Sinä iltana istuu Juho Kostia myöhään kansliapöytänsä ääressä.
Hänen perheensä nukkuu, mutta hän kuuntelee, kuinka vedenpisarat
tippuvat räystäistä, ulkona, valoisassa kevätyössä. Ne helähtävät
omituisen pehmeästi, -- aivan kuin naputtelisi näkymätön sormi pieniin
hopeatiukuihin.
Ne ovat ääniä menneisyydestä.