Emmalasta vähän matkaa kirkolle päin oli maantien toisella puolen
Niittylehdon torppa, jossa Tuuteron Antti nyt joukkoineen asui.
Niittylehtopa se nyt olikin Ellin ainoa kyläpaikka ja Tuuteron
Matleenan kanssa ne päivät hauskasti kuluivatkin, milloin niityllä
kukkien poiminnassa, milloin marjassa ja milloin missäkin askareessa.
Kotona ei Elli ensinkään viihtynyt kesäissä aikana, kun ulos pääsi,
sillä äiti oli tullut yhä äräkämmäksi eikä juuri koskaan hyvää sanaa
Ellille sanonut. Äystäämisellä ja luutavarvuilla se puhui, kuin puhua
tahtoi, tahi ei koko tytöstä välittänyt mitään... Olipa tuo missä
tahansa, kunhan ei jaloissa ollut matkamiesten ja muiden aikana. Ja
useinpa siellä iltapuhteilla, ja pyhän seutuna olletikin, miehiä
istuikin kahvenkeittoa odottelemassa tahi rehuryypyillä sydämmyksiään
lämmittämässä.
Niittylehdon Matleenan luo se Ellillä matka silloin oli ja olipa siinä
ryssän virstan päässä Kantolakin, johon nyt oli uusi asukas tullut.
Kantolan Pertti ja Saara ne tuon tuostakin yhteen haettiin ja silloin
se vasta riemu riemulta tuntui.
Marjaan kun mentiin ja aitojen yli kiivetessä "kipposia, kapposia"
heitettiin, ja kun ropeet oli täyteen saatu ja rinnatusten kotiin
palatessa kukkurimarjoja syöskenneltiin ja puheltiin, niin silloin se
siltä tuntui, että kesäpä se oli ja lapsuuden aika. Eikä ne silloin
surutkaan painaneet eikä edes muistelemaankaan joutanut, että eineeksi
oli paljaita perunoita saanut ja kaljaa kupillisen särpimeksi
kulauttanut.
Taikka jos toisekseen Kantolan nummella "kiukkasilla" oltiin eli
"kurppaa" tuonne ulkoladon eteen pirtin edestä kimpahutettiin, niin
mielellään sitä silloin joen rantaankin porskuttelemaan mentiin, että
hiki lähtisi. Ei ne muut vielä uida osanneet, kuin Kantolan Pertti ja
silläkin piti laudanpalanen vatsan alla olla, jos mieli veden päällä
pysyä, vaan lysti se sentään oli kesäsydännä päiväpaisteessa lapsen
mielellä polskaroida ja toisiaan kastella.
Pertti se huimapää vasta oli, sen olivat tytöt jo monesti nähdä
saaneet. Kun nuottavene lie rantaan sattunut eikä muita näkyvissä ollut
kuin tytöt, niin silloin Pertti aina mielityöhönsä käsiksi kävi.
Teloiltaan veneen joelle lykkäsi ja keskelle haaralla säärin itse
seisomaan asettui ja siitä kun sitten heiluttaa alkoi, minkä suinkin
voimat kestivät, niin että vesi kahtaalle aaltoili ja välistä laidankin
yli hursasi. Tyttöjä se niin pelotti, että sydän sykkimästä herkesi ja
mielellään he huutaneetkin olisivat, joll'eivät näet samalla olisi
pelänneet, että muut kuulevat ja Pertti vielä takkiinsakin saattaisi
saada. Vaan Perttiä se vaan nauratti, kun vene alkoi heiluttamisen
pakosta alas virtaa lipua ... ja mikäpäs hätä hänellä oli, kun soutaa
osasi ja huovata ... ja uidakin teljon avulla!... Pian hän taas
rannassa oli ja tyttöjen säikkymiselle ilvehti.
"Arvaapas, Elli, mikä minulle Oulusta tuotiin!" sanoi Tuuteron Matleena
kerran, kun Elli Niittylehtoon tuli aamukäynnilleen.
"No mikä? Tokanko pää vai -- --?"
"Ei, ei sinne päinkään ... ei se leikkikalu ole eikä muu semmoinen,
vaan arvaapas!" Ei malttanut Matleena olla nurkkahyllyyn vilkasematta
ja hetihän ne Ellinkin silmät sinne osausivat.
"Niin kirjan, arvasinpahan, eikös olekin tuo punakantinen kirja?"
"Niin, kun näit, vaan et muuten olis arvannut! Sepä se on ... ja
tiedätkö sinä mikä kirja?"
"Mistä sen minä ... vai Aapinenko olisi?"
"Etkö tunne kukon kuvasta, Elli? Onko sinulla tämmöistä, hääh?"
"Niinpä kysyy, kuin ei tietäisikään ... mistä se minulla olis?"
Eipä Matleenakaan siihen vastata osannut ja sääliksi hänen kävi Elli
raukka, jolla ei edes Aapistakaan ollut ... ei Aapistakaan!
Kun Elli sitten kotiin tuli, niin äidiltään heti alkoi Aapista itkeä,
semmoista, jossa oli kukko etusivulla ja punajuovaiset kannet niin kuin
Tuuteronkin Matleenan Aapisessa.
"Mistä se nyt tuon sai? Mitä sinäkin muka Aapisella?" Eikä äiti ollut
kuulevinaankaan, vaan yhä kovemmin varsiluudalla pirtin rahia lykkäsi
ja aina väliin vettä kiulusta ruiskautti.
"Onpahan Tuuteronkin Matleenalla ... isänsä oli Oulussa käydessään
tuonut!" Elli ei heittänyt, nyyhkitti vaan yhä ja etusormen kynnellä
pöydän laitaa ruoputti.
"Oletko sinä ääneti, tyttö, vai mitenkä?... Minulla ei ole rahaa
Aapisiin ja muihin, kuulethan sen!"
Ja kun Elli ei sittenkään kurnuamasta herennyt, niin koppasi äiti uunin
päältä syttypäreen ja hosumaan tavotteli, vaan silloin oli Ellikin jo
ulkosessa eikä tullut sisään ennen kuin auringon laskun jälkeen.
"Saatan mä häntä kysästäkin ensi kerran kauppijaassa käydessäni",
murahti Emma itsekseen ja varsiluudan oven suuhun viskasi ja rahia
kuivailemaan rupesi, "joutaahan katsella, niin aina siitä hitunen
mieleenkin jääpi..."
Kun Emma ensi kerran kirkonkylällä kävi ja palattuaan konttiansa
tyhjenteli, niin sieltäpähän kahvemytyn ja pullojen seasta Aapinenkin
lattialle pirahti. Elli oikein ilosta hyppi eikä kiittämäänkään
joutanut, sillä Tuuteron Matleenallehan se heti kohta näyttää
piti. -- -- --
Keväällä kun teiden tarkastus pidettiin ja kyläntielle uudet
virstapatsaat pystytettiin, oli Tuuteron luokse uusi veräjäkin
laitettu, ett'ei elukat kujille ja tanhuville pakkautuisi. Siinä se
törötti niin juhlallisen näköisenä ja punaisine puola-puineen ihmisiltä
tien salpasi. Ulkokyläläisillä siitä varsinkin ristiä oli, niiden kun
kirkkomatkoillaan aina piti kärryistä aukasemaan hypätä eikä viitsinyt
olisi. Ja kun Tuuteron Matleena sitten pyhäpäivinä veräjän aukojaksi
rupesi kirkonmenon ajaksi, niin hyvinpä se heille mieleen näytti olevan
ja monikin mennessään lantin heitti.
Elli oli monesti itsekseen arvellut, että sais tuo olla tuommoinen
veräjä heidänkin mökkinsä kohdalla... Hyvinhän tuota aukomaan olis
joutanut ja välistä ehkä jonkun lantinkin saisi ... ei se äiti
kumminkaan koskaan antanut.
Muutamana lauantai-iltana tuli Tuuteron Matleena Emmalaan ja Ellin jo
ovelta ulos kutsui. Pirtin kupeella sitä sitten istuttiin ja Matleena
näytti niin tolkun näköiseltä, kun Ellille supattaen selitti, että hän
huomenna isänsä kanssa kirkolle lähti eikä siis joutanutkaan veräjän
aukasuun... Elli saisi huomen-aamulla hänen virkaansa toimittaa, jos
tahtoisi... Ellihän se kumminkin paraiten lantit tarvitsi, sanoi
Matleena.
Josko Elli tahtoi? Kaikkea se Matleena vielä kysyikin ... sitähän Elli
jo aikoja oli toivonut mielessään, että heidänkin luo tuommoinen veräjä
laitettaisiin, jossa olis punaiset pylväät ja pitkin puolin puola-puut
ja joka itsestään kiinni tulisi ... niinkuin Tuuteronkin veräjä, ett'ei
muuta, kunhan auki jaksoi saada.
Pirttiin palatessa oli Elli niin salaperäisen ja oudon näköinen, ett'ei
äiti Mattilan emännän kehruuksia kartatessaan saattanut olla
kysähtämättä:
"Mitään tuolla Tuuteron tytöllä muka asiaa oli?"
"Olipahan..."
Ei Elli sitä sen paremmin selvittämään ruvennut, sillä mielipä vähän
pelottamaan, että äiti kun kuulisi hänellä tienestiä olevan, kopistaisi
lantit omiin tarpeihinsa niinkuin tuonottainkin teki, kun pastori
kinkerissä antoi.
Seuraavana aamuna jo paljo ennen, kuin kirkkoon mentiinkään, istui
Emmalan Elli veräjän suulla odottelemassa. Parastaan oli hän päälleen
pukenut ja silmänpesulla oikein rannassa asti käynyt ja hiekalla
käsiään hangannut, kun muutenkaan eivät valetakseen ottaneet. Matleena
oli jo edeltä kättä varottanut että muista pestä silmäsi ennen, kuin
menet, sillä kirkkomiehet ne paljo siihen katsoivat ja muistuttaakin
hentoivat, jos likasilmänä veräjällä seisoi...
Jopahan alkoi tuolta Hepomäen kupeilta rattaiden ratina kuulua eikä ne
sieltä kaukaista Tuuteron kohdalle kurauttaneet. Mattilan isäntä sieltä
kohta emäntineen ilmestyikin ja suuteena istui välissä heidän vanhin
poikansa Janne.
"Missäs se Matleena nyt on, kun ei olekaan veräjän aukasussa?" kysyi
Mattilan isäntä, kun kohdalle alkoivat päästä ja Elli seposen selälleen
veräjän väänsi.
"Kirkolle se isänsä kanssa..."
Eikä Elli kerennyt oikein vastatakaan, kun isäntä jo lakkaristaan
lantin tien viereen heitti ja hevosta suitsiperistä nykäsi, Kohta ne jo
olivatkin kappaleen päässä, vaan Janne se yhä koetti niskojaan
taivutella ja jälkeensä katsoa.
Alkoi niitä pian muitakin tulla ja Ellillä oli työtä täysin tarpein
veräjää auki vängätessä ... kiinni se kyllä itsestään tulla luijotti.
Muisti se Elli senkin, mitä Matleena eilen oli pirtin kupeella
varottanut, että ei pitää veräjää kauan yhteen menoon auki, niin enempi
ne sillä lailla antoivat. Vaan eivät ne sittenkään kaikki mitään
antaneet; moni niistä antamattakin sivu ajoi ja peltoja oli
katselevinaan ja muuta puhelevinaan ... ja oli niitä sellaisiakin,
jotka kiittämättä vaivat kuittasivat ... ei tainnut raukoilla lanttia
ollakaan!...
Kotvilleen ei sitten enää tullutkaan ketään ja Elli tuumasi jo pois
lähteäkseen, kun Hepomäeltä taas alkoi ratinaa kuulua ja kohta perästä
tienkäänteestä hevonen näkymään rupesi. Kautisten vaari se oli, joka
sieltä pikku Marin kanssa muiden jälestä ajaa lönkytteli. Hyvä sillä
kyllä ruuna oli, ett'ei se sen kehnouden tähden jälessä ollut, vaan
ukolla tahtoi aina kotoa lähteissä viivykkiä olla. Ei se tosin kovasti
ajellutkaan ja tovin se viipyi ennen, kuin Ellin kohdalle pääsi.
"Kenenkäs tyttö sinä olet?"
Ukko pysäytti hevosensa ja huononäköisillä silmillään katsoa koetti, ja
tiirottaa.
"Äidin!"
Ellistä tuntui, että olisi sitä muutakin pitänyt sanoa, vaan ei hän
sitä sen kummemmaksi saanut.
"Äidin? Eikös isän?" ja vaari alkoi kukkaroansa povitaskusta kopeloida
ja naurahteli.
Ei Elli ollut tuota tullut ajatelleeksi eikä äitikään hänelle koskaan
ollut isästä puhunut ... eivätkä muutkaan. Senpä tähden hän ei
vastannutkaan mitään, imeskeli vaan peukalonsa päätä ja isolla
varpaalla hiekkaan reikää porasi.
"Kukas sinun äitisi on, tyttö?..."
"Tuossa se asuu vähän matkan päässä ... näkyy se tännekin ... tuo
punainen!..." Elli osotteli sormellaan Emmalaa kohti ja oli vaarikin
sitä suuntaa katsovinaan.
"Se on Emmalan Elli, vaari, eihän sillä isää ole ollutkaan", sanoi
pikku Mari ja vaariinsa päin kääntyi.
"Kah tosiaankin, Emman tyttöhän se on ... ja Ellihän sinun nimesi
on?... Niin, niin tuossa sen nyt näki, tuossa näki ... mihin se vei,
kun sillä lailla... Lapsiraukkahan siitä kärsiä saapi ... ja äitihän se
kuului juovan ... ja tietäähän sen silloin minkälaisen kasvatuksen se
lapselleen antaa... Vaan minkäpä sille syrjäinen ... omansahan tuo on
ja tottapahan Luoja luomistaan huolen pitää!... Heh, tyttö, tuoss' on
puolimarkkaa, vaan elä näytä äidillesi."
Ukko heitti rahan Ellin eteen ja suitsiperillä hevostaan lautaselle
läppäsi. "Niin, niin, niinhän se käypi!..."
Elli koppasi rahan jalkansa juuresta eikä ollut silmiään uskoa, kun
hopearaha päivää vasten välähti. Katsellahan sitä piti kummaltakin
puolen, likeltä ja kaukaa... Kaa, kun oli kolotkin laidassa ... ja
vuosilukukin!... Ei se oikein tahtonut käsissä pysyä, vaan aina
yritteli maahan sormien välistä livahtaa, kun Elli hyvillä mielin
Emmalaa kohti hypähteli.
Voi, jos Tuuteron Matleena nyt olis ollut ... ja Kantolan Saara, ...
niin ei olis malttanut olla heille näyttämättä, vaikka mikä olis
ollut!... Kateeksi sille Matleenalle mahtaa käydä, kun kaikki kuulla
saapi, ja katumoiksi, että kirkolle ollenkaan lähti!
Vaan silloin johtuikin mieleen, mitä Kautisten Mari vaarilleen oli
sanonut. Olihan Ellikin sen selvään kuullut. Ett'eikö hänellä isää
ollutkaan ... sepä somaa olisi! Ei sitä ennen ollut tullut
ajatelleeksikaan, vaan kun nyt oikein ajatteli, niin olihan Tuuteron
Matleenalla isä ... ja Kantolan Saaralla ... ja Kautisten Marilla ja --
niin, kaikillahan niillä muilla ihmisillä isä oli... Jako hänellä
ei?... Se on vale, mikä se hänen isättömäksi ... ja mistään tuon
Marikin oli tietävinänsä?... Parasta oli kysyä äidiltä itseltään, äiti
kaiketi sen paraiten tiesi!
Kun Elli eineellä äitinsä kanssa vesipottuja söi ja suolaveteen kastoi,
niin silloin se sanoiksi puhkesi.
"Äiti, kuulkaahan, onhan se minullakin isä?"
Hän katsoi oikein rukoilevaisesti äitiinsä.
Kovin säpsähti Emma kuullessaan tuon äkki-kysymyksen lapsensa suusta ja
näyttipä tavallista kauemmin pottua suussansa hokeltelevan ennen kuin
kurkustaan alas sai. Sitten hän puukon kärellä toisen otti
pahkakupista, kuori sen ja sitä suolavesipurtilossa pyöritteli.
"Kuka siitä sinulle on puhunut?"
Ellistä näytti niinkuin silmäin sopissa olisi vesiä kiiltänyt ... vai
suolako lie nyt niin kirmassut?
"Kautisten vaari se äsken Marin kanssa kirkolle ajoi ... ja
sivuuttaissaan minulta kysyi, kenen tyttö minä olin ... ja Mari se
hänelle kuului toimittavan, ett'ei ... ett'ei minulla ole isää
ollutkaan!"
Ellillä oli aivan täysi työ itkua pidättäessä eikä oikein ymmärtänyt,
mikä se niin kurkkulakea painoi ja sillä lailla karvasteli...
"Sano sinä Kautisten Marille ja muille, että sama se heille on ... ihan
sama.".. Emma nakkasi potun kokonaisena kurkkuperäänsä ja tuopista aika
kulauksen kaljaa ryyppäsi. Vaan huomattuaan, että Elli vielä surkealta
näytti, lisäsi hän vielä:
"Mitäpä heillä sen kanssa on tekemistä, jos isäsi jo aikoja haudassa on
maannut... Sama se heille on, ihan sama, ... ja on se semmoinen ollut,
kuin Kautistenkin Marilla ja muilla..."
Syötyään otti Elli Aapisensa pöytälaatikosta ja pirtin kupeelle
kuuntelemaan meni, milloin kirkosta alkaisivat pois soittaa ja
rattaiden ratinaa rupeisi Hepomäen kankaalta erottamaan. Harva se kyllä
enää palatessaan mitään antoi eikä niistä yksikään, jotka jo mennessään
olivat antaneet ... vaan piti siellä sentään aukasemassa olla.
Aapistaanhan se Elli siinä kylellään loikoessa silmäili ja lukea hän
kyllä jo osasi. Mutta ei ne nyt ajatukset kirjassa olleet ... muu se
ajattelutti ja varsinkin tuo puolimarkkanen ja Kautisten Mari. Mitähän
jos veräjää avatessaan heille suoraan sanois, mitä äiti syödessä oli
sanonut? Mitähän nuo siihen sanoisivat, kun kuulisivat, että isä jo
aikoja on haudassa maannut?... Mahtaisi vähäisen älälle käydä
Marinkin!...
Miettiessään Elli siinä puna-kantista Aapistaan selaili ja muutamaa
kohtaa tarkemmin katsomaan sattui.
"Neljäs käsky. Kunnioita isääs ja äitiäs, että hyvin menestyisit ja
kauan eläisit maan päällä!"
Niin siinä seisoi ja olipa se vielä tarkemminkin selvitetty alapuolella
pienemmillä kirjaimilla. Antoi se sekin Ellille ajatuksen aihetta, kun
siinäkin isästä puhuttiin ja kunnioittamaan käskettiin eikä hän edes
tiennytkään, kuka se oli ja minkälainen.
Kirkonkellojen kumahteleva, etäinen ääni se Ellin jälleen virkeäksi
teki ja tarkkaavaksi. Eikä hänen kauan tarvinnut odottaakaan, kun jo
taas Hepomäeltä ratina rupesi kuulumaan. Kiireessä piti Aapinen pirtin
salvoksen väliin tupata ja juoksujalassa veräjälle porhaltaa. Hyvästi
hän toki kerkesikin veräjälle siihen, kun tien mutkasta hevosia solua
alkoi. Eivät ne nyt niin lönkytellen ajaneetkaan, kuin mennessä ... ja
paremmin ne nyt tulivat joukossakin. Tomu vaan Ellillä silmiin pölisi,
kun ne veräjän sivu huhkasuttivat ... ja jälessäkin semmoinen pilvi
pelmusi, ett'ei ajajia paljo erottanutkaan.
Kaksi lanttia Elli ruohikosta löysi sitten jälestä päin... Siihen ne
aina nakkasivat, kun hevosiaan eivät pysäyttää viitsineet ja toisilta
tietä salvata. Saakkujaan se Elli kämmenillään hypitteli ja lakkarinsa
pohjalta tilkun sisästä toiset kaivoi ja yhteen laskea koetteli, kun
Kautisten raudikkokin metsän laidasta näkyä alkoi. Ukko oli taaskin
muista jälelle jäänyt, ... eikä se niin kovasti ajanutkaan, kuin muut
kirkosta palatessaan. Nyt päätti Elli sanoa "nenästä nokkaan" Kautisten
Marille, mitä äiti oli eineellä sanonut...
Ja ennen kuin raudikko oikein veräjällekään kerkesi ja yhä vielä
hölkytteli, niin Elli jo huusi: "Äiti sanoi, että isä on jo aikoja
haudassa maannut ... eikä se muihin kuulu ollenkaan!..."
"Hääh?" Vaari veti suitsiaan kireämmälle ja raudikkoansa pysätteli.
"Mitä sinä sanot, tyttö?"
Elli toisti sanansa urhoollisesti, vaan loppu-lauseen kumminkin pois
jätti.
"He, he, he ... vai niin se äitisi sanoi, vai niin se sanoi
eukkoparka!... Elä ole milläsikään, tyttö, eihän se nyt mitään, jos
isätönkin on, kunhan muuten ihmissä pysyy... Eikä se äitisi ainoa
ole ... eikä se mahtaisi niin pahakaan olla ... kunhan se vaan ei --
joisi! -- -- Niin, mitäpä sinä näistä vielä ymmärrät, lapsihan sinä
vielä olet, ihan lapsi! Hyvästi nyt, tyttöparka, elähän ole
milläsikään!"
Suitsiperiään hän sitten sepinahkan alta tavotteli ja itsekseen
hykähteli: "äidilleenpähän juorusi ... niinpähän teki! ... mahtoi se
äitiä ilettää vähän... Vai niin se sanoi äitisi, he, he he, he..."
Kylkiluille vaari ruunaansa räppäsi ja hölkkäjuoksua kotiinsa päin
ajella alkoi.
Oli Ellillä taas miettimistä Emmalaan palatessa ja perilläkin. Mikähän
lie tuota vaaria naurattanut ja mitä se hän muka ei ymmärtänyt?... Ja
Marin herja se vasta suututti, kun koko ajan niin kenolla kauloin
ylvästeli ja hänkin muka nauravinaan oli ja irvistelevinään kuin
parempikin...
Ei Elli kuitenkaan äidille mitään virkkanut siitä, että Kautisten vaari
oli nauranut ja hänestäkin puhunut. Suuttunut vielä olisi ja
varsiluutaan tarttunut, että sinäkö tässä valehtelemaan... Oli se toki
vähemmästäkin!...
Kun Tuuteron Matleena iltapäivällä koteusi, juoksi Elli heti kohta
sinne saakkujaan näyttämään. Ei hän niitä pirtissä muiden nähden
näytellyt, vaan Matleenalle korvaan supatti, että rantaan
lähdettäisiin. Matkalla Elli jo tilkkunsa sisällyksen Matleenan
kämmenelle tyhjensi... Kateeksihan sillä näytti käyvän, kun puoli
markkasen näki ... ei ne hänelle milloinkaan niin paljoa...
Kantolaan he huomenna lähteä aikoivat ja sieltä Saaran kanssa
kirkonkylällekin, jos niikseen tuli... Oli heillä nyt molemmilla sen
verran, että katkesmuksen saivat ... ja vyöliinavaatteen ... ja
makeisia ja...
Niin oli Ellillä sinä päivänä ostokset mielessä, ett'ei nukkumaan olis
malttanut ruvetakaan ... se nukunta se oli aina niin ikävää, että!...
Täytyi sitä kumminkin äidin taakse kömpiä, vaan vitkalleenpa se uni
tulemaan rupesi eikä ensiksi ollenkaan yrittänyt, ei silmän täyttä
edes! Ja jos yöllä heräämään sattui, niin paikalla koettaa piti,
olivatko rahat vielä tilkun sisässä sängyn laidassa.
Äiti se jo kerran ärähtikin, että mitä se sieltä sängyn pohjalta
kopeloipi eikä nukkumaan asetu, vaan ei Elli siihen mitään virkkanut...
Kokihan vaan olla nukkuvinaan ja yhdessä kohdin, ett'ei olet ritisisi
eikä sängyn rottelo narajaisi. Mitähän tuo äiti mahtaisi tehdä, jos
tietäisi, että sängyn pohjalla ... ihan hänen vieressään oli
puolimarkkanen ja viisipennisiä ... tilkun sisässä!