Emmalaksi sitä kutsuttiin tuota punaiseksi maalattua mökin pahaista
mäkirinteessä maantien varrella. Sillä nimellä se oli käynyt aina siitä
päivästä asti, jolloin Ellin äiti tyttöineen siihen muutti ja seinämät
punamullalla punasi ja akkunalaudat valkasutti.
Oli sitä moni alussa oudostellut ja kyytipojaltakin kysässyt, kuka sen
tuon Tuuteron Antin mökin nyt oli ostanut ja tuolla lailla komistanut.
Vaan kun kyytipoikakaan ei muuta tiennyt, kuin että olipahan muudan
lapsen-saanut vaimonpuoli tuolta "alhaalta päin" ja että Emmaksi nuo on
tuota hokeneet, niin eivätpä ne kulkijatkaan siitä kovin paljo
viisastuneet.
Koettivathan ne kirkonkylälläkin kestikievarin isännältä ja
kauppamieheltäkin tiedustella, mikä ja mistä se Tuuteron mökin ostaja
oli, vaan lihjaan meni sielläkin yritys. Ei sitä sen paremmin tiedetty,
kuin että Emma sen nimi oli ja alhaalta kai se kotoisin oli, koskahan
se sieltä päin tänne tuli.
No, vaan ei suinkaan se kirjoittakaan?... Tottapa sillä lie muuttokirja
ollut, jossa nimi kyllä lyhentelemättä seisoo ja kotipaikka...
Oli kaiketi sillä se, eipähän ilman, ja minkäpähän muunkaan vuoksi
suoraan pastorin luo ajoi, sillä hevosella se tullut oli ... oikein
kyydillä! Ja pastorihan se oikeastaan taisi ollakin, joka sille
Tuuteron Antin mökin toimitti ... sen luona ne kaupat kumminkin oli
tehty ja ehdot sovittu. Tottapa sen pastori mahtaisi nimenkin tietää,
vaan mikäpä sitä varta vasten utelemaankaan...
Tähän ne saivat tyytyä matkustajatkin niin hyvin kuin kyläläisetkin,
sillä ei sitä pastoriltakaan tiedustelluksi tullut, Emmaksi sitä joka
paikassa näillä seuduin kutsuttiin tuota alhaalta päin tullutta ja
siitäpä se sitten mökinkin nimeksi Emmala johtui.
Kummallinen se muuton oli tuo "Emmalan emäntä." Ei se juuri työtä
tekevän näyttänyt -- olihan muka pastorin lapsille ja vallesmannin
rouvalle vähän ompelevinaan -- siinä kaikki! Vaan kylää se kyliä
laukkasi, enimmiten pappilassa, vaan joskus kauppiaassakin ja muualla,
kun kahven ostoon tuli. Ja tyttö sillä aina piti muassa olla ja sitä se
vasta hyväili ja hemmotteli, ett'ei tiennyt minkälaisiin vaatteihinkaan
Ellinsä ehittäisi. Läninkikin se piti olla helmoista ja takaa päin niin
helsingisti nypätty ja laskutettu, ett'ei vallesmanninkaan vanhimmalla
röökinällä hetikään sillä lailla, ja lyhyt se sitten oli, että iletti,
kun polviin asti paljas olis näkynyt, ell'ei sukanvarsilla toki olis
peitellä koittanut.
Millä se oikeastaan eli tuo Emma, sitä ei niin varmaan tiedetty.
Mutta tienannut se ei edes suoloikseenkaan, saatikka sitten
vihtoriiniröijyiksi ja puhvihameiksi. Oli sillä kellokin olevinaan ja
kultaisiksihan tuo periä väitti, vaan sekö tuon sanojakaan uskoi,
koskahan "kissankäpälää" ei näkynyt!...
Kievarin isäntä se usein uutisia kuuli, ja semmoisiakin, joita muut
eivät, postimies kun aina siitä kautta kulki ja se se kyllä maailman
asiat tiesi. Hänpä se nytkin kertoi, että pastorille joka kuukauden
päästä postissa rahakirje tuli tuolta alhaalta päin -- "ja Oulun
temppeli tuossa päälläkin näkyi seisovan", sanoi postimies, ja kun
kerran sen verran vihiä sai, niin kyllähän ne sitte loput selvesi,
jolla lie silmät päässä olleet; sillä ei suinkaan niitä pastori mistä
kantanut, eipähän se ennenkään ... ja näkihän sen siitäkin, kuka se
saakut sai, että Emmalan emännällä niihin aikoihin aina pastorille
asiaa oli ja kohta sen perästä kirkonkylälle ostoksilleen tuli. Niin
että saipa mistä tahansa, vaan omistaan se ei elänyt!...
Leutoa sillä elämä oli ja tytöllä kanssa, mutta sitä ne kyläläiset
katsastaa aikoivat, että kauankohan tuotakin hyvää kestää mahtaa, sillä
eihän se aurinkokaan aina samalta syrjältä paista ... ei ainakaan ennen
paistanut, mitä tuo nyt ruvennee tekemään.
Eikä se kovin kauan paistanutkaan, ei niinkään kauan, kuin kylällä
luultiin.
Omin varoinsa oli Emman tyttö jo kävelemään oppinut, ensin pirtin
poikki äitinsä luokse haikaroiden, vaan sitten kesäsydännä jo Emman
jälessä kirkollakin teputteli. Sievä lapsi se oli, se täytyi
kauppijaankin rouvan myöntää, ja niin sillä oli ylpeä käynnin tyyli,
että isommallekin olis välttänyt. Suuret ja kirkkaat olivat silmätkin
ja tukka tummissa suortuvissa.
Mutta mikä lie sitten tullut, koskahan Emmalassa elämä peräti muuttui
ja kauppamiehestäkin kahven haku väsäysi. Mattilan emäntä oli omin
silmin nähnyt, kun Emma Pyörteessä ruukilaisille oli kirkkovaatteensa
kaupannut ja silkkihuiviaankin tarjotellut, vaikk'ei ostajaa löytänyt.
Suorempi oli pikku Ellilläkin hameen helma, kun äitinsä jälessä taas
kirkolle ilmausi. Eipä nyt rimpsutkaan haittaavan näyttäneet. Sillä
kertaa oli kellonperät vielä Emmalla kaulan ympärillä ollut, vaan
Kautisten Liisa, joka varta vasten oli samalle penkille saarnastuolin
juureen tukkeunut, intti kiven kovaan, että hakasessa oli toinen pää
kiinni ollut eikä kelloa näkynytkään. Muistipahan se ennen aina
kelloaan kirkossa katsoa ja muiden nähden, vaan eipähän nyt...
Ei sieltä sen viikon aikana vielä erikoisia kuulunut Emmalastakaan
muuta, kuin että pastorissa se oli Emma käynyt ja kelkalla perässään
kangaspuita vetänyt. Pappilasta se oli loiminlangatkin saanut ja
kauppijaalta velkakaupalla kuteita hakenut.
"Täytyypähän sen mampsellinkin muiden ammattiin", ilvehti kievarin
isäntä, "Johan minä sanoin, että eipä se ennen päivä kauan samalta
syrjältä paistanut ... ja toteenpahan kävi, toteen kävi!..."
Hyvillään näytti kievarin isäntä olevan, kun oikein oli arvannut. Ja
hyvältähän se välistä tuntuu, jos vähäisessäkin voitolle pääsee, jos
varsinkin on kylällä puhunut ja ennustellut. -- --
-- "No oli se, uskokaapa jos tahanne!"
"Mikä oli? missä se oli, Liisa!"
"Vaskesta se oli, vaikka mitä puhutte. Kyllä kaiketi sen minä paremmin
näin, joka vieressä istuin!"
"No, saattoipa olla, enhän minä niin vastustakaan ... mutta mihinkään
tuo ne myöpi sitten?"
"Sitä en tiedä, vaan vaskesta sillä Emmalla nykyään näkyy 'kultasormus'
olevan, sen minä selvään erotin, kun se virsikirjan lehtiä käänteli. Ja
tottahan sen jokainen huomasi, että kellonperätkin olivat kadonneet ...
unohtuneet muka! ... menköön -- pellolle valeensa kanssa koko mokoma!..."
Ja Kautisten Liisa oli oikein kiihotuksissaan. "Ilkeävätkin vielä
vastaan janata, vaikka toinen vieressä istuu... Lie nuo silmät vielä
muillakin päässä ... ja semmoiset, kuin Mattilankin emännällä..." Tämän
kuiskasi Liisa Tuuteron Kaisalle, jolla oli vähän vanhaa känää Mattilan
emäntää vastaan siitä lähtein, kun siinä talossa oli piikana ollut.
Tosi kaiketi se sitten oli, mitäpäbän Liisakaan tuosta olis
valehdellut?
Eikä Emmaakaan hyvin usein kylän juoksussa enää tavattu. Ja kun joskus
kävi, niin kangasta sillä joka kerta kaupaksi oli ja hyvää olikin,
nelivartinen olletikin. Oli se Mattilaankin kerran tullut ja tyttökin
oli jälessä ollut. Mutta kovin näytti jo vaimo-parka nattauneelta ja
lamauneelta, eikä sitä korvakuulona uskoisikaan, kuinka ihminen
talvikaudessa muuttua saattaa, vaan kun omin silmin näkee, niin
mihinkäpä siitä päässeekään. Posketkinhan tuolla olivat niin luiseviksi
käyneet ja silmänkin alukset mustuneet.
Samaa sanoi Kautistenkin Liisa. Ja olipa se vähän siltäkin tuntunut,
että paloviinalle se oli heillä käydessään haiskahtanut, vaikka
"hoktnannia" ottaneensa oli sanonut, kun muka sydän-alaa niin oli
ellostellut ja ry'ittämäänkin ruvennut. Eihän tuo matka erin pitkä
Kapakka-Sussun luo ollut ja pianhan siellä kävi. Ry'ittänyt muka!
Kaikkiapas! Eipähän rykässyt kertaakaan heillä ollessaan, niin vielä
kai ... uskokoon sen valeita, joka tahtoo, vaan Liisa ei vielä niin
kouho ollut ... elköön luulkokaan!...
-- -- -- Muutamana iltapuhteena syystalvella, kun Tuuteron Antti
Emmalan luona oli sattunut käyräpuiden haussa olemaan, oli pastori
rouvineen mökin eteen ajanut ja jalkasessa veräjältä pirttiä kohti
käynyt. Mökissä oli silloin jo pimeä ollut, vaan lapsen kitinä sieltä
kumminkin oli kuulunut.
Tovin oli pastori koputtaa saanut ennen kuin sisästä oli karjastu:
"mikä siellä yösydännä semmoista ryskettä...?"
Siihen oli pastori vastannut, että hän se oli rouvineen Emmaa tullut
katsomaan ja työtä antamaan; vaan rouva ei ollut mitään virkkanut.
Hetkessä oli Emma oven auki riipassut ja siitä suun täydeltä haukkua
alkanut ... pastoria ja pasturskaa, että ne muka ovat hänen rahansa
pitäneet ja lakkariinsa tukkineet.
Rouva oli säikäyksestä ollut selälleen romahtaa, vaan pastori ei ollut
muuta virkkanut, kuin että "humalassahan se heittiö on!" ja mennessään
huoahtaen lisännyt: "Vaimo-raukka on ruvennut juomaan; häntä pitää
koettaa pelastaa." Veräjälle kun oli päässyt, oli vähällä potellilla
selkäluuhunsa ollut saada, vaan sivu se kumminkin oli mennyt ja lumeen
tupsahtanut. Vielä jälkeenkin oli Emma ovelta säkönyt ja vasta sitten,
kun hevonen jo oli näkyvistä kadonnut, oli hän suunsa tukennut ja
ovensa kiinni räikäsyttänyt.
Sen perästä ei Emmaa pastorin luona nähty eikäpä paljo muuallakaan. Jo
se nyt kylälläkin tiedettiin, mikä se elämän muutoksen oli Emmalassa
aikaan saanut; kievarin isäntä sen oli postilta kuullut ja häneltähän
se pian muillekin kuului, ett'ei rahakirjeitä "alhaalta päin" enää
tullutkaan ... ei silloin eikä koskaan jälestäkään. Niitä rahoja se
Emmakin siis oli tarkottanut ja pastorin syyksi humalapäissään sen
pannut. Kumma vaan, että se pastorikin kehtasi tuota Emman rykälettä
passata... Olisi hänen heittänyt omille hoteilleen ... oma syynsähän
tuo oli, mitä hän uskoo herrasmiehiä ja muita puotilaisia ... on se
ennenkin nähty, mikä siitä on tullut!
-- Kevättalvella kun rahtia vetää alettiin, oli Emma kauppijaan luona
käynyt ja mökkinsä päälle rahaa ottanut. Kaupungista oli sitten
rahtimiesten muassa viinalekkerin tuottanut ruokaryypyikseen muka,
mutta lie tuota mennyt särpimenäkin. Eivät ne matkamiehetkään Emmalan
sivu ajaa malttaneet, kun se kerran tiedoksi tuli, että nassakoittain
sinne viinaa tuotettiin.
Eihän tuo siltä mikä salakauppa ollut, jos lämpimikseen ryypyn otti
rahansa edestä ... ja jos kaksikin.
Talvikauden ne tuonne joen latvoille olivat tukkia vedättäneet ja kun
vedet aukesi ja jää lähti, niin eripä nousi elämä Pehkolankin kylässä.
Alkoi niitä sitten miehiä solua likeltä ja kaukaa, huonoa ja hyvää.
Nahkalaukut niillä tavallisesti selässä oli ja pieksuissa varret niin
pitkät, että housujen asian ajoivat.
Joen latvoilta ne yksitellen ja irrallaan myötävirtaa tukkeja alaspäin
uittelivat, vaan suvannoille kun tultiin ja aukeammille vesille, niin
silloin se vitsojen väännäntä alkoi ja lauttojen laitanta. Olihan se
nyt höyryaluskin saatu, joka tukkilauttoja järven yli vuovasi, ett'ei
miesten ja hevosten tarvinnut ankkurin kanssa rissata ja köyden avulla
eteenpäin kelata. Vaan työtäpä sitä siinäkin oli, että järvivesille
haalautua tukkinsa kanssa ja ennen kuin niin pitkälle tultiin, oli
monta kovaa koettu ja monet markat näille seuduin jääneet.
Ja hyväpä se näin rahattomana aikana olikin, että toki tukkityötä
piisasi. Eiväthän ne kyllä niin rapeasti tämmöisinä aikoina maksaneet,
kun tiesivät, että saapi niitä miehiä vähemmälläkin; mutta tyytyä
siihen nyt sai, sillä eihän sitä keskellä vuotta rengiksikään...
Kesämiehiähän ne jotkut ottivat, vaan hyvinpä nuo nekin vähän maksoivat
eikä sitä mielellään juuri olis ruokapalkoillekaan ruvennut.
Reipasta joukkoa se muuten on tuo tukinlasku-väki. Ei niitä suru
painavan näyttänyt, kun ne keksi kädessä tukin päällä keikailivat ja
laulaen myötävirtaa viilettivät. Sai siinä pölkky parastaan panna ja
ympäri pyöriä, mutta elähän, että niillä jalat olis livistäneet tai
ruumis tasapainostaan horjahtanut. Nuorempia se kyllä välistä äkki
tapasi, että virrassakin saivat huppuroida ja porskuttaa, vaan opiksi
se heille oli ja varotukseksi.
Eivätkä ne köyhyyttään kesäissä aikana valittele nuo tukkipojat, vaikka
talvella sitten, kun kesän tienestit loppua alkavat, nälkä suolissa
viileksii ja Matti taskussa asuntoa pitää. Kuin olla niin olla, ne
sanovat ja yhtä mieltä ne siinä ovat, että tukkimiehellä pitää ruokko
olla hyvä. Voita ja viilipyttyä ne tavallisesti taloon tullessa kysyvät
ja kahven ja viinan ne laittavat vaikka kaupungista asti, jos eivät
likempää saa; maksoi, mitä maksoi, vaan olla sitä pitää.
Tänä kesänä sitä kaupungista asti ei haettukaan, siltä Emmalasta sitä
kyllä sai ja kahvea kanssa. Pyhäiltoina ne tavallisesti tanssit
laitettiin Mattilan pirttiin tai muualle, ja tanssipaikalta aina Emman
mökille ryypyille lähdettiin. Ei se tanssi mielestä muuten käynyt ja
niinpä ne tytötkin toisilleen kuuluivat puhuvan, että silloin ne pojat
lystimmillään olivat, kun paraiksi voiteessa olivat ... ei niin, että
pilalle asti, vaan noin uudella karvalla...
Joivat ne usein päihtymyksiinkin asti ja joskus tappeluakin hieroivat
Emmalan pirtissä korttia lyödessään, silläaikaa kun liedellä kahvipannu
pörräsi, että puolikuppiset kellonkaupan harjakkaisiksi saataisiin.
Vaan pian siitä kinasta tavallisesti loppu tuli, kun Emma kauhtua
kerkesi. Selkäpiitä myöten se oli Soivionkin Anttia luudan varrella
vedellyt, että läiki vaan ... eikä se herja pelätäkään älynnyt.
Mutta kun ne taas lie hyvälle tuulelle sattuneet, niin silloin ne
emäntääkin juottivat ja pikku Elliä polvillaan hypittivät ja
viinansekaisesta puolikuppisestaan väkiseltä hänenkin suuhunsa
kaatoivat. Ja Elli se silloin potki ja itki, minkä suinkin jaksoi, vaan
se niitä vasta nauratti ja yllytti vielä tupakankin savua silmiin
puhaltamaan. Tätä ei Elli koskaan sietänyt, sen ne kyllä tiesivät,
mutta eivät ne sentään hevillä heittäneet ennen, kuin Elli kynsimään ja
käsiselkiä puremaan rupesi, että viimein heretä täytyi ja loukkoon
viilettää koko tyttö.
Jos siihen rytäkkään äiti sattui ulkoa tulemaan, niin heti ne Ellin
päälle kieliä alkoivat, että kissanpentuko teillä on vai mikä, kun se
tuolla lailla kynsii. Eikä äitikään sen enempää tiedustellut, riipasi
vaan kolmisen varpua luudan tyngästä tuolta oven suusta, veti tytön
käsipuolesta karsinaloukkoon ja halustaan piiskasi, että hameetkin
pölisivät.
"Häh, vieläkö sinä...! häh, kynsitkö sinä...? häh, säilyykö sulta
ihmisten silmät, tyttö, häh, säilyykö ... mitenkä?"
Kokihan Elli huutonsa seassa luvatakin ja vakuuttaa, vaan ei se äiti
sitä vasten kysynytkään, että niihin vastata olis tarvinnut; muuten se
vaan tavan vuoksi ja jotakin sanoakseen äystäsi. Eikä tavallisesti
ennen lopettanut, kuin itse väsyi tahi joku tukkimiehistä suuttui ja
ärähti, että "täytistäkö se tuosta sikiöstä päiväkauden huudattaa?"
Siihen se sitten aina loppui siksi kerraksi ja Elli sai katua syntiään
karsinaloukossa eli kartanolla. Kovin se Elliä useinkin pisteli, kun
mielestään syyttömästi selkäänsä sai, vaan kun ulos pääsi ja joen
rantaan vedenvalamia kokoilemaan lähti, niin siellä se haihtui ja mieli
taas ennalleen tasausi. Jos joku tukkimiehistä vielä sattui rantaan
tulemaan ja linttakivillä voileipiä heittämään opetti, niin silloin oli
sovinto täydellinen eikä äskeistä enää muistanutkaan...
Vaati pysyi se joskus enempikin aikaa mielessä ja silloin Elli aina
uhitteli, että elkäähän huoliko, kunhan hänkin isoksi kasvaa ja äidin
pituiseksi, niin tulkaapa härnäämään ja tupakin savua silmiin
tuhauttelemaan! --