-- Janne, sinun pitää laulaa se, kun ensi kerran tulet meille. Minä
pidän siitä äärettömästi.
'Äärettömästi' -- sitä sanaa Johanna Lang rakasti. Mutta Juho Kostiasta
tuntui, ettei hän nyt lausunut sitä täysin vilpittömästi.
-- Johanna, me lähdemme nyt, sanoi hän nousten. Hän näytti
alakuloiselta.
-- Mikä sinua vaivaa, Janne?
-- Ei mikään, me lähdemme nyt. Kello on jo yhdeksän.
-- Yhdeksän! Hyvänen aika ja minulla on läksyt vielä lukematta!
Koulu -- taas tuo iankaikkinen, kirottu "Pakkilaatikko". Läksyt! --
ne olivat Johannan mielestä paljon tärkeämmät kuin se, mitä hän, Juho
Kostia, tällä hetkellä tunsi. 'Mikä sinua vaivaa, Janne?' Se oli
kysytty noin vain -- sivumennen. Siihen ei olisi tarvinnut mitään
vastata. Vasta lupauksen pohjalta olisi kysymyksen voinut vilpittömästi
tehdä -- ja siihen yhtä vilpittömästi vastata... Nyt he molemmat
teeskentelivät, valehtelivat toisilleen. Se johtui heidän suhteensa
omituisuudesta. Se oli rakennettu ilmaan...
He lähtivät -- Johanna säteilevän iloisena, Juho synkkänä kuin
ukkospilvi... Turhaan Johanna koetti häntä ilahduttaa. Hän puheli
kukista ja kesän vietosta. Tiesikö Janne, että hän aikoi kesäksi maalle
-- tänne lähistölle, erään vanhan tädin luo? Talo oli tyyten syreenien
ja omenapuiden peitossa. Siellä oli parikeinu vanhan tuomen alla. Se
pudotti kukkansa keinussa kiikkuvan niskaan. Niitä ihan satoi, satoi
kuin lumihiutaleita. Hän, Johanna, oli toisinaan saanut niitä päälleen
kokonaisen pilven -- tuomenkukkia päässä ja hartioilla! "Kesämorsian"!
oli täti sanonut, kun hän oli hiipinyt huoneeseen tuomenkukkien
peittämänä. Silloin hän oli pyristellyt kuin lintu; hän ei halunnut
olla "kesämorsian". Se sana oli tuonut mieleen häät ja hän oli halunnut
olla vapaa -- ainakin toistaiseksi.
"Kesämorsian", ajatteli Juho Kostia astuen vaieten Johannan rinnalla.
Se sana särähti pahasti hänen korvissaan. Se toi mieleen syksyn,
jolloin kaikki unelmat sammuivat. Kesän kukkeus on mennyt ja alkaa
kolkko, kylmä talvi. -- Miksi piti Johannan kertoa juuri tämä? Miksi
hän ei saattanut antaa tuomenkukkien levätä päällään? Miksi hän pudisti
ne pois ja tallasi jalkoihinsa?
Juho Kostia näki tuomenkukissa omien unelmiensa vertauskuvan. Nekin
satoivat Johannan ylle kuin valtava kukkaispaljous. -- Mutta tämä
pudisti ne yltään nauraen ja ilkamoiden; hän halusi olla vapaa --
ainakin toistaiseksi.
Ainakin toistaiseksi -- niin. Miksi piti Johannan lisätä juuri nuo
sanat kertomuksensa loppuun? Niin hän ei ollut sanonut tädilleen.
Juho Kostia olisi uskaltanut vaikka vannoa: -- hän lisäsi nuo sanat
vain tätä hetkeä silmälläpitäen. Hän oli ristilukki, joka taas oli
kutonut uuden säikeen uhrinsa ympärille. Hän ei halunnut, että se
menisi poikki. 'Ainakin toistaiseksi.' Juho Kostia tunsi vihaavansa
noita sanoja. Mutta -- hän oli sidottu jo liian lujaan; hän tunsi sen.
Nyt hän ei voinut enää vapautua. Hän sai tyytyä vain kiukuttelemaan
mielessään. -- Mutta se oli kärpäsen kiukuttelua hämähäkin verkossa.
-- Ush sinua, kun kuljet synkkänä kuin hauta! Tytön poskilla
läikehtivät punaiset täplät ja hän naurahti katkerasti.
-- Mitäpä minä tässä puhuisin. Onhan kerran minunkin vuoroni vaieta.
-- Sinä olet ilkeä tänä iltana! Mikä sinuun meni?
"Käärme", ajatteli Juho Kostia sanoa, mutta ei sanonut mitään.
He kulkivat vaieten loppumatkan. Johannan portilla he hyvästelivät.
-- Hyvää yötä ja kiitos hauskasta seurasta!
-- Johanna! äännähti Juho Kostia kuin torjuen iskua, joka oli suunnattu
häntä kohti.
Mutta tyttö juoksi porttikäytävään ja nauroi.
7.
Juho Kostia astuu Katajanokalta käsin. On toukokuun loppupuoli
ja hän on vasta tullut maalta kaupunkiin. Hän asuu muutamassa
maalaispappilassa Turun lähellä. Hän on päättänyt viettää kesän
Etelä-Suomessa lukeakseen; hän aikoi valmistua syksyksi.
Helge oli jo pari viikkoa sitten matkustanut Pohjanmaalle; hän oli
aikonut metsiin muutaman maanmittarin kanssa. Heidän välinsä olivat
viime aikoina taas jonkun verran kylmenneet; -- Helge oli näet
seurustellut enimmäkseen Johanna Langin kanssa. Tämä oli Alppilassa
vietetyn illan jälkeen suuresti muuttunut: -- hän ei ollut halunnut
Juhoa tavata. Kun tämä sattui seuraan, istui Johanna joko äänettömänä
tahi puhellen kaikenlaista kevyttä, jonninjoutavaa. Jotakin oli
ilmeisesti tapahtunut. Hän, Juho, oli ripustanut viulunsa naulaan ja
syventynyt kirjoihinsa. Hän oli jälleen koonnut voimansa lopettaakseen
kiduttavan suhteen -- ja onnistunutkin siinä jotenkin.
Mutta -- muutamana päivänä Vapun jälkeen oli Johanna kirjoittanut pari,
kolme riviä; hän oli pyytänyt Juhoa tulemaan tätinsä asuntoon. Se oli
sama täti, jonka luo Johanna aikoi kesäksi. Hänellä oli pari pientä
huonetta Katajanokalla, aivan lähellä Johannan kotia. Juho ei ollut
sitä ennen tiennyt.
Nyt oli täti matkustanut maalle pariksi päiväksi ja pyytänyt Johannaa
kotimieheksi. Tämä oli jo viettänyt päivän tätinsä asunnossa, mutta se
oli käynyt liian yksitoikkoiseksi; hän kaipasi seuraa ja senvuoksi hän
oli pyytänyt Juhoa tulemaan.
Hän oli mennyt. Kuin jonkun sisällisen äänen kehoituksesta hän oli
pukeutunut mustiin. Kaulaan saakka napitettu liivi oli jälleen joutunut
käytäntöön; hän ei itsekään oikein tiennyt, minkävuoksi. Saipahan olla
-- jonkunlainen jäähyväiskäynti, koska hän pian aikoi jättää kaupungin.
Ja silloin kai oli musta puku paras.
Johanna oli ollut vastassa portailla. Hän oli myös pukeutunut
tavallista juhlallisemmin, mutta hänen pukunsa oli ollut vaalea.
Avorintainen leninki oli sopinut hänelle ihmeen hyvin; -- kyllähän
Johanna tiesi, missä arvossa Juho piti hänen kaulaansa. Se olikin
päässyt sillä kertaa täysiin oikeuksiinsa. Kaarevana, kauniina se oli
pistänyt esiin leningin avarasta kaulantiestä.
Soma, hiljainen huone, lattialla paksut matot, joihin jalka
äänettömästi upposi; vanhanaikaiset, hauskat huonekalut, joista
Juhon huomiota oli erikoisesti kiinnittänyt kuperaotsainen piironki
taiteellisine puunleikkauksineen.
Kuka oli tämä täti?
Vanha neiti, puolittain varakas, joka omisti pienen maatilan; sitä
hoiti vanha isäntärenki parin palvelijattaren kanssa. Se ei tosin
tuottanut paljon, mutta oli kuitenkin lisänä pikku perinnössä, jonka
täti oli vuosikymmen sitten saanut. Sen oli testamentannut hänelle
muuan vanhapoika, merikapteeni, joka oli ollut tädin nuoruuden ystävä.
Seinällä oli riippunut isonnettu valokuva. Ystävälliset, hiukan
surumieliset kasvot olivat siitä katselleet hiljaiseen huoneeseen.
Varsinkin suun ympäristöä oli Juho Kostia tarkastanut kauan.
Sitä ympäröivät rypyt olivat kertoneet pettymyksistä ja suruista.
Katse oli ollut hiukan alakuloinen, mutta otsa valoisa ja kirkas.
Merikapteenin virkalakki oli levännyt polvella avuttoman näköisenä
kuin rippikoulupojalla, joka on ensi kertaa valokuvassa. Naivi,
lapsenomainen sielu -- jykevästä leuastaan huolimatta.
Kuka oli tämä mies?
Hän oli kuullut romanttisen tarinan. Se oli tädin "mielitietty", joka
oli monta kertaa turhaan pyytänyt tämän kättä. Valokuva oli levännyt
piirongin laatikossa paksun kirjepinkan välissä, niissä oli ollut
enimmäkseen ulkomaiden postimerkkejä päällä. Täti oli antanut toiveita,
mutta vihdoin ratkaisevan vastauksen: -- se oli ollut lopullisesti
kieltävä. "Mielitietty" oli kuollut kymmenkunta vuotta sitten ja
testamentannut tädille omaisuutensa. Sen jälkeen oli täti isonnuttanut
kuvan -- ja tuossa se nyt riippui.
Juho Kostia oli tuntenut kurkkuaan kuristavan. "Ristilukki", oli
vilahtanut hänen mielessään. Oliko täti samanlainen kuin Johannakin?
"Minä olen monta kertaa nuhdellut tätiä siitä, ettei hän kapteenia
korjannut", oli Johanna lopettanut kertomuksensa.
Ihmeellinen oli naisen sielu! -- niin käsittämätön ja monimutkainen,
ettei siitä koskaan päässyt täyteen selvyyteen. Tässä oli täti ja hänen
veljentyttärensä. Edellinen oli leikitellyt ihailijansa -- kaikesta
päättäen kelpo miehen tunteilla -- ja tässä seisoi veljentytär, joka
kertoi nuhdelleensa häntä siitä.
Kenen velvollisuudeksi oli kerran jääpä nuhdella Johanna Langia
samanlaisesta kevytmielisyydestä?
Hän oli nähnyt näyn: -- Muutaman vuoden perästä hänenkin kuvansa
riippuisi erään nuoren naisen seinällä ja silloin tämä saisi
tuttavilleen esittää vanhan ihailijansa. 'Hän on nyt pappi.' Se
lausuttaisiin jonkunlaisella kerskailulla, -- aivan kuin tahdottaisiin
sanoa: 'Minä tein hänestä sen.'
Hän oli tuntenut syvää osanottoa kuollutta merikapteenia kohtaan.
Naivi, lapsenomainen sielu niinkuin hänkin. Mutta oliko sellaisten
kohtalona kulkea ummessa silmin joutuakseen lopuksi ansaan?
Kaipa -- koskapa hän, Juho Kostia, seisoi huoneessa ja hänen edessään
pyörähteli "Ristilukki" n:o 2.
Mutta -- ihmeellistä! -- siitä huolimatta hän ei ollut katunut tuloaan;
hän oli päinvastoin tuntenut itsensä onnelliseksi: -- saada olla kahden
kesken Johannan, rakkaan Johannan kanssa, -- se oli täyttänyt hänen
sydämensä vapisuttavalla ilolla.
Johanna oli istunut ikkunalle ja pyytänyt häntä istumaan sohvaan.
Merikapteenin kuva oli riippunut häntä vastapäätä. Hän oli istunut
odottaen, mitä Johannalla olisi sanomista.
-- Eikö sinulla ole mitään puhumista? Voi, Janne, kuinka olet tullut
kylmäksi!
Tyttö oli peittänyt kasvot käsiinsä. Hän teeskenteli ilmeisesti. Mutta
yhtäkaikki: -- se oli tuntunut sangen suloiselta.
"Sinulla ei ole enää mitään sanottavaa minulle."
Sanottavaa! -- oh, Herra! Hänellä olisi ollut kokonaisen saarnan aihe!
Hän olisi voinut puhua tädistä ja merikapteenista. Eikö täti koskaan
kärsinyt tuon virkalakin avuttomasta asennosta? Sehän ihan pyysi,
kerjäsi kuin kulkurin kulunut reuhka, vaikka olikin kultanauhoin
koristeltu. Eikö tädin sydäntä koskaan vihlaissut tuon katseen
alakuloisuus? Eikö hän koskaan vaikeroinut tarkastellessaan suun
ympärillä olevia, paljon puhuvia ryppyjä? Kuka oli tämä täti -- tämä
kaikesta päättäen hienoaistinen ihminen, joka sisusti kotinsa mukavasti
eläen ihailijansa perinnöstä huolettomana ja iloisena -- sillä
aikaa kuin tuon kuolleen miehen sydän vielä haudassaankin huokaili?
Ristilukki hän oli, hirveä, julma peto, joka oli hiljaa kiduttanut
uhrinsa kuoliaaksi.
Mutta hän ei ollut sanonut sanaakaan tästä; hän oli vain katsellut
ikkunalla istuvaa tyttöä, joka yhä piteli käsiä silmäinsä edessä.
Sormet raoittuivat hiukan ja niiden välistä katseli häntä kaksi
merenvihreää silmää. Ne loistivat, ne hymyilivät, ne kutsuivat.
'Janne, nosta minut syliin!' 'Sinun sylissäsi on turvallista olla.'
'Janne, suutele minua!' 'Vaikka oletkin kömpelö, ovat sinun suudelmasi
hehkuvinta taidetta!' -- 'Janne, suutele minua!'
Eikö hän ollut tuntenut kaikkea tätä istuessaan siinä kaulaan saakka
napitetussa liivissään? Oh oli kyllä; -- mutta hän oli päättänyt olla
varuillaan. Enempää hän ei antautuisi perhosleikittelyyn, näyttipä
Johanna kuinka kiehtovalta tahansa.
Hän oli painanut päänsä pöydän reunaa vasten; hän oli ollut mielestään
kuin kirkossa. Merikapteenin kuva oli alttaritaulu. Sen edessä kannatti
painaa päänsä penkkiin ja vaipua surullisiin mietiskelyihin.
Huoneessa oli hetkisen vallinnut hiiskahtamaton hiljaisuus. Hänestä oli
tuntunut suloiselta istua noin -- pää pöydänreunaa vasten painuneena.
Johannan läheisyyden hän oli tuntenut ihan selvään. Häntä olivat
keinuttaneet hänen omat surulliset mietteensä. Ne olivat laulaneet
samalla tavoin kuin veneen laitaa vasten liplattavat laineet hiljaisena
syysiltana -- alakuloisesti, surunvoittoisesti.
"Janne, älä istu noin. Minun on paha sinua katsoa."
Se oli vain lisännyt nautinnon suloisuutta; kyyneleet olivat kiertyneet
silmiin. Hänet oli vallannut samanlainen tunne kuin vieraalle maalle
muuttavan, joka viime kertaa katselee tuttua kotipihaa. Siinä oli ollut
iloa ja tuskaa -- tuskaa kuitenkin monin verroin enemmän.
"Itketkö sinä, Janne? Oi, minä en saata nähdä sinun itkevän."
Kyyneleet olivat vuotaneet vuolaina. Rintaa oli pusertanut sanoin
selittämätön ikävä.
Äkkiä hän oli tuntenut pehmeän käden kaulallaan. Se laskettiin ensin
varovaisesti, -- mutta pusertui sitten lujasti, lujasti. Hän ei ollut
koskaan aavistanut, että nuoren tytön käsivarressa oli niin paljon
voimaa.
"Oi, Johanna, anna minun olla. Tämä on kaikki niin toivotonta."
Käsivarsi oli puristanut yhä lujemmin. Hän oli tuntenut kuuman
henkäyksen poskellaan. Hieno nenä oli hiipinyt ihan hänen korvansa
juureen ja suloinen ääni oli kuiskannut:
"Janne, rakas, oma Janne!"
Kuuliko hän todellakin tuon sävelen? Oma? Sanoiko Johanna todellakin
niin?
Seuraavassa hetkessä oli merikapteenin kuva unohtunut. Johanna Lang oli
levännyt hänen povellaan nyyhkyttäen.
"Itketkö sinä, Johanna? Oi, minä en saata nähdä sinun itkevän."
Merikapteenin kuva oli hymyillyt. -- 'Kas niin! -- tuota minä olen
odottanut ikäni kaiken.' 'Lapset, heittäkääpä pois se tyyny siitä
sohvalta.' 'Se on vain tiellä.'
Hän oli siirtänyt sohvatyynyn tuolille pöydän viereen. Nyt oli helpompi
nojata. Muutaman minuutin he olivat istuneet siten eikä ollut kuulunut
muuta kuin heidän sydäntensä riemukas sykintä.
Huoneeseen oli kantautunut kirkonkellojen ääni. Venäläisen katedraalin
kellot soittivat iltajumalanpalvelukseen: 'Isakoffi, Jakopoffi, pom,
pom, pom!' Ja sitten:... 'Kuka köyhän nai, kuka köyhän nai?' 'Toinen
köyhä, toinen köyhä!'
"Johanna, avaapa ikkuna. Kuuntelemme kellojen ääntä."
Johanna oli noussut. Hänen solakka, nuortea vartalonsa oli piirtynyt
kauniina ikkunan aukkoa vasten. Hän oli ollut kuin morsian, joka
on sulkeutunut tyttökammioonsa häiden edelliseksi päiväksi, ja nyt
notkealla liikkeellä avaa ikkunan kuunnellakseen lintujen laulua
puutarhassa; ne laulavat hänen onnestaan, joka on päivän matkan päässä.
Sellaista vapaaehtoiseen, suloiseen yksinäisyyteen vetäytynyttä
oli Johannakin tuona hetkenä muistuttanut; hänen päänsä asenne ja
heikosti eteenpäin taipunut vartalonsa olivat kertoneet hiljaisesta,
sykähdyttävästä onnesta. Sinä hetkenä oli Johanna kuulunut hänelle
ruumiineen, sieluineen.
Se oli ollut heidän viimeinen tapaamisensa. Parin päivän päästä hän oli
matkustanut kaupungista kuin varas; hän oli halunnut viedä muassaan
tuon päivän muiston ja maakylän hiljaisuudessa haudata sen. Hän ei enää
jaksanut luottaa Johannaan.
Mutta -- päivien vieriessä hänestä oli ruvennut tuntumaan, että hän
ehkä teki väärin tyttöä kohtaan. Hän oli taistellut, hän oli väittänyt
vastaan, kunnes oli saapunut Johannan kirje.
'Sinä olet hävinnyt minulta', oli Johanna kirjoittanut.
Oh, Herra, hävinnyt, vai hävinnyt! Hän oli maannut puutarhassa ja
katsellut koppakuoriaista, joka koetti kaivautua maahan. Mutta
maanpinta oli siinä paikassa ollut liian kovaa. Ei siis ollut auttanut
muu kuin antaa auringon lekottaa suoraan selkään.
Niin oli käynyt hänenkin, juuri samalla tavalla. Johannan kirje oli
vaatinut vastauksen ja hän oli vastannut. Suhde oli korjautunut
entiselleen, -- siirtynyt samalle asteelle kuin millä se oli ollut jo
niin monta kertaa ennen. Se oli kuin kellon vetämistä seisahtumisen
jälkeen. Toivo oli herännyt uudelleen, -- yhtä väkevänä, yhtä tuoreena
kuin luonto talviunen jälkeen. Ja tällä kertaa tuntui toivo varmemmalta
kuin koskaan ennen.
Juho Kostia pysähtyy sillalle jääden katselemaan Pohjoissataman
vilkasta liikettä. Moottoriveneitä puikkelehtii tiheässä kuin sorsia
ruohikossa. Tuossa oli muuan huonekaluilla lastattu, joka nähtävästi
aikoi saaristoon. Voimakkaan näköinen mies hoiti peräsintä ja keulassa,
korituolissa, istui nuori nainen pieni sulkahattu päässä, kirjava
shaali harteilla. Vene porhalsi kivilaiturin varjosta kirkkaaseen
päivänvaloon. Värikäs shaali naisen hartioilla leimahti kuin tuleen.
Sinistä, harmaata, punaista -- eniten kuitenkin punaista. Shaalin
liepeet hulmusivat tuulessa; se oli kuin satojen eri väristen pikku
lippujen liehuntaa. Hatun sulka viipotti; sen kärki vapisi kuin reimari
väkevässä merivirrassa. Nainen kietoi shaalin tiukemmin ympärilleen ja
hymyili perämiehelle. Siinä oli onnellinen pari, matkalla kesäiseen
saareen nauttimaan nuoresta elämästä ja toistensa rakkaudesta. Siellä
ulompana näkyi pitkä, valkoiseksi maalattu laituri. Se pisti kauas
mereen. Pieni koppero sen päässä loisti auringon valossa. Lokit
leijailivat sen ympärillä kirkuen kilpaa. Auringon valo välkehti
niiden siivissä. Vähä väliä ne suikersivat alas vedenpintaa kohti --
kohotakseen seuraavassa hetkessä jälleen ylös ilmaan. Vedenpisarat
pärskähtelivät niiden ympärillä kuin kimaltelevat helmet. Ne näyttivät
Juho Kostiasta enkeleiltä, jotka poimivat muistojen sirpaleita.
'Kriik, kriik, minä löysin yhden!' 'Se on nuoren tytön kyynel --
tyttökoululaisen. Kas... kuinka se on kiteytynyt kauniiksi!'
'Se lennähti kerran tuuleen... muutamana myrskyisenä syysiltana. Mutta
se ei hävinnyt; se kieteytyi helmeksi tarttuen kiinni lastiproomun
laitaan. Se pitää korjata talteen!' Ja kuin yhteisestä sopimuksesta
kohosi lokkiparvi ilmaan hajoten yksi yhtäälle, toinen toisaalle...
Pitkä laituri, muistojen paikka! 'Maailman lopuksi' oli Johanna sen
ristinyt. -- Mutta tänä hetkenä tuntui maailma siitä alkavan...
-- Ack, men si, ä' de' icke Janne!
Juho Kostia pyörähti ympäri. Hän punastui ja vaaleni vuoron perää.
Johanna Lang seisoi hänen edessään.
Tyttö oli säteilevän kaunis; hänen silmänsä loistivat. Kuin ujostellen
hän hymyili muutamille koulutovereille, jotka kulkivat ohi hiukan
kiusoittelevasti iskien silmää.
-- Milloin olet tullut?
-- Noin pari tuntia sitten.
He lähtivät astumaan Katajanokalle käsin. Huomasi selvään, että Johanna
iloitsi tästä kohtauksesta; se oli tullut todellakin yllättämällä.
Janne oli lähtenyt kaupungista kuin viimeistä kertaa -- hävinnyt
salaa, eikä hän, Johanna, ollut saanut tietää edes osoitetta; --
vasta Helgeltä hän oli saanut Jannen osoitteen ja kirjoittanut. Hän
oli monesti kaipauksella muistellut Jannen kanssa vietettyjä hetkiä.
Helge Hollander oli saatellut häntä kotiin, mutta ihmeellistä kyllä
-- ei Helgen seura ollut enää oikein tyydyttänyt. Hän oli kyllä hieno
kavaljeeri ja hänellä oli merkillinen kiusoittelemisen taito, joka
viehätti sanomattomasti sellaista läikkyvää tytönsydäntä kuin Johanna
Langin; -- mutta siitä huolimatta hän toisinaan kaipasi syvempää. Helge
Hollander oli yllätyksien mies. Hänelle saattoi yht'äkkiä pälkähtää
päähän ostaa esim. hieno, silkkinen päivänvarjo ja lahjoittaa se mitä
sulavimmin gentlemannin kumarruksin. Siten hän oli kerran yllättänyt
Margareetan; koko koulu oli siitä puhunut kokonaisen viikon. Mutta
Helgestä ei koskaan päässyt selvyyteen, tarkoittiko hän leikkiä
vai totta. Siihen kai kätkeytyikin juuri hänen viehätystaitonsa
salaisuus. Seurustelu Helgen kanssa muodostui jonkunlaiseksi vedellä
pärskimiseksi, jommoisella lapset toisinaan kesällä huvittelevat; --
se on hauskaa, kunhan ei vain saa kovin suurta ryöppyä silmilleen.
Sellaisen sattuessa saattaa aivoissa vilahtaa vakavampikin ajatus: --
'Mitähän äiti sanoo?' -- Niin oli Johanna Langkin kesken ilonpitoa
Helgen kanssa yht'äkkiä johtunut ajattelemaan Jannea... 'Mitähän Janne
sanoo?' Nuoren teoloogin surumieliset silmät olivat suuntautuneet
häneen tutkivina. Sellaisina hetkinä oli Johanna riemuinnut siitä, että
hän kykeni saamaan nuo silmät loistamaan. -- Leikki oli jatkunut yhä
intohimoisemmin, kunnes lopulta oli täytynyt lähteä "kuivaamaan".
Johanna Lang oli tehnyt useita tuollaisia "kuivausmatkoja". Välistä hän
oli istunut Nikolainkirkossa kuunnellen urkujen pauhaavaa ääntä. Se oli
Jannen ilmapiiri ja siitä oli huokunut häntä vastaan äänetön, lempeä
moite. 'Kuinka sinä tuolla lailla?' 'Ihanhan sinä turmelet pukusi!'
Jumala oli saanut äidin vakavan hahmon. Hän oli näyttänyt surulliselta
ja niskaan valahtanut huivi oli puhellut: 'Minä putoan, mitä putoan!'
-- Hän oli pannut merkille, että huivi oli vain yhdellä solmulla
kiinni. -- Seuraavassa hetkessä se oli pudonnut, -- mutta se ei ollut
ollutkaan Jumala, vaan vanha mummo, joka oli istunut häntä vastapäätä.
Taikka -- hän oli istunut Alppilassa tai Kaisaniemen ravintolassa.
Nekin olivat olleet "kuivausmatkoja". Silloin hän oli lämmitellyt
lieden ääressä. Se oli loimottanut leppoisasti, väliin räiskähdellen
ja syytäen kipunoita ympärilleen; -- mutta... se oli lämmittänyt
suloisesti ja "kuivannut". Jannen suuri rakkaus oli nostanut hänet
jälleen kotoiseen ympäristöön. Hänellä oli ollut sama tunne kuin
lapsella, joka on saanut kuivaa ylleen ja syö, syö valtavalla
ruokahalulla.
Mutta nyt teki mieli pärskytellä taas. Johanna oli sillä päällä ja
Janne tuntui olevan samoin. Hänen silmänsä loistivat ja hän puhui niin
lystikkäitä, että täytyi nauraa.
Oliko Johanna huomannut, että muutamain ihmisten ilme muistutti
eläintä? Tuokin vanha herra, joka seisoi keppiinsä nojaten ja kyräsi
ympärilleen, oli aivan sen näköinen, kuin tahtoisi puskea kumoon ohitse
kiitävän raitiotievaunun. Hän muistutti pappilan nautasonnia, joka
seisoo kuistia vastapäätä pää riipuksissa ja kuopii maata. Menisikö
tekemään kuulutuskirjan -- vai puhkaisisiko sarvillaan kuistin seinän?
Hehhee, katsopas! -- herra livahti alakertapuotiin, jonka oven päällä
seisoi: "Utminutering"!
Johannan täytyi hillitä Jannea. Oh, sitä vaille, ettei osoittanut
sormellaan! -- Ei kaupungissa sopinut sellainen käyttäytyminen.
-- Sinustahan on tullut ihan villi! Villi, villi! -- Juho Kostia
hyväksyi sen sanan: se oli paikallaan. Hän olisi tahtonut nostaa
Johannan käsivarrelleen ja kantaa hänet kotiin -- keskellä katua,
kaiken kansan nähden, huudellen kuten tavarakärryjen työntäjät
rautatieasemilla: 'Väistykää, väistykää!' 'Täältä tulee Saaban
kuningatar!'
He sopivat siitä, että viideltä lähtisivät saareen. Fagerholmin olivat
jo muuttaneet. Johanna oli luvannut Margareetalle tulevansa. Hän jäisi
yöksi, mutta Janne voisi palata illalla takaisin. Koulu oli loppunut
eikä läksyistä ollut huolta.
-- Jaa-a, sinä olet nyt viimeisellä luokalla. Vuoden päästä sinä olet
ylioppilas.
Juho Kostia lausui sen vakavasti kuin saarnatuoliin kohonnut pappi
lausuu alkutervehdyksen. Hänen mielessään vilahti ajatus: "Miten ovat
asiat silloin?"
Mutta -- nyt ei ollut aikaa sellaisiin mietiskelyihin. Nyt oli kesä
ja aurinko paistoi. Helsingin yllä lepäsi kuulakas kirkkaus. Se hohti
jokaisen laivan savupiipun kyljestäkin; ne olivat vasta maalatut.
Mattoa puistava pitsipäähineinen palvelustyttö ylhäällä parvekkeella
oli kesän kuuluttaja. Hän heilutti kädessään lippua ja huuteli: 'Tomut
pois, tomut pois, talven tomut pois!'
-- Näkemiin, Johanna!'
-- Näkemiin, Janne!'
* * * * *
He seisovat sillalla, punakaiteisella sillalla jonkun matkan päässä
huvilasta. Sieltä kuuluu vasaran pauke ja lautojen räminä. Siellä setä
Fagerholm heiluu rakennustöissä. Hän rakentaa huvilaa.
Silta on matalan notkon pohjassa. Molemmin puolin kohoaa kärrytie. Se
tulee huvilasta ja johtaa varjoisaan metsään. Vuokot kukkivat tien
reunalla. Ne heiluttelevat hentoja varsiaan aivan kuin kuiskutellen:
'Katsokaa, siinä on taas kaksi... ja toinen on ylioppilas!'
Sillan kaidepuut ovat punaisiksi maalatut. Ne hehkuvat auringon
valossa. Törmän alta alkaen ne ulottuvat notkon poikki -- toisen törmän
alle. Siellä ne jälleen kohoavat aivan kuin ojentaen kättä jollekin
näkymättömälle, joka seisoo hämyisen, tuomien reunustaman tien suulla
kuin itsekseen puhellen: 'Kaupunki ja maakylä!' 'Vain yksi askel
sillalle ja molemmat yhdistyvät.'
Se on suurenmoinen symbooli tämä hiljainen, notkelmassa lepäävä silta,
johon kuuluu vasaran pauke ja metsän suhina. Se on vertauskuva kahta
erilaista maailmaa yhdistävästä voimasta, suuresta ja salaperäisestä.
Se voima on rakkaus.
Siinä seisoo kaksi nuorta ihmistä, toinen tyttö ja toinen poika.
Tyttö on kaupunkilainen, aito kaupunkilainen, poika on maalta, kaukaa
saloseuduilta. Kaupunkia hänessä ei ole muuta kuin kävelykeppi ja
kova kaulus; ylioppilaslakki voi yhtä hyvin kuulua kumpaankin. Tyttö
on kaupunkilainen, mutta hänessäkin on jotakin maakylästä: tuo
vanhanaikainen, "tyköistuva" päällystakki, jossa on avonainen, leveä
kaulus. Se ei tosin sovi oikein hyvin vaaleanharmaiden hansikkaiden
kanssa; ne pistävät nimittäin hiukan avuttomina esiin hihoista, joissa
on leveät käänteet ja suuret ruskeat napit. Mutta -- siitä huolimatta
tekee puku soman yleisvaikutuksen. Johanna Lang on kuin vaistonnut,
että tänä iltana tarvittaisiin kaikki -- hienot hansikkaat ja
vanhanaikainen päällystakki, jonka kauluksen alta pilkistää esiin hieno
harsokaulus viimeistä kuosia. Ja hame: -- se on lyhyt kuin alpeille
nousijan.
Jossakin lähellä visertää peipponen. Se panee parastaan -- aivan kuin
rohkaistakseen noita kahta lähentymään toisiaan tällä punakaiteisella
sillalla, joka yhdistää kaksi eri maailmaa.
Eivätkö he uskalla? Kyllä. He ovat vain vaipuneet hetken tunnelmaan,
sillä he ovat molemmat puhelleet sydämensä tunteista. Tyttö nojaa
kaidepuuta vasten kuunnellen puron lirinää. Se kiemurtelee notkelman
halki väliin sukeltaen sammalmättään alle, väliin muodostaen
pienen-pienen putouksen. Se on vain korttelin korkuinen, mutta se on
hurja laskettava tikun palasille ja puolukan lehdille. Ne sukeltavat
syvään putouksen alapuolella poreilevaan suvantoon.
Juho Kostia hengittää metsän tuoksuja täysin siemauksin. Hän oikein
hekumoi. Tämä paikka on idyllinen, se on kuin käytävä paratiisiin,
Eedeniin. He eivät ole sieltä karkoitettuja; päinvastoin: he ovat
kutsutut sinne. Ja kahden -- aivan kahden... Tämä silta johtaa sinne.
He ovat vain pysähtyneet tähän hetkiseksi -- kuin todetakseen onnensa
suuruuden, kuin mitatakseen sen syvyyden ja korkeuden.
Mitä ovat kaikki koetut pettymykset tämän hetken rinnalla! Tämä pieni,
punakaiteinen silta antaa täyden korvauksen. Eikö tuossa seiso Johanna
Lang saman selittämättömän tunnelman vallassa kuin hänkin, Juho Kostia!
Mitä tapahtuu tänä hetkenä kahden nuoren sydämessä? Siellä liikutaan,
siellä kuiskitaan; -- mutta kaikki tapahtuu hiljaa, äänettömästi.
Enkelit siellä sipsuttelevat. -- Jumala, tuo taivaan suuri
muuttourakoitsija on lähettänyt uskottunsa hiukan "järjestelemään".
Nythän on muuttoaika kaupungissakin. Mutta mitä se on tämän ihmeellisen
muuton rinnalla, jonka kautta valmistetaan tietä Rakkaudelle, nuorten
sydämien hymyilevälle kesävieraalle.
Juho Kostia piirtelee kepillä hiekkaan. Mitäpä piirtelee tämä miettivä
teoloogi? Alfaa ja oomegaako? Ei -- vaan sydämen kuvia ja ristin
merkkejä.
Miksikä juuri ristinmerkkejä?
Sitä hän ei itsekään tiedä; hän piirtelee vain; hänellä on sellainen
omituinen taipumus. Hän ajattelee usein hautausmaita. Ne ovat hänestä
kauniita -- varsinkin kesällä.
-- Janne, kuiskaa tyttö ja katsoo nuorukaista lempeästi silmiin. --
Ajatteletko todella niin, ettet voi elää ilman minua?
Kävelykeppi piirtää viimeisen ristinmerkin; se on kuin vertauskuva
verisestä totuudesta.
-- Niin... kuinka voit epäillä sitä?
Tyttö katselee hetkisen muurahaisen vaellusta jaloissaan. Se yrittää
nyrkin kokoisen kiven yli. Kivi on sileäpintainen ja muurahaisen jalka
luiskahtaa joka kerta takaisin. Viimein se kiertää kiven ja jatkaa
matkaansa.
-- Mutta minä ajattelen, että sinä tottuisit. Ihmiset tottuvat kaikkeen.
Juho Kostia hymyilee valoisasti... Hän kuuntelee kaunista säveltä,
joka soi täysin harmoonisesti: Johannan äänessä on riemukas sointu. Se
ei ole ristilukin laulua; se on heräävää varmuutta omasta, nuoresta
onnesta, joka tutkii perustusta rakastetun sydämessä.
-- Minä en totu koskaan siihen ajatukseen, ettet sinä kuuluisi minulle.
Yhtäkaikki... kävi miten tahansa: -- aina olet sinä minun!
Hän lausuu sen voitonvarmalla äänellä katsellen ylös puiden latvoihin.
Hän vetoaa niihin -- vanhoihin mäntyihin ja kuusiin kuin todistajiin.
Ja kuin ymmärtäen tämän vetoomuksen ne hiljaa heiluttelevat latvojaan.
-- Niin... Janne, minä uskon, mitä sinä sanot: Minä kuulun sinulle
aina...
Juho Kostia katsahtaa häneen nopeasti.
-- Etkö itsekin ajattele niin?
Tyttö astuu askeleen lähemmäksi. Miksi ei Janne nyt ottanut ensimmäistä
askelta? Oliko niin, että sen, joka kantoi niin suurta rakkautta
sydämessään kuin Janne, ei tarvinnut ottaa ensimmäistä askelta? Hän
vain veti, veti puoleensa... rakkautensa voimalla.
-- Ajattelen, Janne, ajattelen minä. Se on selvinnyt minulle
lopullisesti tätä iltana, tällä paikalla.
Juho Kostia avaa sylinsä. Silmänräpäys vain ja Johanna Lang lepää hänen
povellaan. Hän ei enää katsele puiden latvoihin; hän katselee vain
Johannan suloista muotoa, hänen joutsenkaulaansa ja mustia kiharoita.
Korvan ympärillä ne kiertyvät vallattomasti. On kuin kutittaisivat ne
tuota pientä, siroa ruumiinosaa, jonka nipukka on punertava kuin ruusun
terälehti.
He seisovat kauan toisiinsa nojaten. Johanna on nyt kohottanut päänsä
ylös; hän seuraa Fagerholmin huvilasta kuuluvia vasaran iskuja. Siellä
rakennettiin; -- niin täälläkin... sillalla... mutta vasaraniskut
kaikuivat toisenlaisina. Ne kumahtivat vain hiljaa: -- heidän sydämensä
lyönnit.
Juho Kostia ei tahtonut uskoa tapahtunutta todeksi. Johanna oli
vapaaehtoisesti liittynyt häneen... oman sydämensä vaatimuksesta hän
oli antanut lupauksen. Hän oli sanonut: 'Se on selvinnyt minulle
lopullisesti tänä iltana.' -- Juho Kostia oli tyytyväinen, hän ei
kaivannut mitään. Mitä sanoisi äiti kuullessaan, että hän oli kihlannut
ruotsalaisen tytön -- hän, supisuomalaisen talonpojan poika?
Kaipa hän sen ymmärtäisi. Olihan äidin sydän avara.
-- Kuule, Johanna, sinun täytyy ruveta opettelemaan suomea. Minun
vanhempani eivät ymmärrä sanaakaan sinun puhettasi.
Johanna naurahti; Janne souteli jo kaukana. Hän otti kaikki asiat niin
kiusallisen perusteellisesti.
-- Kyllä minä rupean. Minähän osaankin sitä jo melkoisesti.
Yht'äkkiä lensi Juhon päähän hauska ajatus.
-- Kuulepas, Johanna, sanopas nyt minulle suomeksi: 'Minä rakastan
sinua.'
Johanna kätki kasvot käsiinsä. Juho tarttui niihin vetäen hennot sormet
hajalleen ja kertasi:
-- Sanopas nyt suomeksi! Johanna tempasi kätensä irti.
-- En minä osaa!
-- Ja äsken sanoit osaavasi 'melkoisesti'. Sanopas minun perässäni:
Minä...
-- ... Minä...
-- ... rakastan...
-- ... r-rakastan...
-- ... sinua...
-- En sano!
Johanna koetti riistäytyä irti, mutta Juho piteli häntä kiinni. Tyttö
nauroi ja kiemurteli hänen otteessaan, mutta Juho ei hellittänyt.
-- ... sinua! Sano minun perässäni!
-- ... s-sinnua!
-- Kas niin! Juho laski tytön irti. -- Nyt olit kiltti ja ansaitsisit
sokuripalasen.
-- Minä rakastan sinua! viserteli tyttö nauraen vallattomasti. Hän
muistutti kottaraista, joka pesää rakentaessaan laulaa. Juhosta hän oli
suloinen; hän yritti siepata tytön uudelleen syliinsä, -- mutta tämä
pyrähti juoksuun ja hävisi metsään.
-- Johanna, kuule, älä mene sinne! Siellä on märkää.
Mutta tyttö vain nauroi:
-- Tule sinäkin tänne! Ei täällä ole märkää. Juho lähti ääntä kohti,
mutta tyttö pakeni hänen edellään kuin keijukainen. Harmaa, lyhyt hame
vain vilahteli puiden välistä.
Juho ryntäsi eteenpäin kuin noiduttu; hän oli ihan huumaantunut. Metsän
varjoisa hämärä, kostean sammalen lämmin tuoksu, vanhojen puiden
naavaiset rungot, -- kaikki huumasi häntä. Lintujen säikähtyneet äänet,
pikku siipien suhahtelu pensaissa ja puiden välissä sai jokaisen
hermon värähtelemään sanoin selittämättömällä tavalla. Siinä oli
jotakin uimasta nousseen tunteesta -- lämpimän ja kylmän nykäyksiä, --
kunnes vaatekappaleen toisensa perästä solahtaessa ylle lämpö, väkevä,
suloinen lämpö valtaa ruumiin. -- Mutta se ei ollut ainoa tunne;
siinä oli muutakin: -- rajua kiihkoa, hillitsemätöntä kaipausta --
sellaista, joka sai sieraimet väräjämään ja silmät oudosti hehkumaan.
Jumaluusopin oppisaleissa se olisi jäsennelty kuudennen käskyn piiriin
kuuluvaksi; -- ja se olisi kuulunutkin, jos noihin vaistomaisiin
tunteisiin olisi kohdistunut itsetietoinen ajatus. -- Mutta täällä...
metsän varjoisassa hämärässä, sammalen suloisessa tuoksussa se oli
onnea, rajatonta rakkautta... mittaamatonta kuin meren ulappa. Siihen
hukkui kaikki... teologia, jäsentely ja järkeily. Se kumpusi esiin
ihmisolennon uumenista omasta sisäisestä pakostaan. Juoksun kestäessä
sitä ei juuri joutanut ajattelemaan: -- sen ehti vain tuntea...
suloisesti, hivelevästi, kuin lämpimän tuulen leyhkän kasvoillaan. Se
oli rakkautta, nuoren miehen rakkautta nuoreen, kukoistavaan naiseen.
Oksat katkeilivat hänen tieltään, lakki putosi päästä. Ainoa vakavaa
opiskelua muistuttava kappale jäi riippumaan puun oksaan. Ja nyt
-- Juho Kostian päästä irtautuessaan -- sekin yhtyi leikkiin: --
se viipotti oksalla hetkisen ja putosi sitten pehmeästi kosteaan
sammalikkoon kultainen lyyra hentoa vuokon terää vasten. Se oli
syleilyä se!
Juho Kostia katsahti taakseen. Niin -- lakki, se taisi pudota, -- mutta
pudotkoon! Se kyllä löytyisi sieltä. Hän jatkoi juoksuaan. Nyt hän oli
avopäin Hihjahei! Kuusen naavaa tarttui hänen tukkaansa, terävä oksa
puhkaisi takin olkapäähän reiän.
"Absalom!" vilahti hänen mielessään... Näin hänkin ravasi tammien alla,
-- kunnes hiukset tarttuivat oksiin. Mutta hänpä ei aikonut tarttua;
-- hän halusi saada kiinni tytön, sulkeakseen hänet syleilyynsä...
kiinnittääkseen hänet puuhun vahvojen, tukevien käsivarsiensa avulla.
Tuo nauru, suloinen, kutkuttava nauru kiihoitti häntä. Hän oli
intiaani, joka ajoi saalista; -- se pakeni tuolla -- hänen edellään --
valkoinen... tyttö, hento ja notkea. Se juoksi hänen edellään kuin
hirvi, kuin metsäkauris, -- mutta intiaani aikoi sen saavuttaa.
-- Minä oon kuni metsien intiaani,
sinä vaal-koi-neen...!
hoilasi Juho niin että metsä raikui.
-- Päivää, herra intiaani! Missä teillä on lakki?
Se veitikka! Seisoi suuren kuusen takana. Hän olisi ihan varmasti
juossut ohi, jollei Johanna olisi ääntänyt.
Lakki... niin... se taisi jäädä.
-- Ja takin olkapäässä on reikä!
-- Mitä sinä sellaisista! Pääasia, että sain sinut kiinni! Nyt minä
skalppeeraan sinut!
Juho seisoi hänen edessään hehkuvin silmin, läähättävin rinnoin,
silmissä villi kiilto.
-- Hui, hui, sinä olet ihan raivo!
Juho kiersi kätensä puun ympärille sulkien Johannan syleilyynsä.
-- Nyt et enää karkaa!
Tyttö koetti riistäytyä irti; hän potki ja tempoili, -- mutta Juho
painoi häntä puun runkoa vasten.
-- Palkka, palkka, löytäjäiset, Johanna! Ne on rehellisten ihmisten
kesken aina tapana maksaa.
-- Mitkä löytäjäiset?
-- Löytäjäiset siitä, että löysin sinut. Kas niin... pää ylöspäin
vain... koreasti, koreasti! Harhaileva ritari haluaa juoda siemauksen
hunajaa!
Tyttö jännitti leukaansa kaikin voimin painaen sitä rintaansa vasten.
Mutta se oli kuin pihdeissä Juhon peukalon ja etusormen välissä. Iho
peukalon ympärillä kävi ihan valkoiseksi. Ei auttanut, leuka kohosi
hitaasti ja tytön täytyi tarjota huulensa suudeltaviksi.
-- Juo sitten sinä hirmuinen, sinä tyrr...! Viimeinen sana hukkui
tuliseen, pitkään suudelmaan.
-- Eipä uskoisi, että sinusta tulee pappi! huudahti tyttö hengittäen
syvään. -- Niinhän sinä suutelet kuin -- joku Don Juan tai Romeo...
teatterissa. Hyi, kuinka papitkin ovat himokkaita!
-- Ihmisiä, luuta, lihaa ja verta, Johanna!
-- Ovatko kaikki papit samanlaisia?
-- Luultavasti, luultavasti... -- Hyi minä inhoan pappeja!
Juho siveli tytön pehmyttä poskea katsellen häntä hymyillen, pää
kallellaan.
-- Pappien pitäisi suudella niinkuin enkelien.
Juho Kostia nauroi. Hänen äänensä kajahti raikkaana tuoreessa
metsässä. Se ei ollut enkelin naurua; siinä soi päinvastoin Paanin,
metsänhaltijan ääni.
-- Miten ne enkelit suutelevat?
-- Kainosti... siveästi.
-- Pyh, sinä fariseus! Vai 'siveästi'! Näinkö? Juho venytti huulensa,
pani kädet ristiin rinnalle, sulki silmänsä ja ottaen hurskaan ilmeen
taivutti päätään Johannaa kohti.
Tyttö pisti peukalonsa pojan suun eteen. Tämä raivostui, oli purra
sormeen, purskahti sitten nauruun ja pusersi tytön lujasti rintaansa
vasten.
-- Vai konstailemaan sinä rupeat! Minä vakavasti näytän
'enkelisuudelmaa' ja sinä työnnät syntisen peukalosi eteen!
Hyvitykseksi sinun pitää antaa minulle syntinen suudelma!
-- Minkälainen se on?
-- Minä näytän. Panepas kädet seljän taa! Juho komensi kuin kenraali
rekryyttiä.
Tyttö totteli. Hän teeskenteli ujoa ja kainostelevaa. Häntä huvitti
suuresti saada syntinen suudelma -- teoloogilta, joka syksyllä
vihittäisiin papiksi.
-- Et saa liikuttaa käsiäsi, ennenkuin minä lupaan.
Tyttö nykäytti päätään.
-- Panepa nyt silmät kiinni.
-- Ja suuko auki?
Metsässä kajahti iloinen, hilpeä tytön nauru.
-- Ätsh! Älähän sotke meininkejä! Silmät kiinni, silmät kiinni!
Juho otti hänen päänsä käsiensä väliin, painoi ensin suudelman
huulille, pitkän ja palavan, -- suuteli sitten silmät, otsan ja
molemmat posket. Hän oli vielä aikeissa suudella leukaa, kun tyttö
riistäytyi irti.
-- Miks'et suudellut nenänpäätä? Oh, sinä tuhma teoloogi, nenänpää jäi
suutelematta!
Tyttö vaipui mättäälle nauraen katketakseen.
-- Jaa, jaa, niinpä taisi jäädä. Mutta kuitataan se toisella kertaa.
-- Toisella kertaa! Sinä villitty! Saat odottaa sitä toista kertaa!
-- So, soh, äläpäs uhkaile!
Juho katseli mättäällä istuvaa tyttöä imien muistoonsa jokaisen
pienimmänkin piirteen. Siinä istui Johanna Lang ja hän oli suudellut
hänen kasvonsa ylt'ympäri!
Päässä vilahti jotakin äsken juoksun aikana mielessä ailahtanutta,
mutta Juho puistahutti päätään aivan kuin karkoittaakseen pahan
ajatuksen ja katseli tyynesti ympärilleen. Vihreä sammal loisti
rauhallisesti mättään kupeella. Yläpuolella puussa lauloi peipponen;
sen ääni kohosi korkeuteen. Se ylisti Luojaa, joka oli luonut ihmisen
sekä antanut hänelle onnen tuntea rakkauden -- omantunnon rauhan
häiriintymättä.
-- Lähdetäänpäs hakemaan sinun lakkiasi.
Johanna nousi pudistellen hamettaan. Hän huomautti Juholle tämän vinoon
kääntyneestä kaulaliinasta.
-- Sinä näytät hulluinhuoneesta karanneelta.
Hyvä! -- Juho Kostia myöntyi kaikkeen. Hänellä ei ollut mitään
vastaansanomista Johannan käyttämään vertaukseen. Se oli totta; hän
oli kuin hullu. Hän olisi voinut nauraa ja laulaa -- oikein hoilottaa
isolla äänellä. Pikkupoikana hän oli toisinaan hoilottanut kotimetsissä
jääden sitten kuuntelemaan oman äänensä vyöryä hiljaista saloa pitkin.
Nyt hän olisi halunnut hoilata samalla tavoin -- kuunnellakseen, kuinka
kauas rakkauden ääni kantoi. Sen olisi pitänyt kantaa kauas, kauas...
Juho astelee Johannan rinnalla paljain päin, huiskien kepillä puiden
oksia. Hän muistuttaa hurjapäistä, joka on ollut tappelussa ja nyt
sisarensa houkuttelemana palaa kotiin. Otsa on vieläkin hiessä ja
tuuheassa tukassa riippuu havun neulasia ja naavankappaleita. Hän on
kuin Paan, metsänhaltija, joka vaihteen vuoksi on kerran pukeutunut
raitaiseen kesäpukuun.
Lakki löytyi. Johanna puhdisti huolellisesti Juhon tukan ja asetti
lakin päähän.
-- Nyt sinä olet taas ihmisen näköinen, sanoi hän vakavuutta
teeskennellen.
-- Niin kai, sillä äsken minä olin ihminen, huokasi Juho Kostia
silmissä onnekas ilme.
Aurinko tekee laskua. Sillan kaidepuut ovat jääneet pimentoon; niiden
väri on nyt tummunut. Notkosta nousevan usvan keskeltä ne näyttävät
harsoon käärityiltä. Mutta Juho Kostian sydän sykähtää riemusta, kun
hän astuu sillalle; -- se on muuttunut hänelle pyhäksi paikaksi. Sillä
-- eikös tässä paikassa Johanna ollut sanonut: 'Se on selvinnyt minulle
lopullisesti tänä iltana'?
'Lopullisesti, lopullisesti!' soi Juho Kostian sydämessä. Sanat
kumahtelivat juhlallisina kuin lauantai-illan kellot, jotka soittavat
pyhää. Juho Kostia kuuntelee niiden ääntä onnekas hymy huulillaan.