1.
Aurinko on korkealla kesäpäivän taivaalla, linnut laulavat, ruoho
tuoksuu, tuulenleyhkä hienosti heiluttaa puiden lehtiä varistaen
kukkia omenapuusta, jonka alla Juho Kostia mukavasti loikoo, kädessä
paksu kirja. Se on dogmatiikka, ostettu muutaman Pohjois-Suomen
kaupungin kirjakaupasta, missä se oli vuosikausia virunut toimettomana
muiden kirjojen joukossa. Sen lehdet ovat kellastuneet ja vahvat,
vanhanaikaiset kirjaimet muistuttavat kirkkopukuun puettuja vanhuksia,
jotka vaeltavat jumalanpalvelukseen ankaran totisina. Nuo kirjaimet
saarnaavat elämän vakavuutta ja kellastunut paperi tuo mieleen
sakariston viileän, hiukan ummehtuneen ilman. 'Noin kuluu sinunkin
elämäsi', puhelevat kirjaimet. 'Sinä istut sakaristossa kuunnellen
virttä, jossa soi tuomiopäivän ääni, ja ulkona kukkivat tuomet ja
pihlajat.'
Mutta nyt -- nyt sataa kukkia omenapuusta kirjan kellastuneille
lehdille -- kukkia kainon punertavia ja viattoman valkoisia. Niihin on
kätketty kaikki nuoren sydämen toiveet, aavistukset ja onnen unelmat.
Ne peittävät vähitellen avatun kirjan, sen molemmat sivut. Kumarat
kirjaimet, kirkkopukuiset vanhukset, hautaan tuvat omenankukkien alle.
Ja ne puhelevat: 'Onnea nuorelle parille!'
Juho Kostia vaipuu unelmiinsa. Hän on pappi ja istuu sakaristossa
odottamassa morsiantaan. On hääpäivä, kirkas ja kesäinen. Sakariston
ikkuna on auki; se on poikkeustapaus. Vanha kirkonpalvelija on
kiskonut sen auki hänen määräyksestään. Sakaristoon tunkeutuu puiden
tuoksu ja lintujen laulu kajahtaa kirkkaana sen kivisistä, kosteista
seinistä. Urut rupeavat soittamaan juhlamarssia. Sieltä saapuu morsian
morsiushuntu yllään vanhan tädin saattamana. Hän, sulhanen, on sen
halunnut niin. Nyt ei täti enää ole ristilukki; -- hän tekee parannusta
pahoista töistään -- tuomalla tämän yhden... tämän ainoan, kuolleen
veljensä tyttären sille, joka on odottanut häntä kuin muinoin Jaakob
Raakelia. Hän uhraa hänet Herran alttarille... nuoren papin vaimoksi,
-- papin, joka keskikäytävällä ottaa hänet vastaan taluttaakseen
alttarin ääreen, missä vihkijäpappi jo odottaa. Vanha merikapteeni
haudassaan saa rauhan. Vihkiäisluvut ovat kuin viimeinen siunaus hänen
levolleen...
'Ei pidä kiusata ihmisiä!' tirskuttaa kivitasku vanhan koivun
latvassa. Juho Kostia hymyilee. Hän antaa hyväksymisensä kivitaskun
ihmisystävälliselle laululle. Johanna Lang oli kiusannut häntä kauan.
Nyt hän ei enää kiusannut.
Eipä olisi uskonut, että asiat näin päättyisivät. Silloin --
viime lukukauden alussa, kun hän oli saapunut pääkaupunkiin, oli
tulevaisuus näyttänyt synkältä. Johanna Lang oli siirtynyt kauas --
saavuttamattoman kauas. Hän, Juho Kostia, oli silloin tahtonut niin,
-- vaikka tahto lukukauden kuluessa oli taittunutkin niin monen
monta kertaa. Johanna oli näytellyt ristilukin osaa. Nyt hän ei enää
näytellyt.
Heitä eroittivat nyt vain muutamat penikulmat -- kymmenisen, pari
korkeintaan. Mutta -- mitäpä se merkitsi, kun kerran rakkaus yhdisti
heidät. Johanna kirjoitti: -- 'Käre, gulle vän!' Ja hän, Juho Kostia:
'Oma armahin!'
Siellä vietti Johanna kesää maalla tätinsä luona. Hän istui keinussa
ja vanha tuomi pudotteli kukkia hänen päälleen, -- niinkuin omenapuu
täällä hänen, laiskottelevan teoloogin päälle, joka haaveili häistä.
Olipa elämä todella ihanaa!
Dogmatiikkakaan ei tuntunut vastenmieliseltä. Kaikki nuo monet asiat:
'läran om Anden', 'läran om Sonen' ja 'dogmatikens öfvergång till
ethiken' olivat kuin valmistusväkeä hänen onnelleen. Ne lakaisivat
kirkon käytävät, ne koristivat temppelin; -- ne rakensivat sillan hänen
ja Johannan käsikädessä käydä yli yksinäiselämästä yhteiselämän onneen.
'Läran om Anden' -- niin, se merkitsi dogmatiikassa jotakin muuta.
Mutta tänä hetkenä, hänen loikoessaan tämän kukkia pudottelevan
omenapuun alla, ruohon väkevänä tuoksuessa ja lintujen laulaessa, se
tulkitsi hänelle kahden rakastavan yhteishenkeä, yhteistä rakkautta.
Se oli kuin harsopeite ihanan kuvan yllä, ohut ja hieno, joka antoi
aavistaa allensa kätkeytyvän kuvan kauneuden...
'Läran om Sonen'... niin, niin -- Jumalan Pojasta, Jeesuksesta
Kristuksesta... Mutta miksi ajatteli Juho Kostia tänä hetkenä äitejä,
jotka toivat lapsia Vapahtajan luo? Niitä oli monta, nuoria ja
kukoistavia kaikki -- ja heidän lapsensa: -- niitä oli kerrassaan ilo
katsella! Ei ihme, että Vapahtaja sanoi: "Älkää heitä kieltäkö!"
Millainen oli Johanna Lang oleva äitinä?
Juho Kostia ummisti silmänsä. Omenapuu pudotteli kukkia hänen päälleen
-- peittäen otsan ja silmät. Oli kuin olisi tuo myhkyräinen puu
puhellut: 'Nyt on sinun hyvä miettiä sitä. Kukat, nuo viattomuuden
vertauskuvat suojelevat kaikelta pahalta...'
Oh, oli somaa ajatella Johanna Langia äitinä, samaa Johanna Langia,
joka aina sanoi: 'Ush!' kun joku hankaluus sattui. -- Sanoisiko hän
silloinkin 'Ush!' --?
Juho Kostia muisti "viimeisen illan". He olivat palanneet metsästä
ja kulkeneet punakaiteisen sillan yli. Siinä he olivat joku tunti
aikaisemmin seisoneet, uskaltamatta juuri äännähtääkään, jotteivät
rikkoisi rakkauden lumousta. Nyt oli kulku johtanut sillan yli
ylös mäkeä. Aurinko oli tehnyt laskua; sen viimeiset säteet olivat
kullanneet pienen mökin päädyn mäen toisella puolen. Mies ja vaimo
olivat istuneet ruohopenkillä ikkunan alla ja kaksi pikku tyttöä
oli leikkinyt tiellä. -- Paljasjalkaisia olentoja, jotka hyppäsivät
"barbiidaa". Johanna Lang oli pysähtynyt katselemaan heidän leikkiään.
'Kas, ettekö mene jo nukkumaan?' 'Emme, ennenkuin Saga on käynyt
"mummolassa" yhtä monta kertaa kuin minäkin.' Tyttö oli osoittanut
sisartaan, joka jalat haarallaan oli seissyt kahden ruudun välissä --
kädessä kappale porsliinilautasen pohjaa. 'No, monestiko sinä olet
käynyt?' 'Kuusi kertaa... mutta eilen minä kävin kaksikymmentäyksi
kertaa.' Johanna oli siepannut tyttösen syliinsä ja tanssinut hänen
kanssaan pitkin tietä. 'Voi, täti, Saga voi tehdä vääryyttä, jollen
minä näe.' 'Vai vääryyttä, sinä pikkuinen mamsselli!' Johanna oli
suudellut tyttöä poskelle ja laskenut sitten irti. Tämä oli rientänyt
sisarensa luo ja katsahtanut sieltä voitonriemuisena -- aivan kuin
huomauttaen: 'Kerkesinpähän ajoissa!' -- Sinä hetkenä oli hänen
sydämensä paisunut onnesta: -- Johanna Langin kasvoja oli kaunistanut
nuoren äidin hymy.
Omenankukkia putoilee Juho Kostian päälle. Hän hengittää niiden
tuoksua. Hän ajattelee sunnuntaiaamua maalaispappilassa.
He heräävät Johannan kanssa yhteiseltä vuoteelta. Makuuhuoneen ikkuna
on auki ja puutarhassa laulaa leppälintu. Huoneeseen tunkeutuu kukkien
lemu. Hän lepää Johannan vieressä silitellen tämän mustaa, tuoksuvaa
tukkaa. Meren vihreät silmät ovat aivan hänen lähellään... ja häntä
huikaisee ajatus, että hän on niin lähellä naista, joka ennen oli
Johanna Lang. Johanna kietoo käsivarret hänen kaulaansa ja sanoo: 'Oh,
onko teoloogilla noin karvainen rinta!'
Juho Kostia kavahtaa istumaan ja katselee ympärilleen. Siinä on
dogmatiikka hänen vieressään; se on lennähtänyt kiinni hänen
noustessaan. Omenankukkia pistää näkyviin kirjan raosta. Niitä on
paljon eikä kirja omalla painollaan jaksa puristaa niitä rikki. Juho
Kostia istuu ja ajattelee:
'On onni, ettei jumaluusoppi jaksa pusertaa elämää kuoliaaksi.'
Hän huokaa syvään ja onnellisena. Hän on viime viikkoina taas
kiduttanut itseään vanhoilla mietiskelyillä luvallisesta ja
luvattomasta; hänen suhteensa Johanna Langiin oli nostanut tämän
kysymyksen jälleen esille. Oliko luvallista suudella nuorta tyttöä
olematta hänen kanssaan kihloissa? Hän oli rakkauden hurmiossa joutunut
riistämään suudelmia punaisilta huulilta, jotka itsestään olivat
tarjoutuneet hänelle. Hän ei silloin -- tunteiden korkeina kuohuessa --
ollut kysymystä ajatellut. Mutta jälkeenpäin kotona, yksinäisyydessä
olivat nuo suudelmat polttaneet hänen sieluaan. Hän oli tuntenut
joutuneensa valtamerellä ajelehtivan haaksirikkoisen asemaan --
haaksirikkoisen, jonka huulia poltti jano, mutta joka ei saanut juoda.
Kaikki siveysopin kysymykset olivat liittoutuneet häntä vastaan aidaten
hänet lopulta umpikujaan, josta ei löytynyt poispääsyä lainkaan. Vain
lupaus, Johanna Langin antama, vapaaehtoinen lupaus olisi avannut tien
vapauteen.
-- Lupaus, lupaus! kuiskasi Juho Kostia katsellen peipposta, joka
aaltoilevin kurkuin lauloi koivun oksalla.
Kaipasiko rakkaus mitään lupauksia? Johannan mielestä ei, mutta hänen,
Juho Kostian, mielestä kyllä.
Viime kerralla heidän seistessään punakaiteisella sillalla oli Johanna
sanonut:
"Se on selvinnyt minulle lopullisesti tänä hetkenä, tällä paikalla."
Mutta sisältyikö siihen oikeastaan mitään lupausta? Se sisälsi kyllä
valtakirjan suudelmiin; -- mutta oliko se oikeastaan lupaus siinä
merkityksessä, kuin missä hän sen olisi halunnut ottaa?
Johanna kirjoitti: 'Käre, gulle vän!' Mutta tulkitsiko tuo 'käre'-sana
sitä, mitä hän olisi halunnut sen tulkitsevan?
Eikö se ollut hetken sana, sekin -- hetken, jommoisista Johanna Langin
elämä näytti kokoonpannun?
-- Ei! Juho Kostia ei saattanut sitä uskoa; siksi monta kertaa hän
oli lukenut tuon sanan. Se oli seisonut ainakin viisikymmentä, jollei
sata kertaa. Jos Johanna Lang oli hetken lapsi, oli hänen elämänsä
kokoonpantu hetkistä, jotka kuuluivat yksin hänelle. Ja niin oli
jatkuva -- kautta koko pitkän ihmiselämän.
Lupaus, lupaus! Eikö peipponen koivun oksalla laulanut lupauksesta?
Eivätkö putoilevat omenankukat saarnanneet lupauksesta? -- Syksyllä oli
puun hedelmänkantoaika. Tilapäiset suudelmat olivat vain omenankukkia,
jotka putoilivat puusta. Mutta niiden pohjana oli lupaus, hiljainen ja
äänetön -- niinkuin elämä puun suonissa. Se teki hiljaa työtään -- ja
syksyllä oli sato valmis. Lopullisesti...
Juho Kostia hymyili onnellisena. Jumaluusoppi ei kyennyt pusertamaan
elämää kuoliaaksi. Hänen oma ristiriitainen sydämensä, johon teologia
ja etiikka olivat kyntäneet omat vakonsa syntymässä perityn aran,
uskonnollisen omantunnon vartioidessa työtä, oli pudistanut päältään
orjuuden kahleen: -- Se kasvoi, mutta ei liljoja eikä orvokeita, vaan
rakkauden villiä viholaispensasta.
Hänestä oli tullut pakana, mutta onnellinen pakana. Hän ei enää
välittänyt säännöistä eikä elämänohjeista. Dogmatiikkakin oli vain
kurssikirja, välttämätön paha; se ei enää sisältänyt totuutta siinä
mielessä kuin ennen. Omenankukat sisälsivät sitä monin verroin enemmän:
-- ne toivat mieleen Johanna Langin.
Punaista ja valkoista! Mitä oli Johanna Langissa punaista ja valkoista?
Ajatus lähti taas retkilleen. Se kulki tuon kuperan otsan alla, jota
reunustivat jykevät ajatuskulmat. Silmäluomien heikko värähtely
oli merkkinä siitä, että ajatus löysi. Mutta se teki työtään
itsetiedottomasti...
Edellistä ei ollut paljon, -- mutta se, mitä löytyi, oli lumoavaa; --
sitä peitti kevyt pusero, joka salasi sen uteliaan silmiltä. Mutta Juho
Kostian, teoloogin, ajatus vaelteli teitään kenenkään estämättä. Se
kiipeili ja laski -- kahden "tunturin" välillä kunnes se lopulta seisoi
toisen huipulla, pienen nystyrän nenässä, joka oli punainen kuin kypsä
vadelma. Oh, sinua, "Kumpu-Janne"!
Juho Kostia avasi silmänsä. Senniminen mies oli hänen kotikylässään --
oikea maakylän Don Juan. Lämmin puistatus värisytti hänen ruumistaan;
hänen teoloogiset vaistonsa nostivat uhkaavina päätään. Eikö tämä ollut
syntiä?
Mutta -- jokin selittämätön ääni jostakin olemuksen syvyydestä puhui
toista kieltä. Syntiä? -- vai syntiä! Pannaan koko jumaluusoppi!
Sehän oli nuoren miehen itsetiedotonta askartelua toisen sukupuolen
salaisuuksissa. Vain itsetietoinen ajatus joko säikähti sitä ja
säikähtäessään säikähdytti tuon toisenkin pakoon, tahi juopui
näkemästään ja käyttäytyi juopuneen lailla -- säädyttömästi. -- Mutta
Juho Kostian ajatus oli edellistä lajia, arka ja säikkyilevä. Se ei --
ainakaan tietensä -- uskaltanut antautua hurjisteluun.
Taas painuivat umpeen nuoren teoloogin silmät ja ajatus lähti
retkilleen. Mutta tälläkin kertaa se kulki itsetiedottomana tietään.
Ja nyt se näki valkoista, oh, niin ylenmäärin! Se oli häikäisevää!
Juho Kostian silmissä väikkyi milolainen Venus. Sen lanne oli
kainosti taipunut -- aivan kuin se olisi pyytänyt: 'Ei liian tarkkaa
tutkistelua!' Herra varjele! -- ei Juho Kostian itsetiedoton ajatus
suinkaan pyrkinyt liian lähelle. Se kaarsi kainosti, aivan kainosti
vain; se liiteli kuin lokki, joka silloin tällöin koskettaa siiven
kärjellä vedenpintaa. Se pysähtyi ihastuneena sen eteen, mitä se näki,
-- aivan kuin kulkija, joka hämmästyksen valtaamana pysähtyy silmiä
huikaisevan lumiaavan laitaan...
'Sinä olet luu minun luustani ja liha minun lihastani; kutsuttakoon
sinua miehettäreksi, sillä miehestä sinä olet otettu.'
Juho Kostia mietiskelee luomiskertomusta. Nyt on ajatus taas tutulla
maaperällä; se vaeltelee teologian yrttitarhoissa. Mutta nyt se
on kriitillinen: se ei ihastu itsetiedottomasti; se arvostelee.
Luomiskertomus -- sitä ei käynyt ottaminen kirjaimellisesti. Vaimo
oli miehelleen yhtä läheistä sukua, aivan kuin olisi otettu tämän
kylkiluusta...
Johanna Lang, sinä ihmeellinen Johanna Lang! Sinä selvität
teologiankin. Ainakaan ei Juho Kostia muita kommentaareja kaipaa. Hän
saa ne sinun kauniista kädestäsi tai löytää ne kainalosi kuopasta...
Sinä olet todella ihmeellinen olento! Sinä sanot dogmatiikasta: 'Ush!'
-- ja katso: -- siinä makaa kymmenen markkaa maksava kirja avutonna
maassa; se muuttuu kasvipuristimeksi. Sinä sanot luomiskertomuksesta:
'Tarua!' -- ja katso: -- Juho Kostia, teoloogi, uskoo sen! Oi rakkauden
kaikkivaltaa!
Juho Kostia istuu omenapuun alla ja hyräilee:
-- En, Hanna, jää vain kasvojas
ja varttas ihannoimaan,
kun ilmestyen sulossas
saat veret kuumat soimaan.
Tuo hempi itse olennon
mua viehtää, hurmaa, impi;
sun muotos mulle kallis on,
sydämes kallihimpi!
Niin -- sydän oli sittenkin pääasia; -- Juho Kostia myöntää sen. Se
oli uskollinen, se oli kestävä, se oli luja rakkaudessa. Entiset
häilähtelyt olivat vain ohimenevää laatua; ne kuuluivat kehitysikään.
Sillä: -- eikö Johanna Lang nyt ollut nainen, nuori, kypsynyt nainen.
Vanha pastorska huutaa "herraa" syömään. Ystävälliset kasvot
kurkistavat päärakennuksen ikkunasta. Juho Kostia muistaa pastorskan
kerralliset sanat:
"Minä olisin seurannut Konradia vaikka kuuhun, jos siellä vain olisi
ollut papinpaikka avoinna!"
Saattaisiko Johanna sanoa samalla tavalla?
Kahden viikon perästä se nähtäisiin. Silloin hän oli päättänyt
asian lopullisesti järjestää. Ostettaisiin sormukset ja oltaisiin
salakihloissa. Hän oli viitannut siihen kirjeessään -- tosin
varovaisesti, mutta sittenkin kyllin selvään. Eikä Johanna ollut
huomauttanut mitään. Hän oli vain kirjoittanut jälleennäkemisen ilosta.
'Kihloissa oleva mies, kihloissa oleva mies!' tirskutti kivitasku.
Juho Kostia pudisti omenankukat yltään ja lähti astumaan pappilan
päärakennusta kohti.
2.
On juhannusaatto; juna on täynnä matkustajia. Ihmiset rientävät maalle
kesän pisimmäksi päiväksi -- konttoristeja, sentraalineitejä, jotka
ovat saaneet parin, kolmen päivän loman. Vaunuosaston täyttää vilkas
puheensorina. Kuuluu huudahduksia ja lyhyttä, katkonaista naurua;
lakkeja siirrellään eri asentoihin -- otsalle ja takaraivolle, aina
sen mukaan, minkä vaihteen keskustelu kulloinkin sivuuttaa. Ilmoista
puhuttaessa lentää lakki takaraivolle... On kuuma, todellakin kuuma!
-- Mutta loma-aika on liian lyhyt! Lakit siirtyvät otsalle taas ja
kaipaava, hiukan alakuloinen katse heitetään ikkunasta ohitsekiitäville
pelloille ja vainioille.
Juho Kostia istuu vaunun nurkassa ylioppilaslakki takaraivolle
työnnettynä. Hänelläkin on kuuma, jotenka lakki on aivan oikeassa
asennossa; -- mutta hänellä onkin lomaa vaikka kuinka pitkäksi aikaa.
Hän saa määrätä siitä itse -- oman mielensä mukaan. Hänellä ei siis
ole mitään syytä siirtää lakkia otsalle -- edes silloinkaan, kun joku
rohkea, hymyilevä katse suuntautuu häneen. Katselkoot -- hän on jo
sulhasmies, jotenka ei ole olemassa minkäänlaista vaaraa.
Hän oli kirjoittanut Johannalle saapuvansa juhannukseksi. Johanna
on järjestänyt niin, että hän saa saarnata pitäjän kirkossa
juhannuspäivänä. Ja se on tapahtuva ruotsiksi.
Hän koettelee povitaskuaan. Oli kai saarna tallella? Hän oli
kirjoittanut sitä öisin, avatun ikkunan ääressä. Ja monenmoista hän oli
ehtinyt miettiä noina hetkinä. Milloin puuttui sana, milloin pari; ei
sopinut mennä vanhalta pastoriltakaan kysymään. Hän nukkui rakennuksen
toisessa päässä vaimonsa kanssa.
"Kärleken, kärleken!" Juho Kostia ei ollut laskenut, kuinka monta
kertaa hän oli tuota sanaa käyttänyt -- varmaankin viisikymmentä,
jollei sata. -- Mutta olihan saarnakin rakkaudesta. Hän oli yhdistänyt
siihen vanhan pastorinkin rouvineen, -- vaikka hän puhuikin Sakariaasta
ja Elisabetista.
Teksti oli hiukan mutkikas; siinä puhuttiin lapsettomasta parikunnasta.
Se oli tuntunut jonkun verran nololta. Hän olisi suonut, että
Sakariaalla ja Elisabetilla olisi ollut jo yksitoista ja tämä Johannes
tusinan täyttäjä. Olisihan silloin ollut soma kuvata pitkää perhepöytää
jäsen monia syömämiehiä. Siihen olisi sopinut virren värssykin:
"Mit' useampi pieni suu
on pöydässämme läsnä,
sit' innokkaammin raikahtuu
myös rukouskin tässä..."
Eräs maisteri, Juhon entinen opettaja, oli sitä usein lausunut
aamurukouksissa koulussa. Ja se oli joka kerta tehnyt erittäin soman
vaikutuksen. Mutta tämä maisteri olikin ennen ollut näyttelijänä ja
pannut virteenkin oman, erikoisen vauhtinsa.
Tekstiä ei siis ollut käynyt muuttaminen. Hänen oli täytynyt tyytyä
siihen semmoisenaan. Mutta -- niinpä olikin vanha pastori astunut
häntä auttamaan. Hän kuvasi siis sellaista rakkautta -- kahden vanhan,
toisiinsa sydämellisesti kiintyneen vanhuksen. Siihen mahtuivat vielä
juhannuskoivut ja lehtimaja. Näillä ulkonaisilla keinoilla olikin
Juho sivuuttanut tekstin arkaluontoiset asiat. Hän oli siroittanut
siihen kukkia mahdollisimman paljon -- omenankukkiakin. Hän ei puhunut
"viinistä eikä väkevistä juomista", vaan korvasi ne kesän hengellä,
joka leijaili mailla -- täyttäen nuoret rinnat aavistelevalla onnella.
Mutta -- kuin jonkunlaiseksi ankkuriksi yksinäisille kuulijoilleen
hän oli omistanut saarnansa lopun 'kaikille pettyneille sieluille'.
Hän ei silloin ollut niinkään paljon ajatellut lapsettomia parikuntia
kuin kaikkia niitä, jotka elämältä toivoivat paljon, mutta jäivät
osattomiksi sen lahjoista -- varjossa istumaan ja surkastumaan. Hän oli
ajatellut etupäässä kaikkia yksinjääneitä -- Johannan tätiä ja muita,
joilla ei ollut muita muistoesineitä kuin suurennettu valokuva seinällä
tai virsikirjan välissä lakastunut kukka. Johannan tätikin, vanha
"ristilukki" oli löytänyt armon hänen edessään. Olihan hän luultavasti
saanut moninkertaisesti kärsiä nuoruutensa kevytmielisyydestä. Ja
sitäpaitsi: -- Johanna Lang hyvittäisi hänenkin rikoksensa.
Niin -- Johanna Lang! Hän istui keinussa vanhan tuomen alla odottaen
häntä. Vahinko vain, että tuomi oli jo pudottanut kukkansa.
Vastakkaisessa tapauksessa hän olisi saanut nähdä "kesämorsiamen".
Tuo sana vihlaisi pahasti. Aivan vaistomaisesti Juho Kostia siirsi
lakkinsa otsalle. Kultainen lyyra jäi totisena tuijottamaan häntä
vastapäätä istuvan tytön syliin. Mitä -- omenaako tyttö pyöritteli
kädessään? Hän aikoi nostaa sen huulilleen, mutta häntä nähtävästi
ujostutti vastapäätä istuva, vakavan näköinen ylioppilas.
Juho Kostian mielessä vilahti paratiisikohtaus. Noin kai se Eevakin
ennen nakersi omenaansa viattoman, häveliään näköisenä; häntä kai
epäilytti ottamansa askeleen vakavuus. Mutta Aadam-pöhlö katseli vain
naivisti päältä, -- kunnes Eeva veikeästi tarjosi omenaa hänelle ja
kehoitti syömään.
-- Saanko luvan kysyä, onko herralla veistä?
Juho säpsähti. Uudistuisiko nyt tässä paratiisikohtaus?
Hän katsahti avuttomasti puhujaan. Tämä pyöritteli kädessään omenaa
hämillään ja ujostellen. Ahaa! -- nyt Juho ymmärsi: -- omena oli
madonsyömä.
Hän ojensi linkkuveitsen heikosti kumartaen. -- Tuollaista ei sentään
viitsi syödä, jos suinkin voi välttää, sanoi tyttö.
Eipä ei, tyttö oli oikeassa: -- jos suinkin voi välttää. Ikävä vain,
ettei elämässä aina voinut välttää mädäntyneen syömistä.
Tyttö leikkasi sirosti mätäpaikan pois heittäen sen ikkunasta ulos.
Juho ihaili hänen kauniita sormiaan. Ne pitelivät veistä sangen somasti
hänen tarjotessaan sitä takaisin.
-- Kiitos!
Tyttö loi häneen kiitollisen, myötätuntoisen katseen. Nyt vasta Juho
tuli lähemmin tarkastaneeksi häntä. Hänellä oli yllään vaalea, ruudukas
leninki. Hänen kasvonsa kirkastuivat.
Johanna oli kirjoittanut saaneensa vaalean, ruudukkaan kesäleningin
lahjaksi tädiltään.
Se kai oli suunnilleen tuontapainen. Niitä näkyi vaunussa muuten pari
muutakin; kangas oli nähtävästi muodissa.
-- Minne saakka neiti matkustaa?
Tyttö mainitsi saman aseman, jolle hänkin aikoi.
Hänen mielenkiintonsa heräsi.
-- Onko neiti kotoisin sieltä?
-- En... minulla on vain veli siellä kansakoulunopettajana. Menen hänen
luokseen juhannukseksi.
Juho muisti nyt, että Johanna oli viimeisessä, viikko
sitten saapuneessa kirjeessään maininnut jotakin eräästä
kansakoulunopettajasta, joka oli 'reipas poika' ja 'taisteli pitäjän
suomalaisten puolesta kuin nuori leijona'.
Sepä oli hauska sattuma. Hän ilmaisi tytölle aikovansa samaan paikkaan.
-- Onko herralla omaisia siellä?
'Omaisia' -- se sana soi somalta Juho Kostian korvissa.
-- Ei -- vastasi hän vältellen ja punastui hiukan -- muuten tuttuja
vain.
Heidän kesken syntyi vilkas keskustelu. Neiti sai tietää, että herra
oli teoloogi ja valmistuisi syksyllä papiksi -- lisäksi, että herra oli
kotoisin Lapista.
-- Se on äärettömän laaja maa.
Juho Kostia hymyili valoisasti. Tyttö lausui sanan 'äärettömän'
samanlaisella välittömyydellä kuin Johanna Langkin.
Kyllähän se oli... jotakuinkin; -- siellähän ne varsinaiset erämaat
olivatkin. Nämä metsät täällä olivat vain vähäpätöisiä Lapin metsien
rinnalla.
Nyt oli Juhon vuoro puolestaan kysellä. Hän sai tietää, että neiti
palveli sentraalissa; oli ollut vasta vuoden. Rasittava toimi;
kesälomaa vain hiukkasen. Neidilläkin oli vain kaksi päivää. Se olisi
kyllä ollut jonkun verran pitempi, mutta hän oli lupautunut hoitamaan
tointa muutaman toverinsa puolesta, joka matkustaisi veljensä häihin...
Häihin! -- niin -- niin, nythän vietettiin häitä kautta Suomen.
'Juhannushäät' -- nehän olivat hänenkin kotipuolessaan melko tavallisia.
Juho Kostia vaikeni hetkiseksi. Totisesti! juhannuksena hänenkin häänsä
vietettäisiin; hän taivuttaisi Johannan tulemaan Lappiin -- Vanhaan
Kostiaan; -- siellä pidettäisiin häät -- kesäyöauringon loputtomassa
valossa...
Hänen rinnassaan läikähteli onnen tunne. Oliko neiti huomannut kuinka
ihmeellisesti luonto vaikutti ihmisen ajatuksiin ja tunnelmiin
-- varsinkin näin kesällä? Kun oli iloinen, löysi koivumetsästä
tulkitsijan tunteilleen; tuoreenvihreät lehdet ja valkoinen runko
herättivät toivomaan. Aurinko siivilöi valoaan lehvien lomitse -- ...
siellä kulki kuin omien toiveidensa ja aavistustensa ympäröimänä,
jotka muuttuivat todellisuudeksi, kun niitä vain ajatteli. Siellä
pääsi irti jokapäiväisyydestä, mielikuvitus lehahti lentoon ja --
yks' kaks' vaelteli kulkija kuin toisessa maailmassa! Ruohomättäät
koivujen tyvillä heloittivat ihanina kuin taivaalliset toppatuolit
Jumalan suuressa vastaanottohuoneessa: -- ne tuntuivat vain odottelevan
istujiaan... Kas: -- siinäpä olikin kuin käskystä valkopukuinen tyttö
istumassa ruohomättäällä... avojaloin, kengät kädessä... ja poika,
nuori ja notkea nojasi koivunrunkoon veistellen kirjokeppiä... Niin,
niin... koivumetsä auringon valossa viritti vissiin tunnelmaan: --
... se herätti toivomaan ja kaipaamaan... ei aina tiennyt, mitä --
mutta jotakin vastaavaa sille, mitä sydämessä läikähteli tuoreena...
aavistelevana -- kuin vasta puhkeamaisillaan oleva kukka. Siitäkään
ei tiennyt, minkälaiseksi se muodostui; -- sen saattoi vain aavistaa
terälehtien päistä...
Tyttö kuunteli ihastuneena. 'Runollinen sielu', vilahti hänen nuoressa
päässään. Hän oli lukenut romaaneja yövuoroilla valvoessaan ja
parhaaseen paikkaan päässeenä usein säpsähtänyt telefoonin soittoa.
Nytkin hän säpsähti veturin kimakkaa vihellystä.
Juho Kostia nauroi:
-- Tepäs säikähditte!
-- Minusta veturin vihellys on aina niin vihlovan proosallinen. Se tuo
mieleen hevosen, joka vauhkona laukkoo ryytimaassa ja sotkee sekaisin
kukkapenkit. Meillä oli ennen sellainen hevonen kotona. Se pääsi
toisinaan irti ja vauhkoutui laukkomaan ympäri puutarhaa kuin hullu.
Vertaus ei ollut hullumpi. Tyttö oli kaikesta päättäen sangen järkevä.
-- Niin -- hevoset. Muutamat ihmiset muistuttavat myös hevosia. He,
liikkuvat rajusti, suupielet hiukan väännyksissä, -- aivan kuin
tahtoisivat he polkea alleen kaikki muut. He eivät huomaa mitään, ovat
hillittömiä, häikäilemättömiä; -- voivat viedä vaikka kahvikupin toisen
nenän alta.
-- Viljo, minun veljeni on juuri sellainen! Hän ei sitten välitä
mistään!
Tyttö punastui vahvasti. Juho ei oikein päässyt selville, johtuiko se
mielihyvästä vai paheksumisesta.
-- Onko teidän veljenne naimisissa? Tyttö nauroi niin että hampaat
loistivat.
-- Viljoko naimisissa! Hän tuskin menee naimisiin koskaan, mutta siitä
huolimatta hän riijaa kaikki tytöt.
Juhon mieli painahti apeaksi. Vaarallinen mies Johannan läheisyydessä.
'Reipas poika'... Kas, kun hän ei ennemmin ollut siihen huomiota
kiinnittänyt...
* * * * *
-- Staffansböle...
Junailija kulki läpi vaunun matkalippuja korjaten. Juho Kostian
mielestä hän oli epätavallinen olento -- lausui aseman nimen, niinkuin
se olisi ollut maailman jokapäiväisin asia. Eikö hän tiennyt, että
tällä asemalla seisoi Johanna Lang?
Johanna Lang! -- Nuo sanat soivat Juho Kostian mielestä kuin aamukellot
jumalanpalvelukseen; ne kutsuivat viettämään juhlaa. Niissä oli jotakin
pyhää... ylimaailmallista... jotakin vapisuttavaa ja salaperäistä.
Oliko Johanna asemalla?
Oli, oli! Siellä hän seisoi nuorena ja solakkana. Auringonvalo tulvehti
hänen ympärillään. Hänellä oli päässä punainen paperihattu, jonka
reunat riippuivat velttoina alas. Hänen kasvojaan ympäröi purppura...
-- Janne! Siinäpä sinä olet! Tervetuloa! Juho Kostia ojensi vapisten
kätensä. Hän tunsi itsensä yht'äkkiä perin saamattomaksi, ujoksi ja
kömpelöksi. Jalat tuntuivat liikkuvan viimeiskuosisten housujen sisässä
kuin puupölkyt. Johanna vastasi hiukan vieraalta.
-- No, lemppari! Sieltähän se Helmikin heruu vähitellen.
Juho katsahti ympärilleen. Hän oli unohtanut matkatoverinsa. Sieltä
tämä tuli kapsäkkiä kantaen. Häntä hiukan harmitti, ettei ollut tyttöä
auttanut. -- Mutta näkyipä hänellä olevan vastaanottaja. Nuori,
reippaan näköinen ylioppilas tarttui tytön matkalaukkuun ja nakkasi sen
olalleen.
-- Keveätpä ne ovat tyttölapsen kamppeet. Johanna nauroi.
-- Se on Viljo! -- Viljo Kosunen. Ehkä minä saan esittää teidät tässä
heti paikalla? Hän tulee kyllä myöhemmin meille.
Juho tunsi pettymystä. Siinäkö olikin hänen ilonsa? Hän oli toivonut
saavansa kulkea Johannan kanssa kahden; ja nyt tässä liittyi
seuraan ihan outo herrasmies -- ja vielä päällepäätteeksi sellainen
rajukäytöksinen.
-- Kuule, onko se tarpeellista? Johanna katseli häntä pitkään.
-- Mutta -- hänhän tulee meille kuitenkin myöhemmin... jo tänään.
'Jo tänään'. Juhon sydämeen pisti. Johanna lausui sen huomattavalla
ilolla.
-- Jaha! Tämä taitaa olla herra Kostia? Kosunen.
Vieras tervehti välinpitämättömästi. Juhoa piinasi hänen käytöksensä.
Kovat, ylimieliset kasvot, suu yhtenä viivana; otsa korkea ja kaunis,
kulmakarvat tuuheat. Ne yhtyivät nenän juurella antaen kasvoille
päättäväisen, miltei ankaran leiman. Mutta -- harmaat silmät elehtivät
vilkkaasti tylystä puhetavasta huolimatta.
Herra Kosunen esitti sisarensa.
-- Aijaa! -- tehän taidattekin olla jo tuttuja, kun noin höröstelette
toisianne.
-- Minä tutustuin herra Kostiaan junassa. Johanna tervehti neiti
Kosusta sydämellisesti, melkein liian sydämellisesti.
Juhon mieli painui yhä apeammaksi; hän ei ollut oikein selvillä
itsestään. Mikä häntä vaivasi? Eihän nyt saanut heittäytyä noin
herkäksi ja avuttomaksi. Piti pitää puolensa; -- Johannahan kuului
hänelle...
Lähdettiin astumaan. Tie kulki kapeaa kujaa pitkin mäkeä ylös kummulle,
jolta näkyi talo tuuhean puistikon sisästä. Punakeltainen lippu liehui
katolla.
-- Te olette tullut pirunmoiseen pitäjään, herra Kostia. Täällä ei
kuule muuta kuin ruotsia. Tämäkin tässä -- (Kosunen nipisti Johannaa
käsivarresta) on sellainen sveessi, että vie pois! -- Mutta minä olen
paljon häntä taltuttanut -- saatte uskoa!
Kyllähän Juho sen uskoi. Hän huomasi, kuinka veikeästi Johanna kierteli
käsivarttaan, -- aivan kuin olisi halunnut sitä uudelleen nipistettävän.
Hän ei vastannut mitään, kulki vain äänetönnä neiti Kosusen rinnalla.
Sekin vielä, ettei hän saanut kulkea Johannan rinnalla! Herra Kosunen
oli anastanut hänen paikkansa tavallisella häikäilemättömyydellään. Hän
oli todellakin kuin hevonen, joka polki toiset allensa.
-- Oletko viihtynyt hyvin siellä pappilassasi? kysyi Johanna pyörähtäen
ympäri ja hypellen takaperin herra Kosusen pitäessä häntä silmällä.
Juho murahti jotakin vastaukseksi.
-- Oletko valmistanut saarnasi? Sinun on huomenna esiinnyttävä.
Siihenkin vastasi Juho mahdollisimman lyhyesti. Häntä piinasi kaikki --
vierellään sipsutteleva neiti Kosunen, tämän kulunut matkalaukku, jota
veli kantaa retusti olkapäällään, -- edessä hyppelevä Johanna, joka
veikisteli herra Kosuselle; -- kaikki kiusasi häntä tavattomasti.
Johanna huomasi sen ja rypisti kulmiaan. Siihen sisältyi hiljainen
moite. Mutta -- Juho etsi hänen kasvoistaan ilmettä, joka olisi
tulkinnut hänelle tytön sisimmän ajatuksen. Mitään sellaista ei näkynyt.
-- Jaha, me eroamme tässä, mutta tapaamme pian. Kuulkaahan -- pitäkää
huomenna jyry saarna! Korventakaa näitä kirottuja juuttaita, jotka
eivät tahtoisi hellittää niin Jeesuksen penniä suomalaisen kansakoulun
hyväksi!
Herra Kosunen nauroi ylimielisesti ja viittasi vasemmalla toisen mäen
päällä näkyvää taloa kohti, jonka harjalla liehui sinivalkoinen lippu.
-- Tuon me saimme tänään valmiiksi -- tuon lipun... nähkääs. Siinä on
puolet minun lakanaani ja Johannan... neiti Langin vanha kesähame!
Jälleen sama ylimielinen, kiusoittava nauru, joka ihan repi.
He jäivät nyt kahden kesken. Juho huokasi helpoituksesta. Neiti Kosunen
oli miellyttävä ihminen, mutta veli -- raakalainen, barbaari.
-- Huomasitko, että neiti Kosusella oli samanlainen hame kuin
minullakin?
Ei Juho ollut sitä ennemmin ajatellut, mutta nyt hän sen huomasi. He
kulkivat äänettöminä hetken aikaa, Johanna edellä ja Juho perässä
suurenpuoleista kapsäkkiään hilaten. Hän, houkkio, kun oli ottanut
kuukauden tavarat matkaan!
-- Painaako se paljon?
Johanna tarttui kapsäkkiin auttaakseen. Juhon mieli hiukan lämpeni.
Hänen teki mieli kysyä jotakin, mutta samassa he olivat perillä.
Portailla otti heidät vastaan vanha, hienonnäköinen nainen, musta myssy
päässä; hopeanharmaat hiukset kiersivät kauniisti myssyn reunoja.
Hän ei ollut kasvoista päättäen kovinkaan iäkäs, vaikka käyttikin
tuollaista päähinettä. Hän tervehti ystävällisesti.
-- Tervetuloa! Me olemmekin kovin odottaneet teitä.
Keitä kaikkia tuohon 'me'-sanaan sisältyi? Mahtoiko Johanna kuulua
niihin, jotka olivat odottaneet -- ja myöskin... herra Kosunen?
-- Menikö Viljo kotiinsa?
-- Meni, mutta hän lupasi heti tulla. Hänen sisarensa saapui samassa
junassa kuin Janne.
-- No, sittenhän me saamme hauskaa.
Eipä Juho Kostiasta siltä tuntunut. Talo oli kyllä kaunis ja kauniilla
paikalla; aurinko paistoi ja puutarhassa kukkivat pioonit. Linnut
lauloivat; -- mutta sittenkin tuntui Juhosta, että taivas oli mennyt
pilveen. Johanna oli muuttunut.
Vanha neiti johdatti heidät arkitupaan. Se oli kauniisti köynnöksillä
koristettu -- ikäänkuin häitä varten. Pöydillä oli kukkia; -- yksin
kahvipöytäkin oli reunustettu orvokeilla.
-- Kai sinä annat meille kahvia heti, täti? Janne on intohimoinen
kahvinjuoja.
Hiukan samankaltainen tunnelma kuin Juhon ensi kertaa käydessä
Katajanokalla. Mutta huone oli toisenlainen, täti myös toinen.
Se -- Katajanokan täti oli ollut arvokkaamman näköinen kuin tämä --
myssypäinen.
Huoneen perällä seisoi vanha flyygeli. Se oli auki. Nuotteja oli
huiskin haiskin sen kannella. Näytti siltä, kuin olisi joku juuri
äsken sitä soittanut. Kuka se oli -- tätikö vai herra Kosunen? Hän ei
ajatellutkaan, että se olisi saattanut olla Johanna.
Juho tarkasteli huonetta lähemmin.
Ovensuussa seisoi kirjahylly. Sen päällä oli muutamia valokuvia, niiden
joukossa hänenkin kuvansa.
Hän ihastui: -- oliko tämä Johannan kirjahylly?
Ei -- ei ollut. Valokuvien joukossa oli myös vanhan merikapteenin
kuva. Kultareunaisen virsikirjan kannessa seisoi G. L. hopeisilla
kirjaimilla. Rannerengas ja kello eivät kuuluneet Johannalle. Tämä oli
vanhan neidin kirjahylly.
Juho katseli valokuvia. Merkillistä, että hän oli joutunut rinnakkain
vanhan merikapteenin kanssa.
Hän pani nytkin merkille virkalakin avuttoman asennon. Se pyysi ja
kerjäsi; ehkäpä hänenkin puolestaan...
-- Sinä olet niin surullinen, Janne.
-- Niin... niinpä taidan...
Juho kääntyi. Johanna seisoi hänen edessään tarkastellen häntä
tutkivasti.
-- Et sinä saa näyttää tuollaiselta! Sinun pitää olla iloinen niinkuin
me muutkin.
'Muutkin' -- niin tietysti. Johanna oli iloinen ja herra Kosunen myös.
Mitäpä hän...
-- Kuule, Johanna, minusta sinä olet muuttunut... sitten viime
tapaamisemme.
Johanna tekeytyi surkean näköiseksi.
-- Olenko minä rumentunut?
Hän kääntyi äkkiä keittiön ovea kohti ja huusi:
-- Kuule, täti, tämä meidän herra väittää, että minä olen rumentunut.
Täti ilmaantui kynnykselle. Hän hymyili leppoisasti. Juhoa kaiveli
kiukku:... noin piti Johannan turmella tämä hetki... ehkä ainoa, jonka
hän saisi olla hänen kanssaan kahden kesken. Johanna vältti ilmeisesti
lähempää selvittelyä.
-- Ei suinkaan... Johanna on päinvastoin komistunut.
Täti hymyili leppoisaa hymyään katsahtaen hiukan tutkivasti Juhoon.
-- En minä sitä tarkoittanut, virkkoi Juho alakuloisesti, kun täti oli
mennyt takaisin keittiöön, -- ... vaan ettet sinä ole sama kuin ennen.
Taas yritti Johanna tiedoittaa asian keittiöön, mutta Juho tarttui
hänen käteensä ja esti sen.
-- Älä kiusaa minua, Johanna! Sano minulle, rakastatko minua vai et!
Johanna koetti vääntää kättänsä irti. Hän vilkuili keittiöön ja näytti
kiusaantuneelta.
-- Älä viitsi nyt, supatti hän -- täti voi kuulla. Jätetään tämä siksi,
kuin olemme kahden kesken.
-- Mutta -- emmehän saa olla kahden kesken koko iltana! Tännehän saapuu
pian tuo -- barbaari.
Johanna tempasi kätensä irti. Hän näytti suuttuneelta.
-- Hyi sinua, miten sanot! Viljo Kosunen on maailman hauskin poika!
-- Saattaa olla... sinun mielestäsi. -- Minun ja kaikkien muidenkin!
Juho Kostia oikaisi vartensa. Hänen silmissään leimahti, kasvoille
levisi kalpeus ja huulet vavahtelivat.
-- Kuule, Johanna, tätä vartenko sinä kutsuit minut -- saadaksesi
kiusata ja piinata minua kuten ennenkin?
Vastaus jäi antamatta, sillä samassa purjehti täti sisään
kahvitarjottimen kanssa.
Harvoin oli Juho Kostia juonut kahvia painostavamman tunnelman
vallitessa. Orvokit tuoksuivat pöydän reunalla, mutta Juhon mieleen
tuo tuoksu toi hautajaiset. -- Ja eivätkö nämä olleetkin hautajaiset?
Hän oli saapunut hautaamaan rakkauttaan. Oli vain niin tavattoman
murheellista, että Johanna istui tuossa häntä vastapäätä niin kauniina
ja kukoistavana ja auttoi häntä tässä raskaassa toimituksessa. Hän oli
kuin äiti, joka laskiessaan hautaan omaa lastaan sanoo iloisesti: 'No
niin... sielläpä sen on hyvä nukkua -- pikku pojusen!' -- ja sitten
katselee kenkiään, etteivät ne vain olleet tahraantuneet multaan.
Sellaista äitiä oli tosin vaikea kuvitella, mutta Johanna teki tänä
hetkenä sellaisen vaikutuksen.
-- Herra Kostia on hyvä ja ottaa leipää.
Niin, niin -- niinhän sanottiin hautajaisissakin. Lapsen isä käveli
murheellisena edestakaisin huoneessa ja häntä kehoitettiin käyttämään
hyväkseen pöydän antimia; -- niinkuin se olisi ollut isän mielestä
tärkeintä! Eikö hänen poikansa ollut kuollut -- tuo pikku mies,
joka puolestatoista ikävuodestaan huolimatta oli laulanut: 'Klocka,
ringfred', -- laulanut sen ihan oikein, vain muutamissa paikoin hiukan
sotkeutuen... Ja nyt häntä kehoitettiin ottamaan kaakkua ja leivoksia,
-- aivan kuin se olisi ollut maailman luonnollisin asia. Niin --
hautajaisvierasten mielestä se kai olikin...
-- Aikoiko Viljo tulla tänne pian?
-- Kyllä, aivan kohta. Minä ihmettelen, ettei hän jo ole täällä.
Juho vaipui yhä alakuloisempiin ajatuksiin.
Täti keskusteli Johannan kanssa. Jokin vaisto kai sanoi heille, että
oli parasta jättää tuo surkean näköinen teoloogi hetkeksi rauhaan.
Sehän raukka kasteli korppuakin niin kauan, että toinen puoli siitä jäi
kellumaan kuppiin, -- eikä huomannut, että suuhun joutui kuiva pää. Nyt
hänellä kohta oli lusikkaruokaa ihan tarpeekseen. Poika parka!
Täti kyllä ymmärsi, mikä Juhon mieltä painoi. Kaipa vanhat muistot
johtuivat mieleen, koskapa hän hiljaa huokasi.
Mutta -- pitkän päälle tuntui tuo tuommoinen tuijotteleminen
kiusalliselta. Teoloogi piti saada matkaan -- välttämättömästi. Täti
kuiskasi jotakin Johannan korvaan.
-- Nyt sinun pitää laulaa meille, Janne!
Johanna hymyili entiseen tapaansa. Se teki Juholle hyvää. Noin hän
oli hymyillyt aina pyytäessään häntä laulamaan. Mutta -- hän oli nyt
menettänyt otteen; hän ajelehti. Häntä ei voinut enää nostaa Johannan
ystävällinen hymykään, joka toi mieleen entiset onnen päivät.
-- Kuinka minä veisaisin Herran virttä vieraalla maalla?
Hän koetti hymyillä, mutta hymykin oli avutonta kuin pienen lapsen. Hän
oli yrittänyt riistäytyä alakuloisuudestaan tuollaisella epätoivoisen
rohkealla tempauksella, mutta se oli jo heti alussa tuomittu
epäonnistumaan. Hän oli menettänyt sielunsa kaikupohjan. Jotakin oli
hänessä rikki -- auttamattomasti;-- ja tuo rikkinäisyys kävi vielä
ilmeisemmäksi hänen leikiksi tarkoittamansa raamatunlauseen lainaamisen
kautta.
Tilanne oli sangen kiusallinen; se painosti selvästi Johannaa ja
tätiäkin. Juho tunsi sen ihan ruumiissaan. Hän oli käynyt niin
merkillisen herkäksi, että toistenkin kärsimys tuntui hänen omassa
olemuksessaan.
Herra Kosunen ilmaantui kynnykselle. Juhon viimeinen vastaus oli siinä
määrin saanut tunnelman epävireeseen, että Johanna kavahti tuoliltaan
ja oli lentää vastatullutta kaulaan.
-- Oi, Viljo! Vihdoinkin sinä tulet!
Juhonkin täytyi myöntää, että Johannan huudahduksessa oli järkeä; Viljo
Kosunen saapui kuin pelastava enkeli auttamaan heitä tasapainoon.
Hänkin tunsi kiitollisuutta sen johdosta. Hän oli mielestään kuin
elinkaudeksi tuomittu, jota tuttava on saapunut katsomaan ennen
ikuiselle lähtöä. Hänen avuton hymynsä sanoi: 'Näin minua viedään...
hauskaa, että tulitte katsomaan'.
-- Minä olen pyytänyt Jannea laulamaan, mutta hän on tehnyt
vaikenemislupauksen. Ajattelepas, miten kiusallista! Ja hänellä kun
olisi ääntä -- oh!
Johanna katseli ympärilleen kuin vallasnainen, jota on loukattu, --
mutta joka samalla antaa läsnäolevien ymmärtää, ettei loukkaaja ole
tietoinen teostaan. Hän risti kätensä teatterimaisin elein; hän oli
kuin ruumiillistunut kärsimys, joka odotti lohduttavaa sanaa.
-- Vai ei se meidän pastorimme tahdo laulaa! Ja huomenna hänen on
kuitenkin messuttava: 'Herra olkoon teidän kanssanne!' -- No hyvä!
Kyllä minä laulan.
Viljo Kosunen harppasi flyygelin ääreen, löi muutamia akordeja ja alkoi
sitten tunteellisesti, tunteellisemmin kuin Juho Kostia koskaan olisi
aavistanut hänen moisensa miehen voivan laulaa:
-- Jag öfvergifva dig?
Hvad kan du tro om mig?
Jag, som af hjärtats grund
har dig så kär!
Itsekään tietämättä kuinka, antautui Juho Kostia sävelen valtaan. Sehän
tulkitsi hänen omaa, polttavaa kaipaustaan -- kaipausta, joka kohdistui
Johannaan...
Hän katseli tätä suurin, kysyvin silmin. Katse kerjäsi ja rukoili;
siinä oli jotakin samankaltaista kuin koiran katseessa, kun se odottaa
tarjonaolevaa sokuripalaa. Eikö Johanna huomannut, kenen sydämestä
nuo sanat pulppusivat? Tuo jäyheä, ylpeän näköinen ylioppilas, joka
istui soittokoneen ääressä ja lauloi, teki sen vain kuin käskystä,
-- kuin lukkari, joka kirkossa veisaa: 'Olkoon Herra sinunkin
kanssasi' -- ajattelematta sanoja sen tarkemmin. Olihan laulaja tuossa
kansakoulunopettaja -- ja eikö se ollut jokseenkin samaa kuin lukkari...
Mutta Johanna seisoi flyygeliin nojaten. Turhaan etsi Juho hänen
kasvoiltaan elämän merkkiä; kasvot kyllä puhuivat, mutta ne eivät
puhuneet hänelle. Hänen mieleensä muistuivat Vapahtajan sanat: 'Tyttö,
minä sanon sinulle, nouse!' Mutta -- tämä ei ollut mikään Jairuksen
huone eikä hän ollut mikään Vapahtaja.
-- Bravo, bravo!
Johanna taputti innokkaasti käsiään. Hänen poskensa hehkuivat, silmät
kiilsivät kosteina. Mutta tuon Juholle niin tutun ja rakkaan ilmeen oli
loihtinut esiin Viljo Kosunen eikä hän.
"Sinä olet laudalta lyöty", ajatteli hän katkerana tuntien samalla
outoa välinpitämättömyyttä ympärillään olevia henkilöitä kohtaan.
Hän ei edes vastannut neiti Kosusen tervehdykseen, kun tämä ilmaantui
kynnykselle. Täti riensi häntä miltei avosylin vastaan. Hän pani vain
merkille, että neidillä oli samanlainen leninki kuin Johannallakin ja
hänen mielessään vilahti ajatus: "Paljonkohan tuollaista vaatetta metri
maksaa?"
Äkkiä hän kuuli oman äänensä. Hän kysyi huonettaan; hänen pitäisi
hiukan valmistaa saarnaansa. Hän hymyili sisimmässään: -- kas, kuinka
näppärästi hän osasikaan valehdella!
-- Johanna saa mennä näyttämään herra Kostian kamarin.
Se oli täti, joka sen lausui. Hän näytti tulevan hyvilleen kuullessaan,
että synkkä teoloogi poistuisi heidän hilpeästä seurastaan.
Johanna lähti. Juho koetti tarkata, millä mielellä tämä käskyyn
suhtautui. Mutta Johanna oli tyyni; minkäänlaista vaivautumisen merkkiä
ei ollut huomattavissa hänen kasvoillaan. Hän kulki edellä ja Juho
asteli väsyneenä perässä.
Pihalle päästyä Johanna odotti, kunnes Juho oli ehtinyt hänen
rinnalleen. Sitten hän sanoi:
-- Rouva Lund on luovuttanut sinua varten kamarin toisessa
rakennuksessa. Hän on pappien ystävä ja ihastui suuresti kuultuaan
sinun saarnaavan huomenna.
Niin -- kaikki muut olivat ihastuneet hänen tulostaan -- tuntemattomat
rouva Lunditkin. Yksi vain, jonka ihastumiselle hän olisi osannut antaa
arvon, pysyi kylmänä.
He nousivat eteisen kiertoportaita ylös ja astuivat pienoiseen
huoneeseen. Heti ovea vastapäätä oli suuri peili. Juho vilkaisi siihen
vaistomaisesti. Kylläpä hän olikin näökäs! Kalpean ja surkean näköinen
kuin sairaalasta päässyt.
Johanna järjesteli tukkaansa peilin edessä. Juho katseli häntä. Ketä
varten Johanna noin järjesteli -- häntäkö vai herra Kosusta varten?
Vastaus oli itsestään selvä.
Juho oli nyt valmistautunut kuulemaan pahinta. Hänen sydämensä oli
turtunut; päässä tuntui tyhjältä. Mustasukkaisuuskin oli ikäänkuin
tainnoksissa. Kaikki oli samantekevää.
Hän istahti väsyneenä nojatuoliin; hän ei puhunut mitään. Johanna
puhukoon, -- jos hänellä ylimalkaan oli jotakin sanottavaa.
Ja olihan Johannalla. Hän istahti sohvaan ja kysyi:
-- Voi, Janne, miksi olet noin kummallinen?
'Kummallinen'. Se oli luvalla sanoen kummallinen sana ja sangen
kummallinen kysymys. Kylläpä Johanna oli muuttunut kummalliseksi.
-- Minä voisin kysyä sinulta samaa.
-- Mutta, Janne rakas, ethän voi kieltää, että olet käyttäytynyt hyvin
kummallisesti?
Nyt täytyi Juhon nauraa.
-- Taas minä voisin sanoa sinulle ihan samat sanat!
Johanna nousi kävelemään.
-- Nyt minä en ymmärrä sinua, Janne.
-- Etpä tietenkään! Et sinä ole koskaan ymmärtänyt... etkä tule koskaan
ymmärtämään!
-- Sinä olet suutuksissa.
-- Niin olen. Se kai lienee sentään luvallista asiain näin ollen?
-- Minä en näe mitään syytä...
-- Etpä tietenkään! Minä sanon sinulle, Johanna, ettet sinä koskaan
tule näkemään syitä. Se on sinun luonteesi heikkous.
-- Sinä olet ihan loukkaava!
-- Saatan olla, mutta minulla on täysi syy siihen. Logiikan mukaan
luultavasti ei... mutta -- tässähän ei olekaan mitään logiikkaa.
Johanna Lang katseli häntä avuttomana. Hän risti kätensä rinnoilleen,
mutta päästi ne seuraavassa hetkessä putoamaan velttoina alas.
Juho sytytti paperossin. Hän vetäisi muutamia savuja ja kysyi sitten
kuin tutkinnon pitäjä:
-- Minä kysyn sinulta, Johanna, viimeisen kerran: -- tarkoitatko sinä
totta vai et?
-- Mitä sinä tarkoitat?
Juho katseli häntä halveksien. Sellainen käärme! Ristilukki! Totisesti!
-- hänen nimekseen sopi "Ristilukki"!
-- Minä tarkoitan: rakastatko sinä minua vai et? Nyt kohosivat kädet
jälleen ristiin rinnoille, mutta -- tällä kertaa siinä ei ollut mitään
teatteria.
-- Voi, Janne, emmekö voisi olla niinkuin ennenkin?
-- Sitä minäkin haluaisin.
-- Ei, Janne... minä tarkoitan... niinkuin ennenkin -- silloin
alkuaikoina... ilman mitään lupauksia.
-- Ei! karjaisi Juho Kostia niin että huone kajahti.
Johanna lysähti istumaan sohvaan painaen kädet kasvoilleen.
3.
On aamu, varhainen aamu. Linnut laulavat puutarhan puissa; ne ylistävät
Luojaa kauniista juhannuspäivästä. Niin -- se on todellakin kaunis,
tämä päivä. Kaste kimaltelee ruohikossa; se välkkyy monissa eri
värivivahduksissa... keltaista, viheriänkeltaista, punasinervää ja
punaista, hehkuvan punaista. Enkelit ovat itkeneet ihmiselämän katoavaa
onnea ja kyyneleet kimaltelevat kauniina kuin jalokivet...
Juho Kostiankin silmissä näkyy kyynelten jälkiä. Hän on itkenyt
melkein koko yön -- ja nyt aamulla on kaipaus lientynyt; kyynelvirrat,
kuumat ja polttavat, ovat hivuttaneet sen hiljaa pois. Se on vierinyt
niiden mukana kuin lastu, jota virta kuljettaa. Missä on lastun
pysähdyspaikka? Jossakin... kaukana joen alajuoksun varrella. Sinne
se pysähtyy rantaan... leppoisan suvannon rantaan. Siitä löytävät sen
uudistalon lapset leikkiäkseen sillä heloittavassa auringon paisteessa.
Se on heidän mielestään laiva, joka kuljettaa heidät valtameren yli...
Juho Kostia on tyyntynyt, ihmeellisesti tyyntynyt. Merkillistä, ettei
tuska tunnu enää, vaikka tuossa valkoisessa rakennuksessa pihan
toisella puolen nukkuu Johanna Lang. He ovat leikkineet rannalla kahden
kesken; -- he leikkivät lastunpalasella, jonka virta vei. Johanna oli
vain heikosti huudahtanut ja noussut sitten taloon. Hän oli jäänyt
rannalle seisomaan tuskan ja epätoivon valtaamana. Eikö hän muistanut,
että se oli laiva, jonka piti kuljettaa heidät valtameren yli?
Eilisiltainen kiivastuminen oli avannut hänen silmänsä. Hän oli ollut
kuin nukkuja, joka karjaisee itsensä hereille. Hän oli tosin pyytänyt
anteeksi kiivastumistaan ja he olivat eronneet sovinnossa, mutta --
siitä huolimatta hänen silmänsä olivat auenneet.
Johanna oli vielä lapsi, kokematon lapsi. Hän ei jaksanut käsittää
hänen tunteensa syvyyttä. Hän oli ottanut asian aivan liian verisesti.
Sydän vuoti nyt verta, vuoti hiljaa, äänettömästi, mutta -- se täytyi
kestää. Elämä oli aljettava alusta...
Hän ihmetteli, kuinka ahtaasta raosta elämä toisinaan tunkeusi läpi.
Eilen illalla hän olisi saattanut lopettaa itsensä; mutta ei ollut
ollut minkäänlaista asetta. Oli ollut vain tämä rauhallinen huone,
hiljainen, tyyni yö -- ja sitten aamulla tämä lintujen laulu auringon
noustessa. Tuo kaikki pisti ja haavoitti kyllä, mutta yhtäkaikki -- se
lohdutti ja paransi samalla.
Juho Kostia on itkenyt sydämensä kuivaksi. Nyt hän astuu pesukaapin
luo huuhdellakseen kalpeita kasvojaan. Oh, kuinka vesi tuntui
virkistävältä! Hänellä oli niin ihmeellinen olo; hän ei tuntenut
enää itseään:... huuhdella tässä kasvojaan... noin vain sellaisen
romahduksen jälkeen! Oh, Herra! Hän ihmetteli, että hän vielä yleensä
pystyi ajattelemaan. Mutta suurestipa hän oli sentään muuttunut!
Peilin edessä kasvojaan kuivaava ei ollut Juho Kostia, entinen Juho
Kostia, joka niin toivorikkaana oli lähtenyt tälle matkalle. Se oli
murtunut raukka, joka koetti näyttää tyyneltä... ylioppilas, mikä
lie ollut... mutta teoloogi, pappi, -- siitä päättäen, koska hän
nyt kiinnitti valkoista papinkaulusta kaulaansa. Hän valmistausi
saarnaamaan jäähyväissaarnansa. Hän oli paimen, joka jätti lampaansa
korpeen kuolemaan. Mutta -- hän ei voinut sille mitään: -- lammas itse
tahtoi niin... hän halusi vain lausua jotakin... jäähyväisiksi...
karitsalleen, joka ei tahtonut seurata häntä elämän maahan, rakkauden
iätiviheriöitseville vainioille...
Pihan toisella puolen liikkui joku. Juho vilkaisi ikkunasta ulos.
Johanna seisoi omenapuiden välissä, häikäisevän valkoisena. Hän oli
pukeutunut valkoiseen leninkiin. Juhon sydäntä vihlaisi pahasti.
Hän vetäisi pitkäntakin ylleen. Valkoinen ja musta, musta ja valkoinen.
Johanna oli valkoinen kuin päivä, häntä... häntä taasen ympäröi yö...
Johanna vilkaisi arasti Juhon ikkunoihin. Tämä mietti, mennäkö ulos vai
ei. Lopuksi hän rohkaisi itsensä ja astui portaita alas.
-- Hyvää huomenta, Janne! Oletko nukkunut hyvin?
Mikä kysymys, mikä lapsellinen kysymys! Nukkunut -- kaiken sen jälkeen,
mitä oli tapahtunut! Johanna Lang oli lapsi, lapsi -- kahdeksastatoista
ikävuodestaan huolimatta... Hän oli rakastanut lasta, mutta kaunista,
häikäisevää lasta...
Hän tunsi itsensä äkkiä kymmentä vuotta vanhemmaksi. Nuo kymmenen
vuotta leikkivät hänen rakkaudellaan kuin lapset jääpalasilla: -- ne
sulivat heidän suussaan kuta useamman kerran he sujahuttivat niitä
huultensa välitse; -- kunnes lopulta oli jäljellä vain pitkä, litteä
neula, terävä kuin tikari...
-- Kyllä, hyvin, vastasi hän koettaen hymyillä.
Linnut lauloivat puissa. Niiden laulu soi taivaan täyttävänä. -- Mutta
Juho Kostia kuunteli sitä kuin matkustavainen: -- hän oli päättänyt
lähteä heti kirkon jälkeen.
-- Me lähdemme juomaan kahvia, sanoi Johanna.
He astuivat sisään. Kahvipöydän reunaa koristivat orvokit kuten
eilenkin. Mutta ne olivat yön kuluessa kuolleet. Eriväriset, loistavat
kukat nukkuivat valkoisella pöytäliinalla kuoleman unta.
Juho Kostian sydäntä ahdisti. Eilisillan ja tämän aamuhetken välillä
tuntui olevan iäisyys. Huone oli sama kuin ennenkin. Flyygeli seisoi
entisellä paikallaan; se oli auki eilisen jäljiltä. Nuottikirja lepäsi
avonaisena kirjatelineellä. Siitä oli eilen illalla laulettu: 'Jag
öfvergifva dig?' Juho Kostian mielestä tuo sävel kaikui kaukaa, kuin
muinaisuudesta. Hän ei voisi sitä enää koskaan laulaa -- senjälkeenkuin
sitä oli Johannalle laulanut toinen... Viljo Kosunen -- ja sellaisella
antaumuksella...
Juho joi äänetönnä kahviaan. Hän ajatteli lähestyvää jumalanpalvelusta.
Hänen mieleensä muistui eräs kohta muutamasta runosta, jonka hän kerran
eräänä alakuloisuuden hetkenä oli sepittänyt:
Mun on kuin loppunut ois elo mailta,
kuin vastaisi ei päivä sunnuntailta,
kuin syöntä kylmäis pakkanen ja jää.
Mut, ah, on kappa, kaulus yllä mulla,
mun täytyy nousta miellä murretulla
ja käydä saarnaamahan -- elämää.
Juho Kostia seisoo saarnatuolissa. Hän on kirkkoon mennessään poikennut
seurakunnan kirkkoherran luona. Vanhanpuoleinen, ystävällinen mies oli
ottanut hänet sydämellisesti vastaan ja pusertanut lempeästi kättä.
Myötätuntoinen katse oli puhellut: 'Kyllä ymmärrän... te olette jäänyt
varjossa istumaan niinkuin minäkin.' 'Minäkin olen yksin.' 'Katsokaa
näitä hiljaisia huoneita; näissä kaikuvat vain minun askeleeni.' 'Noita
palmuja tuolla salissa ei hoitele naisen käsi.' 'Minä itse kastelen
niitä.'
Tämä pappi, tämä hiljainen, yksinäinen mies oli toimittanut
alttaripalveluksen. Hän oli liikkunut tehtävässään kuin äänetön tonttu.
Hänen messunsa oli hukkunut urkujen säestykseen; se oli solissut
vain kuin heikko pohjavirta, jonka äänen kosken kuohut tukahuttavat
pauhullaan.
Mutta hän -- nuori, elämänhaluinen -- hän taisteli vielä vastaan.
Häntä kauhistutti vanhan kirkkoherran kohtalo; hän ei tahtonut antaa
äänensä hukkua noin. Vaikka vuorten painon alta hän tahtoi sisällyttää
saarnaansa huudon: "Johanna! Etkö näe, että seison tässä viimeistä
kertaa ja kysyn kaikkien näiden tuntemattomien kuullen: -- rakastatko
minua?"
Hänen sydäntään pusertaa sanoin selittämätön tuska. Hän on mielestään
kuin kuolemaan tuomittu, joka on pantu lukemaan julki omaa
kuolemantuomiotaan. Eikö hänen saarnansa puhunut rakkaudesta -- kahden
vanhan ihmisen rakkaudesta tosin, mutta -- eikö hän ollut sovittanut
Johannaa ja itseään siihen? Eikö näillä tiheästi kirjoitetuilla
lehdillä vilissyt kukkia -- omenan- ja kirsikankukkia -- ja eikö hän
ollut aikonut täyttää kirkon niiden tuoksulla tänään? Mitä hän nyt
puhuisi? Saarnaisiko hän kuolemasta, joka kaataa kaiken -- jättäen
vain jäljelle hävitystä? Hänen sydämessään soivat hautajaiskellot.
Ruumissaarnan hän olisi tahtonut pitää -- ruumissaarnan Rakkaudelle...
Hän taisteli kuin hukkuva. Tekstin lukeminen kävi vaivalloisesti.
Oh, hänen sydämessään liikahti jotakin, joka oli tuomittu kuolemaan:
-- hänen suuri, väkevä rakkautensa! Se ei saanut koskaan astua
päivänvaloon: -- se oli tuomittu varjossa värjöttämään. Ja se kun
oli juuri sitä lajia, joka olisi pystynyt elämään! Seppele päässä se
olisi astunut esiin kuin nuori, kaunis kuninkaanpoika, ja sen katse
olisi saanut metsät laulamaan. Täältä ylhäältä -- saarnatuolista se
olisi voinut puhua kuin ylienkeli -- puhua niin, että sydämet olisivat
sulaneet kuin vaha...
Tuolla -- kirkonpenkissä istui eräs, joka olisi voinut auttaa sen
päivänvaloon. Hän olisi voinut sanoa: 'Janne, anna sen astua esiin.'
'Älä kiduta sitä pimeässä.' 'Etkö näe, että sen katse on kummastusta
täynnä?' 'Sillehän on ihmettä kaikki, mitä se näkee.'
Mutta nyt -- nyt istui tuo tyttö hiljaa ja katseli syliinsä. Oliko
hänellä kädessä kukka, -- vai millä hän leikki?
Niin... leiki sinä, Johanna... leiki sinä vain! Sinun leikkiäsi on
kuitenkin nautinto katsella. Sinä leikit kerran muutamalla sydämellä
niin, ettei se tahdo jaksaa enää elää. -- Mutta kuitenkin tämä sydän
siunaa sinua... niin kauan kuin se lyö...
Hän vapautui hiukan, kuta pitemmälle saarnassaan hän ehti; hän
rupesi lämpenemään. Hän puhui nuoruuden pettävistä toiveista. Ne
olivat kuin kukkia, jotka kuihtuivat ja varisivat pois. Oh, hän sai
niistä kuitenkin kiinni -- noista kukista, joita ihan vilisi hänen
saarnassaan. -- Mitä oli elämä? Harhakuva vain -- ei mitään muuta.
Ihminen pyydysti sitä kuin poikanen valtameren maneettia. Se hohti
kauniina vedenpinnan alta; sen täplät ihan häikäisivät silmää! Mutta
-- kun se nostettiin kauhaan, oli se paljasta hyytelöä vain: -- se
soljui ja pyrki läikkymään pois, eivätkä värikkäät täplät hohtaneet
yhtä kauniisti enää. Veden läpi katsottuna ne saivat hehkunsa takaisin.
-- Päästä irti elämä... luovu rakkaudestasi! Vuosien takaa... pitemmän
välimatkan päästä katsottuna se rupeaa kukkimaan, mutta -- harvoin
silloin, kun se on sinulla kädessäsi. Toisin sanoen: älä napise, vaikka
joudutkin varjossa istumaan. Auringon leikin vainion pientareilla näkee
kauneimpana vain se, joka varjosta sitä katselee.
Juho Kostia oli lämmennyt; hän oli päässyt saarnansa viimeiseen
osaan. Kaikille yksinäisille... niin. Oliko korkeampi voima ohjannut
hänen kättään, kun hän oli nuo rivit kirjoittanut? Oliko taivaallinen
viisaus auttanut häntä valmistamaan lääkkeen itselleen? Hän oli aikonut
sen muille... muille, jotka istuivat hyljättyinä. Nyt hän sai itse
ensimmäisenä maistaa tästä lohdutuksen maljasta. Se oli itsekommuunio
-- omin käsin nautittu ehtoollinen.
Juho Kostia on lausunut lopputoivotuksensa seurakunnalle. Nyt painaa
hän kirjan kiinni. Se oli yksi osa hänen elämäänsä, joka päättyi näin.
Hän muistaa yht'äkkiä dogmatiikan. Sen välissä oli ollut omenankukkia,
kainon punertavia ja viattoman valkoisia. Nyt jäivät kukat kirjan
väliin. Hän sulki ne sinne, sinetöiden syvällä huokauksella tämän
raskaan työn. Hän ei painaisi niitä rikki -- ei. Ne olivat liian
kauniita kuoliaaksi puserrettaviksi; ne saisivat itsekseen kuolla.
Kerran -- vuosien perästä hän avaisi kirjan. Silloin ne olisivat
kuihtuneet. Mutta -- väkevinä tuoksahtaisivat niistä häntä vastaan
elettyjen onnen hetkien muistot...
Johanna oli istunut pää kumarruksissa koko saarnan ajan. Juho oli
puhunut lämpimästi, liikuttavasti. Hän oli tuntenut jonkunlaista
itsesoimausta, mutta se oli ollut sangen heikkoa vain. Seuraavassa
hetkessä oli sen työntänyt tieltään toinen tunne, arka, mutta kuitenkin
väkevä ja tuore. Se muistutti yöllä puhjennutta kukkaa, joka heloittaa
nousevan auringon valossa. Hän tunsi taas rakastavansa Jannea,
rakastavansa koko nuoren sydämensä lämmöllä. Mutta -- jos häneltä olisi
vaadittu lupausta, hän luultavasti olisi jälleen pudistanut päätään;
hän iloitsi vain siitä, että Janne oli tullut...
Juho Kostia seisoo sakaristossa. Vanha kirkkoherra oli puristanut
lämpimästi hänen kättään. 'Te saarnasitte kuin vanha pappi.' 'Onnea ja
Jumalan siunausta vain, nuori veli!'
Niin -- vanha hän olikin -- vanha ja väsynyt. Merkillistä, kuinka
väsyneeksi hän itsensä tunsikin tällä hetkellä.
Hän kiitti äänettömästi. Samassa aukeni sakariston ovi ja Johanna
ilmestyi kynnykselle, kauniina, viehättävänä, punaiset läikät
poskillaan.
Hän näytti epäröivän; hän oli aikonut sanoa Juholle jotakin kaunista,
rohkaisevaa; hän oli liikutettu. Mutta -- nähtyään kirkkoherran, joka
pää kallellaan seisoi sakariston pöytään nojaten, hän joutui hämilleen.
Juho astui hänen luokseen. Hänen huulensa vavahtelivat. Hän tarttui
Johannaa kädestä.
-- Olipa hyvä, että tulit. Minä aioin juuri lähteä sinua etsimään
saadakseni sanoa sinulle hyvästit. Hyvästi, Johanna, ja Jumala
siunatkoon tiesi! Minun täytyy mennä täältä suoraan asemalle.
Hän osoitti matkalaukkuaan oven suussa. Hän oli ottanut sen mukaansa
kirkkoon lähtiessään. Se oli kyllä tuntunut omituiselta, mutta
hänestä oli ollut perin vaikeata selitysten antaminen; Johannan täti
olisi tietysti vaatinut sellaisia. Nyt hän sai jättää asian Johannan
huoleksi. Hän kyllä sen jotenkin selittäisi.
-- Aiotko lähteä jo?
Johanna katsoi häntä kummissaan.
-- Aion. Sano terveiset tädillesi ja kiitä häntä puolestani.
-- Mutta -- milloin minä tapaan sinua?
Juho Kostian olisi tehnyt mieli ottaa tyttöä kädestä, astua hänen
kanssaan vanhan papin eteen ja sanoa: 'Siunatkaa meitä! Me kuulumme
yhteen.' Mutta -- jokin ääni hänen povessaan kuiskasi: 'Mahdotonta!
Johannahan pelkää ratkaisevaa askelta.'
-- En tiedä, Johanna... en tiedä... Ääni hänen povessaan sanoi: 'Ei
koskaan.'
Samassa rupesivat kellot tapulissa soimaan. Kirkkoherra ojensi hänelle
kätensä.
-- Minun täytyy mennä hautaamaan. Hyvästi jääkää!
Niin -- hautaamaan; sitä vartenhan hänkin nyt lähti: -- hautaamaan
rakkauttansa, jonka taistelu oli toivotonta -- lopullisesti...
Hän tarttui kapsäkkiinsä ja astui kirkkoherran perässä ovesta ulos.
Ovella hän vielä pysähtyi katsoen Johannaa kauan ja pitkään. Hän tunsi,
että se oli viimeinen kerta.
-- Hyvästi, Johanna, ja... kiitos kaikesta...!
Hän astuu kirkkomäkeä alas omituinen kalpeus kasvoillaan. Hän kulkee
kuin ihminen, joka on hukkunut omalta itseltään... ymmälle joutuneena
kuin vanhus, jolta tuuli vei hatun. Se kieputtaa sitä tietä pitkin eikä
vanhus jaksa juosta niin kovasti, että saisi sen kiinni... Kirkonkellot
soivat hänen takanaan. Hänen katseensa on suunnattu kauas, etäisyydessä
siintävän metsän laitaan. Mutta -- Juho Kostia ei katsele sitä; hän
kuuntelee omaa sieluaan: -- siellä ei soinut enää...
Hänen mieleensä muistuu muuan saksalainen laulu. Sen nimi oli "Kello".
Siinä kerrottiin miehestä, joka oli saanut lahjaksi ihmeellisen kellon.
Se oli hänellä myötä murheessa ja ilossa, myrskyssä ja tyynessä. Se löi
hänen isänsä arkun ääressä, löi lemmen syttyessä ja vihkialttarilla.
Kaikissa elämänkohtaloissa se löi, säestäen hänen mielialojaan. Mutta
-- viimein kello seisahtui ja lakkasi lyömästä. Silloin mies kuvittelee
tulevansa taivaaseen ja ojentavansa mestarille takaisin häneltä
saamansa lahjan.
"Ah, silloin antaisin kiittäin
mä hälle kelloni tään:
'En, Herra, turmellut lahjaas:
se seisahti itsestään!'"
Niin -- niinkuin hänen sydämensä kello nyt -- ilman hänen syytään...
suuresta surusta... Se oli ollut hänen matkakumppaninsa myötä- ja
vastoinkäymisissä. Se oli lyönyt ilosta ja lyönyt surusta. Ennen
kaikkea se oli lyönyt rakkaudesta Johanna Langiin. Nyt se oli
seisahtunut... lakannut lyömästä. Hänen sydämensä oli väsynyt... niin
perin pohjin väsynyt...
Hän on hengessään ojentavinaan sydäntään Jumalalle; hän puhelee:
"Katso, Herra, tuollaiseksi se on tullut... ilman minun syytäni. Se
rakasti... enkä minä voinut sitä estää; se oli luotu sellaiseksi. Mutta
nyt... nyt se ei soi enää... Herra, ota lahjasi takaisin..."
* * * * *
Kotiatulonsa jälkeisenä päivänä sai Juho Kostia kirjeen.
Se oli Helgeltä.
Tämä kirjoitti viettävänsä kesää muutamassa Kainuun pitäjässä,
vanhoilla syntymäsijoillaan. Hän kulki viikot metsissä erään
maanmittarin kanssa, mutta pyhiksi hän aina pyrki kirkonkylään, jos
suinkin mahdollista. Siellä oli pappilassa tyttö, kaunis ja kiehtova
kuin synti. Siihen tyttöön oli hän nyt syvästi rakastunut.
"... Tämä on nyt minun todellinen rakkauteni", kirjoitti Helge
edelleen. "Se -- Margareetan ja Johanna Langin kanssa oli vain leikkiä
-- varsinkin mitä viimemainittuun tulee. Minä jätän hänet nyt sinulle
täydellisesti, kokonaan -- tahi molemmat, kuinka vain haluat..."
Juho Kostia on lukenut kirjeen ja istunut koko päivän murheellisissa
mietteissä. Nyt on ilta ja hän avaa ikkunan. Helge osasi oikein ottaa
elämän; hän kuittasi kaikki huumorilla. Olisipa hänkin osannut samoin,
silloin ei tätäkään onnettomuutta olisi tapahtunut. Mutta -- hän
suhtautui rakkauteen aina niin verisen vakavasti, niin koko sielullaan,
ettei siinä jäänyt sijaa muille tekijöille...
Leppälintu visertelee puutarhassa. Sen laulu soi kuin vieno valitus...
Siellä -- oikealla seisoo vanha omenapuu, jonka alla hän kerran oli
loikonut autuaana... onnellisena... siitä tuntui kuluneen kokonainen
iäisyys. Kaikki kukat olivat jo aikoja sitten varisseet...
Illan kosteus kohoaa puutarhasta. Juhoa puistattaa. On kuin
leijailisivat hänen ympärillään kuoleman henget. Talo on äänetön. Vanha
pastori rouvineen oli hautajaisissa naapurikylässä. Vain palvelustyttö
oli kotona.
Juho Kostia seisoo ikkunassa kauan, kauan. Kylmä ilman leyhkä tekee
hänelle hyvää; se virvoittaa ja tyynnyttää. Vihdoin hän sulkee ikkunan
ja rupeaa riisuutumaan.
Hän tuntee itsensä väsyneeksi, mutta kuitenkin onnelliseksi tavallaan.
Pöydällä hänen edessään ovat hänen kurssikirjansa. Hän ei ole niihin
ennemmin huomiota kiinnittänyt. Nyt ne tuntuvat läheisemmiltä kuin
koskaan ennen. Liturgiikka on auki. Se on jäänyt häneltä siihen hänen
lähtiessään eikä palvelustyttö ole sitä siitä liikuttanut.
Hän silmää kirjaan. _Dominica in albis_, seisoo siinä keskellä sivua
harvennetuilla kirjaimilla. "Valkoinen sunnuntai". Se oli ensimmäinen
pääsiäisen jälkeinen sunnuntai, jolloin pääsiäisenä kastetut -- kirkon
alkuaikoina -- viimeistä kertaa pitivät valkoista juhlapukua yllään.
Hänkin oli elänyt juhlahetken. Johanna Lang ja rakkaus häneen oli
muodostanut sen pääsisällyksen. Hän oli saanut kasteensa: -- rakkauden
taivaalliset pisarat olivat putoilleet hänen sieluunsa suurina ja
loistavina. Nyt hänen oli täytynyt heittää Johannasta irti, mutta
siitä huolimatta hän tuntee sielussaan aavistuksen, että tämä suloisen
katkera elämys oli jääpä hänen sydämensä riistämättömäksi omaisuudeksi.
Dominica in albis -- niin, hän oli viettänyt tämän päivän rakkautensa
muistoissa. Mutta huomenna oli ryhdyttävä työhön, tuntuipa kuinka
raskaalta tahansa...
Juho Kostia lepää vuoteessaan. Viimeinen päivänkajo väreilee huoneessa.
Linnut pyrähtelevät puutarhan pensaissa, yksitellen, harvakseen. Ne
ovat kuin ajatuksia, jotka palaavat retkiltään...
Juho Kostia ristii kätensä rinnalleen. Syvä huokaus kohoaa hänen
povestaan ja huulet kuiskaavat:
-- Hyvästi, Johanna, ja... kiitos kaikesta!
* * * * *
Kaksikymmentä vuotta myöhemmin, muutamana kevätiltana istuu Juho Kostia
yksinäisessä pappilassaan kaukana Lapissa kuunnellen vedenpisarain
tippumista räystäiltä. Hänelle on tullut sellainen tapa eikä hän siitä
pääse; se on jonkunlaista ajanviettoa.
Silloin tuodaan posti. Hän avaa sen. Sanomalehtien välistä putoaa
pöydälle kirje. Sen käsiala on tuttu, mutta hän ei jaksa muistaa, missä
ja milloin hän sen on nähnyt.
Hän avaa kirjeen. Siinä ovat vain nämä sanat:
"Se oli minun syyni.