II

1.

Pohjanmaan juna vyöryy kohisten pääkaupunkia kohti. Lumenpeittämät

maisemat vilahtelevat ohitse, metsiä, taloja, kokonaisia kyläryhmiä.

Ihmiset asemilla ovat turkkeihin kääriytyneet, punaposkisia, reippaita

ja hymyileviä. Taotaan jalkaa, kopistellaan ja puhallellaan; henki

huuruaa. Vilkas puheensorina täyttää asemasillan, hyvästellään,

naureskellaan, lausutaan joku keskinkertainen sukkeluus, jolle

sivullinenkin suvaitsee vetää suutansa hymyyn. "Hyvästi!" ja "älä

unohda!" ja "muista kirjoittaa!" Pieniä sirusia elämästä ja sitten

vihellys, nykäys -- ja juna ottaa vauhtia pysähtyäkseen taas

seuraavalla asemalla kuuntelemaan katkonaisia lauseita, naurunpäitä ja

jalkojen töminää.

Juho Kostia seisoo vaunusillalla seuraten aseman vilkasta liikettä.

Mitään tuosta kaikesta ei kuulu hänelle, yksinäiselle, alakuloiselle,

jolla ei ole muuta kiinnipidintä elämään kuin äidille annettu lupaus

lukea tutkinto loppuun. Vain äiti oli sanonut hänelle "hyvästi" ja "älä

unohda" ja "muista kirjoittaa". Ne olivat helpot täyttää, sillä tällä

kertaa ei siihen tarvittu muuta kuin tottumus. Mutta siihen toiseen --

se oli vaikeampaa. Asua huoneessa, johon liittyi kuvitelmia, näkyjä,

haaveilua -- kirkasta, hopeanheleää naurua ja palavaa, päämäärästään

tietoista kaipausta, -- miten hän sen kaiken kestäisi?

Helge oli kirjoittanut matkustavansa kaupunkiin heti loppiaisen

jälkeen. Hän aikoi lukea sitkeästi. Tietysti -- se oli hänelle helppoa

-- hänelle, jolla ei ollut näitä sydämen murheita. Mutta hänen, Juho

Kostian, asiat olivat hullusti, tuiki hullusti. Rakkauden helposti

itävä siemen oli taas kylvetty hänen sydämeensä ja se kasvoi kuin

polttiainen saunan kupeella, -- kasvoi niin että humisi vain.

Juho Kostia hymähti katkerasti ja siirtyi vaunuun. Kunpa voisikin ottaa

asian humoristisesti. Silloin hän olisi jälleen vapaa mies. Mutta hän

oli sitä maata, ettei hän tuntenut huumoria rakkausasioissa. Niihin hän

aina tarttui vakavasti kuin lukkari aamuvirteen.

Minkäpäs ihmislapsi sydämelleen mahtoi. Se oli sellainen kuin miksi

oli luotu. Hän, Juho Kostia, oli jo syntymässään saanut aimo annoksen

naivisuutta -- ja se kai se hänestä tekikin elämän leikkikalun.

Nämä muut -- tässä hänen ympärillään olivat totuttautuneet järjen

hallintaan. Ainakin he näyttivät siltä -- niinkuin tuokin isovatsainen,

tyytyväisen näköinen herrasmies, joka sikari suupielessä tutki

sanomalehteä sangen tarkkaavasti. Hän oli -- kaikesta päättäen --

tasapainossa elävä mies, jota ei mikään horjuttanut. Hän tiesi junan

saapuvan perille määrättyyn aikaan ja se ei tehnyt häntä yhtään

levottomaksi. Päinvastoin: -- hän oli siihen sangen tyytyväinen.

Juho Kostia sytytti savukkeen ja tuijotteli tylsänä vaununikkunasta

ulos. Ennen hän oli Helsinki-matkasta suuresti iloinnut. Vaihtelu,

vilkas kaupunkielämä yksitoikkoisen maalaiselämän vastakohtana oli

kiinnittänyt mieltä -- ainakin matkan kestäessä. Perillä hän oli tosin

pian kyllästynyt kaikkeen, -- mutta silloin häntä taas oli ylläpitänyt

toivo kotiinpääsemisestä. Nyt oli kaikki samantekevää.

Vai miten oli oikeastaan?

Jos hän täysin vilpittömästi tunnusti totuuden, hän tavallaan nytkin

iloitsi Helsinkiin pääsystä. Mutta hänen ilonsa oli varkaan iloa --

varkaan, joka ennakolta nauttii mahdollisuudesta päästä huomaamatta

naapurin omenatarhaan. Niin hänkin nautti mahdollisuuksista saada

ehkä silloin tällöin kuulla sanan Johannasta, -- miten tämä eli, mitä

puuhasi, ja kukaties joskus syrjästä nähdäkin häntä. Kohtaaminen oli

armotta pyyhitty ohjelmasta pois ja sen pyyhkimisen oli toimittanut

hän, Juho Kostia itse -- toisen vastalauseista huolimatta. Hän oli

periaatteen mies, niitä enten-eller-luonteita niinkuin Kirkegaard,--

jonka hän muuten oli esikuvakseen valinnut. Mutta hän ei kirjoittaisi

mitään "Viettelijän päiväkirjaa". Hän kirjoittaisi "Pettyneen

päiväkirjan" -- ja siinä olisi hänen sydänrievulleen kylliksi

askartelemista.

Omituinen oli naisen sydän. Juho Kostia oli miettinyt sitä koko

joululoman. Rakastaa ja olla rakastamatta. Joulusaarnassaankin,

jonka hän kotiseurakunnan kirkkoherran pyynnöstä oli pitänyt, olivat

ajatukset pyörineet tämän ainoan kysymyksen ympärillä. Kuinka

toisenlainen oli Neitsyt Maaria. "Katso, Herran piikanen. Tapahtukoon

minulle sinun sanasi jälkeen."

Juho Kostian täytyi väkistenkin hymyillä. Olisiko hän toivonut Johanna

Langin samankaltaiseksi?

Hän muisti, kuinka hän tähän kohtaan tulleena oli hengessään pannut

voimakkaita vastalauseita evankelista Matteuksen liian suoraviivaista

kuvausta vastaan. Nainen ei ollut sellainen kuin miksi Matteus Neitsyt

Maarian esitti. Hän ei koskaan vastannut niin nöyrästi. Hän pani

vastaan, -- jollei muusta, niin pelkästä vastustamishalusta. Jaa...

en tiedä... Se olisi ollut paremmin paikallaan kuin tuo nöyrä 'katso

Herran piikanen'. Jos Neitsyt Maaria olisi vastannut näin, silloin

olisi hän päässyt joulusaarnassaan lämpenemään. Hän olisi saarnannut

naisesta, joka sanoi: 'Miksi pitää olla lupaukset?' Hän olisi kuvannut

kamppailun tuota epämääräisyyden kalliota vastaan, joka murskasi ja

pelasti, pelasti ja murskasi: -- kamppailun, jonka voittamisesta olisi

ollut itse enkeli Gabrielillekin kunniaa.

Eikö epämääräisyys Johanna Langin suhteessa häneen ollutkin juuri

kaikkein mielenkiintoisinta? Eikö siihen juuri sisältynyt koko

naisellisuuden arvoitus. Täältä -- pitkän matkan päästä katsottuna,

-- junan vyöryessä näiden lumisten metsien halki, se oli vapauttavaa

todeta. Traagillisuus johtui vain siitä, että mies purjehti liian

selvin lipuin. 'Halloo, ken siellä?' 'Minä!' 'Ja täällä minä!' Ei

mitään nimiä, vain pimeys ympärillä ja tuo kiehtova 'halloo!' --

Silloin se olisi menetellyt.

Mutta -- olisiko sellainen ollut elämää -- sitä verenpunaista, jota

hänen sydämensä kaipasi?

Ei, tuhat kertaa ei! Se olisi ollut vain perhosleikittelyä -- ja sitä

hän ei hyväksynyt.

Parempi siis niin, että toinen puoli, mies, purjehti selvin lipuin ja

koetti saavuttaa, voittaa yhden pysyväisesti. Hän oli koettanut voittaa

jo useamman kerran... viimeksi Johanna Langin. Siitä oli muodostunut

kaikkein verisin ottelu, mutta siinäkin hän oli joutunut tappiolle --

auttamattomasti. Hänen kohtalonsa oli siis olla yksin.

Naimattomuus... apostoolinen selibaatti -- olihan siinäkin jotakin

mieltä kiehtovaa. Yhden ihmisen tähden...

Juho Kostia katseli ohikiitäviä maisemia. Monissa paikoin olivat

asukkaat luoneet korkean lumivallin rakennustensa ympärille

suojatakseen itseään talven viimaa vastaan. Noin hänenkin pitäisi

suojata itsensä -- sisäinen olemuksensa, lisäpettymyksiä vastaan. Paras

keino siihen oli johdonmukainen Johanna Langin väitteleminen, vaikka

sydän kuinka kapinoisi.

-- Helsingin liput, olkaa hyvä!

Junailija korjasi matkalippuja talteensa. Juho Kostian mielessä vilahti

ajatus, että nyt oli jo liian myöhäistä. Pohjoisimmalla asemalla oli

vielä saattanut ajatella, että sopihan tätä koettaa... tätä etelään

päin menoa. Pahimmassa tapauksessa saattoi keskeyttää ja palata

takaisin -- kotiin... levähtelemään. Nyt se oli liian myöhäistä.

Hänet valtasi epämääräinen turvattomuuden tunne -- samanlainen kuin

luvattoman karusellilla ajajan, jonka laitoksen omistaja saattoi minä

hetkenä hyvänsä heittää niskasta ulos -- ja päällepäätteeksi pahinta

vihamiestä pahki.

Juna kiljahteli vähä vähä. Se oli kuin pitkältä matkalta palaava

markkinahevonen, joka kotitalon näkyvissä hirnaisee ja parantaa

vauhtia. Tuntui, kuin olisi juna haistanut pääkaupungin läheisyyden ja

siitä riemusta lasketellut pitkiä vihellyksiä.

Matkustajat virkosivat kuin horroksista. Tyytyväisinä he kokoilivat

tavaroitaan. Äskeinen lihava herra vilkaisi syrjäsilmällä ohitselipuvia

Kaisaniemen ravintolarakennuksia, -- aivan kuin todetakseen, että

siinäpä ne olivat taas. Juho Kostia käänsi päänsä pois. Hän oli

kerran istunut siellä Johanna Langin kanssa -- muutamalla pitemmällä

kävelymatkalla.

Juna pysähtyi ja matkustajat rupesivat solumaan vaunusta ulos.

Kantajain huudot kajahtelivat asemalaiturilta. Korviin kantautui

suurkaupungin kohina. Se lauloi kuin meri.

Juho Kostia tunsi äkkiä itsensä perin turvattomaksi ja orvoksi tämän

hyörivän, pauhaavan elämän keskellä. Hänen sydäntään viilteli.

Hän pysähtyi laiturille laskien matkalaukkunsa maahan ja vetäen syvään

ilmaa keuhkoihinsa. Mieleen muistuivat Heinen sanat "Doppelgängerissä":

"In diesem Hause

wohnte mein Schatz..."

Niin... Helsinki sai merkityksensä ja oli olemassa ainoastaan Johanna

Langin vuoksi. Hän oli asunut täällä kerran -- silloin kuin hän, Juho

Kostia, vielä toivoi. Nyt häntä ei enää täällä ollut -- ei ainakaan

hänelle. Oli vain kaupunki, suuri, kohiseva kaupunki, joka huokui kuin

tuhatpäinen peto.

-- Janne! kajahti äkkiä kirkas ääni hänen takanaan.

Juho Kostian sydän lakkasi miltei sykkimästä. Hän tunsi tuon äänen

tuhansien joukosta.

Hän kääntyi hitaasti. Hänen edessään seisoi Johanna, kauniina,

hymyilevänä, povi aaltoillen nopeasta kävelystä.

Hän muisti selvästi päätöksensä: -- hän ei saanut enää Johanna Langia

tavata. Mutta nyt, kun tämä kukoistavana seisoi hänen edessään, hänen

päätöksensä horjui. Sydän rupesi lyömään, poskille kohosi puna, silmiin

syttyi niiden entinen valo.

Hän tarttui tyttöä kädestä puristaen sitä pitkään.

Tyttö kävi hiukan levottomaksi ja veti hiljaa kätensä pois. Hänen

mielestään Juho piteli sitä liian kauvan. Hän vilkaisi ympärilleen --

kuin rauhoittaakseen, ettei kukaan ollut heihin huomiota kiinnittänyt.

Juho Kostia käsitti tytön tarkoituksen. Siinä oli jälleen tuo ikuinen

ristiriita "ollako vai ei olla". Hänet valtasi syvä alakuloisuus.

-- Mitä varten tulit? Et kai minua vastaanottamaan?

Tyttö hymyili hiukan surumielisesti.

-- Ketäs muuta? Olen käynyt koko viikon asemalla jokaista Pohjanmaan

junaa vastassa.

Juho Kostian alakuloisuus haihtui -- haihtui kuin usva raikkaan tuulen

tieltä. Hän seisoi taas lujalla pohjalla: -- Johanna rakasti häntä,

rakasti sittenkin.

-- Eikö sinulla olekaan viulua, Janne?

Juho Kostia tapaili sanoja. Hän oli syvästi liikutettu.

-- Jätin sen kotiin.

-- Se oli paha. Minä olin koko ajan toivonut, että toisit sen takaisin.

'Takaisin!' Siihen sanaan sisältyi lupaus.

Kaikki epävarmuus hälveni. Johanna rakasti häntä! Hänet valtasi

jonkunlainen uhkapäinen hurjuus.

-- Otammeko ajurin ja ajamme Fagerholmille? Tyttö säikähti. Hän ihan

kalpeni.

-- Ei, ei... sinä voit ottaa, mutta minä en uskalla. Joku voisi nähdä.

Siinä oltiin taas. Jälleen tuo iankaikkinen arvoitus.

-- No, me kävelemme sitten, virkahti hän hiukan väsyneesti. Luja pohja,

jonka hän hetki sitten oli tuntenut jalkainsa alla, rupesi myötäämään.

Näinkö se alkoi? Kidutuspenkkiin heti ensi askeleelta. Eikö Johannalla

ollut yhtään sääliä?

Tyttö jutteli jotakin hänen vierellään, jotakin teatterista ja Helge

Hollanderista. Mutta Juho ei kuunnellut häntä. Hän ajatteli vain

muuatta lausetta, jonka Johanna Lang oli kerran sanonut:

"Kutsu minua 'Ristilukiksi', Janne."

Hän oli sitä sanoessaan ollut kaunis kuin keijukainen ja hänen

olemuksessaan oli ollut hyvä annos pikku tyttöä -- tuollaista viatonta

viisivuotiasta, joka pyytää päästä katsomaan vasikan teurastusta.

"Näyttelijä!" ajatteli Juho Kostia, mutta katui samassa. Sehän oli

Johanna, joka kulki hänen vierellään jutellen teatterista ja Helge

Hollanderista.

-- Helgekö sinut sinne vei?

-- Niin, ja ajattele, meillä oli vasta hauskaa!

Juho ei vastannut mitään. Tietysti -- Helgen seurassa oli aina hauska.

Olihan hän "stilig", niinkuin Margareeta Fagerholm oli tulkinnut.

Hän ei joutanut syventymään näihin ajatuksiin. Oli katsottava, että

päästiin kunnialla katujen yli. Autoja kulki kuin kesällä, vaikka oli

tammikuu. Lumenluojat häärivät katujen vierillä. Helsinki oli saanut

taivaan lahjan -- lumivaipan mustille kaduilleen, mutta paatuneena

kuten tavallisesti se ei ottanut lahjaa vastaan, vaan vedätti lumen

kiireimmän kaupalla pois.

Kirottu kaupunki!

-- Saitko minun joululahjaani? kysäisi Johanna Lang äkkiä.

-- Sain... kiitos siitä.

-- Minä odotin sinulta joulukorttia, mutta ei tullut.

Tyttö huokasi teeskennellysti.

-- Niin armoton sinä voit olla!

"Armoton!" Kuka oli oikeastaan armoton? Hän, Juho Kostia, oli mennyt

joulupostia hakemaan ja siellä oli ollut pieni paketti tutulla,

rakkaalla käsialalla. Paketti oli sisältänyt kirjoituspöytämaton,

kauniisti kirjaillun. Siinä oli ollut hopeaa ja kultalankaa. Johanna

Langin hienot sormet olivat sen neuloneet. Mutta -- vaikka lahja oli

kaunis, ei se ollut Juhon sydäntä ilahduttanut. Päinvastoin: -- se oli

vienyt viimeisetkin rippeet hänen jouluilostaan. Hän oli haudannut

kirjoituspöytämaton syvälle piirongin laatikkoon. Sinne se oli jäänyt.

Äiti sen löytäisi sieltä... ja arvaisi jotakin. Mutta -- äidin sydän

ymmärtäisi...

Hänestä oli tuntunut hyvälle, että Johannan joululahja lepäsi siellä

äidin hajuheinältä tuoksuvien vieraslakanain välissä. Vähitellen sekin

siellä koteutuisi -- toisten, vuosikymmeniä vanhojen vaatekappalten

välissä. Ja joskus sen saattaisi sieltä ottaa esiin... käytäntöön, --

kun sydän olisi rauhoittunut. Silloin se olisi vain -- muisto.

-- Nyt sinä olet perillä.

He seisoivat Fagerholmin porttikäytävän suulla. Juho Kostia taisteli

itsensä kanssa. Tuliko hänen pyytää Johannaa sisälle vai eikö?

Se olisi samaa kuin antautuminen, kuin kahden kuukauden vanhan

päätöksen rikkominen heti alussa. Minkäpä hän sille voi, jos Johanna

Fagerholmilla kävisikin. Olivathan he Margareetan kanssa koulutovereita.

-- Ja kukaties ei Johanna halunnutkaan tulla...

Yht'äkkiä välähti hänen päässään ajatus, joka pisti kuin

käärmeenpurema. Olisiko mahdollista? Hänpä panisi Johannan koetukselle

ja heti tässä paikassa.

-- Etkö tule sisään? virkkoi hän koettaen saada äänensä niin

luonnolliseksi kuin suinkin.

Tyttö epäröi. Hänkin taisteli itsensä kanssa. Mutta Juho Kostia halusi

saada selville taistelun syyn: -- Tapahtuiko se hänen vuoksensa vai --?

-- Minä luulen, että siellä on Helgekin kotona. Kas niin, siinä se oli!

Johanna Lang hätääntyi.

Hän katsoi rukoilevasti Juhoa. Sitten hän äkkiä punastui.

-- En... en minä nyt tule, sopersi hän kuin anteeksipyytäen. -- Minä

tulen joskus toiste... siellä tätikin jo odottaa. -- Hyvästi, Janne!

Muista käydä katsomassa.

Tuo olisi ollut palsamia Juho Kostian sydämelle, jos hän vielä olisi

ollut samassa vireessä kuin asemalla. Mutta nyt oli hänessä herännyt

epäilys, joka poltti kuin tulinen rauta.

Hän sanoi lyhyet hyvästit ja sukelsi porttikäytävään. Se oli

päivälläkin hämärä ja tuoksui lialle ja mädäntyneille hedelmille.

Piha oli hiukan valoisampi, pakkilaatikoita täynnä niinkuin hänen

lähtiessäänkin. Sama omenaryssä, jonka he olivat Helgen kanssa asuntoa

hakiessaan tavanneet, puuhaili siellä nytkin. Hän tunsi Juhon ja nosti

kohteliaasti lakkiaan.

Porraskäytävässä tuoksui ruokien haju kuten ennenkin. Juho oli juuri

astumaisillaan ensimmäiselle portaalle, kun kuuli askeleet ja tutun

vihellyksen päänsä päältä.

Se oli Helge!

Kuin jonkun käsittämättömän vaiston ohjaamana hän pujahti portaiden

taa. Hän ei halunnut tavata toveriaan.

Helge astui pihalle häntä huomaamatta. Palttoonkaulus pystyssä ja

knalli päässä hän kulki pihan poikki reippain askelin vihellellen

mennessään.

Yht'äkkiä valtasi Juho Kostian hurja ajatus. Hän ihmetteli itsekin

itseään. Seuraavat sanat, jotka hän lausui Helgen juuri hävitessä

porttikäytävään, kuulostivat kokonaan vieraan sanoilta:

-- Hoi, Stukaloff! Kaksi markkaa, jos viette kapsäkkini vahtimestari

Fagerholmille. Minulta unohtui junaan tärkeä paketti.

Ryssä katsahti häneen kummissaan, mutta nosti kuitenkin lakkia

kohteliaasti, tarttui kapsäkkiin ja lähti kiikuttamaan sitä portaita

ylös.

Seuraavassa silmänräpäyksessä hän oli kadulla. Hän silmäsi

Katajanokalle päin. Aivan oikein! Siellä asteli Helge reippaana,

palttoonkaulus pystyssä ja knalli päässä. Hienoksipa oli poika tullut!

Juho lähti samaan suuntaan. Hän halusi nähdä, menikö toveri todellakin

sinne, johon hän arveli.

Helge kulki kiireesti Päävahdin aukean yli poiketen Katajanokan

sillalle. Aivan oikein! Sinnepä tietysti! Hänen teki mieli kääntyä

takaisin, mutta mustasukkaisuuden raivottaret ajoivat häntä eteenpäin.

Hyvä Jumala, näinkö olivat asiat!

Helge kulki pahaa aavistamatta -- kuin ainakin mies, jolla on

puhdas omatunto. Juho seurasi häntä kiihkeästi. Yksi ja toinen

vastaantulijoista loi häneen kummeksivan katseen. Mutta Juho Kostia

oli nyt sillä päällä, ettei hän sellaisesta välittänyt. Nähköön vaikka

koko Helsinki, mikä hänen askeleitaan johti! Hän oli mennyttä miestä,

hän kulki alaspäin. Mutta siihen oli syynä rakkaus -- tuo siunattu,

tuo kirottu tunne, joka teki ihmisestä joko jumalan tahi perkeleen.

Hän ei välittänyt enää mistään -- ei siitäkään, vaikka olisi joutunut

raitiotievaunun alle ja tullut yliajetuksi.

Helge pysähtyi Johanna Langin portille ja katsahti ympärilleen.

Onneksi oli Juho niin kaukana, ettei toveri häntä huomannut. Eikä

hän sitäpaitsi aavistanutkaan, että kiihkeä silmäpari piti silmällä

jokaista hänen liikettään.

Seuraavassa hetkessä oli Helge hävinnyt porttikäytävään. Juho pysähtyi

muutaman kivijalkapuodin eteen kuin katsellakseen näytteille pantuja

tavaroita.

Hänen sisässään kiehui ja raivosi. Oh, olipa tämä kurjaa! Tähänkö oli

tultu? Hän rupesi katumaan, että oli ollenkaan lähtenytkään matkaan.

Näin alas oli mies jo vaipunut, -- vakoili toveriaankin kuin varas...

Mutta -- oliko Helge Hollander enää mikään toveri? Eikö toveruus olisi

häntä velvoittanut pysymään erillään Johanna Langista? Vai oliko

Johanna --?

Kirous pyöri hänen huulillaan, kun hän samassa hätkähti. Ikkunaan oli

asetettu näytteille sikarilaatikoita. Muutaman kannessa seisoi "El

Paradiso".

Hänen silmänsä kostuivat ja hän lähti pää riipuksissa astumaan takaisin

asuntoaan kohti. Hän muisti illan, jolloin hän oli käynyt tuossa

kaupassa ostamassa sikareja ja sitten mennyt Johanna Langin luo. Sen

illan muisto oli niin säteilevän kirkas, ettei hän saattanut kirota.

Hän kulki katua ylöspäin höpisten itsekseen:

-- Ristilukki, ristilukki...

2.

Aamu valkenee vitkaan ja sitä seuraa surullinen herääminen. Juho

Kostia raoittaa silmiään. Huonekalut erottautuvat epäselvinä hämärässä

huoneessa. Vastapäätä olevasta ikkunasta häämöittää kuurainen

peltikatto. Sen takana ja yläpuolella valkenee vähitellen taivaan kansi

ja auringon ensimmäiset säteet punaavat peltikaton harjan.

Pöydän päässä -- piirongin ja pöydän välissä on tuoli, jonka selkänojan

ylälaidasta on puuleikkauskoriste murtunut poikki. Sillä tuolilla oli

kerran -- kauvan aikaa sitten istunut Johanna Lang kuunnellen, kuinka

hän lausui Robert Burnsin runoa:

"En, Hanna, jää vain kasvojas

ja varttas ihannoimaan,

vaikk' ilmestyen sulossas

saat veret kuumat soimaan.

Tuo hempi itse olennon

mua viehtää, hurmaa, impi;

sun muotos mulle kallis on,

sydämes kallihimpi."

Johanna Lang oli istunut kuunnellen, kuumat läikät poskillaan; hän

oli tajunnut sakeisiin sisältyvän rakkaudentunnustuksen kohdistuvan

itseensä. Eikä hän ollut liikuttanut sormeaankaan vastaansanoakseen;

hän oli vain nauttinut siitä sydämen lämmöstä, joka huokui häntä

vastaan. Hän oli kääriytynyt siihen kuten kalliiseen turkisvaippaan --

ja liidellyt ovesta ulos nyökäyttäen kynnyksellä päätään.

Mutta se katse, jonka hän oli Juhoon luonut, oli puhunut omaa kieltään:

'Minäkin rakastan!'

Juho Kostia väänteleikse vuoteellaan. Oliko tämä kaikki ollut totta

kerran? Vai oliko hän vain uneksinut?

Totta se oli ollut. Hän muisti, kuinka rouva Fagerholm oli kerran

puhunut Johannan kanssa kauvan ja pitkään; hän oli saanut kuulla sen

vasta jälkeenpäin. Rouva Fagerholm oli laskenut Johannan sydämelle

sen edesvastuuta herättävän tosiasian, että hän, Juho Kostia, oli

rakastunut, -- rakastunut juuri Johanna Langiin, -- sekä ettei

sellaisen sydämen kanssa pitänyt leikitellä. Tämä oli tavallaan

rohkaissut häntä kosimaan. -- Mahtoiko rouva Fagerholm nyt aavistaa,

millä kannalla asiat olivat? Eilen illalla hän oli tarkastellut

Juhoa pitkään illallispöydässä, vaikka hän olikin koettanut tekeytyä

mahdollisimman rauhalliseksi.

Ruumista värisytti, päätä pakotti, kuumat laineet soutelivat suonissa

ja niitä seurasi kylmän puistatus. Hän oli nähtävästi sairas.

Helge Hollander heräsi. Jo pitkän aikaa oli Juho pitänyt häntä

silmällä. Asuintoverilla oli omituinen tapa nukkua melkein istuallaan.

Silmälaudat olivat värähdelleet, -- kuin olisi vielä unimaailmassa

harhaileva katse tahtonut vangita jonkun ihastuttavan näyn. Sitten

silmät aukenivat, suu vetäytyi hymyyn ja käsi ojentautui kuin käskystä

tarttumaan yöpöydällä lepäävään piippuun ja tupakkakukkaroon.

Siinä oli onnellinen mies! Heräsi ilman sielun ristiriitoja ja pani

paikalla tupakaksi.

Juho koetti olla nukkuvinaan. Hän sulki silmänsä, mutta korvat

teroittautuivat kuulemaan toverin pienimmänkin liikkeen.

Äl' itke, Selma, pienoinen,

kyll' sinä minut saat!

Kun taasen tulen takaisin,

vietämme hauskat häät!

hyräili Helge piippuaan ladaten.

Juho tunsi mustasukkaisuuden viheriän käärmeen matelevan povessaan. Se

poika se lauleskeli heti noustuaan! Ihmekö tuo, kun rakasti kahta.

Juho puri hampaansa yhteen. Tällä hetkellä hän vihasi toveriaan. Veri

kuohui kuumana suonissa ja pakottava tunne päässä vain kasvoi.

Hän kuunteli henkeään pidättäen. Jokainen toverin sängyn narahdus,

patjan kahahdus tuntui hänen mielestään kuiskaukselta onnen maasta.

Helgen ryinnässäkin oli riemukasta itsevarmuutta. Nyt tämä kohosi

istualleen ja raapaisi tulta. Juhon sieraimiin tunkeutui miellyttävä

tupakan tuoksu. Sekin kiusasi ja harmitti häntä tavattomasti. Oli kuin

olisi savukin itsetietoisena kuiskinut: 'Haistele, poika, Eedenin

paratiisin tuoksuja!'

Juho vetäisi peitteen päänsä yli; hän halusi välttyä toverin

aamupakinoilta. Mutta Helge käsitti hänet väärin. Tuo peitteen vetäisy

pään yli oli tavallisissa oloissa merkinnyt Juhon valmistautumista

aamurukoukseen. Helge kiusasi toisinaan toveriaan vetämällä peitteen

varovasti alas. Niin teki hän nytkin.

-- Joko se Janne poika sukelsi taas?

Helgen ääni soi Juhon mielestä paljon kiusoittelevammalta kuin

tavallisesti. Ennen hän oli sille vain hymähtänyt, mutta nyt teki mieli

sanoa jotakin oikein pistävää.

-- Anna minun olla! sai hän vain sanotuksi.

Helge katseli toveriaan hetkisen. Liekö hän mitään aavistanut -- mutta

seuraava kysymys tehtiin vakavammin:

-- Oletko sairas?

-- Vähäsen... vilustumista, mitä lie...

-- Missä olit koko eilisen päivän?

Juhon olisi tehnyt mieli kysyä samaa, -- mutta tiesihän hän sen

kysymättäkin. Hän puolestaan oli harhaillut koko iltapäivän satamassa,

kuljeksien siellä laiturilta toiselle, -- kunnes lopulta oli joutunut

pitkän laiturin päähän Pohjoissatamassa. Siellä hän oli seissyt

tuntikausia kylmässä tuulessa, seuraten sairaan sielunsa liikkeitä.

Se oli sama paikka, jossa hän kerran oli seissyt Johanna Langin

kanssa -- muutamana myrskyisenä iltana. Silloin oli yritetty vaikeaa

temppua: surmata erään nuoren ylioppilaan rakkautta kahden todistajan

läsnäollessa, mutta onnistumatta. Eilen oli Juho yrittänyt sitä

uudelleen, mutta yhtä huonolla tuloksella. Hänen oli lopuksi täytynyt

palata, -- mutta mukana oli seurannut entinen tuska, suloinen ja

omituisesti herpaiseva, -- mutta samalla niin kipeä ja pistävä, että

silmät olivat väkistenkin tahtoneet kyyneltyä.

-- Kuljin vain... asioilla, vastasi hän soinnuttomasta

Helge tyytyi siihen; hän ei jatkanut keskustelua. Ehkäpä hän arvasi

toverin tilan, koskapa lausui ystävällisesti, melkein lämmöllä:

-- No... kylläpä kaikki vielä korjaantuu.

Hän lähti luennoille Juhon jäädessä makaamaan.

"Korjaantuu". Ei koskaan! Siitä oli turha puhuakin -- Helgen

kaikkein vähimmin, joka oli osaltaan syynä hänen onnettomuuteensa.

Juho ei voinut enää ymmärtää toveriaan. Ennen oli tämä ollut mitä

hienotunteisin ystävä, mutta nyt oli hänestäkin tullut kaappari --

rosvo, joka varasti toiselta tämän ainoan karitsan. Rakkauden tuska

olisi ollut helpompi kantaa, jos Johanna vain olisi ollut täydellisesti

vapaa -- kuulumatta kenellekään erikoisemmin. Mutta -- nyt hän kuului

Helgelle ja se teki Juhon taistelun vielä epätoivoisemmaksi.

Palvelijatar kurkisti huoneeseen.

Siinä oli tuolilla vielä hänen tuomansa aamukahvi koskematta. Juho

kohottautui ryntäilleen koettaen juoda. Kahvi oli aivan kylmää. Sydäntä

vihloi, kun hän huomasi kahvikupin reunassa suuren kolon. Sekin oli

todistus elämän säälimättömästä ankaruudesta.

Ovelle koputettiin. Rouva Fagerholm ilmestyi kynnykselle hymyilevänä ja

punaposkisena.

-- Hyvää huomenta! No sairaanako me olemmekin?

Rouva Fagerholmilla oli usein tapana puhua monikossa.

-- Niin... hiukan kuumetta... Ei se sen vaarallisempaa ole.

Juho yritti hymyillä, mutta se kai näytti rouva Fagerholmista kovin

avuttomalta, koskapa hän vakavana pudisti päätään.

-- Onkohan tädillä mikstuuraa?

-- On, on, puheli ystävällinen rouva. -- Mutta paraneeko se

mikstuuralla?

Hän tarkasteli tutkivasti potilasta. Juho vilkaisi häneen kulmainsa

alta ja nähtyään rouva Fagerholmin silmänurkassa omituisen

kimmellyksen, hän päätti olla varuillaan. Oli turhaa purkaa sydäntään

ihmiselle, joka -- vaikka olikin äidillinen ja lempeä -- oli kuitenkin

vieras -- tavallinen ruokarouva vain.

Rouva Fagerholm oli istahtanut sängyn viereen ja tarttunut Juhoa

kädestä. Hän koetteli valtasuonta. Se löi kiivaasti. Hänen kasvoilleen

levisi huolestunut ilme.

-- Kuumetta, totesi hän.

Niinpä niin. Senhän Juho kyllä hyvin itsekin tiesi.

-- Onko Jannella jokin asia hullusti? kysäisi rouva Fagerholm äkkiä.

Juhoa suututti moinen tunkeilevaisuus. Äskeinen hyvän mielen

tunne siitä, että rouva Fagerholm häntä ymmärtäisi, oli kuin

poispuhallettu. Tuollainen silityslaitoksen omistajatar kertoisi

tietysti työntekijöilleen ensi tilaisuudessa hänen salaisuutensa. Se

leviäisi pian asiakkaidenkin keskuuteen. Jokainen vanhapoika, jonka

kauluksia rouva Fagerholmin "jäntat" silittivät, muistaisi kaulusta

kiinnittäessään naivia ylioppilasta, joka riutui rakkaudesta. Se

antaisi heille vain tarpeellisen hyvän tuulen heidän pyhäisille

pyyntiretkilleen.

-- Kyllä kai täti tietää, että minä elän säännöllisesti, virkkoi Juho

poskilla kuumeinen puna.

Ystävällinen rouva löi käsiään yhteen.

-- Herra siunatkoon! Enhän minä sellaista? Minä vain tarkoitin, että

Juho on kenties -- saanut rukkaset.

Juhon povessa kiehui. Hänen teki mieli jo vastata äkäisesti, mutta hän

hillitsi itsensä.

-- Rukkaset --? Kuka minulle olisi sellaiset antanut? Ehkä Margareeta?

Rouva Fagerholm ei yhtään loukkaantunut. Hänellä ei olisi ollut mitään

sitä vastaan, että Juho olisi seurustellut enemmän Margareetan kanssa.

Hän oli sitä joskus salaa toivonutkin. Saada tyttärensä kunniallisesti

naitetuksi -- oli hänen samoinkuin muidenkin äitien salainen toivomus.

Mutta -- se täytyi Juho Kostiankin myöntää -- rouva Fagerholm ei ollut

pienimmälläkään tavalla sitä asiaa auttanut -- paremmin häneen kuin

Helgeenkään nähden.

-- Ei. Janne käsittää minut väärin. Minä tarkoitin, että Janne rakastaa

Johanna Langia.

Juhon sydämeen koski. Pitikö hänen nyt kieltää rakkautensa? Eikö

rakkaus ollut pyhä asia niinkuin uskokin, jonka oli velvollinen

tunnustamaan, jos joku sitä kysyi?

-- En... enkä ole koskaan rakastanut, vastasi hän jyrkästi. -- Mistä

täti Fagerholm on sellaisiin ajatuksiin tullut?

-- Minä olen vain ollut panevinani merkille ja sitäpaitsi... Hän

keskeytti Juhon jäädessä jännityksellä odottamaan, mitä tuota viimeistä

sanaa seuraisi.

-- ... sitäpaitsi ei Johanna Lang sitä kieltänyt, kun kerran puhelin

hänen kanssaan.

Juho Kostiaa kadutti, että oli asettunut niin jyrkälle kannalle. Nyt

olisi ollut soma kysyä, mitä Johanna Lang oli puhunut, -- mutta se ei

nyt enää käynyt päinsä. Täti Fagerholm saattaisi arvata koko asian, --

jollei jo ollut arvannut.

-- Mitä neiti Lang on mahdollisesti puhunut, luettakoon kokonaan hänen

omalle tililleen. Minä en ole koskaan vakavasti tarkoittanut.

Rouva Fagerholm huokasi pitkään. Niinkö se olikin. Hän oli päinvastoin

pitkin syyslukukautta ollut panevinaan merkille... mutta Jannen

puolelta saattoi asia hyvinkin olla niin, kuin hän sanoi.

-- Seurustellaanhan sitä muutenkin tässä maailmassa, jatkoi Juho

hetkisen kuluttua ja nyt oli hänen äänensä jo varmempi.

Rouva Fagerholm nousi ja meni hakemaan mikstuuraa. Hän antoi Juholle

aimo ryypyn. Se tuntui tekevän hyvää. Vilunväreet lakkasivat

vähitellen. Rouva Fagerholm poistui luvaten lähettää aamiaisen

kamariin. Juho jäi yksin.

Mitä hän oli tehnyt? Oliko hän kieltänyt rakkautensa?

Se oli totta. Hän oli tavallaan tehnyt synnin Pyhää Henkeä vastaan

kieltämällä sen, mikä oli tosinta, pyhintä hänen elämässään.

Se oli kurjaa!

Uusi tuska sai hänet saaliikseen. Mustasukkaisuuden ja rakkauden

lisäksi hyökkäsi tämä kolmas hänen kimppuunsa: -- tunne, että hän oli

kieltänyt totuuden. Sen hän oli aina leimannut suurimmaksi synniksi.

Hänen omatuntonsa oli kehittynyt ihan sairaalloisen herkäksi tässä

suhteessa. Hänen oli joskus täytynyt mennä toveriensa luo pyytämään

anteeksi pahoja ajatuksiaankin. Niin herkkä hän oli. Se oli kai monessa

polvessa perittyä uskonnollisuutta, joka Perä-Pohjolassa välistä

pukeutui hyvinkin omituisiin muotoihin. Hän oli toisinaan taistellut

sitä vastaan yrittäen vapautua siitä. Välistä se oli onnistunut, --

mutta usein hän sai viettää pitkän iltahetken sydämensä ristiriitoja

selvitellessään. Kieltämättä hän oli jonkun verran hermostunut, --

mutta sehän ei asiaa auttanut -- pikemmin päinvastoin.

Nyt tuntui siltä, kuin olisi hän kypsynyt tuomiolle. Kieltää paras

osa itseään -- sehän oli kuolemansynti. Rakkaus Johanna Langiin oli

herättänyt hänen sydämessään eloon kaiken sen hienon, sen herkästi

soivan, joka oli perintöä isältä. Heidän, Kostioiden, sydän oli pieniä

kelloja täynnä -- pieniä kuin vanamon kukat, -- mutta jokaisesta niistä

lähti erinkaltainen, hillitty sävel, jonka vain hiljaa kuunnelIen

erotti. Juho Kostia oli kuunnellut näitä säveliä lapsuudestaan

asti, -- siitä saakka kuin muisti. Mitä erilaatuisimmat pikku

tapahtumat saivat nuo kellot heläjämään: -- ensimmäisen juhannuskukan

ilmestyminen kotivainion reunaan, ensimmäisen peipposen viserrys

metsässä, jänkälinnun surunvoittoinen piipitys kesäyön hiljaisuudessa

ja kellastuneen syyslehden putoaminen mättään koloon. Erilaisia

säveliä, erilaisia tunnelmia -- vienoja, herkkiä kuin tuulen henkäys,

jotka toisinaan yhtyivät sanoin selittämättömäksi, riuduttavaksi

kaipaukseksi, mikä toi mieleen laskevan auringon viimeisen hohteen

sammaloituneen saunan kylkeen. Tuo vanha sauna muuttui silloin maailman

pienoiskuvaksi, joka puheli: 'Kaikki lahoo ja hajoaa kerran'. --

Sellaisina hetkinä oli vaikea ymmärtää, että saunan ympärillä oli

päivällä juostu, oltu piilosilla, hiivitty sisälle saunaan, joka

risahteli ja tuoksui kuivilta koivunlehviltä, -- pilkistetty ulos

pukuhuoneen rikkinäisestä ikkunasta. Laskevan auringon valossa oli

pukuhuoneen rikkinäinen ikkunakin näyttänyt vain ammottavalta aukolta,

josta Jumala kurkisti ihmisen sieluun havaiten sen köyhäksi ja tyhjäksi.

Tällainen sydän tarvitsi vain joko ulkoa- tai sisästäpäin tulevan

sysäyksen antaakseen kellojensa soida -- murheen sävelin, riemun

sävelin -- miten kulloinkin. Juho Kostia oli sen sysäyksen saanut

edellisellä lukukaudella: -- hän oli tavannut Johanna Langin. Rakkaus

oli leimahtanut ilmituleen. Se oli pannut kaikki nuo pienet kellot

heläjämään. Ne olivat soittaneet kukin eri säveltään -- toiset

surumielisesti, toiset voitonvarmasti -- yhtyen lopuksi ilon ja ikävän

sekaiseen yhteissointuun:

Oi, sydän, joka rakastat ja kuolla tahdo et!

Ja kuitenkin jo kuolemaa samassa kaipailet!

On onni suurin, korkehin, elää ja rakastaa.

Mut tuskan loppu lauhkehin on kuolo, kirkkomaa...

Siinä oli noiden pienten kellojen yhteissoitto, se heläjävä kilkutus,

joka sai sydämen joko onnesta paisumaan tahi hiljaisesti alistumaan

kohtaloonsa.

Hän, Juho Kostia, oli kokenut pyhän tulen voiman. Hän oli elänyt siitä

ja kärsinyt siitä, -- mutta se oli kuitenkin ollut hänen kallein

sisäinen aarteensa. Nyt hän oli kieltänyt sen.

Juho Kostia heitteleikse vuoteellaan. Hänen rintaansa pusertaa sanoin

selittämätön tuska. Hän loihtii sielunsa silmäin eteen Johanna

Langin kauniit kasvot. Hän tuijottaa niihin apua etsien -- kuin

roomalaiskatolilainen Neitsyt Maarian kuvaan.

"Anteeksi, Johanna! Olen kieltänyt rakkauteni, jonka sinä jalkoihisi

tallaat. Mutta se on sinun asiasi, se ei kuulu minulle. Olen kieltänyt

rakkauteni, joka riemuineen, kärsimyksineen on kuitenkin sydämeni

omaisuus, sen pyhä tavara. Anteeksi, Johanna!"

Hän on vaipunut jonkunlaiseen horrostilaan. Kuume takoo ohimoissa,

kuumat ja kylmät laineet soutavat suonissa, käsi pusertautuu nyrkkiin

auetakseen jälleen, ja etsii haparoiden jotakin, johon tarttuisi,--

mutta ei löydä muuta kuin sängyn reunan. Siihen se pusertautuu

tuskaisesti kiinni.

-- -- -- -- --

Illalla haettiin lääkäri. Hän totesi Juhon sairastuneen

keuhkokuumeeseen.

Lääkäri kertoi useammasta samanlaisesta tapauksesta, joita viime

viikolla oli sattunut pääkaupungissa. Hän oli nuori mies, vasta

aloittanut praktiikkansa. Hän nosteli hermostuneesti olkapäitään ja

levitteli avuttoman näköisenä käsiään.

Voi olla, voi olla. Ehkä hän on seissyt ulkona kylmässä tuulessa... Voi

olla. Mutta keuhkokuumetta se joka tapauksessa on.

Hän määräsi potilaan vietäväksi sairaalaan.

-- -- -- -- --

Kun Johanna Lang illalla tuli Fagerholmille, sai hän kuulla

tapauksesta. Hän kävi merkillisen vähäpuheiseksi ja lähti ennen pitkää

pois. Sen panivat tietysti kaikki merkille, Helge Hollanderkin.

Mutta sitä, ettei Johanna Lang huolinut Helgeä saattajakseen, eivät

tienneet muut kuin asianomainen itse. Helge istui alakuloisena

kamarissaan.

Sinä iltana hän ei kerjännyt Margareetalta "hyvää yötä", vaikka tämä

sitä odotti.

3.

Muutamassa "Kirurgin" yksityishuoneessa lepää Juho Kostia valkoiseksi

maalatussa rautasängyssä. Hän on hourinut monta päivää ja valvomisesta

väsyneelle hoitajattarelle on tuottanut suurta vaivaa hänen

vartioimisensa. Sillä Juho Kostia on ollut tavattoman vaikeasti

hoidettava potilas.

Onpa väsynyt sisar saanut kuulla katkelmia romanttisesta tarinasta,

joka toisinaan on ajanut punan hänen poskilleen. Hän on tosin tottunut

sellaiseen, mutta tässä "tapauksessa" on kertautunut muuan nimi

alinomaa: -- Johanna. Se oli lausuttu mitä erilaisimmin äänenvärein

ja vivahtein -- milloin hellästi, pehmeästi kuin lapsen kuiskaus,

milloin vaikeroiden, tuskasta väräjävin äänin, joka on saanut valvovan

sisaren silmät kostumaan. Oi, kuinka suuren rakkauden voi ihmissydän

sisältää! -- Hoitajatar on ajatellut vuoroin kateudella vuoroin vihalla

sitä tuntematonta, jolle nuo monet tuskaiset ja lempeät sanat olivat

lausutut. Kerran on tuntematon yrittänyt sairasta katsomaan, -- mutta

saatuaan kuulla tämän hourailevan -- punehtuvin poskin kiiruhtanut

pois. Häpesikö hän nuoren ylioppilaan rakkautta? Tätä kysymystä on

sairaanhoitajatar mietiskellyt.

Mutta onhan sisar sellaisessa ammatissa, jossa värisevin sydämin sai

katsella elämän kulkua kuin syrjästä -- itse koskaan pääsemättä mukaan.

Ja -- kukaties on hänelläkin oma "tarinansa", joka ehkä on ollut

välillisenä syynä hänen nykyisen toimensa valintaan.

Nyt on sairas rauhallisempi. Hän on jättänyt taakseen ne

ruskeahiekkaiset, aurinkoiset puistokäytävät ja pitkät laiturinpäät,

joilla hän on kuumehoureissaan liikkunut. Heitä on ollut kaksi,

tyttö ja poika -- ja toisinaan he ovat kieppuneet laiturin päässä

kuin kaksi kärpästä päreen nokassa. Käsittämätön voima on nostanut

heidät korkeuteen, taivaan pilvien reunustamalle partaalle, jolta

Jumala on isällisesti ojentanut heille kätensä -- kuin auttaakseen

heidät onnellisesti maihin. He ovat astuneet pilvien keskitse -- kuin

merihädästä pelastuneet rantamaininkien pärskeestä -- enkelijoukkojen

laulaessa: "Norra hamnen! Norra hamnen!" Juhon sydän on paisunut

riemusta kuullessaan, että taivaassakin puhuttiin samaa helskyvää

kieltä, joka kumpusi hänen rakkaan Johannansa huulilta kuin kirkas

hopeavirta. -- He olivat astelleet taivaan kukoistavia käytäviä käsi

kädessä, -- kunnes äkkiä olivat pysähtyneet taulun eteen, johon oli

kirjoitettu: "Paperien heitteleminen teille kielletty!" Seuraavassa

hetkessä oli seutu muuttunut ja he olivat käyskelleet Korkeasaaressa

Johannan liverrellessä: "Vi ska' si på renen!" Ja kas: -- siinä oli

seisonut heidän edessään surkean näköinen otus, joka juuri vaihtoi

karvaa. Johanna oli lausunut: "Usch, va' den ä' ful!" Hänen sitä

sanoessaan oli Juhon selkää karsinut kylmä viima. Seuraavassa hetkessä

hän oli ollut yksin -- kaukana kotoisilla mailla -- poron viilettäessä

lumista lakeutta pitkin ja hänen läimäytellessään sitä hihnalla

kupeille. Jokainen hihnan läimäisy oli merkinnyt: Miksi hylkäsit

minut? Katso, näin hurjapäiseksi minä olen muuttunut. Minä pieksän

porosta hengen! -- Kunnes seuraavassa silmänräpäyksessä revontulet

olivat leimahtaneet palamaan hulmuten monivärisinä kuin mustalaisen

huivi tuulessa. Ja ääni oli puhunut korkeudesta: "Kirjoituspöytämatto!

Ota vastaan taivainen lahja!" Revontulet olivat pudonneet alas ja hän

oli istunut kamarissaan kotitalossa katsellen polvillaan lepäävää

kirjoituspöytämattoa, jonka hopeiset kirjaukset himmeässä kynttilän

valossa olivat sädehtineet kuin tähdet.

Tällaisia kuumekuvia oli hänen polttavassa päässään risteillyt

lukemattomia. Mutta kaikilla niillä oli ollut sama kahtalainen

ominaisuus: -- ne joko tuottivat ääretöntä iloa tahi tukahduttavinta

tuskaa. Toisinaan, selvempinä hetkinään hän oli tuntenut hennon käden

pitelevän omaansa. Silloin hän oli kuiskaten puhellut: "Johanna, näin

me kuljemme yhdessä läpi elämän tuskan ja riemun!" Mutta Juho ei ollut

tiennyt, ettei hento käsi kuulunut Johannalle, vaan hänen vuoteensa

vieressä valvovalle sairaanhoitajattarelle.

Lääkäri oli sanonut:

"Hänellä on harvinaisen vahva sydän ja se pelastaa hänet."

Ja lääkäri on oikeassa. Sillä muutamana aamuna tammikuun lopulla on

kuume poissa ja Juho avaa silmänsä täysin tajuisena.

Hän näkee valoisan huoneen, valkeaksi kalkitut seinät, siistin pöydän

ikkunan edessä, jolla komeilee tuoksuva hyasintti.

Sen on edellisenä päivänä lähettänyt Johanna Lang, joka tähän saakka ei

ollut uskaltanut käydä häntä katsomassa kuultuaan hänen hourailevan.

-- Missä minä olen?

Juho katselee kummastuneena valkopukuista sairaanhoitajatarta, joka

istuu pöydän ääressä -- kädessä pieni, valkoinen nimikortti. Siihen on

kirjoitettu: 'Sydämellinen tervehdys! Toivoen pikaista paranemista.

Ristilukki.'

Lääkäri oli kieltänyt hoitajatarta ilmaisemasta sairaalle kukan

alkuperää samoinkuin näyttämästä nimikorttia.

Hoitajatar pistää kortin taskuunsa ja kääntyy potilaan puoleen.

-- Te olette sairaalassa ja nyt te paranette pian.

Juhon katse ilmaisee hämmästystä.

-- Sairaalassa? Kuinka olen tänne joutunut?

-- Te olitte kuolemansairas ja lääkäri määräsi teidät tänne.

Nyt rupeaa Juhon tajunnassa selkenemään. Hän muistaa tulopäivänsä ja

sitä seuranneen surkean illan. Hän muistaa sairastumisensa ja rouva

Fagerholmin mikstuuran. Onko hän todellakin ollut niin sairas, että on

joutunut tänne?

-- Olenko minä kauankin maannut täällä?

-- Kokonaisen viikon.

Kokonaisen viikon! Se oli käsittämätöntä.

-- Ja tajutonna koko ajan?

-- Niin... mutta teidän pitää nyt levätä. Lääkäri on kieltänyt teitä

puhumasta. Te olette hyvin heikko vielä.

Kyllähän Juho sen itsekin tunsi. Hän katsahti käsiinsä. Ne olivat

laihat ja kalpeat ja vatsa tuntui hävinneen olemattomiin.

Mutta yhtä seikkaa hän halusi vielä tiedustella. Hän epäröi,

uskaltaisiko kysyä sitä.

-- Olenko minä... puhunut paljon?

Hoitajatar pudisti päätään. Juho ei päässyt selvyyteen, mitä hän

tarkoitti.

-- Minä meinaan... hourannut.

-- Ette yhtään! Te olette maannut tajutonna koko ajan.

Sen Juho saattoikin uskoa. Hänen ruumiinsa oli puutunut kauttaaltaan.

Häntä ei kai oltu saatettu liikuttaa ollenkaan.

Hän mieli vielä kysyä jotakin, mutta aivankuin arvaten potilaan

ajatukset nousi hoitajatar ylös, astui hänen luokseen, otti kädestä ja

sanoi vakavasti, mutta lempeästi:

-- Nyt, herra Kostia, teidän pitää totella. Te ette saa puhua. Muuten

lääkäri kiukustuu.

Juho nyökäytti päätään. Hyvä oli. Hän saisi kuitenkin ajatella.

Hoitajatar poistui jättäen hänet yksikseen.

Juho kiinnitti huomionsa pöydällä olevaan kukkaan. Hyasintti! Hän veti

keuhkoihinsa kukan suloista tuoksua. Johanna Lang rakasti erikoisesti

hyasintteja.

Hän muisti viimeisen syntymäpäivänsä. Se oli ollut lokakuun alussa. Hän

oli saanut Johanna Langilta kauniin, punaisen ruusun.

'Janne, olisin tuonut sinulle hyasintin, mutta niitä ei saa nyt.'

Se oli tapahtunut heidän tutustumisensa alussa. Hän oli jo silloin

ollut selvillä tunteestaan. Punainen ruusu kirjoituspöydällä oli

heloittanut kuin paratiisin kukka. Hän oli lukenut hepreaa sen

tuoksun ympäröimänä ja raamatun kertomus Saaronin ruususta oli

kirkastunut hänelle. Siihen liittyi välttämättömästi tyttö, kukkea,

uljasvartaloinen impi, joka koristi ruusuilla sodasta palaavan sulhonsa

majan. Hän oli lukiessaan toisella kädellä hivutellut ruusun runkoa ja

hänestä oli tuntunut suloiselta, kun piikkien terävät kärjet pistivät

sormenpäätä.

Silloin hän ei ollut ajatellut muuta kuin että hän rakasti ja oli

rakastettu -- sekä että hänellä edessään oli heprealainen teksti,

joka piti osata kertauksessa. Sen jälkeen hän tapaisi Johanna Langin.

Todennäköisesti tämä tulisi häntä jo yliopiston kulmassa vastaan.

Niinkuin oli tullutkin...

Mutta nyt -- nyt oli tammikuun loppupuoli. Ensimmäiset hyasintit

ilmestyivät kukkakauppojen ikkunoihin -- hyasintit, Johanna Langin

lempikukat. Ja Helge tietysti veisi hänelle ensimmäisen...

Syvä alakuloisuus valtasi hänet. Johanna ei nähtävästi ollut käynyt

häntä katsomassa.

Hänen piti päästä varmuuteen. Hän painoi soittokellon nappia.

-- Onko minua kukaan käynyt katsomassa?

Ovelle ilmestynyt hoitajatar katseli häntä tarkkaavasta Sanoisiko

hän totuuden vai eikö? Lääkäri oli maininnut jotakin 'onnettomasta

rakkaudesta' ja arvellut, että olisi onni poikaraukan päästä irti

niistä ajatuksista. Mielen rauha ja tyyneys olisi hänelle nyt kaikkein

paras.

-- On... eräs herra ja rouvashenkilö.

-- Eikö muita?

-- Heillä taisi olla muassaan muuan nuori neiti.

Juho veti syvään henkeä. Hänen poskensa punehtuivat ja silmät

rupesivat oudosti hehkumaan.

-- Neiti? Mikä hänen nimensä oli?

-- En muista... Fagerlund tahi jotakin sinnepäin. Margareeta.

Hehku sammui Juho Kostian katseesta ja alakuloisena hän silitteli

peitteensä reunaa. Hän huokasi syvään.

-- Herra Kostia ei tottele minua. Minä olen kieltänyt teitä puhumasta.

-- Kyllä minä tottelen, lausui Juho nöyrästi ja hänen äänensä värähti

avuttomasti.

Sairaanhoitajattaren kävi häntä sääli. Mutta mikäs auttoi. Poloinen

poikariepu! Hänet piti saada terveeksi. Hänen parantumisensa

nykyinenkin aste oli jo pikkuinen ihme. Sellainen ankara keuhkokuume,

josta toipumiseen tarvittiin kaikki sielun ja ruumiin voimat. Pitikö

hänen nyt totuus ilmaisemalla kiihoittaa potilasta ja siten estää häntä

lepäämästä. Se tummatukkainen neiti, joka kerran oli käynyt sairasta

kysymässä ja sitten -- kuultuaan tämän hourailevan -- poistunut

punaisena kuin piooni, ei ansainnut yhtään myötätuntoa. Oli parasta,

että sairasta autettiin irtaantumaan hänestä, maksoi mitä maksoi. Sen

verran oli hoitajatar Juhon katkonaisista lauseista päässyt selvyyteen,

että tämä kanta oli kaikkein paras.

-- Herra Kostia ei saa soittaa minua muulloin kuin silloin, kun jotakin

todella tarvitsette.

Hoitajatar meni.

'Jotakin todella tarvitsette'. Tällä hetkellä olisi Juho Kostia

'todella' tarvinnut vain yhtä: -- Johanna Langin rakkautta. Se

hänet olisi parantanut. Se hänet olisi jälleen auttanut saamaan

elämästä kiinni. Mutta nyt, kun tämä ainoa häneltä kiellettiin, oli

samantekevää, miten hänen kävi.

Miksi ei Jumala ollut korjannut häntä pois, kun hän jo oli seissyt niin

lähellä iäisyyden portteja? Mitä järkeä siinä oli, että hänen annettiin

'parata', 'toipua' -- jatkamaan toivotonta, harmaata elämää? Tarvitsiko

häntä kukaan? Kirkko, seurakunta? -- Mitä teki kirkko papilla, jonka

lohdutuksen malja oli viimeistä pisaraa myöten tyhjä? Eikö ollut

kohtalon ivaa, että hänen kaltaisensa piti ojentaa malja janoisen

huulille ja sanoa: 'Juo!'

-- Ei, kuolla pois, se olisi kaikkein parasta, kuolla täällä

sairaalassa, jossa oli totuttu kuolemaa näkemään. Siinä olisi ollut

järkeä. Kuoleman talo oli kuolevia varten.

Ja -- kuka häntä sitten olisi surrut? Niin... isä ja äiti. Mutta heillä

oli uskonsa ja he olisivat sen kyllä kestäneet. Johanna olisi itkenyt

kaksi ja puoli kyyneltä ja hakenut lohdutusta Helge Hollanderin sylistä.

Elämä oli järjetöntä alusta loppuun asti. Se teki ihmiselle saman

tempun kuin Jäämeren kalastaja tainarille: tämä viilsi kalan vatsan

auki, riisti maksan, heitti kalan mereen ja pilkkasi: 'Ui matkoihisi!'

Sillä eroituksella vain, että elämä riisti sydämen.

Elämä oli tyly ja kova. Taivaallinen tuomari tuntui sangen vähän

piittaavan maan lasten kohtalosta.

Taivaassa hänellä pikemminkin olisi ollut jotakin tehtävää: -- hän

olisi rukoillut esirukouksia Johanna Langin puolesta tämän kauniiden

silmien tähden. Sellaiset sopi kyllä pelastaa... Jumalankin, sillä

ne olisivat kyllä kaunistuksena... taivaassakin. Nyt hän ei voinut

rukoilla hänen eikä itsensä puolesta.

Mutta oliko hän niin varma taivaaseen pääsystä?

Eikö ollut mahdollisempaa, että hän olisi joutunut sinne toiselle

puolelle? Sellainen viulunsoittaja ja tyttöjen narri! Ehkä paholainen

olisi pannut hänen lausumaan Robert Burnsin runoa 'Hannalle'

-- päivästä päivään, vuodesta vuoteen. Siinä olisi ollut hänen

iankaikkinen kadotuksensa.

Hänhän oli viime aikoina melkein tyyten jäänyt kirkosta pois. Soitteli

kaiket sunnuntait ja rustasi lemmenlauluja; ajatteli sakramenttiopin

luennoillakin vain Johannaa, kuvitellen alttarivaatteisiin hänen

päätään pienet enkelin siivet niskassa ja käsi poskella. Sellainen

teoloogi... oikea publikaani!

Juho Kostiasta tuntui tällä hetkellä, ettei hän nurkuisi, joutuipa hän

kumpaan paikkaan hyvänsä. Hänelle, joka ei voinut uskoa iankaikkiseen

kadotukseen ja joka sen vuoksi tuskin pääsisi taivaaseen, olisi ollut

suurin onni päästä osalliseksi 'jumalattomien hävityksestä'. Se olisi

ollut parasta hänelle, jonka sydämen rakkaus oli jo tuhkaksi polttanut.

Kuume tuntui palaavan. Eipä hän tainnut tästä nousta.

Nyt tuli lääkäri. Hän oli vanha mies, hiukan kumarainen, hiukset ihan

lumivalkeat ja posket kuopallaan. Mutta silmät tekivät miellyttävän

vaikutuksen; niistä loisti sydämellinen hyvyys.

-- No, nuori mies, kas nyt on vaikeus voitettu! Nyt ruvetaan

paranemaan, vai kuinka?

Hän koetti valtasuonta ja hänen kasvoillaan häivähti huolestunut ilme.

-- Kuumetta hiukan, mutta (hän katsahti hymyillen Juhoa silmiin) sen me

ajamme pois. Eikö niin?

-- Eipä minusta taida olla mihinkään enää.

Lääkäri nauroi.

-- Kuulkaapa, nuori mies, tuollaiset sanat ovat luvattomia teidän

iällänne. Ne ovat luvattomia vielä minunkin iälläni ja minulla on

sentään jo valkea pää. Hänen olemuksestaan huokui tyynnyttävää

varmuutta, joka teki tavattoman hyvää. Oliko hän mahtanut elämässä

kärsiä?

Aivan kuin arvaten potilaan ajatukset virkkoi lääkäri katsoen Juhoa

kiinteästi silmiin:

-- Minä olen menettänyt vaimon ja kaksi täysikasvuista poikaa. Minä

olen elämässä aivan yksin, mutta juuri senvuoksi ovat kaikki täällä

olevat minun lapsiani.

Hän painosti sanaa 'juuri'; Juho pani sen merkille.

Hän määräsi lääkkeitä, keskusteli puoliääneen hoitajattaren kanssa,

vilkaisi kuin sivumennen pöydällä kukkivaan hyasinttiin ja kääntyen

Juhon puoleen virkkoi hymyillen:

-- Tuo kukan tuoksu ei ole teille terveellinen. Minä en ymmärrä, kuinka

hoitajatar -- (hän katsahti ankarasti hoitajattareen).-- Me viemme sen

pois!

Ja ottaen hyasintin käteensä hän poistui huoneesta kuin mies, joka

suorittaa sankariteon.

Hoitajatar toi lääkettä. Juho nautti sen vastustelematta. Lääkärin

käynti oli tehnyt häneen rauhoittavan vaikutuksen.

-- Kuka lääkäri se oli?

-- Tohtori Selán.

Aivan oikein. Kumma, kun hän ei ollut häntä ennemmin tuntenut. Hänhän

oli tavallaan kuuluisuus. Juho oli kuullut hänen joulunviettotavastaan.

Tohtori tilasi vaivaistalosta muutamia vanhuksia joka jouluaatto

kotiinsa. Niiden kanssa hän sitten vietti iltaa, soitti ja lauloi.

Ja lopuksi he kaikki istuivat illallispöytään syömään lipeäkalaa ja

riisipuuroa. Kello 10 tulivat vaivaistalon hevoset hoidokkaita hakemaan

ja tohtori jäi yksin.

Juho oli kerran -- käydessään erään pääkaupungin papin kanssa

vaivaistalolla puhumassa -- kuullut pastorin kysäisevän muutamalta

harmaapäiseltä vanhukselta:

--. No, toivooko se Vinkvist ensi joulunakin pääsevänsä tohtori Selánin

kesteihin?

Johon vanhus oli kirkkain silmin vastannut:

-- Kyll' mar mä vieläkin polttaisin yhren sellaasen sikarin ko viime

joulunakin. Mä luulen, ettei taivaassakaan ol' parempii.

Juho oli tiedustellut pastorilta, mitä miehiä tohtori Selán oli,

ja saanut hiukan yliolkaisen vastauksen: hän oli jonkunlainen

tolstoilainen, mutta perin hyvä ja rehti mies siitä huolimatta.

Hän jäi miettimään. Merkillistä, että tohtori Selán jaksoi niin

toimellisesti hoitaa virkansa, ruokkia auliisti köyhiä ja kovaosaisia,

vaikka olikin elämässään kärsinyt raskaita tappioita. Hänelle oli

selvinnyt elämän tarkoitus: -- se ei ollut elämistä itseä, vaan

muita varten. Siitä kai johtui hänen rauhallinen, tyyni katseensa ja

ystävälliset sanansa...

... Kuinka toisella tavalla tohtori Selán suhtautui elämään kuin hän.

Hänhän oli ollut surussaankin itsekäs, -- hautonut omia mielialojaan ja

katkeroituneena halunnut kuolla. Olihan maailma onnettomia täynnä ja

kutkapa niitä osasivat paremmin hoitaa kuin juuri ne, jotka itse olivat

onnettomia.

Näin ollen -- saattoi vastoinkäymisestä, surusta, muodostua elämän

parhaita liikkeellepanevia voimia, -- kunhan ihminen vain osasi

sijoittaa surut oikealle paikalleen: -- sydämen rauhalliseen,

hiljaiseen soppeen. Siellä ne vähitellen kirkastuisivat -- muodostuen

aarteiksi, jalokiviksi, jotka tekivät ihmisen rikkaaksi...

Hänelläkin oli kutsumus, papin jalo, pyhä toimiala. Siinä työssä hänen

tuli lohduttaa murheellisia.

Kuka osasi paremmin lohduttaa kuin se, joka itse tiesi, mitä

lohduttomuus oli. Kuka osasi paremmin ruokkia nälkäistä kuin se, joka

itse oli nälkää nähnyt.

Juho Kostia painoi silmänsä umpeen. Hän näki kauniin näyn: -- hän oli

kulkemassa yli kukkivan kedon kirkkoa kohti, joka seisoi kummulla

jonkun matkan päässä pappilasta. Kellot soivat papille. Hänellä oli

kädessä evankeliumikirja ja päivän tekstin muodostivat Vapahtajan

sanat: 'Minä annan teille levon.'

Hän oli pappi ja matkalla jumalanpalvelukseen. Hänen virkansa oli

lohdutus.

Rauha hiipi hänen poveensa ja hän nukahti.

4.

Juho Kostia istuu Nikolainkirkossa. Hän on ruvennut käymään

jumalanpalveluksissa, varsinkin iltajumalanpalveluksissa. Tuo viiden

ja kuuden välinen aika oli tavallisesti se, jolloin Johanna Lang tuli

Fagerholmille käymään. Juho Kostia pakeni siksi ajaksi pois, temppelin

hiljaiseen rauhaan.

Hän oli ruvennut vakavasti valmistautumaan pyhään tehtäväänsä.

Jokainen, joka oli aikaisemmin hänet tuntenut, ihmetteli hänessä

tapahtunutta suurta muutosta. Hän ei nauranut juuri koskaan enää. Hän

kulki totisena kuin lihansa kiduttaja haastellen harvakseen kuin vanha

maalaispappi. 'Löytyisiköhän Tuomas Kempiläisen kirjaa "Kristuksen

seuraamisesta"... latinaksi? -- "De imitatione Christi"?' Hän piti

paussin kahden viimeisen sanan välillä ja 'Christi' lausuttiin

juhlallisesti kuin alttarilta.

Häneen suhtauduttiin erikoisella kunnioituksella. Tuo vakava, kalpea

teoloogi, jolla oli kaulaan saakka napitettu musta liivi, teki

arvokkaan vaikutuksen. Kirjakauppa-apulainen juoksi portaissa kuin

orava tuoden pyydetyn kirjan. 'Se on hiukan kallis... Saksan markan

kirjakauppakurssi... nähkääs.' Juho kaivoi totisena lompakostaan

setelin, sai kirjan ja lähti.

Nyt hän istui iltaisin kamarissaan niinkuin munkki kammiossaan,

tutkien Tuomas Kempiläistä. Latina oli kouluaikana ollut hänen

vahvoja puoliaan. Siksipä oli erikoinen nautinto tutkia Kempiläistä

alkukielellä. Häntä huvitti kirjoittajan paikka paikoin käyttämä

munkkilatina. Siinä oli jotakin erikoisuutta -- niinkuin hänen

kotimaakuntansa Lapin murteessa.

Fagerholmilla suhtauduttiin häneen arasti. Kaikki olivat kuin

varpaillaan hänen edessään. Häntä kiusasi toisinaan rouva Fagerholmin

tutkiva katse. Vahtimestarikin oli muuttunut hiljaiseksi. Oli kuin

olisi koko pöytäseuraa painanut tuon heikolta näyttävän teoloogin

läsnäolo. Se laskettiin tosin sairauden syyksi, -- mutta siitä

huolimatta se teki painostavan vaikutuksen. Juho ei enää koskaan jäänyt

juttelemaan kahvipöytään: -- hän pelkäsi Johanna Langin ilmestymistä.

Usein hän kuunteli ovikellon soittoa hermostuneena, levottomana;

silloin vaihtelivat värit hänen kasvoillaan. Hän oli kyllä oppinut

eroittamaan Johannan soiton kaikista muista. Siinä oli alkuaikoina

ollut jotakin voitonvarmaa, kuin riemuitsevaa. Nyt oli siihenkin

ilmaantunut jotakin arkaa, anteeksipyytävää. Margareetakin sen huomasi.

'Se on Johanna. Kaikki ovat niin muuttuneet. Hänkin painaa ovikellon

nappia kuin kerjäläinen...'

Urkujen pauhu täytti kirkon holvit. Juho antautui sävelten vietäväksi;

hän ei veisannut mukana, hän kuunteli.

Sävel toi mieleen kuvan pitkästä kulkueesta, joka vaelsi maasta

taivaaseen. Se oli palmukulkue, jonka etunenässä ratsasti Vapahtaja.

_Dominica palmarum_ -- palmusunnuntai. Se oli kaunis sunnuntain nimi

ja se sopi tähän kevätaikaan, jolloin maa virkosi talven vallan alta.

Siinä nimessä kajahteli kellojen soittoa. Se toi mieleen iloisia

kasvoja, ystävällisiä tervehdyksiä -- ja ennen kaikkia purojen ja

pellon ojien solinaa. _Dominica palmarum_ oli sunnuntailapsi kaikkien

muiden pyhäpäivien joukossa.

Pappi oli noussut saarnatuoliin. Hän ryhtyi lukemaan päivän

epistolatekstiä. Se oli kirje Laodikean seurakunnalle ja siinä

sanottiin muun muassa: 'Minä tiedän sinun tekosi, et ole kylmä etkä

palava; oi, jospa olisit kylmä tai kuuma!'

Juhon ajatukset saivat vauhtia, -- mutta -- ne eivät pysähtyneet

Laodikeaan, ne kulkivat toista suuntaa: -- ne lähtivät Vantaankoskelle

ja Vanhaankaupunkiin.

Fagerholmilaiset olivat päivällä tehneet "palmunhakuretken". He olivat

menneet Vantaankoskelle. Häntäkin oli pyydetty mukaan, mutta hän ei

ollut lähtenyt; hän oli arvannut, että Johanna Lang liittyisi seuraan.

Helgen puheista se oli käynyt ilmi. Hän oli siis jäänyt kotiin pikku

poikien kanssa.

Päivälliseksi he olivat palanneet punaposkisina ja reippaina. Rouva

Fagerholm oli pujahtanut hänen kamariinsa ja ojentanut kimpun lampaan

käpälällä olevia pajunoksia.

"Nämä käskettiin antaa Jannelle."

Kuka? Kuka oli käskenyt?

"No, Johanna Lang tietysti!"

Täti Fagerholm oli säteillyt sitä sanoessaan ja kuiskannut korvaan:

"Ei ole vielä kaikki toivo mennyt."

'Oi, jospa olisit kylmä tai kuuma!' Juho Kostia ymmärsi erinomaisesti

laodikealaisten sieluntilan: -- ne olivat Johanna Langeja kaikki.

Kuinka tavattomasti häntä oli piinannut Johannan mielialojen

vaihtelu. Hän rakasti, ilmeisesti rakasti -- ja toisin vuoroin ei

rakastanut. Rakkauden esineet vain vaihtelivat: -- hän ja Helge

Hollander vuoronperään. Paljon huokeampi olisi ollut sydämen tuskaa

kantaa, jos Johanna olisi ollut aivan kylmä häntä kohtaan; silloin

häntä olisi voinut ajatella kaukaisena, saavuttamattomana olentona.

Sydämen tuska olisi vähitellen lientynyt suloiseksi kaipaukseksi,

joka oikeastaan olisi ollut hiljaista iloa. -- Mutta tämä alituinen

piinapenkissä istuminen, -- se väsytti, se kulutti; se teki elämän ihan

sietämättömäksi...

Eikö Johanna Lang ollut hänen sairaalasta tulonsa jälkeen koettanut

päästä yhteyteen hänen kanssaan. Oli, oli monta kertaa. Juho muisti

useita eri tilaisuuksia. Kuka oli odottanut häntä yliopiston kulmassa

heti ensimmäisen luennon jälkeen, jolle hän tervehdyttyään oli mennyt?

Johanna Lang. Kuka oli kirjoittanut pari, kolme kertaa ja pyytänyt

tulemaan luokseen? Johanna Lang. Aina ja yhä uudelleen Johanna Lang.

'Oi, jospa olisit kylmä tai kuuma!' Kuka oli kerran kiinnittänyt kukan

hänen rintaansa ja sanonut: 'Vi ska' dekorera Janne'? Johanna Lang. Ja

kuka oli tänään kiinnittänyt pajunoksan Helge Hollanderin rintaan ja

sanonut luultavasti samalla tavalla: 'Vi ska' dekorera Helge'? Johanna

Lang.

Ja siitä huolimatta hän, Juho, oli saanut kimpun "palmuja" terveisiksi!

'Oi, jospa olisit kylmä tai kuuma!'

Juho pyyhkäisi polttavaa otsaansa. Aina vain Johanna Lang! Joka

paikassa hän valtasi ajatukset -- yksin kirkossakin. Kaikki epistola-

ja evankeliumitekstit käsittelivät häntä: ainakaan ei hän voinut niitä

toisin tulkita. Tämäkin 'oi, jospa olisit kylmä tai kuuma' soveltui

Johanna Langiin...

Juho tarkasteli kirkon seiniä. Ne olivat hyvinkin puolitoista metriä

vahvat. Ne estivät kaupungin humun tänne kuulumasta. Mutta -- ne eivät

voineet estää häntä tuomasta kaupunkia sydämessään tänne. Hän kuljetti

sen tänne muassaan kuin kalliin tavaran -- tämän Helsingin Vantaineen

ja Vanhoine kaupunkeineen...

'Te viette mukananne kalliin tavaran savisissa astioissa.' Eikö

pappi lausunut tuota sanaa saarnatuolista juuri nyt -- ja eikö se

tarkoittanut häntä?

Eikö hän koskaan pääsisi tästä kaupungista eroon? Vetäisikö se häntä

puoleensa vielä vuosien takaakin -- niinkuin kuutamokaupunki vaeltajaa

"Doppelgängerissä"? Olisiko hänen osansa aina Helsinkiin tullessaan

muistaa noita surumielisiä sanoja:

"In diesem Hause

wohnte mein Schatz"?

Hänen rinnastaan pusertautui syvä huokaus ja hän painoi päänsä penkkiin.

Kuvat vierivät hänen sielunsa silmien ohitse, kuvat toistansa

kauniimmat.

Johanna Langin kamari Katajanokalla oli taivaan esikartano.

Sen kalusto, sen seinäpaperit, ikkunaverhot -- kaikki olivat

yliluonnollista tavaraa. "Välskärin kertomukset" ja Runebergin "Hanna"

saivat arvonsa vasta sitten, kun kuuluivat Johanna Langin kirjojen

joukkoon...

'Minun sieluni ikävöi ja halajaa Herran esikartanoihin. Milloin pääsen

Herran kasvoja näkemään?'

Juho Kostian olisi tehnyt mieli ääneensä nauraa. Puhuiko papin suun

kautta Jumala vai perkele? Juuri sinä hetkenä, jolloin hän muistoissaan

vaelteli Johanna Langin kamarissa, sinetöi pappi raamatunlauseella

hänen ajatustensa sisällön. Se oli kuin "amen" saarnan jälkeen.

Niin... niin... Katsokoon Herra taivaastaan armollisesti kurjan

teoloogin puoleen, joka on painanut päänsä kirkonpenkkiin eräässä

suuressa kaupungissa. Hän on tullut tänne Herran esikartanoita

etsimään, mutta kiusaaja johdattaa hänet Johanna Langin kamariin

Katajanokalla.

Kuumat kyyneleet täyttävät Juho Kostian silmät. Joku lähelläistujista

vilkaisee säälien nuorta miestä, joka itkee pää penkkiin painuneena.

'Synnin tie, synnin tie!' ajattelee säälivä sivustakatsoja. Ei, taivaan

tie, taivaan tie! -- mutta rakennettu niin kummallisesti, että se

kulkee -- Johanna Langin kamarin kautta...

'Erhetykset kuka ymmärtää?' Niin... siinä oli saarnaaja kerrankin

oikeassa! Erhetykset kuka ymmärtää --?

Hänen, Juho Kostian, täytyi itkeä kadonnutta onneaan. Ei hän syntejään

itkenyt. Synti --?... se käsite oli hänelle tällä hetkellä tuiki

vieras. Mitä oli synti? Mahdollisesti varkaus, huorinteko ja murha.

-- Mutta oliko rakkaus syntiä? Ei, ei, -- se oli vain tuskaa,

polttavaa, pistävää tuskaa...

Ja tämä tuska, joka on kuin ruumiillistunut olento, kuin nainen

kärsimyksen uurteet kasvoillaan, kuljettaa kirkon penkkiin kumartunutta

ylioppilasta ja sanoo: 'Katso, siinä on Johanna Langin koulu!'

Niin... siinä oli Johannan koulu, "Backlådan", -- niinkuin sitä

leikillä kutsuttiin. Vanha, hiukan ränsistynyt puutalo, mutta

täynnä tyttölapsia, suuria ja pieniä. Toiset olivat jo kehitysikään

puhjenneet, toiset leikkivät vielä lastenkamarissa. Mutta suloisia

olentoja kaikki tyyni, -- sillä heidän joukossaan oli yksi, joka teki

heistä kaikista enkeleitä: Johanna Lang.

Eikö Juho Kostia muistaisi aamuja, jolloin hän riensi ystäväänsä

vastaan saattaakseen tätä kouluun? Voiko häntä estää sitä ajattelemasta

urkujensoitto, joka nyt taas vyöryy kirkon holveissa? Pappi on sanonut

amenensa ja laskeutunut saarnatuolista alas. Hyvä -- hän ei siis enää

ollut Juho Kostiaa kiusaamassa. Tämä urkujensoitto teki sydämelle

hyvää. Se säesti ymmärtämyksellä hänen kulkuaan Johanna Langin rinnalla

Katajanokalta "Pakkilaatikon" portille.

... Ensin oli Johanna tullut yksin ja hän oli saanut seurata ihan

koulun portille saakka. Johanna oli jutellut johtajattaresta: se

oli ilkeä ihminen. Ja kun Johanna Lang sen sanoi, se piti uskoa.

Hän nimitti häntä 'priorittareksi'. Niin vartioitsi tyttöjään kuin

mustasukkainen nainen miehensä askeleita. Kutsui luokseen, jos kuuli

jonkun "seurustelevan". -- Hän oli nauranut ja lyönyt leikiksi: häneen

nähden ei Johannan tarvinnut peljätä. Tuskinpa johtajatar sentään

teoloogeja vihasi; ehkä hän tarkoitti polyteikkareita, jotka olivat

hiukan huonossa huudossa. 'Oh, vai polyteikkareita!' 'Niiden joukossa

on monta fiksua poikaa!' 'Sekin Palmroos, jonka Helge kerran toi

Fagerholmille, ja joka minulta otti sen tuumanpituisen tulitikunpätkän

hampaiden välistä... sekin oli fiksu poika!' Niinpä niin... mutta ei

johtajattaren mielestä. 'Sinä et ymmärrä! Johtajatar on kieltänyt

_kaiken_ seurustelun!' 'Ja minä olen vapaa oppilas.' Hohhoh, vai sillä

lailla! Vai uhkasi vapaapaikan menettämisellä! Se vanha humalasalko!

No, ei hätää... uhatkoon vain...; muutaman ylioppilaan isä oli varakas.

Voisihan tämä ylioppilas kirjoittaa isälleen... valehdella, että kaikki

oli kallistunut kaksinkertaisesti. Johannan vuoksi hän saattaisi senkin

synnin tehdä. Sitten käytäisiin koulua omilla varoilla... yhteisillä,

eikä priorittarella olisi mitään sanomista. Johanna olisi tietysti --

perinyt! Hahhaa!

Tyttö oli muikistanut suutaan. 'Pohatta!' Vai niin yksinkertaisesti

asiat järjestyivät!

Niinpä niin... Vanhassa Kostiassa oli rahaa. Tukkimetsästäkin oli saatu

kaksisataatuhatta ja vielä oli kotipalsta koskematta. Ei kehuttu...

älköön käsitettäkö väärin... mutta -- jos ei muuta keinoa, niin --

Vanhan Kostian rahoilla. Eikö sallittaisi, että neidille ostettaisiin

uusi syyshattu? Erään muotikaupan ikkunassa oli erinomaisen sopiva.

Siinä oli tällaiset reunat...

Hän oli ruvennut kepillään piirtämään katuojan hiekkaan, kunnes kello

oli soinut ja Johanna hiukan nuhtelevasti huomauttanut:

"Näin minä myöhästyn taas sinun tähtesi!"

Oliko hän ennenkin myöhästynyt?

Oli monta kertaa -- silloinkin, kun ei ollut ketään saattajaa.

... Senkövuoksi vai minkätähden oli Johanna sitten ruvennut kulkemaan

muutaman koulutoverinsa kanssa, muutaman alaluokkalaisen pikkutytön,

joka katseli häntä kunnioittavasti kuin setää. Hän ei ollut aluksi

siitä sen enempää välittänyt, mutta viimein oli Johanna huomauttanut:

"Minun täytyy pyytää, ettet minua saattelisi." Hän oli ollut pöllö, kun

ei ollut tuota aikaisemmin huomannut. Tietysti! -- sen täytyi herättää

huomiota, kun koulutyttöä -- vaikkapa kahdeksantoista vuotiastakin --

saatteli nuori ylioppilas, jonka nenänpäästä jo näki, että tämä oli

rakastunut. Tietysti!...

Mutta minkä hän sille oli mahtanut. Hän oli kerta kaikkiaan sellainen

naivi raukka, jonka kohtalo oli saada nenälleen.

Se oli ollut ensimmäinen kerta, jolloin säröä oli ilmaantunut heidän

välilleen. Sinä päivänä hän oli ajatellut leivosta, jolta on kieli

leikattu poikki. Naivi, lapsellinen vertaus, mutta sillä kertaa eletty

katkera tosiasia.

Suhde ei ollut kuitenkaan siitä kärsinyt. Hän vain oli käynyt hiukan

varovaisemmaksi, -- kunnes Johanna taas oli ruvennut merkkejä antamaan.

Hän odotteli yliopiston kulmassa, piti vahtia kadulla, seisoskeli

varsinkin muutaman kravattimyymälän näyteikkunan edustalla. Siitä hän

oli hänet useimmin tavannut. Se oli vanha rakennus Aleksanterilla; hän

ei ollut aikaisemmin siihen huomiota kiinnittänyt. Mutta nyt hän rupesi

tutkimaan rakennusta tarkkaan. Se oli ainakin parin sadan vuoden vanha,

yksikerroksinen, vaaleanpunaiseksi kalkittu, taiteelliset korkokuvat

ikkunoiden päällä. Sen nurkassa oli kravattimyymälä, pieni, hiljainen

liike, jossa ei näyttänyt käyvän kukaan.

Kuinka viehkeästi osasikaan Johanna tulla yllätetyksi! Pieni huudahdus,

lievä hämmennys, pari punaista läikkää poskilla -- ja sitten: "Sinäkö

se olet, Janne?" Se oli kuin leivosen liverrys. Johanna oli pysähtynyt

ikkunan eteen "sattumalta".

"Sattumalta". Elämä olikin kokoonpantu sattumuksista. Eilen sattui

niin ja tänään näin. Johanna Langiin tutustuminenkin oli ollut vain

sattuma...

Vai -- oliko siinä korkeampaa johtoa?

Juho Kostia kohotti päänsä. Virsi oli loppunut hänen sitä huomaamatta.

Viereisestä penkistä nouseva naishenkilö katsoi häntä moittivasti;

luuli kai hänen nukkuneen.

Oliko siinä korkeampaa johtoa -- jotakin, joka oli tarkoitettu hänen

hyväkseen, hänen kehittymisekseen... kasvatuksekseen --?

Juho katsoi kiinteästi alttaritauluun kuin vastausta pyytäen... Ihmiset

tunkivat penkistä ulos työntäen häntä edellään. Siitä huolimatta hän

katsoi alttaritauluun. Enkelinpäät sen yläosassa hymyilivät lempeästi.

-- No, olkaa nyt hyvä ja liikkukaa!

Muuan vanhanpuoleinen herrasmies sen sanoi katsoen häntä tuikeasti.

Niin -- eipä Jumalallakaan tainnut olla muuta vastausta. "Olkaa

nyt hyvä ja liikkukaa!" Taivaassa hoidettiin kyllä asiat kenenkään

tiedusteluista välittämättä.

Juho soljui joukon mukana. 'Olkaa nyt hyvä ja liikkukaa!' Se oli

Jumala, joka oli niin kohtelias. Vastaanotto oli päättynyt. Ei täällä

siedetty turhia kysymyksiä.

Verkalleen, askel askeleelta läheni ovi. Ei ollut tuumankaan varaa

syrjään. Väkijoukko painoi häntä eteenpäin. Kohtalo kuljetti ihmislasta

ja työnsi häntä edellään. Se sanoi: 'Olkaa vain hyvä ja liikkukaa!'

Kyllä kohtalo piti muusta huolen.

Portailla Juho pysähtyi hetkiseksi ja veti ilmaa keuhkoihinsa.

Ajurinrattaat täristivät yli torin, raitiotievaunu kolisi mennessään.

Aleksanterin patsaan ympärillä paloivat lamput. Niiden alta vaelsi

ihmisvirta katkeamattomana vuona. 'Olkaa vain hyvä ja liikkukaa!' Se

kai oli elämän laki...

Hän asteli verkkaan kiviportaita alas. Siinä oli vasemmalla tuttu

paviljonki, jossa he harjoittelivat saarnaamista. Hän oli koesaarnansa

pitänyt. Keväällä hän ilmoittautuisi maturiteettiin.

Sitten kesän luvut vielä... ja syksyksi hän saisi tutkintonsa. Sitten

pohjoiseen hiippakuntakaupunkiin vihittäväksi ja niin maalle...

jonnekin... samantekevä, minne...

Siinä oli kravattimyymälän ikkuna. Kaasulamppu valaisi kulmaa heikosti.

Se oli muistojen paikka... niinkuin koko katukin. Tässä... tämän portin

vieressä oli Johanna kerran odottanut... Juho vilkaisi porttikäytävään.

Se ammotti häntä vastaan mustana kuin hauta.

'Olkaa vain hyvä ja liikkukaa!' ajatteli Juho Kostia ja viimeinen

kynttilä hänen sielussaan sammui. Hän kääntyi Esplanaadille. Siinä,

muutaman askeleen päässä oli hänen porttinsa, likainen, pimeä holvi,

joka johti heikosti valaistulle pihalle.

Hän oli jo menossa porttikäytävässä, kun kuuli askeleita takanaan. Hän

ei niihin huomiota kiinnittänyt; talossahan asui sadoittain ihmisiä.

Kunnes hänet äkkiä pysähdytti lempeä, hiukan nuhteleva ääni, jossa soi

tukahdutettu nyyhkytys:

-- Janne!

Hän pyörähti ympäri. Kuka häntä kutsui? Pimeästä astui häntä kohti

tyttö, pitkä ja solakka. Hänellä oli virsikirja kädessä.

-- Johanna!

Se oli Johanna Lang. Juho huokui syvään kuin hukkuva. Hänen päässään

meni hetkiseksi kaikki sekaisin. Vain yksi ääni tuntui muita selvempänä

kuiskaavan:

'Olkaa vain hyvä ja liikkukaa!' Se oli elämän sääntö. Hänen olisi

pitänyt paeta.

-- Kuinka... olet täällä?

Johanna Lang pyyhkäisi silmänurkkaansa. Ilmeisesti hän itki.

-- Janne, minä en kestä tätä... en kestä, että sinä kuljet vieraana

etkä ole minua näkevinäsi.

Hän itki. Totisesti, Johanna Lang itki!

Juhon valtasi omituinen tunne. Ensimmäinen ajatus, joka syttyi päässä,

kehoitti häntä sulkemaan syliinsä tuon turvattoman olennon, joka itki

kuin loppututkinnossa hyljätty rippikoulutyttö, ja sanomaan: 'Johanna,

minä rakastan sinua! Älä itke!' Mutta sitten hän muisti, ettei Johanna

ollut suostunut antamaan lupausta. Ankarana moraalin miehenä ei Juho

uskaltanut toteuttaa houkuttelevaa ajatusta, vaan tarttui tyttöä

kädestä.

Tämä nähtävästi odotti hellempää kohtelua, koska kyyneleet vuotivat yhä

vuolaammin.

-- Mistä sinä tulet?

-- Kirkosta. Minä olin siellä myös ja näin sinut koko ajan. Koetin

kiiruhtaa perässä, mutta sinä astuit kuin vimmattu.

Viimeistä sanaa lausuessaan hän naurahti. Hän oli suloinen nähdä.

Kyyneleet riippuivat pitkissä silmäripsissä kuin säteilevät helmet. Nuo

ihmeelliset, merenväriset silmät olivat kaipausta täynnä. Povi aaltoili

pidätettyjen tunteiden painosta. Käsi värähteli heikosti hänen omassaan.

Kauempaa ei Juho jaksanut itseään pidättää. Hän vilkaisi

porttikäytävään -- ja seuraavassa silmänräpäyksessä lepäsi Johanna Lang

hänen povellaan.

Juhon sydäntä puristi raju tuska ja kaipaus. Mielestään hän oli kuin

varas, joka ottaa toisen omaa, -- mutta toisaalta taas hänestä tuntui,

että hän piteli sittenkin omaansa. Kuin paetakseen näitä ristiriitaisia

tunteita hän suuteli Johannaa tulisesti ja pitkään. Hämärä piha tuoksui

omenilta; Johanna Langin tukka tuoksui -- miltä, sitä ei Juho ehtinyt

ajatella, -- mutta se sai hänen ruumiinsa onnesta värähtelemään. Tähdet

katselivat korkealta kivimuurien yläpuolelta. Portin ohi kulki joku

hyräillen. Taivas ja maa yhtyivät hetkiseksi. Suurkaupunki pidätti

henkeään...

-- Johanna, minä rakastan sinua! Älä itke! Tyttö painoi päänsä hänen

olkapäätänsä vasten ja nyyhkytti:

-- Janne, Janne!

Juho riistäytyi ensimmäisenä vapaaksi; huumaus rupesi menemään ohi. Hän

piteli Johannaa käden ulottuman päässä.

-- Anna minun katsoa sinuun!

Samassa helähti hopeankirkas nauru hänen korvaansa.

-- Ethän sinä pimeässä näe!

Juho masentui. Niin todellakin: -- siinä, missä he seisoivat, oli

melkein pilkkopimeä.

-- Minä näen sinut sieluni silmillä aina... joka hetki.

-- Oi, sinä suuri poika!

-- Niin... se on totta!

Missä oli entisyys, missä kasvojen kalpeus ja juhlallinen vakavuus?

Missä sydämen tuskat ja raateleva epätoivo?

Missä oli kolkko kaupunki, missä Fagerholmin likainen piha? Missä

ylioppilas Juho Kostian ankara munkkielämä?

Kaikki, kaikki oli kadonnut. Entisyyttä ei ollut -- ei ollut koskaan

ollut. Kasvojen kalpeus oli väistynyt hehkuvan punan tieltä. Sydämen

tuskat olivat loppuneet.

Kolkko kaupunki oli muuttunut paratiisiksi, Fagerholmin likainen piha

taivaan esikartanoksi. Ja ylioppilas Juho Kostia hyräili:

-- En, Hanna, jää vain kasvojas

ja varttas ihannoimaan,

kun ilmestyen sulossas

saat veret kuumat soimaan...

Johanna ehdotti, että lähdettäisiin heille. Juhoa ei tarvinnut kahdesti

pyytää. He lähtivät.

Sinä iltana, palmusunnuntai-iltana ei ollut taivasta eikä ollut maata;

ei ollut hepreaa eikä ollut Helsinkiä; -- ei ollut yhtään mitään.

Kaikki oli lakannut olemasta; kaikki oli rauennut tyhjiin.

Oli vain yksi ainoa: -- Johanna Lang.

Mutta hän oli kaikki...

5.

Pienessä kolmannen kerroksen kamarissa on kaikki muuttunut. Sen täyttää

tulviva auringonvalo, joka saa vanhat seinäpaperit loistamaan. Niiden

haalistuneet ruusukiehkurat, jotka muutama viikko sitten valittelivat

vai vaisuuttaan, julistavat nyt elämää, sitä verenpunaista, jota

ihmissydän ikävöi. Pieni, keltapuitteinen peili piirongilla ilkkuu

viattomasti, puhellen edessään seisovalle nuorelle ylioppilaalle:

'Taiteilijarusetti ja vapaasti solmittava kaulaliina! -- ka se!' Joku

viikko takaperin sekin haasteli vakavaa, juhlallista kieltä: 'Siltä

pitää oikean papin näyttää.' Ruusukiehkurat seinillä karkeloivat kuin

kevytjalkaiset tanssijattaret. Niillä on suuri pää, mutta kas -- sen

tekee tukkalaite: -- kasvot kyllä ovat kapeat ja hienot -- ja jalat

vippelehtivät ohuen harson sisässä. Sen helma käpertyy kaarelle kuin

merenneidon pyrstö -- vuoroin oikeaan, vuoroin vasempaan. Peilin

edessä seisova ylioppilas soittaa viulua intohimoisesti. Se on äsken

tilattu Perä-Pohjolasta sähkösanomalla: 'Lähettäkää viulu heti!' Jousi

juoksee sulavasti kuin itsestään; kalvonen taipuu taiteellisesti, leuka

puristaa viulun syrjää tanakasti. Siellä -- kasvojen alaosassa on kuin

ukkosta, mutta ylempänä -- silmissä ja otsalla asustaa taivas, selkeä

ja siintävä. Tukka on valahtanut hiukan otsalle. Ylioppilas seuraa

peilistä ruusukiehkurain karkeloa: -- ne pyörivät kuin keijukaiset.

Ylioppilas keskeyttää soittonsa, katselee ympärilleen ja myhäilee.

Ovatko huonekalut paikoillaan? Hänen mielestään niiden olisi pitänyt

saada henki; niiden olisi pitänyt hyppiä, tanssia, rikkinäisestä

tuolista tukevaan sohvaan saakka. Eikö rakkauden voima ollut

kaikkivaltias kuin itse Jumala?

Ylioppilas kurkistaa peiliin. Niin -- taiteilijarusetti sopi

erinomaisesti. Se on toverin keksintöä, tuon hyväsydämisen fyysismatin,

jolla on jo veressä taipumus hienoon käytökseen. Kaulaliinat on

neulonut Margareeta; he itse olivat ostaneet kankaan. Ja markan hän oli

saanut -- Margareeta, markan vain näppäröiden sormiensa työstä. Silloin

oli oltu pöllöjä. Suudelman hän olisi ansainnut -- suudelman tai kaksi.

Se olisi ollut ritarillista.

Niin -- nuo silmät. Kenelle kuuluivat nuo silmät? Ylioppilas Juho

Kostialle, joka on hulluna rakkaudesta.

Ne ovat viidennen luokan kahvilan soittajan silmät, joissa kuvastuu

hehkuva antaumus taiteelle -- taiteelle, joka on liian hyvää

kahvilayleisön kuultavaksi. Mutta nuo silmät eivät välitä arvostelusta;

ne pyytävät vain heijastaa, mitä sydämessä liikkuu. Silmät ovat sielun

peili, -- mutta piirongilla seisova keltapuitteinen peili on nenäkkyys

itse. Se sanoo: 'Liian kuumat, liian kuumat! Nuo eivät sovi Fagerholmin

päivällispöytään.'

Mutta -- mitäpä siitä välittää nuori mies, joka on hulluna rakkaudesta.

Hän nauraa, hän laulaa, hän houkuttelee viulustaan mitä ihmeellisimpiä

säveleitä. Toisin vuoroin hän panee viulun itkemään; -- mutta se ei

oikein soinnu; se on keinotekoista. Ei, leivosten laulu ja peipposten

viserrys on päivän ohjelma! Ja aurinko: -- ole hyvä ja paista vain!

Hän kulkee huoneessaan kuin juopunut, viulu kädessä. Heprealainen

raamattu pöydällä pyytää anteeksi olemassaoloaan. Ylioppilas viskaa sen

sänkyyn. Levähdä, vanhus, ja nauti elämästä! Nyt on toivoon ja lempeen

aikaa!

Ylioppilas asettuu hajasäärin seisomaan sohvan yläpuolella riippuvan

taulun eteen. Se kuvaa kuutamomaisemaa. Jää kimaltelee kuin peilinlasi

ja sitä pitkin kiitää nuori, onnellinen pari, naisella tiukasti istuva,

vartalomyötäinen lyhyt päällystakki, jossa on turkisreunus. Hei,

liidelkää, hei, kiidelkää! Juho Kostia soittaa onnellenne!

Soitto oli samentinpehmoista. Kummakos se, kun taulussa on

tummanpunaisella sametilla päällystetty kehys. Se sopii tuohon

idylliseen maisemaan.

Juho Kostia laskee viulun syrjään ja vaipuu nojatuoliin istumaan.

Tunteet vellovat, ajatukset kiertyvät sykkyrään kuin liian ohut

villalanka rukin puolassa. Mutta ajatusten kehrääjälle tuottaa

nautintoa käpertyneitten langansäikeiden selvittely.

Voiko maailma uskoa, että tuolla olkapäällä, jolla nyt lepää pari

katkennutta hiusta, on levännyt tytön pää? Maailma on epäuskoa täynnä;

se ei sellaista usko, vaikka näkeekin joka päivä. Juho Kostia ei tahdo

sitä itsekään uskoa.

Mutta -- se on totisinta totta! Tuolla olkapäällä on levännyt tytön

pää. Juho Kostia voi sen nähdä siinä vielä nytkin. Hän vaipuu

muistoihinsa.

... Ihme, että naisella saattoi olla niin pehmeä leuka! Se oli kuin

pienoismaailma -- tuollainen leppoisa kumpu, jolla kasvoi ohuenohutta,

silkinhienoa haituvaa: -- ne olivat ihokarvoja. Kumpu päättyi laaksoon,

pyöreäpohjaiseen laaksoon, joka sijaitsi leuvan päässä. Se oli

hikihelmen aurinkoinen kehto -- sen suloinen syntymäpaikka...

...Ihme, että naisen kulmakarvat kasvoivat niin ujostelematta! Valkea

hipiä niiden alla kuulteli viattomuuttaan, silloin tällöin hiljaisesti

värähtäen: -- oli kuin olisi se pyrkinyt piiloon katseelta, joka

hehkuvana hiveli sen pintaa.

... Oliko ihmisellä ylimalkaan niin valkoinen päänahka kuin muutamalla

tyttökoululaisella "Pakkilaatikossa"? Juho Kostia oli sitä sangen

läheltä katsellut -- noin vajaan viiden sentin päästä. Tuon tytön

päänahka oli vaikeimmista valkein. Mikään sivuajatus ei saattanut

johtua mieleen sitä katsellessa; sellainen olisi ollut pyhyyden

loukkausta...

... Entä uinuvat silmälaudat! Ne olivat kuin kuultava vaippa taivaan

ihanuuden yllä. Niiden alla uinui itse autuus unelmoiden. Ne

värähtelivät, rypistyivät hienosti ja sitten -- aukenivat. Se oli kuin

auringon nousu merellä.

Omituinen puistatus käy nuoren ylioppilaan läpi. Hän on merellä,

kaukana maasta, kylmät väreet puistattavat ruumista. Sitten -- yks'

kaks' kaikki lämpenee ja poskille kohoaa hehkuva puna.

Suutelo!

Juho Kostia muistaa muutaman runosäkeen... Se on ennen tuntunut hänestä

imelähköltä, mutta nyt se on totisinta totta, verisintä vakavuutta:

"Kai enkelit siis taivahan

jo keksi suutelon!"

Totisesti, suutelo oli taivaallista alkuperää! Itse Isä Jumala

huvitteli toisinaan puhaltelemalla saippuapalloja ilmaan. Enkelit

ottivat niitä punaisten huultensa väliin, pitivät siinä hetken aikaa

ja painoivat sitten huulet hiljaa kiinni. Kuului suloinen tupsahdus

-- ja nauruun purskahtaen enkelit lensivät toistensa kaulaan antaen

toisilleen suuta: -- he halusivat koetella, tuntuiko toisten huulilla

vielä saippuan maku. Ei tuntunut -- se oli hävinnyt kuin taikaiskusta.

Jumala katseli päältä ja hymyili. Se oli suutelon alkuperä.

Juho Kostia oli ottanut kaikkiaan kolme suudelmaa. "In nomen Patris,

Filii, Spiritusque Sancti" olisi hän voinut sanoa. Mutta hän ei ollut

sanonut mitään; hän oli vain ajatellut:

'Rakastan, rakastan, rakastan.'

Ja sehän oli ymmärrettävää. Sen ymmärsi kai Jumalakin, koskapa ei ollut

lähettänyt Juho Kostialle omantunnonvaivoja. Eihän Johanna Lang ollut

vieläkään antanut minkäänlaista lupausta.

Juho Kostia ei nyt ajatellut sellaisia pikkuseikkoja. Hän tunsi

kerrankin olevansa vapaa, vapaa ennakkoluuloista. Omantunnonvaivat,

ne kuuluivat menneisyyteen, -- siihen aikaan, jolloin hän vielä oli

tankannut Tuomas Kempiläistä. Nyt hän luki "Paul ja Virginiaa".

Varmasti ei koko Helsingissä löytynyt onnellisempaa ihmistä kuin Juho

Kostia, jumaluusopin ylioppilas. Hän tosin "skraapaili" luennoilta

ja soitteli viulua. Kuka hänen asemassaan olisi voinut mennä

katekiseeraamaan aineesta: "Johannes Kastajan kaulanleikkaus". Sehän

olisi ollut samaa kuin pistää kätensä vereen, nuo kädet, jotka olivat

silitelleet Johanna Langin pehmyttä poskea.

Hän oli lähettänyt professorille kirjelipun ja ilmoittanut olevansa

sairas. "Kaulanleikkaus" sai siirtyä.

Tänä iltana hän lähtisi Johanna Langin kanssa Alppilaan. Se oli

vappukunnossa, vaikka tuohon kevään juhlaan olikin vielä pari viikkoa.

Siellä he saisivat jonkun rauhallisen nurkan istuakseen. Siellä ei

tavallisesti, käynyt Johannan opettajia; he kulkivat Seurahuoneella.

Juho oli ottanut asioista selvän; hän oli puhutellut Seurahuoneen

portieria. Viisimarkkanen oli avannut ovenvartijan suun. Sellaista sai

rakkaus aikaan.

Hän ottaa viulunsa ja rupeaa jälleen soittamaan. Hän soittaa mitä

mieleen johtuu, polkkia, masurkkoja, marsseja ja vienoja lemmenlauluja.

Niissä -- viimeksimainituissa on viulu omalla alallaan.

Hän kuvittelee mielessään lähestyvää iltaa. Viulun sävelet tulkitsevat

hänen ajatustensa kulkua:... Kävely viertotiellä... Johannan keväthatun

sulka heilahtaa ja hän sanoo: 'Ush, kun tulee lämmin.' He hiljentävät

askeleitaan ja silloin Juho voi mukavasti tarkastella Johannan niskan

kaunista kaarta: se muistuttaa joutsenen kaulaa. Autoja hurisee ohitse,

täynnä nuoria herroja ja naisia. Heille heilutetaan nenäliinaa. Se

on Juhon mielestä liikuttavaa. Mutta sitten sanoo Johanna: 'Ush, kun

ihmiset ovat tulleet julkeiksi!' Juho yhtyy siihen hengessään ja

lausuu: 'Kevytkenkiä... mitä lienevät, konttoristeja.'

Viulun sävelet huokuvat halveksumista:... kehtaavatkin häiritä heitä!

Oikeastaan pitäisi Helsingin viertoteillä saada aikaan saksalainen

järjestys: vissille välimatkalle kaksi tolppaa ja kummankin ääreen

poliisi kello kädessä tarkastamaan, millä nopeudella autot ajoivat.

Sitten sakkoa jokaiselle nopeuden ylittäjälle. Jäisi nenäliinan

liehutus...

...Alppila on nimensä arvoinen. Mistä keksivätkin niin sopivan nimen?

Juho muistaa ylioppilaaksi tulonsa. He olivat istuneet Alppilassa ja

toverit olivat hiukan maistelleet. Hän oli juonut vain sitruunavettä,

mutta yhtäkaikki -- sekin oli mennyt päähän.

Aamuyöstä hän oli samonnut kaupunkia kohti parin naisylioppilaan

seurassa. Ne olivat pohjalaisia tyttöjä, toinen vasta illalla

esitetty. Hän oli esitelmöinyt 'Jumalan suuruudesta luonnossa'; hän

oli sanoilla tahtonut toistaa Beethovenin kuolemattoman sävellyksen.

Mutta -- ylioppilasneitoset olivat olleet liiaksi lakeissaan kiinni.

Silloin oli hän vaipunut muistelemaan "Vinsentti Aallonhalkaisijaa"

ja tyttöä, joka kylpi kyynelissään, kun laulettiin "Riemun ruususia".

Osasivatko neidit "Riemun ruususia"? Neitoset olivat katselleet

häntä ihmeissään. Ehkä neidit tahtoivat itkeä, jos hän laulaisi sen

heille? Yhä kummastuneempia katseita ja omituista hymyilyä. Oliko mies

päissään? Tavallaan kyllä, -- mutta juopunut ainoastaan lämpimästä

kesäyöstä, syreenien tuoksusta ja nuoren ylioppilaan onnesta, johon

sekaantui hiukan leikillistä uhkamielisyyttä -- tuollaista runollista

haljuilemista. Olisipa hänen vierellään silloin astellut Johanna Lang!

Juhoa nauratti ajatellessaan, että Johanna oli siihen aikaan ollut

neljäntoista vuotias, lyhythameinen koulutyttö, joka luki vain

läksyjään. Siellä hän oli kulkenut Alppilan viertotiellä ja haljuillut

-- tietämättä, että muutamassa toisen kerroksen kamarissa Katajanokalla

kasvoi impi, joka kerran tulisi hänen kohtalokseen.

Kohtalokseen? Mistä se sana sukelsi esiin?

Viulun soitto katkesi. Juho vaipui mietteisiinsä. Oliko hän vielä

kerran pettyvä Johannaan nähden?

Ei, se oli mahdotonta! Silloin ei löytynyt oikeutta taivaassa eikä

maan päällä. Murskata rakastava, tulinen sydän! Se ei voinut olla

Jumalankaan tahto.

Hänen kuohuvat tunteensa viilentyivät hiukan. Järjen äänikin sai

kuiskutuksensa esiin: 'Ole varovainen! Naisen sydän on petollinen.'

Petollinen? Hänenkö Johannansa, joka oli levännyt hänen sylissään ja

tarjonnut huulensa suudeltaviksi? Kolme kertaa!

In nomen Patris, Filii, Spritusque Sancti.

Nyt ne sanat olivat paikallaan. Totisesti, hän oli kihlannut morsiamen

Jumalan kasvojen edessä, hänen sinisen taivaansa alla! Ensimmäinen

suudelma oli annettu Fagerholmin pihalla ja kaksi seuraavaa Johannan

porttikäytävässä, -- mutta molempiin näkyi taivas, uskollisen lemmen

iankaikkinen todistaja. Tosin ei sormuksista oltu vielä puhuttu mitään,

mutta puhuttaisiin syksypuoleen... syksypuoleen...

Ovelle koputettiin. Runar pisti päänsä oven raosta ja ilmoitti

päivällisen olevan katetun.

-- Eikö Helge ole tullut?

Helge? Juho oli vallan unohtanut hänet.

Samassa aukeni eteisen ovi ja Helge ja Margareeta astuivat sisään.

Helge näytti tyytyväiseltä eikä Margareetankaan ilmeessä huomannut

mitään erikoisempaa. Hän vilkutti silmää kamarin ovella seisovalle

Juholle.

-- Ack så fin, så fin! Mihinkäs nyt aiotaan?-- Päivälliselle, vastasi

Juho nauraen. Margareeta iski silmää Helgelle, joka suu hymyssä auttoi

tältä päällystakkia yltä.

Tyttö teki oikein vallasnaisen kumarruksen ja nauraa hihitti:

-- Tehkää hyvin, herrat, ja tulkaa syömään!

6.

Alppilassa, pienessä sivuhuoneessa, josta päivällä on hauska näköala,

istuvat Juho ja Johanna kahvin ääressä. Edeskäypä on kantanut kahvin

sisään, saanut maksun ja hyvät juomarahat sekä Juholta viimeisen

varauksen: 'Tämä huone on siis tilattu.' Edeskäypä on nyökäyttänyt

päätään ymmärtämyksen merkiksi ja poistunut kuulumattomin askelin.

Kahvikannu kimaltelee sähkölamppujen valossa. Tunnelma on kuin

"Tuhannen ja yhden yön" saduissa.

Johanna katselee hiukan arastellen ympärilleen. Hän on koulutyttö

ja hän pelkää; hän ei ole ennen istunut kenenkään kanssa tilatussa

huoneessa. Sana soinnahtaa hänen korvassaan hiukan salaperäiseltä.

Mutta Juho Kostia on kerta kaikkiaan siinä mielenvireessä, ettei hän

sellaista huomaa. Hän on halunnut vain turvallisuutta, saadakseen

olla kahden kesken Johannan kanssa ja puhua ylitsevuotavan sydämensä

kyllyydestä.

Hän ei osaa asettua Johannan kannalle. Itse koulunpenkiltä päässeenä

hän ei enää muista "peruukien" hirmuista valtaa. Hän on ylioppilas ja

vapaa kansalainen; sitäpaitsi hän on teoloogi.

Juho nauraa Johannan arkuudelle. Jumalalla on erityinen syy varjella

heitä juuri tänä iltana opettajain argussilmiltä.

Hän on tunteeton kaikelle muulle. Vain yksi sana tulkitsee hänelle

elämää tänä iltana. Se sana on: rakkaus.

Juho kaataa kahvia kuppeihin. Hän on onnellinen. Jo siitä tavasta,

millä hän kallistaa päätään ja pitää kahvikuppia silmällä, voi nähdä,

että hän on onnellinen. Hän ei tahdo muistella menneitä päiviä.

Nykyisyys riittää kyllin.

-- Katsotaanpas, tuleeko sinusta rikasta, lausuu hän kumartuen Johannan

kahvikupin ylitse. Kupin pinnalla kelluu vaahtoympyröitä suurempia ja

pienempiä. Yksi on markan kokoinen.

-- Rikas! huudahtaa Juho Kostia ja hänen silmänsä loistavat. Se on

otollinen ennemerkki. Vanhassa Kostiassa on runsaasti rahaa ja Juho

tulkitsee vaahtoympyröiden merkityksen omalla tavallaan.

Johanna naurahtaa. Hänenkin sydämensä lämpenee tulevaisuutta

ajatellessa. Ei olisi hullumpi olla rikas. Hän on aina ollut köyhä. Hän

silmää Juhoa hymy suupielessä ja kysyy:

-- Saatko sinä periä paljonkin?

Kas, kas, kuinka laskeva jo! Aito helsingitär... Juho käy hiukan

alakuloiseksi. Mitä on rikkaus sydämen rinnalla? Kulta kuluu ja

hopea homehtuu kerran, mutta sydän pysyy iankaikkisesti. Se ei häviä

kuolemassakaan. Kuoleman jälkeen Jumala punnitsee sen ja asettaa

talteen. Siellä se loistaa taivaan perähyllyllä kimaltelevan lasikuvun

alla. -- Ja ylimmäisinä ovat ne, jotka ovat paljon kärsineet ja paljon

rakastaneet...

Juho Kostian sydän on kokenut kumpaakin. Sekin on paljon kärsinyt ja

paljon rakastanut. Sen on aiheuttanut Johanna Lang -- tämä ruotsalaisen

tyttökoulun kahdeksannen luokan oppilas, jolla on merenviheriät silmät

ja joutsenen kaula.

-- Minä olen ainoa poika, lausuu hän hiukan väkinäisesti silmissä

harhaileva katse.

Johanna katselee häntä hymyillen.

-- Satuprinssi! Sinä olet onnellinen!

Se lausuttiin sokuriäänellä, vienosti, lempeästi, mutta se vaikutti

Juho Kostiaan kuin kylmä suihku. Hän heräsi todellisuuteen.

-- Niin -- minä olen onnellinen, mutta en Vanhan Kostian rahojen vuoksi.

He ryyppäävät kahvia ja hymyilevät toisilleen. Juhon hymy kyselee,

ymmärsikö Johanna, minkävuoksi hän oli onnellinen.

Kaipa Johanna sen ymmärsi; ainakaan ei Juho voi lukea hänen kasvoiltaan

mitään epäilystä herättävää. Hän on vain tullut varovaiseksi. Amorin

koulussa hän on oppinut, ettei pitänyt "rukatella". Tuo kotimurteen

sana sopi hyvin tällaisiin tilanteihin. Ei pitänyt kiirehtiä.

-- Miksi oikeastaan rupesit teoloogiksi? Etkö olisi voinut lukea

kandidaattia niinkuin Helge?

Helge! Sana särähti pahasti tänä aurinkoisena hetkenä. Se vaikutti

proosallisesti, toi mieleen huoneen vuokran -- tämän tilatun huoneen

vuokran. Johanna Langilla oli ihmeellinen kyky usein puhua niin, että

mieleen johtui raha. Ja kuitenkaan hän ei tuntunut rahasta välittävän.

Mutta -- Juho Kostia on tänä iltana sillä päällä, ettei mikään voi

häntä syvemmin järkyttää.

-- Jos tahdot, Johanna, niin tänä iltana poltan kaikki kurssikirjani!

Juho Kostia ajattelee "Biblia hebraicaa". Se on korukansiin sidottu,

kaunis kirja. Hän on kirjain ystävä ja ymmärtää niiden arvon. Mutta

tänä hetkenä hän on valmis luopumaan niistäkin -- Johanna Langin tähden.

Johanna tekee kauhistuneen liikkeen. Kuinka somasti hän osasi nostaa

hennon kätensä pystyyn!

-- Ei! -- se olisi viimeinen hulluus. Minun mielestäni sinä sovit

papiksi erinomaisesti.

Hyvä! -- ei Juholla ollut mitään sitä vastaan; kuinka vain Johanna

tahtoi. Hän oli vain tänä iltana valmis vaikka tähden nountiin

taivaalta, jos se ylimalkaan olisi ollut mahdollista.

-- Minä näen sinut pappina jossakin kaukaisessa maaseurakunnassa ja

kaikkien nuorten naisten sinuun syvästi rakastuneen.

Sillä päälläkö Johanna olikin? Halusiko hän taas ruveta kiduttamaan?

Naivisuudessaan ei Juho huomaa tuota maailman alusta asti käytännössä

ollutta keinoa, johon naiset turvautuvat. He haluavat kuulla rakkauden

tunnustuksia, kunhan vain itse saavat olla merkitsemättä kantaansa. Se

on suloisinta soittoa heidän korvilleen.

-- Johanna, sinä ymmärrät väärin. Tietysti minä menen naimisiin.

Sitä oli tyttö odottanutkin. Hänen Eevan-luontonsa heräsi. -- Oli taas

kovin suloista syödä kielletystä puusta: -- saada Juho haltioitumaan

ja mahdollisesti suutelemaan kerran, pari, -- kunhan vain ei omasta

puolestaan tarvinnut luvata mitään.

-- Tietystikin! -- sitä minä tarkoitin! -- hänen äänensä helisi kuin

hopea -- ... tietysti! Sinä luonnollisesti valitset -- kauneimman,

jonka kanssa menet naimisiin. -- Oi, Janne, minä haluaisin olla sinun

häissäsi!

Juho vapisi kuin vilutautinen. Hän katseli Johannaa suurin, kysyvin

silmin.

-- Sinä et tarkoita totta, Johanna, sammalsi hän.

-- Totta! nauroi tyttö.

-- Sinä et voi olla minun häissäni kuin yhdellä ehdolla.

-- Oi, sano minulle se ehto!

Juho mietti. Uskalsiko hän antautua niin pitkälle? Hän riemuitsi ja

pelkäsi. Hän oli kuin kuilun partaalla seisova. Hyppäisikö hän yli?

Hän oli kerran yrittänyt ja pudonnut.

Tyttö katseli häntä pyytävästi; hän ojensi kätensä pöydän yli. Juho

tarttui siihen kiihkeästi puristaen sitä lämpimästi.

-- Oi, sano minulle se ehto, Janne, pyyteli hän silmissä kostea kiilto.

-- Sillä ehdolla, että me... seisomme rinnakkain.

Hän oli aikonut sanoa, "että me menemme naimisiin". Sitä oli tyttö

odottanut; hän ei olisi hämmästynyt siitäkään. Hänhän oli loihtinut

Juhon tuohon mielentilaan, jolloin tämä puhui kuin unissaan. Silloin ei

tarvinnut peljätä suoria kysymyksiä.

Juhon vastaus tarjosi hänelle tilaisuuden yhden ylimääräisen solmun

tekoon.

-- Se on helppo täyttää! huudahti hän ja kaasi lisää kahvia kuppeihin.

Juhon mielestä hän palveli pöydässä kuin uskollinen aviovaimo. Hänen

sydämensä vapisi.

-- Se on helppo täyttää, Janne! Minä voin seista sinun rinnallasi, jos

-- morsian sallii.

"Ristilukki", ajatteli Juho Kostia ja pilvi peitti hänen otsansa. Eikö

Johanna milloinkaan päässyt tuosta ominaisuudestaan? Tuottiko hänelle

iloa toisen kiusaaminen loppumattomiin?

-- Minulla on vain yksi morsian, Johanna, eikä tule koskaan olemaan

toista, lausui hän alakuloisesti. -- Jollen häntä saa, jään yksin.

Kuinka tuo tunnustus hivelikään Johanna Langin korvaa! Hän oli

sentään nainen, vaikka ei ollutkaan kuin kahdeksantoista. Hän iloitsi

sydämessään kuullessaan olevansa niin suuren rakkauden esine. Hän

halusi vain kuulla lisää -- ohjatakseen sitten keskustelun muille

aloille, jos "unissapuhuja" osoittaisi heräämisen oireita.

-- Ajattelepas, Janne, että minä tulisin vasta kymmenen vuoden

kuluttua; tulisin sinun kirkkoosi jumalanpalveluksen kestäessä. Mitä

silloin tekisit?

-- Minä messuaisin sillä kertaa kauneimmin elämässäni: 'Herra olkoon

teidän kanssanne!' Mutta minä tarkoittaisin vain sinua -- sinua yksin,

Johanna.

Pitemmälle ei Johanna Lang halunnut mennä; eikä hänen tarvinnutkaan.

Hän oli koskettanut oikeaan kieleen Juho Kostian sydämessä. Nyt hän sai

loppuillaksi asettua kuuntelemaan tuon kielen sointia.

Juho Kostia tunsi hengen laskeutuvan ylleen. Jumala itse laski linnun

lentoon käsistään ja se laskeutui Juho Kostian pään päälle. Se oli

rakkauden kuhertava kyyhkynen.

Hän pääsi taas puhumaan, hän pääsi taas purkamaan sydäntään; hänestä

tuli runoilija, lemmen laulaja -- lemmen, joka kestää kuoloon saakka.

Tiesikö Johanna, miten hänen päivänsä kuluisivat siinä tapauksessa,

ettei hän saapuisi? Yhtämittaisessa kaipauksessa, yhtämittaisessa

odotuksessa; -- hän kutsuisi häntä luokseen... alituiseen. Hänen

sydämessään soisi vain yksi sävel: -- 'Tule!' Se soisi aamusta iltaan,

päivästä toiseen, vuodesta vuoteen... -- hän kuulisi sen ympärillään,

missä ikinä hän kulkisi. Sitä kuiskaisi metsäinen polku, sitä tien

vieressä kasvava kanerva; sitä kahisisi kaislikko kalajärven rannassa,

sitä kesäöisen metsän hiljainen suhina tuskin kuuluvasti kertaisi. Se

soisi kurkien huudossa varhaisena kevätaamuna, se väräjäisi jänkälinnun

yksitoikkoisessa piipityksessä syysaution suon reunalla. Pappila

olisi täynnä sitä; -- sen huoneissa asuisi kaipauksen henki. Illoin

istuessaan kirjoituspöytänsä ääressä hän vaipuisi kuuntelemaan sen

surumielistä soittoa. Kaipaus -- se olisi hänen sielunsa iäti humiseva

lehtimaja, jossa jokainen lehti kuiskaisi: -- 'Tule!'

Missä tahansa hän tuon sanan lausuisi -- kenelle hyvänsä

jokapäiväisessä elämässä -- joka kerta siihen sisältyisi hänen

sielunsa hiljainen kutsu. Hän kirjoittaisi sen huoneensa seinälle; hän

katselisi sitä ensimmäiseksi aamulla herätessään ja illalla viimeksi

levolle laskeutuessaan. Sen saisivat seurakuntalaiset tulkita miten

tahtoisivat, joko rukoukseksi Jumalalle tahi omituiseksi päähänpistoksi

-- yhdentekevää. Hän yksin sen merkityksen ymmärtäisi. 'Tule!' 'Tule,

Johanna Lang!'

Kerta vuodessa hän lähettäisi kutsun alas; hän ei kirjoittaisi muuta

kuin tuon yhden ainoan sanan: 'Tule!' Se tulkitsisi parhaiten hänen

sydämensä ikävän, hänen polttavan kaipauksensa.

Entäpä -- jos hän ei vastaisi?

Hyvä niinkin! -- hän ei lakkaisi häntä kutsumasta sittenkään. Elämänsä

loppuun saakka hän kutsuisi häntä. Vielä hautaristiinsäkin hän määräisi

tuon sanan hakattavaksi; hän kutsuisi häntä kuoleman virran toiselta

puoleltakin.

Entäpä -- jos hän jo olisi naimisissa toisen kanssa?

Hyvä niinkin! -- silloin hän ei tietysti voisi kirjoittaa. Mutta

kutsumasta sydämessään hän ei lakkaisi vielä silloinkaan; Johanna saisi

sen tuntea päivin ja öin. Päivällä yksin ollessaan hän havahtuisi

tuohon kutsuun ja yöllä hän heräisi siihen. Se soisi hänen ympärillään

kuin hiljainen valitus. Auttamattomasti.

-- Sinä olet hirmuinen, Janne! Sinä häiritsisit kahden ihmisen rauhan.

Johanna oli aikonut sanoa: 'onnen', mutta naisen vaisto ohjasi häntä

taas.

-- En voisi sille mitään, virkkoi Juho ja hänen äänensä värähteli

surullisena.

Tyttö katseli häntä hellästi. Hän tutki hetken itseään. -- Oliko hän

noin suuren rakkauden arvoinen?

Hän ei ratkaissut kysymystä, vaan imeytyi kiinni hetken tunnelmaan;

hänestä oli vain suloista todeta, että toinen rakasti häntä noin

palavasti.

-- Voi, Janne, nyt olen taas saattanut sinut murheelliseksi! Annathan

minulle anteeksi?

Hän ojensi Juholle kätensä. Tämä puristi sitä ja hänen silmänsä

kostuivat.

-- Minä kiusasin sinua taas, puheli tyttö leppeästi, -- Katso, minä

olen sellainen... ilkeä ihminen.

Juhon sydän suli kuin vaha; Johanna ei saanut käyttää itsestään

sellaista nimitystä.

-- Et sinä ole ilkeä. Sinä olet -- Johanna Lang.

-- Sano "Ristilukki", se sopii paremmin.

-- Minun Ristilukkini!

Seuraavassa silmänräpäyksessä lepäsi tyttö Juho Kostian sylissä. Hän

pusersi häntä kiihkeästi rintaansa vasten.

-- Ristilukki! kuiskasi hän hellästi sivellen tytön poskea.

He istuivat kauan unelmoiden. Juho katseli Johannan hienoa profiilia

ajatellen, ettei hän elämältä muuta pyytäisi kuin saada omistaa tämän

suloisen olennon. Se oli nainen, joka istui hänen vieressään, nuori,

kukoistava nainen; mutta se oli enempi kuin nainen ylimalkaan: -- se

oli Johanna Lang.

Juho Kostia ajatteli heidän omituista suhdettaan. Johanna ei ollut

antanut minkäänlaista lupausta. Hän ei estellyt hyväilyjä eikä

säikkynyt suudelmaakaan, mutta -- siitä huolimatta Juho tunsi, että

tyttö olisi ruvennut pudistelemaan päätään, jos hän olisi tehnyt

ratkaisevan kysymyksen. Nyt lepäsi tuo pää hänen olkapäätään vasten,

mutta se teki Juhon omituisen levottomaksi. Hän ajatteli huonetta,

jossa he istuivat; hän katseli sähkövaloja ja huoneen perällä seisovaa

mustaa pianiinoa. Tässä huoneessa oli pidetty paljon hauskaa...

varmastikin. Tässä oli rakasteltu, kuiskailtu ja suudeltu -- samalla

tavoin kuin he nyt...

Juho Kostian sydämeen hiipi arkuus. Hän tunsi olevansa rikollinen,

kaikkein noiden tuntemattomien kaltainen, jotka olivat istuneet

täällä ennen häntä. Ehkä heidän joukossaan oli ollut joku kihlautunut

parikin, sormukset sormessa. Heitä ei ollut häirinnyt tämä huone;

heidät oli sitonut toisiinsa sydämellinen, luja side: -- rakkaus ja

vapaaehtoisesti annettu lupaus. Heidät, Juhon ja Johannan, yhdisti

tänä hetkenä vain rakkaus. Mutta lupaus puuttui -- tuo 'amen', jonka

rakastavat lausuvat toisilleen -- vapaasta tahdosta, Jumalan ja

ihmisten edessä.

Tätä 'amenta' kaipasi Juho Kostia tänä hetkenä. Se olisi ollut helppo

lausua. 'Minä kuulun sinulle ikuisesti.' 'Minä olen sinun morsiamesi.'

Miksei Johanna saattanut sitä lausua? Mitä koululla ja kesken olevilla

opinnoilla oli siinä tekemistä? Olisihan kihlaus voitu pitää salassa

siksi kunnes Johanna olisi suorittanut ylioppilastutkintonsa. Kyllä

hän, Juho, olisi odottanut. -- Mutta nyt puuttui lupaus; nyt oli kaikki

vielä pettävällä pohjalla...

Hän tunsi mielensä käyvän alakuloiseksi. Mustana kiiltelevä pianiino

huoneen perällä tuntui ilkkuvan: 'Sellaisia on täällä nähty monta.

He ovat suudelleet ja he ovat hyväilleet -- ja lopuksi on soitettu

"Iloista leskeä". -- Mutta kukaan heistä ei ole soittanut: "Jag

övergifva dig?"'

-- Oletko huomannut, että täällä on pianiino? kysäisi Johanna äkkiä.

Juho säpsähti. Oliko Johanna ajatellut samaa kuin hänkin?

-- Olen.

-- Minkähänlainen siinä mahtaa olla ääni? Johanna nousi ja meni

soittokoneen ääreen. Hän avasi kannen ja siveli koskettimia hetkisen;

hänen sormensa hipuivat niitä pitkin kuin arastellen. Sydän tuntui

käskevän, mutta sormet eivät ottaneet oikein totellakseen. Lopuksi

helähti tuttu akordi; Johanna löi varovasti -- pari tahtia, mutta

keskeytti yht'äkkiä.

-- Se on epävireessä, kuiskasi hän pannen kannen kiinni.