin mihinkäpä siinä korvansakaan pani?...
"Kuka? Miksi se pastori häntä nimitti?" kuului emäntä utelijaasti
kysyvän.
Ei Elli kuullut, mitä pastori siihen vastasi, hän kun aina hiljempaa
puhui ... mutta emännän ääni se paremmin kuului.
"Vai niin, vai niin ... semmoinenko se Ellin isä sitten on ollutkin!...
Ja semmoisen lopun sai, Jumala siunatkoon meitä! ... revolverilla ja
omissa huoneissaan vielä!"
"Niin, ja juuri sen vuoksi, sanon minä", pastori puhui innoissaan
äänekkäämmin, "juuri sen vuoksi on se meidän kristillinen
velvollisuutemme koettaa ajoissa lapsessa tukahuttaa kaikki perityt
taipumukset ja Jumalan avulla koettaa hänestä kasvattaa Hänelle
otollinen ja kuulijainen palvelija. Muistakaa, hyvä emäntä, niin pian
kuin oireitakaan näihin pahoihin sekä vilppiin ja valeesen tavataan,
ovat ne heti kohta pois nykästävät, ett'ei ohdakkeet ja rikkaruoho
nisujen kasvua tukehuttamaan pääse!"
Niin puhui pastori ja kohta sen perästä poislähtöä teki. Pirtin läpi
mennessään hän lempeästi Ellille hymyili ja Luojan siunausta toivotti,
että hyvänä lapsena pysyisi ja katkesmuksensa selväksi lukisi.
Emäntäkin ehätti sanomaan, että Elli kerintänsä heittäisi ja kaapin
hyllyltä "Möllärinsä" ottaisi... Sitten he molemmat, isäntä ja emäntä,
pastoria ulos saattamaan menivät. Pojatkin olivat rantteella vai missä
he lienevät olleet ja niin jäi Elli yksinään pikku Erkin kanssa.
Hyllyltä hän katkesmuksen polvelleen otti ja ajatuksissaan sen aukasi.
"Kymmenet käskysanat" ne siinä eteen pyörähtivät ja tietämättä silmät
neljänteen lipuivat... Siitä hän sitten pastorin äskeiset sanat muisti
ja emännän huudahtukset... Minkälainen se hänen isänsä sitten on ollut,
ja kuka ... ja missä?... Eikä tahtonut sinä päivänä Ellin työstä mitään
tulla ja emäntä jo kummastellen kysyi, että mikä häntä vaivasi. Vaan
siitä Elli yhä surkeammaksi kävi ja itkun hyöky kurkusta pääsi, ett'ei
heretäkään ollut. Emäntä se silloin jo kovemmasti ärähti, että mitä
hänessä tyhjää ruikuttaa ... iso tyttö ... ilman syytä, ja kun Elli ei
siitäkään herennyt, otti emäntä käsipuolesta ja ovelle talutti, että
"mene pihalle mokoma uikuttaja ... ja muista tullessasi tuoda puita
takkaan!" -- -- --
Ahkerana istui Elli Mattilan pirtissä ja karsinaloukon rahilla pottuja
puolisiksi kuori. Kirkolle oli isäntä emäntineen lähtenyt ja Elli taas
kotimieheksi jätetty, kun piiatkin olivat ulkotyössä eivätkä keittämään
joutaa tahtoneet. Sangollinen oli Ellille pottuja heitetty ja niiden
piti puolen päivän aikana kuorittuina olla, sillä emäntäkin varmaan jo
siksi koteutuisi eikä silloin tekemättömän työn kanssa hyvä ollut.
Vikkelästi Ellillä sormet liikkui ja yhtenä kaikuna kuului raaputus
potun kylkeen ja kopsaus kiulun laitaan, ja aurinkokin pilkisteli niin
hymyilevänä pirtin ja vaateluhdin solasta, että jo keväältä tuntui ja
käsiselkiä lämmittämään mieli.
Ja keväthän jo sentään olikin. Pirtin ja navetan kupeilta oli lumi jo
sulanut, että maa oli paljastunut ja päivänpaisteesta kuivaksi
kihahtanut ... ja tallin takana rantteen poikki juosta loritti
kevätpuro, joka tulvavettä jo jokeen keräili. Vettäkin siinä oli niin
paraiksi, että talon Kallen ja Jannen vesimyllyjä hyväisesti pyörittää
poruutteli.
Siellä ne nytkin olivat myllyjään käyttämässä ja olipa Reetakin, talon
ainoa tyttölapsi, lähtenyt sinne veljiänsä sulkujen laitannassa ja
koskenperkkuussa avustamaan. Ikävä sinne Ellilläkin oli ja
mielelläänhän sinne toisten kanssa mennyt olisi, jos joutanut olisi...
Täytyi sitä sentään kesken työnkin aina raatteelle päin vilkasta,
ett'eikö niitä näkyisi ... vaan tallin takana ne olivat, Reeta vaan
kepin kärellä näkyi puron rantueita puhdistelevan...
Aivan hän siinä taas oli lapsen soudattamisen unohtaa ja kätkyt jo
seisahtaa kerkesikin, mutta silloin Erkki peitteen päältään potkasi ja
ukisemaan rupesi... Erkillä olikin se ainoa paha tapa, että kun kerran
itkemään ratkesi, niin koko rupeaman jaksoi äänessä olla eikä edes
painuksiinkaan tullut... Tästä se isäntä jo päätteli, että lukkari
siitä Erkistä tehdään, kunhan joutuu ... mutta ei Elli hänen
lahjoistaan ollenkaan pitänyt. Säikähti hän nytkin, että joko tuo taas
rupesi ... vaan siihen se kumminkin asettua alkoi, kun lujasti
liekuttaa jaksoi ja hussata ja aa-a'ta...
Mutta silloin astuivat sisään Janne ja Kalle ja oikein uhalla
kiistelevän näyttivät.
"Minun myllyni pärinä se pirtin edustalle kuului", sanoi Janne
ylpeästi.
"Elä valehtele ... minunpaan! ... kysytäänpä Reetalta!" Kalle se aina
Reetaan turvautui, sillä Reeta oli tavallisesti hänen puolellaan.
"Kysy sinä Reetalta ... en minä lapsista!"
"Lapsista! Mikähän tuota itsekin olet sitten", pilkkasi Kalle.
"Pojat, olkaa toki hiljempaa... Erkki herää!" ... supatti Elli
säikähtäneenä kätkyttä heiluttaen ja toimessa hussaten.
"Herätköön melkeensä!... Mitä se minua piikittää."..
Kalle oli jo nälkäynyt ja kaapille voileivän ottoon meni. "Eipä mahda
sinuun ... vaan minuun se kuuluu, sillä jos Erkki herää, niin kenen se
on syy, ett'en pottuja aikanansa kuorituksi saa ... hääh?"
"Hääh, härkäpä se oli, sanoi Kukkolainen vallesmannille?... Olenko minä
sinua kuorimasta kieltänyt?" Kalle rassasi kaapin lukkoa, vaan kun ei
auki ruvennut saamaan, niin kengänkannalla oveen potkasi. "Tuletko
aukasemaan, Elli, vai mitenkä?"
"Kalle, soh! ... elä nyt lasta herätä!"
Elli kiiruhti Kallelle ovea aukasemaan.
"Ei, vaan lähdepäs, Elli, meidän myllyjä rantteelle katsomaan!... Et
sinä usko, kuin ne sievästi pyöriä lorittelevat ... aivan pirtin ovelle
se kuuluu."
"Enhän minä, Janne, mitenkään jouda ... kuulithan sen, että potut pitää
kuorituksi saada." Elli oli taas saanut pikku Erkin asettumaan ja
työhönsä ryhtyi.
"Kauanko noita nyt?... Tule nyt vaan, saatammehan sitten auttaa sinua",
lupaili Janne.
"Tokkohan rupeatte? Lupaatko sinäkin, Kalle?"
"No, jos tuota!..." äyhkäsi Kalle suu täynnä voileipää ja kylmää
pottuvoita.
Mielihän se Ellilläkin teki ja niin lähdettiin miehissä myllyjä
rantteelle katsomaan. Pirtin edessä jo kuunneltiin kuuluiko lorina
sinne asti. Kuuluihan se ... ihan selvään vielä, kummankohan se sitten
lie ollutkin. Rantteelle tullessa seisoi Reeta keppi kädessä puron
reunalla ja "tervahanhea" myötävirtaa kuletteli. Puron suussa oli
"Tervahovi" ja sinne kun päästiin, niin taas uudestaan aitovierestä
lähtein!...
"Heeluveei!... Pyhäkoskesta" ... riemuitsi Reeta ja kepin päällä lastun
palasta virran mukaan autteli.
Elli oli niin iloissaan, että sydän hypähteli. Tarkasti hän vesimyllyjä
katseli ja puheli ... ensin yläpuolelta "visinteerasi", sitten
alapuolelta ... hyppäsipä vielä toiseltakin puolen puroa ihmettelemään
Jannen mestarityötä.
"Olet sinä koko mestari, Janne!" täytyi vihdoin sanoa ja ihmetellen
Janneen katsahtaa.
Janne seisoi siinä niin mahtavana, kädet housuntaskuissa ja sääret
hajallaan niin kuin hänen oli tapansa tärkeissä tilaisuuksissa.
"No mitäs sinä minun myllystä sanot, Elli?" kysäsi Kalle hiukan
nyreissään, kun hänen teostaan ei muistettukaan.
Elli tarkasteli nyt Kalienkin työtä ... vaan ei se hänestä niin
hyvä ollut: siipikin oli väärässä ... ja muutenkin se oli
törkeämpi-tekoinen...
"Ole vaiti, sen ruotilainen! Kaikkipa tässä sitten ovat
tietävinäänkin!" sanoi Kalle niipastuksissaan ja rentona pirttiin päin
kävelemään lähti. "Tule nappipotasille pirtin kupeelle, Reetu", huusi
hän mennessään.
Reetu oli juuri saanut "tervansa hoviin" eikä hänellä mitään ollut
Kallen ehdotusta vastaan. Hän viskasi keppinsä puron rannalle ja juoksi
Kallen perään, joka "seinärahalla" ja "potasilla" voitettua
nappinauhaansa kädessään heilutteli ja viheltämään opetteli.
Nyt Ellikin muisti, että työ oli kesken ja pikku Erkki yksinään
pirttiin jäänyt.
"En minä enää jouda ... tule nyt potun raapuusen niin kuin lupasit,
Janne!" toimitti Elli ja lähtöä teki.
"En minä, kosk'ei Kallekaan", ynähti Janne istahtaen puron laidalle
'lussia' laittamaan jokiveneitä varten, ett'ei myllyjen kohdalla
tarvitsisi maata myöten vedättää.
"No, vaan lupasithan sinä!"
"Mikä sitten ... ei lupa taloa hävitä", tiuskasi Janne työstään. Elliä
suututti mokomat valehtelijat, mutta minkäpä hän niille teki? Pirttiin
hänen joutua täytyi ja sinne hän lähtikin juoksemaan, ett'ei Erkki
herätä kerkeisi, Pirtin kupeella sulalla maalla Kalle "potasilla"
Reetan kanssa oli eikä kuulevinaankaan ollut, kun Elli sivu mennessään
häntäkin potun kuorintaan tahtoi.
Oven kun aukasi, niin heti Erkin huuto korviin kävi... Erkki oli taas
päässyt alkuun ja Luoja ties', milloin hänet asettumaan sai. Ei hän
Ellin hussaamisesta ja heiluttamisesta mitään pitänyt, huuti vaan ja
potki, että Ellin täytyi hänet syliinsä ottaa ja siinä viihdytellä ...
mutta ei sittenkään ... vaikka mitä olis tehnyt!...
Kartanolta kuului hevosen hirnunta. Hyväpä se oli, että ne toki jo
tulivat... Erkki olikin varmaan jo nälissään ja äitiään odotti.
"Täytistäkö se tuosta lapsesta huudattaa? ... läkähtyyhän se", ärjäsi
Mattilan emäntä jo ovelta niin kovasti, että Elli koko olemuksen oli
käsistään pudottaa.
"Niin kuin se heräsi" ... sopersi Elli hämillään.
"Heräsi?" Ei emäntä siihen muuta virkkanut ... otti Erkin
käsivarrelleen ja toisella Ellin käsipuolesta pottusangon luo
heilautti, että kolisi. Sitten hän likemmäksi tuli ja katsoi, millä
kannalla kuorinta oli.
"Vielähän sinulla on puolet kuorimatta, tyttö; mitä sinä täällä
oikeastaan olet tehnyt sillä aikaa? ... hääh?"
"Lastahan minun on täytynyt..."
"Neen, koetahan tuossa valeella päästä ... rantteellahan tuo Jannen
kanssa puolen rupeamaa oli", sanoi Kalle sisään kompuroiden.
"Onko se tosi, Elli? ... eläkä nyt mutkaile, tyttö!"
"Kävinhän minä siellä, kun pojat kutsuivat" -- -- --
"Vai niin, vai siellä sinä päivän laukkaat ja sitten minulle toimitat,
että 'niin kuin heräsi' ... ja vielä valehtelet, luntus!" -- Emäntä
laski Erkin sängyn päälle, "Minä olen pastorille luvannut, että niin
pian kuin vilpin oireitakaan sinussa ilmestyy, ne juurta myöden pois
repiä ... eikä sinusta hyvällä äitivainajasi perintö näy
lähtevänkään."..
"Vieläkö sinä valehtelet, häh ... vieläkö, sanotko sinä ... häh,
vieläkö ... valehtelet, häh!" ja emäntä retuutti Elli-raukkaa, että
hiukset pitkin lattiaa pölisivät.
Kallestakin tuo jo ilkeältä kuului. "Kah, Erkki putoaa sängyn
päältä ... elkää enää, äiti, kah! jo putoaa!"
"Pidä suusi, Kalle, eläkä puoltele! Kyllä minä tiedän miten äpärästä
äidin viat otetaan", sanoi emäntä ja sormiensa välistä hiustukot
lieteen heitti ja Erkin luo kiiruhti. Erkki oli aivan äänettömäksi
tyrehtynyt kuullessaan toisen itkevän ja voivottavan, niin että pian
hänet emäntä taas nukkumaan sai.
Karsinaloukon rahille Elli taas istahti ja kapperasti puukon terä potun
kylkeen raaputti. Ei hän kumminkaan nyyhkämästä niin äkkiä heretä
saattanut ja vyöliinan nurkalla täytyi vesiä silmistä kuivailla.
"Oletko nyyhkämättä siinä, että lapsi saapi nukkua!" ärähti emäntä
Elliin tuimasti katsahtaen.
Väkisellä täytyi Ellin nyyhkytyksensä niellä, mutta nenän kautta se
sentään korahtelemaan mieli. Ja rinnan sisässä, tuolla rikkinäisen
karttuuniröijyn alla, se niin kuumalta tuntui ja katkeralta... Tuntui
siltä kuin taaskin olis tuo tuonoinen uhka noussut, että odottakaahan,
kunhan minäkin isoksi kasvan ... ja emännän kokoiseksi, niin tulkaapa
sitten tukasta repimään tuon vertaisen asian tähden ... melkein
syyttömästi!...