Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Kirja,
1923.
I
1.
Jumaluusopin ylioppilas Juho Kostia oli koko päivän etsinyt asuntoa.
Hänen toverinsa, luonnontieteitä lueskeleva Helge Hollander oli jo
ruvennut kyllästymään. Mutta Juho oli itsepintaisesti väittänyt
asunnon vielä löytyvän. He istuivat Esplanaadin penkille kaasulyhdyn
alle tarkastelemaan "Hufvudstadsbladetin" takasivua; se oli jo
moneen kertaan läpikäyty, mutta pari paikkaa lehden alareunassa oli
vielä tarkastamatta. Ne oli jätetty hätävaraksi, sillä kaupunginosa
ei miellyttänyt. He olisivat halunneet Kaivopuistoon taikka
Katajanokalle, mutta sieltä oli turha hakea; kaikki asunnot oli viety
eivätkä jäljellejääneet olleet miellyttäneet Juhoa. Hän oli saanut
ratkaisuvallan, sillä Helge Hollander luotti hänen makuunsa. Juho
Kostia oli nyt kerta kaikkiaan sellainen omituinen olio, jolla oli vain
yksi mittapuu: -- asunnon piti olla vilkasliikkeisellä paikalla, mutta
sellainen, jossa "unohti kaupungin", kuten hän sanoi. Ja sellaista oli
vaikea löytää.
Toverukset lähtivät sanomalehden mainitsemalle kadulle. Hollanderilla
ei ollut enää toivon hiventäkään; hän seurasi väsyneenä kumppaniaan.
Juho oli hänen mielestään liian tarkka, liian omintakeinen. Hän olisi
jo aikoja sitten valinnut.
Mutta hän oli jättänyt sen asian kerta kaikkiaan Juhon huoleksi eikä
sitä sen enempää ajatellut.
Kostia pysähtyi likaisen paraadikäytävän eteen. Hän koetti eroittaa
numeroa oven yläpuolelta ja saikin sen hetken aikaa tirkisteltyään
selville.
-- Tässä se on.
He lähtivät kiipeämään, mutta yhdelläkään ovella ei ollut
sanomalehdessä mainittua nimeä. Kostia kynsi korvallistaan. Hän soitti
eräälle neljännen kerroksen ovelle.
-- Vahtimestari Fagerholm? kysäisi hän avaamaan tulleelta
palvelustytöltä.
-- Asuu pihan puolella. Ovi paukahti kiinni. Toverukset laskeutuivat
alas ja tulivat pihalle.
Se oli täynnä pakkilaatikoita ja kaikenlaista törkyä. Ryssännäköinen
mies kiskoi lyhdyn valossa auki kookasta omenalaatikkoa.
-- Vahtimestari Fagerholm? kysyi Kostia.
-- Tredje våningen, vastasi mies osoittaen kolmannen kerroksen
ikkunoita.
Käytävä oli likainen ja pimeä. Siellä tuoksuivat kaikki keittiön hajut.
Juho Kostian sydäntä ahdisti. Hän muisti kotitalonsa Pyhätunturin alla.
Tällainen tuoksu oli hänestä perin vastenmielinen.
Vaivaloisen kompuroimisen jälkeen he saapuivat perille. Hollander
raapaisi tulta. Siinä asui vahtimestari Fagerholm.
Kostia soitti. Hetken kuluttua aukeni ovi ja lyhyt, vilkkaan näköinen
rouvashenkilö seisoi kynnyksellä.
-- Täällä pitäisi olla huone vuokrattavana?
-- Juu. Härrat on hyve ja astu sisse.
-- Ruotsalaisia, mutisi Hollander, mutta seurasi toveriaan, sillä hän
oli huomannut vastapäätä olevassa ovessa viehättävät tytön kasvot.
Rouva aukaisi vuokrattavana olevan huoneen oven ja sytytti lampun.
Huone oli pienenpuoleinen, rauhallinen, vaaleine seinäpapereineen,
huonekalut kuluneenpuoleiset, mutta kodikkaat, piirongilla
yksinkertainen vanhanaikainen peili. Se miellytti Kostiaa, samoinkuin
sekin, ettei huoneessa ollut sähkövaloja.
Hän tiedusteli vuokraa.
-- Kuskymmen... sexti' mark i må'n.
-- Mitä arvelet?
Helge Hollander ajatteli äsken näkemiään tytönkasvoja.
-- Otetaan pois.
-- Niin... me otamme tämän. Mutta me haluaisimme täysihoitoa.
-- Teysi...? Tala icke herrarna svenska? Kostia selitti ruotsiksi.
Rouvalla ei ollut mitään sitä vastaan. Entisetkin asukkaat olivat
asuneet täysihoidossa.
-- No niin. Asia on sitten selvä. Kostia esitti itsensä ja toverinsa.
-- Teolog? Ack, de' ä' trefligt. Och herr Hollander?
-- Vyysismatemaatiker.
-- Ack ja... trefligt, mycket trefligt.
Rouva Fagerholmin kasvot loistivat. Hän ilmoitti illallisen olevan pian
valmiina.
Juho Kostia heitti päällystakin yltään ja sytytti savukkeen. Hän
istahti väsyneenä nojatuoliin.
-- Mitäs pidät? kysyi hän haukotellen.
-- Ojah! Porraskäytävä ja piha ovat hirveät, mutta meneehän tämä.
-- Tjah! Täällä unohtaa kuitenkin kaupungin. Katsohan tuota peiliä. Se
on aivan samanlainen kuin Suvannon kievarissa -- siellä kotipuolessa.
Ja se on pääasia.
-- Talossa on kaunis tyttö, huomautti Hollander veitikkamaisesti,
hyräillen muuatta merimieslaulua.
-- Oh!
Juho Kostia oli jo saanut kyliänsä kauniista tytöistä. Hänen kaksi
ensimmäistä lukukauttaan olivat kuluneet yhtämittaisessa rakastumisen
humussa. Viimeinen hyvä asunto Kaivopuistossa oli täytynyt jättää
kauniin tytön vuoksi: -- hän oli rakastunut korviaan myöten. Luvuista
ei ollut tahtonut tulla mitään; aika oli kulunut haaveilussa ja
viulunsoitossa. Lopuksi oli tyttö ruvennut osoittamaan vieraantumisen
oireita; hän ei kai ollut ottanutkaan asiaa vakavalta kannalta. Ei
ollut auttanut siis muu kuin muuttaa, -- sillä asunto oli ruvennut
tuntumaan kolkolta sen jälkeen kuin pianonsoitto seinän takana
oli lakannut. Oh! -- maailma kohteli kovin ankarasti sellaista
luonnetta kuin Juho Kostia oli, joka oli pannut päämääräkseen vaimon
valitsemisen. Hänestä oli rakkaus pyhä, jumalallinen. Sillä ei sopinut
leikkiä, niinkuin entisen isäntäväen tytär oli tehnyt.
Hän oli päättänyt hillitä itsensä. Helsinki ei ollut papinvaimojen
kasvatuspaikka, ei. Tutkinto oli otettava ja sitten -- pois vihatusta
kaupungista... pois kauvas Perä-Pohjolaan, Lappiin... sinne, missä
aurinko kesällä seisoi viikkokaudet alallaan kuin muinoin Giibeonissa
Joosuan aikaan.
Juho Kostia oli päättänyt heittää haaveilut ja lukea hepreaa. Rakkauden
kivuista oli päästävä. Perä-Pohjolassa oli hänen tuleva vaimonsa, ei
täällä.
Hän hymyili surumielisesti. Hänen herkästi syttyvä sydämensä oli jo
tuottanut hänelle paljon kiusaa. Hän ei saattanut "hakkailla" sanan
tavallisessa merkityksessä. Tavattuaan jonkun miellyttävän tytön hän
ajatteli kohta asiaa vakavammasti: -- voisiko tuosta tulla hänen, Juho
Kostian, vaimo? Jo koulupoikana, yläluokilla, hän oli katsellut asiaa
tältä kannalta. Hänellä oli sellainen tavattoman voimakas halu ajatella
kotia. Jokaisen tuntemansa koulutytön hän oli sijoittanut kotiin, --
aivan kuin maalari, joka asettelee taulujaan näyttelyhallin seinälle.
Mutta tähän saakka hän ei ollut löytänyt "oikeaa". Ja Juho Kostia
tahtoi sen löytää.
-- Huomenna meidän on noudettava matkalaukut asemalta, huomautti Helge
Hollander.
-- Niin...
Helge Hollander oli jo mieltynyt huoneeseen. Siihen olivat syynä
hänen äsken näkemänsä tytön kasvot. Hän oli köyhän papinlesken poika,
Juho Kostian luokkatoveri. Jo kouluaikana he olivat olleet paljon
yhdessä. Juho oli asunut Helgen naapurina monet vuodet. Iltapäivät
olivat kuluneet rouva Hollanderin yksinkertaisessa kodissa, jossa
vierasta kestittiin väkevällä kahvilla. Juho Kostiaa oli houkutellut
yhtä paljon luokkatoverin seura kuin rouva Hollanderin kahvikin. Hän
oli intohimoinen kahvinjuoja aivan kuin Helgekin. Tämän isä oli ollut
pappina Kainuun puolessa. Oltuaan kymmenkunta vuotta poikamiehenä
hän oli mennyt naimisiin rotevatekoisen emännöitsijänsä kanssa.
Pastori Hollander oli ollut omituinen mies, vähäpuheinen ja itseensä
sulkeutunut. Hänen vaimonsa sitävastoin oli puheliaampi -- melkein
liiankin puhelias. Jollei hänen miesmäinen olentonsa ja äänensä olisi
jossakin määrin antanut hänen sanoilleen pontta, olisi hän tuntunut
lörpöttelijältä. Mutta tuon karkean pinnan alla sykki lämmin sydän.
Sen oli Juho Kostia useamman kuin yhden kerran havainnut. Saattoipa
hän, rouva Hollander, toisinaan olla aivan lapsellisen lempeä ja
hyväntahtoinen, -- varsinkin silloin, kun pääsi tarjoamaan hyväksi
kiitettyä kahviaan. "Otahan nyt, hyvä lapsi", kuului hänen tavallinen
kehoituksensa -- huolimatta siitä, istuiko hänen edessään koulupoika
vai joku kaupungin papeista. Kaikki he olivat 'hyviä lapsia', --
silloin kuin rouva Hollanderin kahvia joivat. Monet monituiset illat
oli Juho Kostia istunut rouva Hollanderin kamarissa kuunnellen hänen
esitystään 'Niiles-vainajasta', hänen miehestään. Se oli ollut sitten
lukenut mies. Sellaistapa harvoin tapasi. Niin se tutki kaikki kirjat
eikä juuri monta sanaa puhunut. Mutta Runtviikille se oli vihainen!
Herra Jumala, kuinka se kerran suuttui rovastin apulaiselle, kun
tämä puolusti Runtviikia! Sellainen iloluontoinen ristillisyys ei
nyt kelvannut mihinkään! -- Se oli laiha, solakka mies... se Niiles
Hollänteri, mutta -- se olikin saksalaista lähtöä. Helkestä oli tullut
isäänsä. Jos vielä tulisi pappi ja se pukisi kauhtanan ylleen, niin se
olisi kuin ilmetty Niiles Hollänteri...
Ovelle koputettiin. Rouva Fagerholm ilmoitti illallispöydän katetuksi.
Toverukset lähtivät uteliaina ruokasaliin, jonne kuljettiin suuresta
salista väliseinällä erotetun kapean, käytävän tapaisen huoneen kautta.
Se oli nähtävästi talon tyttären kammio, päättäen kirjahyllystä ja
kapean neitseellisestä sängystä, joka oli aivan ruokasalin oven suussa.
Ruokasalissa oli vahtimestarin perhe koolla. Vahtimestari itse, kookas,
kolmikyynäräinen mies tuuheine viiksineen ja poikamaisen vilkkaine
silmineen istui uunin luona pitkää piippua poltellen. Perheen muut
jäsenet, kuuden- tai seitsemäntoista vuotias tytär sekä kolme poikaa
seisoivat kukin tuolinsa takana ruokapöydän ympärillä. Pojista vanhin
oli arviolta viidentoista, toiset nuorempia.
Vahtimestari nousi tervehtimään ojentaen suuren, karvaisen kouransa
rouva Fagerholmin esitellessä.
-- Tervetuloa! lausui hän ruotsiksi.
-- Ja tässä ovat meidän lapsemme: Margareeta, Raimund, Georg ja Runar.
Margareeta-neiti kumarsi sirosti ojentaen hienon, valkoisen kätensä.
Hänellä oli nauravat silmät ja hieno hipiä. Pojat tervehtivät
jäykästi, hieman aristokraattisesti. Juho Kostia pani merkille, että
Margareeta-neiti erityisellä mielihyvällä mittaili hänen toverinsa
solakkaa vartta.
Istuttiin pöytään.
Juho Kostia tunsi itsensä hiukan hermostuneeksi. Perhe teki kovin
helsinkiläisen vaikutuksen, varsinkin vanhin tytär; hän käyttäytyi
aivan kuin täysikasvuinen nainen, vapaasti, ujostelematta. Häntä ei
tuntunut painostavan kahden ylioppilaan läsnäolo; hän oli tottunut
heidänlaisiinsa.
Juho Kostia rauhoittui pian. Vahtimestari Fagerholm oli entinen
merimies, jonka puhe oli hiomatonta, välistä melkein karkeaa. Hän
muistutti Juhon mielestä hänen kotiseurakuntansa vanhaa suntiota, joka
nuoruudessaan oli oleskellut Ruijassa kalanpyynnissä. Meri vaikutti
nähtävästi kaikkiin samalla tavoin.
Toverukset saivat kuulla, että talossa oli viime lukukaudella asunut
pari suomalaista kauppakoululaista. He olivat alussa olleet melkein
ummikoita, mutta lukukauden lopulla jo puhuneet ruotsia yhtä sujuvasti
kuin vahtimestari itse. Rouva Fagerholm toivoi, että herrat oppisivat
yhtä nopeasti.
-- Tietysti ylioppilas osaa jo kouluajaltaan niin paljon ruotsia, ettei
hänen tarvitse ottaa esikuvakseen -- kauppakoululaista, huomautti
Margareeta nyrpistäen siroa nenäänsä. -- Ja sitäpaitsi -- ei pappa sovi
miksikään mittapuuksi.
-- Miksi en?
-- Pappa puhuu bromarvia.
-- Ojah! Se kyllä kelpaa.
-- Ätsh! Miltähän kuuluisi, jos herra Kostia saarnaisi bromarvin
murteella?
Juhoa nauratti. Perheen jäsenet tuntuivat suorasukaisilta.
Vanhin poika hymyili hiukan ivallisesti. Hänen mielestään sisar
käyttäytyi kovin vihaisesti.
-- Får ja' pee prööt, pyysi Helge Hollander rohkeasti.
Pikku pojat tirskuivat, mutta pappa Fagerholmin ankara katse musersi
heidät silmänräpäyksessä.
-- Så'na galjonbilder! murisi hän partaansa.
-- Eikö herra Hollander ole ruotsalainen? kysyi vahtimestari hetken
kuluttua. -- Teillä on skandinaavilainen nimi.
Helge Hollander selitti, ettei hän osannut ruotsia enempää kuin
kuultiin. Hänen isänsä oli kyllä puhunut sitä, mutta äiti sitävastoin
selvää Sotkamon kieltä. He, lapset, olivat pitäneet äidin kieltä
parempana ja oppineet sen.
-- Mistä maasta oli isänne?
-- Kyllä hän oli suomalainen, vaikka suku kai on alkuaan Saksasta.
-- Mikä mies hän oli?
-- Präst, vastasi Helge suu täynnä leipää.
-- Så fint! huudahti Margareeta.
Pikku pojat tirskahtivat uudelleen ja hyvä tuuli tarttui koko
pöytäseurueeseen.
-- Nämä ovat semmoisia rakkareita, joille pitäisi antaa tervapamppua,
huomautti vahtimestari.
Se vaikutti kuin öljy valkeaan. Pikkupojat hihkuivat ja hurrasivat.
Kävi sellainen meteli, että palvelija tuli kurkistamaan kyökin ovelta.
Juho Kostiaa huvitti suuresti. Reipasta väkeä.
Hän sai nyt vuorostaan selittää sukunsa ja syntyperänsä.
Margareeta-neiti ihmetteli, että hän oli niin kaukaa; ja vielä enemmän
sitä, että hänellä oli molemmat silmät terveet ja kulki ontumatta.
-- Kuinka niin? tiedusteli Juho Kostia hämillään.
-- Meille on maisteri koulussa selittänyt, että joka toinen lappalainen
on ontuva ja silmäpuoli.
Juho Kostian kasvot olivat yhtenä kysymysmerkkinä.
-- No, katsokaas! Lappalaiset loukkaavat silmänsä poron sarviin ja
katkaisevat jalkansa -- pulkalla ajaessaan.
Juho Kostia nauroi. Hän ei tuntenut kuin yhden lappalaisen, joka oli
nilkku, ja hänkin oli taittanut jalkansa sileällä jäällä langetessaan
kerran juovuspäissään.
-- Se minun pitää koulussa kertoa! Pikkupojat kyselivät sääskistä.
Heille oli kerrottu, että ne olivat yhtä suuria kuin västäräkit ja
aivan valkeita.
Juho Kostia sai oikaista senkin tiedon. Ne olivat tavallisia sääskiä,
vaikka verenhimoisia kuin vampyyrit.
-- No mutta -- teiltä ne eivät ainakaan ole paljon saaneet, huomautti
Margareeta nauraen. -- Tehän olette punainen kuin piooni.
-- Herra Kostia on todellakin terveen näköinen, yhtyi vahtimestarin
rouva puheeseen.
-- Mitä te syötte siellä pohjoisessa?
Juho Kostia sai luetella kaikki Lapin herkut.
-- Ajattele, mamma, viiliä ja ohrarieskaa vastakirnutun voin kanssa! --
Minä kadehdin teitä.
Juho Kostia hymyili. Margareeta-neiti teki sen havainnon, että hänen
poskiinsa muodostui kaksi somannäköistä hymykuoppaa hänen nauraessaan.
Keskustelu jatkui yhtä vilkkaasti. Vahtimestari innostui kertomaan
merimatkoistaan. Hän oli käynyt kerran Ruijassakin -- muutamalla
englantilaisella höyryllä; hän oli silloin jungmannina. Siellä hän oli
tavannut merilappalaisia ja ostanut muistoksi muun muassa omituisen
näköisen tupakkakukkaron. Herrat voivat nähdä sen tuolla seinällä,
kellon vieressä.
Juho katsoi osoitettuun suuntaan. Todellakin siellä riippui
lappalaistekoinen tupakkakukkaro.
Mutta nyt nousi hirveä hälinä. Pikkupojat, Georg ja Runar kirkuivat
kilpaa:
-- Pappa on sitten valehdellut! Pappa on kertonut ostaneensa sen
Amerikan intiaaneilta!
Vahtimestari joutui hiukan hämilleen.
-- Niinkö olen kertonut?
-- Niin, niin! huusivat pojat yhteen ääneen.
-- Pappa on erehtynyt.
-- Erehtynyt... valehdellut! Pappa valehtelee aina.
Vahtimestari iski pöydän yli silmää Juho Kostialle.
-- Minä olen menettänyt auktoriteettini, kuten herrat huomaavat. Minä
olen kuin vanha priki, joka on vedetty telakalle loppuiäkseen.
-- Niin pappa onkin, vaikka pappa uskottelee olevansa sotalaiva.
Georg pullisti poskiaan ja tyrkkäsi nuorinta veljeään kylkeen.
Seurasi yleinen nauru, jonka kestäessä noustiin pöydästä. Juho ja Helge
toivottivat hyvää yötä. He olivat väsyneitä päivän juoksusta. Helge
olisi halunnut jäädä hieromaan tuttavuutta Margareeta-neidin kanssa,
mutta häneltä puuttui vielä rohkeutta. Hän seurasi toveriaan.
-- Somaa väkeä, tuumi Juho heidän päästyään huoneeseensa.
-- Tentit jäävät, huokasi Helge teeskennellyn murheellisena.
-- Minulta eivät jää, lausui Juho vakavasti. -- Minä tutkin jo sen
tytön: -- pintapuolinen...
-- Mutta miellyttävä, vai mitä?
-- No, miten ottaa...
-- Hyvä on, ettet iskenyt häneen silmääsi, sillä minä tunnen jo haavan
rinnassani. Lasaretti tästä talosta tuli.
-- Työpaja, työpaja, puheli Juho ripustaen sukkiaan kuivamaan.
Hetken kuluttua vetelivät toverukset unia. Helsinki oli sulkenut heidät
helmaansa.
2.
Lukukausi oli alkanut. Ylioppilasnuoriso oli palannut kesälomaltaan.
Valkolakkeja vilisi kaupungilla. Helsinki uhkui iloa ja terveyttä. Oli
kirkas päivä. Esplanaadi kuhisi kävelijöistä. Torvisoittokunta soitti
Kappelissa.
Juho Kostia astelee luennoilta. Hänen ajatuksensa liitävät Lappiin.
Siellä olivat vielä päivät pitkät. Eloja puitiin ja riihistä kuului
varstojen kalke. Ihmiset häärivät perunamailla satoa korjaten. Sitten
tuli jäkälän nostoaika. Kenttärova saisi taas syksyiset vieraansa.
Kuinka monesti hänkin oli ollut siellä mukana -- naapurin poikien ja
tyttöjen kanssa jäkälää nostamassa. Se oli ollut hauskaa aikaa. Tuore,
pehmeä jäkälä painui niin somasti jalan alla ja antautui suopeasti
poimijan käsiin. Lehtimetsä loisti väririkkauttaan. Se oli kuin
satumaa. -- Ilma värisi kuulakkuuttaan. Järven toisella puolen kohosi
Pyhätunturin mahtava selkä -- kuin suojamuurina rauhattoman maailman ja
hiljaisen kiveliöseudun välillä. Se oli lumottu maa, hänen sydämensä,
hänen kaipauksensa maa.
Hän tunsi itsensä yht'äkkiä perin vieraaksi tässä kuhisevassa
ympäristössä. Mitä tiesivät nämä ihmiset rauhasta ja levosta? Eivät
mitään... tuskin he sitä enää kaipasi vatkaan. Iltahetkinäkin
tunkeusi heidän ahtaisiin asuntoihinsa suurkaupungin levoton pauhu.
Täällä erämaan ihminen kuolisi, menehtyisi. Juho Kostia muisti
kotiseurakuntansa vanhan kirkkoväärtin. Hän oli kahdeksankymmenen
ikäinen, mutta ei ollut koskaan käynyt Rovanientä etelämpänä; sekin
oli jo hänestä ollut kadotuksen esikartano. Entä sitten tämä -- tämä
humajava kaupunki! Oh -- hän olisi kuollut jo matkalla tänne.
Kiveliön asukkaan sydän on herkkä. Hänen tunteensa ovat
turmeltumattomat ja väkevät, hänen sydämensä neste on ehtymätön. Hän
yksin osaa tuntea rajattoman ilon ja rajattoman kaipauksen. Näillä --
pääkaupungin ihmisillä oli kaikki kalvon peitossa. -- Hyvää päivää,
herra Kostia! Juho Kostia heräsi mietteistään. Hän oli ollut niihin
niin vaipunut, ettei ollut huomannut vastaantulevaa neitosta, joka jo
pitkän matkan päästä oli tähystellyt häntä.
Hän nosti lakkiaan ja tervehti. Omituisen suloinen, lämmin aalto
huuhteli hänen poveaan.
Se oli neiti Johanna Lang, ruotsalaisen tyttökoulun kahdeksannen
luokan oppilas, solakka, hymyilevä impi, jonka silmien väri johti
mieleen Itämeren viheriän veden. Hän oli oppinut tuntemaan neiti Langin
vahtimestari Fagerholmin perheessä; hän oli nimittäin Margareeta
Fagerholmin koulutoveri. Heti toisena iltana heidän muuttonsa jälkeen
hän oli tullut perheessä käymään ja aito helsinkiläisellä nopeudella
tutustunut talon täysihoitolaisiin. Nuori tyttö oli säteilevän iloinen.
Hänen silmiään verhosi väreilevä huntu. Silloin tällöin läikähti niiden
loisto kirkkaana, -- mutta heti verhosi salaperäinen peite ne jälleen.
Hän oli kuin unissaan itkenyt, joka on yht'äkkiä herännyt säteilevään
auringon paisteeseen ja ruvennut hymyilemään -- lämpimän, kyyneleisen
kiillon vielä jäädessä silmiin väikkymään. Hänestä uhkui keväinen sulo.
Juho Kostian mielestä hän oli poikkeus Helsingin tytöistä. Oli kuin
ei suurkaupungin räiskyvä elämä olisi yhtään vaahdon pärskettä hänen
yllensä heittänyt.
-- Mitä te nyt taas niin syvään ajattelitte? kysyi tyttö luoden kauniit
silmänsä Juho Kostian vakavaan muotoon.
-- Minä ajattelin Lappia -- kotiseutua, vastasi tämä hiukan lämmeten.
-- Ah, ääretön Lappi! (Hän lausui sen suomeksi; he keskustelivat muuten
ruotsiksi.)-- Tiedättekö, herra Kostia, -- suomenkielessä on yksi sana,
jota minä yli kaiken rakastan. Se on 'ääretön'. Se on niin valtava,
niin suurenmoinen. Se ei peloita yhtään, -- vaikka tuokin mieleen
laajaa, mittaamatonta. Siinä on samalla jotakin pehmeää... sitä teidän
jäkäläänne. Se sana soveltuu teidän kotiseutuunne.
Hänen äänensä helisi. Siinä soi joulukulkusten riemuitseva sävel.
Juho Kostia muisti yht'äkkiä joulun, Lapin suuren, hiljaisen juhlan,
joka oli täynnä lapsuusajan onnea. Neiti Langin puhe toi sen
vastustamattomasti mieleen.
-- Tiedättekö, mistä minä viime yönä uneksin?
Juho Kostiasta tuntui tuo kysymys somalta keskellä sanomalehtipoikain
huutoa ja omenasaksain rähinää. Mutta nyt -- tuo meteli ei häirinnyt
häntä yhtään. Hän eroitti vain omenain tuoksun.
-- No mistä?
-- Jäkälästä. Minä näin vain suuria jäkälämaita, äärettömiä... niin
kauvas kuin silmä kantoi. Minä kävelin niitä pitkin ja ihmettelin,
kun askelteni jäljet niin pian hävisivät. Pehmyt jäkälä painui
vain hetkiseksi, mutta kohosi pian pystyyn taas. Ja minua rupesi
peloittamaan.
-- Mitä te pelkäsitte?
-- Pelkäsin eksyväni, kun jäljet hävisivät. Kaikkialla hohti vain
vaaleankeltainen jäkälä. Olisin halunnut palata, mutta -- en tiennyt
enää suuntaa. Jäkäläaavikko oli kuin meri, rannaton, ääretön meri.
-- Ja sitten te heräsitte?
-- Niin.
Hän hymyili herttaisesti.
-- Tuntui hyvälle, kun en ollut siellä -- mutta sittenkin kaipasin sitä
aavikkoa. Olisin halunnut nähdä sen uudestaan, mutta en nähnyt enää.
-- Se taisi johtua siitä, mitä kerroin teille?
-- Niin... kai se siitä johtui... aivan varmaan. Minusta se oli niin
jännittävää, minä ihan vapisin. - Tiedättekö -- täällä Helsingissä ei
olekaan mitään jännittävää.
-- Eikö? Minusta täällä on paljon.
-- Mitä? Teistä? Sitä minä en luullut. Olin ajatellut, että kaikki
jännittävä oli vain siellä ylhäällä. Hän lausui sangen herttaisesti
tuon 'där uppe'. Juho Kostian mielestä hän sai siihen salaperäisen
soinnun.
-- Kyllä täälläkin on.
-- No... voi olla. Minustakin oli ennen, mutta nyt, kun te olette
kertonut Lapista, ei minusta enää ole. Tai... ehkä sentään.
Hän naurahti hämillään. Sitten hän yht'äkkiä löi käsiään yhteen.
-- Tiedättekö, herra Kostia, mitä minä teen! Meillä on ensi perjantaina
vapaa aine. Minä kirjoitan jäkälämaista! Teidän täytyy vain kertoa
minulle lisää. Lupaattehan?
Hän oli säteilevän iloinen ja hänen kauniit silmänsä pyysivät hartaasti.
-- Miksipä en...
-- Siitä tulee erinomainen, suurenmoinen!
He olivat saapuneet Fagerholmin portille. Juho Kostia jätti hyvästit.
Johanna Lang ojensi kätensä hiukan pettyneenä. Hän olisi toivonut
saattajaa.
Juho huomasi sen vasta, kun oli jo menossa hämärässä porttikäytävässä.
Hän torui itseään. Olisihan hänen toki pitänyt mennä saattamaan.
-- No... nyt se oli liian myöhäistä. Ja sitäpaitsi -- hänellä oli
heprean kertaus kahdeltatoista. Ja sitäpaitsi... se voisi olla hiukan
vaarallista.
Hän ei tahtonut sitä myöntää, mutta -- hänen täytyi myöntää se
sittenkin. Johanna Lang oli sukeltanut kuin outo ilmestys hänen
tielleen. Hän oli erilainen kuin kaikki muut -- niin kokonaan
toisenlainen kuin esimerkiksi Margareeta Fagerholm. Niin, niin... älä
houraa, poika! Kuka sinut on pannut vertailemaan ihmisiä toisiinsa
tuossa hengessä? Lue sinä hepreaasi vain!-- Ihmisiä -- enkeleitä!
No, no... Margareeta Fagerholm ei nyt ainakaan ollut enkeli. Mutta
Johanna... niin -- hän kyllä... Vaikka olihan Margareetakin... Helgen
mielestä... Äh!
Juho nousi vihellellen kolmanteen kerrokseen. Tänään eivät portaat
tuntuneet yhtään vastenmielisiltä. Ja keittiöstä tuleva ruuan haju
synnytti vain ruumiillisen hyvinvoinnin tunteen. Fagerholmin nimilevy
hymyili hänelle vastaan jo kolmannen kerroksen rappujen alapäästä.
Hän pysähtyi ovelle tarkkaamaan kahta valkoista nimikorttia. 'Helge
Hollander, fys. mat.' seisoi ylempänä ja sen alla jäykällä, vakavalla
käsialalla: 'Juho Kostia, teol. yliopp.'
Hän avasi oven ja astui eteiseen. Margareeta ripusti parhaillaan
päällystakkiaan naulaan. Hän hymyili veitikkamaisesti.
-- Kenenkä kanssa te kävelitte? Ai, ai!
Hän pudisti sormeaan.
-- Jaa... minäkö?
-- Kukas muu? Eikö se ollut Johanna Lang?
-- Kyllä... mutta mistä neiti...?
-- Ai, ai, kun te olette naivi! Minähän kävelin teidän ohitsenne.
-- Niin... tietysti.
Juho Kostia kiskoi kalossia jalastaan. Oli hyvä, että eteisessä
vallitsi hämärä. Muuten olisi Margareeta nähnyt hänen vahvasti
punastuvan.
-- Näyttäkääpäs, ettekö jo punastunut?
Sellainen viehättävä tytönlepakko!
-- Tuo teidän naivisuutenne se meitä niin huvittaa. Sitä ei juuri
tavata Helsingissä. Hän taputti Juhoa poskelle.
Juho Kostia karahti punaiseksi kuin kukko. Hänet sai tuollainen
tytönveitikka enemmän hämilleen kuin seminaariharjoitusten aramealaiset
tekstit. Hän astui kamariinsa. Helge istui pöydän ääressä ja luki. Hän
käännähti sukkelasti päin ja hypähti pystyyn. Käyden käsiksi Juhoon hän
torui hyväntuulisena.
-- Vai sinä minun heiliäni puhutat siellä! Tiedä, poika, että annat
siivon rauhan.
-- No, älähän nyt ole noin kade. Jos häntä minäkin vähäsen...
Juho heitti kirjansa pöydälle ja nauroi vallattomasti.
Ovelle naputettiin. Runar ilmestyi juhlallisena, tukka pystyyn
kammattuna ja ilmoitti:
-- Var så go' o' kom o' äta.
Ruokasalissa olivat jo kaikki koolla. Vahtimestari poltteli piippuaan
ja lapset seisoivat tuoleinsa takana. Raimund vain työskenteli vielä
pöytänsä ääressä. Hänellä oli vaikea suomenkirjoitus. -- No, Raimund,
me odotamme.
Poika nousi päätänsä raapien.
-- Kyllä tuo suomi on koko sekamelskaa!
Hän oli hermostunut ja tyytymätön. Perheen jäsenet eivät osanneet
suomea juuri ollenkaan. Vahtimestari puhui jonkunlaista satamakieltä.
Hän palveli tullissa ja joutui joka päivä tekemisiin satamatyömiesten
kanssa.
-- Mikke vaikke se on. Anta mine korja.
-- Kylläpä sille nauraisi koko luokka, kun pappa pääsisi korjaamaan.
Rouva Fagerholm tarjoili ruokiaan loistavin kasvoin. Hän oli
aina hyvällä tuulella. Pieni, ahkera ihminen, joka johti omaa
silityslaitostaan. Jalat olivat jo käyneet huonoiksi, mutta silmät
säteilivät.
-- Minulla olisi eräs ehdotus, hymyili hän katsellen vanhinta tytärtään
kuin lupaa pyytäen. -- Me olemme sellaista kotiväkeä, joilla on vaikea
käyttää arvonimiä. Minä ehdotan, että herrat kutsuisivat minua tädiksi.
-- Ja minua Adrianiksi.
Vahtimestari nauroi ja vilkutti silmää.
-- Vahtimestari on liian vanha meidän sinuteltavaksi, vaikka saman
minulle tekee.
Helge Hollander vilkutti silmää takaisin.
-- No, minä olen sitten "setä", huokasi vahtimestari.
-- Ja minä olen Helge.
Hän kumarsi kohteliaasti neiti Margareetalle nauraen veitikkamaisesti.
-- Vai te otatte sen oikeuden!
Hän kääntyi Juhon puoleen hymyillen loistavinta hymyään.
-- Minä olen Margareeta.
-- Juho, lausahti Kostia hämillään.
-- Älkää punastuko. Minä olen Margareeta.
-- Ja minä Juho.
Juho Kostiankin täytyi nauraa. Tämä perhe oli erikoisen hauskaa väkeä.
-- "Juho" kuulostaa liian juhlalliselta. Sinä olet Janne. Se on
näppärämpi lausua.
-- Mistä arvasit? Janneksi häntä koulussakin kutsuttiin.
-- Sanotteko _te_ minua sinuksi? Margareeta-neiti loi Helgeen murhaavan
katseen. -- Tietysti! Mammahan tässä juuri esitti lähempää tuttavuutta.
-- "Mamma"? Mitä minä kuulen? Sanotteko te, herra Hollander, minun
äitiäni mammaksi?
-- Tietysti, koska papalla ei ole mitään sitä vastaan.
Syntyi yleinen nauru. Sen kestäessä löysi Helge-parkakin armon. Neiti
Margareetakin salli hänen sinutella itseään.
Sitten tuli poikien vuoro. Hekin sai van kunnian kutsua ylioppilaita
ristimänimiltä. Pikku Runar vain sai tyytyä 'setiin'.
-- Eikö mitä... sano sinä Janneksi vain.
-- No se on liikaa, vastusti Margareeta.
-- Eikö mitä... sanohan pois vain.
Pöydässä vallitsi mitä iloisin mieliala. Juho Kostia oli tyytyväinen.
Tällaista hänen kömpelö olemuksensa tarvitsikin.
Hän oli loistavalla päällä. Heprea sujui kuin leikki. Vähää ennen
kahtatoista hänellä oli kertauspaikka selvänä. Hän lähti yliopistolle.
Margareeta saavutti hänet porttikäytävässä.
-- Janne, saanko viedä terveisiä?
-- Kenelle?
-- Ai, ai, sinä fariseus! Etkö tiedä?
-- No en totisesti!
Hänen harmaat silmänsä hymyilivät.
-- Johanna Langille tietysti.
-- Mitäpä hän minun terveisilläni...
-- Hänkö? Hän odottaa niitä aivan varmaan.
-- Älä joutavia!
Juho nosti lakkiaan ja lähti. Hänen takanaan kaikui Margareetan iloinen
nauru.
Sydän löi kiivaasti. Margareeta oli ollut niin salaperäinen. Olivatko
Helsingin tytöt niin joutuisia? Eivätkö he ymmärtäneet odottaa? -- hm!
-- vai oliko hänellä aikomus valmistaa tyttö odottamaan? Hänhän oli
päättänyt lukea ja säästyä sydänkivuilta. Nuo ihmiset eivät tienneet,
minkälainen sydän hänellä oli...
Juho harppasi kuin jotakin vaaraa pakoon. Esplanaadin nurmikko välkkyi
auringon paisteessa. Hänestä näytti Helsinki tänään kauniilta.
Oli satanut hiukan. Vihreä, pehmoinen nurmikko kiilteli kaikissa
sateenkaaren väreissä. Se näytti sametilta.
Mikä häntä vaivasi? Oliko tuo väri nyt niin mielenkiintoista? Ihan
varmaan. Se muistutti Johanna Langin silmiä, uinailevia samettisilmiä.
Oliko hän rakastunut taas? Herra varjele, silloin hänen kävisi
hullusti jälleen! Heprea jäisi ja viulu otettaisiin esille taas. Ei --
hänen piti ponnistaa loppututkintoon. Helsingistä ei löytynyt papin
elämäntoveria...
"... Koska Siionin tyttäret käyvät kenossa kauloin, nilkkarenkaitaan
kiristellen ja iskien silmää vastaantulijoille?"... Sehän oli
kertaustehtävänä tänään. Professori Hårdh oli aloittanut valituilla
kappaleilla Jesajasta. Se oli erinomainen paikka... sopi Helsinkiin ja
Helsingin elämään.
Juho kääntyi Unioonille. Hänen rintaansa ahdisti. Miksi oli Jumala
antanut hänelle niin herkän sydämen? Jokainen suloinen tytönkatse sai
sen tasapainostaan. Kuka oli Johanna Lang? Tilapäinen tuttavuus, --
jonka johdosta hän tietysti rupeaisi rakentamaan oikein esikuvaksi
kelpaavaa Perä-Pohjolan pappilaa herttaisine papinemäntineen. Hän oli
suuttunut itselleen. Tänään hän osaisi kääntää Jesajan kolmannen luvun
kuudennentoista värssyn.
-- -- -- -- --
Kun Juho Kostia kolmelta palasi, sattui hän taas vastatuksin
Margareetan kanssa. Tyttö hymyili jo kaukaa ja heilutti kättään.
-- Terveisiä! huudahti hän nauraen.
-- Kiitos! Kukas niitä lähetti?
-- Janne, sinä olet sydämetön. Johanna Lang ei ollut kuulemma osannut
mitään yhdelläkään, tunnilla.
-- Mitä se minuun kuuluu?
-- Jaa, sellaisia te olette! Hän oli masentunut, kun ei saanut
terveisiä.
-- Kyllä kai sinä ne sanoit kuitenkin?
-- Mistä arvasit? Tietysti sanoin! En olisi hennonut jättää sanomatta.
Mikä tässä nyt oli totta, mikä leikkiä? Juho ei kyennyt sitä
ratkaisemaan. Hän kävi alakuloiseksi. Tällaisessa ristiaallokossa ei
hänen taitonsa riittänyt. Nyt hän olisi todella tahtonut varmuuden,
millä mielellä Johanna Lang oli ollut. Mutta hän ei uskaltanut kysyä.
-- Hän tulee illalla meille.
-- Vai niin...
-- 'Vai niin.' Juokse hongikkoon! Sinä olet mahdoton!
Margareeta juoksi hänen edellään ylös. Hän olisi tahtonut jättää Juhon
oven taakse, mutta hänen avaimensa oli unohtunut. Hän sai siis luvan
odottaa, kunnes Juho ehti avaamaan.
-- Pitikin jäädä avain kotiin! Olisin sulkenut sinut oven taakse.
-- Ohoh! Mistä sellainen sydämettömyys?
-- Sydämettömyys? Kumpi meistä on sydämetön? Hän nipisti Juhoa
poskesta. -- Kas niin! Tulehan syömään nyt. Joko Hollander on kotona?
-- En tiedä.
Helge avasi kamarin oven. Hänen kasvonsa olivat yhtenä hymynä.
-- Tsäära Margareeta, sinäkö puhuit Hollanderista?
-- Minä.
-- Tsäära Margareeta! Minähän olen Helge, din Helge.
-- Åsna!
Margareeta löi oven perässään kiinni ollen olevinaan vihoissaan.
-- Jokos te olette niin pitkällä? kysäisi Juho.
-- Jo vain. Minä aion illalla kosia.
-- Oho, kovinpa sinä rutosti.
-- Ei auta, huokasi Helge teeskennellyn murheellisena. -- Nyt täytyy
kiirehtiä, kun on vielä rahaa sormukseen.
He lähtivät päivälliselle, Helge reippaana edellä.
Illalla tuli Johanna Lang. Hän oli punaposkinen ja vastasi hiukan
ujolta. Aluksi hän ei taipunut ottamaan päällystakkia eikä hattua
yltään, mutta kun Helge Hollander vaatimalla vaati, hän suostui viimein.
Nuoret istuivat kahvipöydän ympärillä. Rouva Fagerholm puuhaili
silittäjättäriensä parissa, pistäytyen vain silloin tällöin
ruokasalissa. Raimund laski laskujaan pöytänsä ääressä. Georg ja Runar
olivat menneet tätinsä luo. Vahtimestari oli tullikamarissa.
Juho katseli Johanna Langia, joka istui kumartuneena lukien Margareetan
ainevihkoa. Hänen tukkansa oli musta, häikäisevän musta. Lampunvalo
kimalteli sillä saaden sen välkehtimään melkein sinertävänä. Jos tukka
olisi ollut tuuheampi, olisi Johanna Lang ollut täydellinen kaunotar.
Nyt teki ohut palmikko hiukan avuttoman vaikutuksen.
Mutta -- Juho ei välittänyt tukasta, vaikka myönsikin, että musta
hiusten väri sopi Johanna Langille. Hän ajatteli silmiä. Niissä oli
jotakin selittämätöntä -- samalla kertaa lämmintä ja syvää, mutta
kuitenkin jotakin kevyttä, -- varsinkin silloin kun ne kirkastuivat.
Noita silmiä hän ajatteli. Luennoilla ne olivat välkkyneet hänen
mielessään. 'Siionin tyttäret'... niin... Kuuluiko Johanna Langkin
'Siionin tyttäriin'? Hän ei tahtonut sitä uskoa.
Johanna Lang kohotti päätään ja katseli hymyillen Juhoa. Tuntui,
kuin olisi hän aavistanut tämän ajatukset. 'En minä ole niin
kevytmielinen kuin te luulette. Te hämmästytte, kun haluan tutustua
niin nopeasti. Mitä pahaa siinä on?' 'Te itse pakoitatte minut siihen
-- sulkeutuneisuudellanne.'
-- Herra Kostia, minä tulin muistuttamaan teitä lupauksestanne.
Juho katseli häntä hiukan hämillään. Hän ei muistanut.
-- Niin... se aine, äänsi hän.
-- Niin, jäkälämaat. Minä haluan kirjoittaa jäkälämaista. Teidän täytyy
kertoa.
-- Emme me nyt rupea jäkälämaista haaveilemaan. Me rupeamme soittamaan
ja laulamaan. -- Muuten -- Hollander voi sinulle kertoa soista, sillä
hän on koko viime kesän ollut maanmittarin apulaisena.
Helge hymyili suloisinta hymyään.
-- Ack, kära Margareta... 'Hollander'. Juhoa nauratti. Helge oli
niin kärsivän näköinen kuin kuoliniskun saanut. Hän ei ollut ennen
havainnutkaan, että toveri oli niin erinomainen näyttelijä.
Johanna Lang nauroi ja painoi poskiaan. Hänellä oli sellainen omituinen
tapa. Hän hermostui aina, kun tunsi poskensa liian hehkuviksi.
-- Älä välitä hänestä. Hän on hullu.
-- Ack, kära Margareta!
-- "Tsäära". Minä kiellän sinua käyttämästä sitä sanaa, kunnes opit sen
oikein lausumaan.
-- Sittenkö minulla on toivoa?
-- Toivoa? Mitä toivoa sinä tarvitset? Että suoritat tutkintosi.
Margareetan ääni oli pureva, mutta siitä huolimatta hänen silmänsä
loistivat.
-- Tiedätkö, Janne... herra Kostia laulaa ja soittaa viulua.
Juho kääntyi Margareetan puoleen.
-- Mistä... sinä tiedät?
-- Minä olen kuunnellut... 'Bak villande skog på en grönskande slätt'...
Johanna Lang taputti käsiään.
-- Osaatteko sen? Hänen äänensä soi kiihkeänä.
-- Olenhan minä sitä joskus laulanut.
-- Se on minun lempilauluni! Teidän pitää laulaa se.
Vastaväitteet eivät auttaneet, Juhon täytyi suostua. Nuoret siirtyivät
saliin. Margareeta haki nuottikasasta laulun ja istui pianon ääreen.
Hetken kuluttua kaikui avarassa salissa Juho Kostian tummahko baritoni:
-- Bak villande skog på en grönskande slätt,
där solskenet gassar så hett,
där sitter en spindel så svart och så stor
i gräset och stirrar och glor.
Han solstrålar fångar och tvinnar och gnor
och spinner till mörker och knyter ett flor,
så stark och så tätt,
så luftigt och lätt.
I dess maskor han fångar var lefvande själ
och pinar och plågar ihjäl...
Johanna Lang kuunteli henkeään pidättäen. Hän oli hämmästynyt. Hänen
mieleensä ei ollut juolahtanutkaan, että Juho Kostia osaisi laulaa. Ja
niin ilmehikkäästi. Hän oli kuullut "Ristilukin" monta kertaa, mutta
Juho Kostia antoi sille omituisen sivuvärityksen: -- samalla kuin hän
tulkitsi hämähäkin työtä, soi hänen laulustaan valitus, että hämähäkki
saattoi menetellä niin julmasti. Siinä ilmeni tavallaan sääliä verkkoon
joutuneita kohtaan.
"Ristilukin" esitys antoi Johanna Langille uuden näkökulman
Juho Kostian olemuksen tarkkaamiseen. Hän huomasi ylioppilaan
tunteelliseksi. Mutta samalla häntä hiukan tympäisi tämän
tunteellisuuden naivi ilmaus. Hän oli etsinyt tunteellista miestä,
mutta nyt kun hän oli sellaisen löytänyt, hän tunsi pettymystä. Juho
Kostia ilmaisi tunteensa liian välittömästi.
Joka tapauksessa hän tunsi suurta mielenkiintoa häntä kohtaan.
Nuoren naisen vaistolla Johanna Lang tajusi, että Juho Kostian
kaltainen luonne tulisi voimakkaasti tarttumaan kiinni häneen, jos hän
vain antaisi tämän huomata jonkinkaanlaista vastakaikua itsessään.
Yhtäältä tämä peloitti häntä, mutta toisaalta se taas kiihoitti hänen
koulutyttömäistä haluaan tehdä hiukan kiusaa, piinata ja kiduttaa.
Hän oli lukenut romaaneja, joissa kerrottiin sellaisista naisista. Ne
olivat aina erikoisesti huvittaneet häntä.
-- Nyt sinä noudat viulusi, Janne. Me soitamme hiukan yhdessä.
Margareetalla oli ihmeellinen komentamisen taito. Juho taipui nöyränä
hänen tahtoonsa. Hän puhui kyllä jotakin hepreasta, mutta Margareeta
keskeytti hänet kiivaasti:
-- Äsh, joutavaa! Sinä ehdit sitä vielä yllin kyllin tutkia.
Juho toi viulunsa. He rupesivat soittamaan "Caro mio beniä". Johanna
teki nytkin havaintoja, niinkuin laulunkin aikana. Tuo ei ollut viulu,
joka lauloi. Se oli tunturi, tonttujen asunto, joka itsekseen iloitsi
ympäristöstään Välittämättä. Tunturin haltijat hyppelivät edestakaisin,
katosivat vuoreen ja tulivat uudelleen esiin. Niiden laulu soi
salaperäisenä kuin porontiuku kuutamoisella tiellä.
"Senza di te
languisce il cor..."
Johanna Lang taputti käsiään. Häntä ihastutti Juho Kostian soitto.
Helge tömisti jalkojaan, huulilla tavallinen, poikamainen hymynsä.
-- Äsh, Helge turmelee taas kaiken! Tuollaista töminää niin hienon
laulun jälkeen.
-- Minä aplodeeraan... sinun säestyksellesi.
-- Sinä! Sinä saat luvan olla aplodeeraamatta. Helge oli harpannut
pianon ääreen.
-- Oi kiitos, kara Margareta! Sinä kutsuit minua 'Helgeksi'. Kiitos,
kiitos!
-- Teinkö minä sen?
Margareeta iski punastuneena silmää Johanna Langille.
-- Kyllä, kyllä! Kiitos, kara Margareta... min egen...
-- Se oli erehdys, Hollander. Minä pyydän anteeksi.
-- Oi, sinä olet murhaava!
Helge hoippui paikoilleen teeskennellyn murheellisena, käsi sydämellä.
Juhonkin täytyi nauraa ääneensä. Helge veitikka osasi mainiosti
näytellä ensimmäisen rakastajan osaa.
Johanna Langkin nauroi. Hänestä Margareeta olisi saanut olla hiukan
suopeampi. Olihan herra Hollander moitteeton kavaljeeri. Hänen
kujeilunsa vain lisäsi hänen miellyttäväisyyttään.
Juho laski viulun pianolle ja sytytti savukkeen. Hän oli hiukan
hermostunut. Viulun esilleotto oli ennen merkinnyt lukujen
levähtämistä. Saisi nähdä, kävisikö nyt samoin.
-- Te soitatte erinomaisesti.
Juho kumarsi. Häntä kiusasi tuollainen avomielinen tunnustus, samalla
kuin se hivelikin hänen itserakkauttaan.
-- Oletteko ottanut tunteja?
-- Kyllä vähän.
-- Sen kuulee kyllä.
Margareeta oli haltioissaan. Viimevuotiset asukkaat eivät olleet mitään
uusien rinnalla. Kuivia konttoristin alkuja, joille oli pääasia,
että jakaus oli keskellä päätä ja nenäliina takin ylätaskussa hiukan
näkyvissä.
-- Meille tulee hauska talvi, kun Janne soittaa ja laulaa, virkkoi hän
katsoen Johanna Langia merkitsevä hymy huulilla.
-- Etkö usko, Johanna?
-- Kyllä.
Juhoa oudostutti hänen äänensä sävy. Oliko se luonnollinen? Ei tuntunut
siltä.
-- Mutta, herra Kostia, te lupasitte kertoa minulle Lapista. Miten käy
minun aineeni ilman teidän apuanne?
-- Voinhan minä kertoa.
-- Älkää viitsikö. Ennätättehän sittenkin, kun olette kahden kesken.
Johanna Lang punastui, Juho Kostia samoin. Edellisen silmät suurenivat
hiukan. Meri... vihreä, aaltoileva meri hurmasi Juho Kostiaa. --
Johanna Langin silmät olivat kuin meri.
Oliko hän mustasukkainen? Molemmat ajattelivat samaa -- Johanna Lang
Margareetaa, Juho Johanna Langia.
Heidän katseensa yhtyivät hetkiseksi. Molemmat painoivat päänsä alas.
Kahden kesken!... Olisipa Margareeta tiennyt, millaista oli olla kahden
kesken Juho Kostian kanssa. Kahden kesken... niin... Margareetalla ei
ollut aavistustakaan, millaista oli olla kahden kesken Johanna Langin
kanssa.
Ilta kului, mutta Johanna Lang ei saanut kuulla jäkälämaistaan.
Leikittiin, kätkettiin sormusta, lunastettiin pantteja. Ilo kohosi
kattoon. Kun vahtimestari Fagerholm tuli kotiin, kuuli hän vallatonta
naurua salista.
Kello oli jo puoli kaksitoista, kun Johanna Lang lähti. Juho katsoi
velvollisuudekseen lähteä saattamaan. Häntä harmitti vain se, että
Helge ennätti ennen häntä auttamaan tytölle päällystakkia ylle. Tämä
näytti panevan tuolle pikku kohteliaisuudelle suuren arvon. Hän kiitti
herttaisesti.
Ilta oli kaunis. Kuunvalo hopeoi merta. Laivat uinuivat satamassa.
Suurkaupunkikin tuntui ottaneen pienen lepohetken. Vain yksinäinen auto
hyrräsi poikki aution kauppatorin.
He kulkivat äänettöminä, Johanna Lang hehkuvin poskin. Ilta oli ollut
hauska ja he olivat puhelleet paljon. Heidän äskeiset ajatuksensa
kahden kesken olosta eivät tuntuneet pitävän paikkaansa. -- Eivätkö ne
pitäneet? Kyllä: -- he nauttivat äänettömästi toistensa seurasta.
Saavuttuaan Katajanokalle Johanna Langin portille he pysähtyivät.
Kummallakaan ei ollut halua sanoa hyvää yötä. He seisoivat jutellen
jokapäiväisistä asioista. Johanna Lang ajatteli, että hänen sopisi
esittää lähempää tuttavuutta.
Juho Kostia taas mietti kohtaloaan. Oliko hän jälleen antautumassa
tuolle tuskaiselle etsimistielle: löytää itselleen elämäntoveri? Oliko
Johanna Lang etsimisen arvoinen? Tänä iltana hänestä tuntui siltä.
Mutta -- jos hän pettyisi jälleen, niinkuin niin monta kertaa ennen?
Hänen sydäntään ahdisti.
-- Herra Kostia, minulla on pieni ehdotus. Me voisimme olla lähemmin
tuttuja, vai mitä? Minusta se olisi hauskaa.
-- Minusta myöskin.
-- Johanna.
-- Juho.
-- Saanko minäkin sanoa Janneksi?
Johanna Lang ojensi kätensä. Se oli pehmyt ja lämmin ja värisi hiukan.
-- Sano vain. Sepä minun kotinimeni onkin.
-- Niin... Janne, miten käy minun aineeni?
-- Ai, ai, olen kokonaan unohtanut sen. Ehkä sinulle sopisi huomenna?
-- Kyllä. Ehkä sinä tulet minun luokseni. Minä olen kertonut sinusta
tädilleni. Hän tulisi varmaan iloiseksi saadessaan tutustua sinuun.
-- Kyllä. Sehän sopii erinomaisesti.
-- No niin... hyvää yötä sitten, Janne!
-- Hyvää yötä, Johanna!
Tyttö hävisi pimeään porttikäytävään. Juho lähti astumaan asuntoaan
kohti. Hänen sydämensä riemuitsi: -- Johanna oli kertonut hänestä
tädilleen! Oliko tämä enempi kuin tavallinen helsinkiläistuttavuus?
Hänen sydämensä vastasi myöntävästi. Siellä soi vain yksi ääni:
Johanna, Johanna... rakas, rakas! Hän oli onnellinen -- pitkästä,
pitkästä aikaa taas: -- hän oli löytänyt ystävän.
Esplanaadi oli hänestä kuin sadun puutarha. Kaasulamppujen pitkä rivi
näytti tietä "Onnelaan". Häntä eivät häirinneet yö-Helsingin asukkaat.
Hiekka narskui jalan alla. Sekin kuiski: Johanna, Johanna, rakas,
rakas...
Kun Juho tuli kotiin, seisoi Helge sukkasillaan Margareetan oven takana
ja kuiskaili jotakin avaimen reijästä. Hän oli niin hullunkurisen
näköinen, että Juhoa nauratti. Kamarista kuului Margareetan äkäinen
ääni, jonka nauruntirskahdukset tuontuostakin katkaisivat.
-- Säj nu go' natt åt mej.
-- Mene tiehesi!
-- Kära Margareta! Helgen ääni oli pyytävä.
-- Sano nyt hyvää yötä minulle.
-- Aasi!
Helge nauroi ja pudisti sormeaan. Mutta Margareeta oli kuullut Juhon
tulon. Hän huusi iloisesti:
-- Hyvää yötä, Janne!
-- Hyvää yötä!
Helge koetti hoilata sekoittaakseen Juhon vastauksen, mutta
itsepintainen tytön ääni jatkoi:
-- Janne, hyvää yötä!
-- Hyvää yötä!
Ei auttanut. Helgen täytyi nauraen lopettaa. Kamarista kuului vain
kiusoitteleva tirskunta.
-- Kyllä se on itsepäinen, virkkoi Helge heidän päästyään kamariinsa.
-- Niin... kuka?
-- Tuo Margareeta. Olen ainakin puoli tuntia seisonut hänen ovensa
takana ja kerjännyt hyvää yötä, mutta tyttö vastaa vain haukkumisilla.
'Et osaa sanoa "kära".' Minä koetan parastani. Ei kelpaa. Minä parannan
ja parannan, mutta yhtä huonolla menestyksellä. 'Mene tiehesi, aasi!'
-- Minulla ei ole juuri toiveita.
Hän oli hyvällä tuulella. "Vastoinkäyminen" ei näyttänyt häntä painavan.
3.
Johanna Langin isä oli kuollut. Hän oli ollut raastuvanoikeuden
notario. Tyttö oli kolmivuotiaana jäänyt isättömäksi. Äiti -- oltuaan
muutaman vuoden leskenä -- oli mennyt uusiin naimisiin. Hän asui nyt
maalla Helsingin lähistöllä. Äidin naimisiinmeno oli vieraannuttanut
tyttären kodista. Hän ei voinut pitää isäpuolestaan yhtään. Viime
vuodet hän olikin asunut kaupungissa tätinsä, leskirouva Hällströmin
luona, joka oli häntä kasvattanut ja kouluuttanut.
-- -- -- -- --
Juho Kostia astelee Pohjois- Esplanaadia Katajanokalle. Hän on matkalla
Johanna Langin luo.
Tämä päivä on kulunut kuin unessa, suloisessa unessa. Aamulla
herättyään hän oli muistanut eilisillan ja hänet oli vallannut
vapisuttava riemu. Oliko totta, että Johanna Lang oli esittänyt
lähempää tuttavuutta? Hän ei voinut sitä epäillä. Hän muisti tytön
lämpimän katseen, kun tämä hävisi pimeään porttikäytävään. Hän tunsi
vieläkin hänen pehmeän kätensä kosketuksen omassaan. -- Hän oli
loikonut vuoteessa autuaiden ajatusten vankina ja ollut myöhästyä
luennoilta. Pitkin päivää hän oli ollut hajamielinen ja suljettu. Mutta
se, joka olisi kyennyt pilkistämään hänen sydämeensä, olisi huomannut,
että siellä oli syntynyt jotakin... jotakin, jota Juho Kostia ei ennen
ollut kokenut. Entiset sydämen läikähtelyt olivat vain olleet leikkiä
tämän uuden, väkevän tunteen rinnalla. Oli tullut kevät, tuntureiden
kevät, jolloin sulava lumi vuolaina puroina syöksyy tunturin rinteitä
alas. Sen oli aurinko saanut aikaan... aurinko -- Johanna Lang.
Fagerholmin sali ja ruokasali olivat saaneet aivan toisen sävyn kuin
ennen. Niissä oli nyt jotakin hiljaista, pyhäaamua muistuttavaa,
suvisen Lapin sunnuntain sanatonta riemua. Johanna Langin hopeanheleä
nauru oli jäänyt niihin soimaan. Nuo keskinkertaisesti kalustetut
huoneet olivat muuttuneet salaperäisiksi onnen ja hiljaisen kaipauksen
kammioiksi, joissa nyt piti melkein varpaillaan kulkea. Hän oli
ollut siellä... istunut salin haalistuneessa sohvassa... Ennen se
oli näyttänyt hyljätyltä -- kuin jostakin huutokauppakamarista
huudetulta. Tänään se oli ollut kuningattaren valtaistuin. Ja ruokasali
yksinkertaisine huonekaluineen oli muuttunut itse kodikkuuden
symbooliksi. Hän oli hengessään moittinut Raimundia, joka saattoi
lyödä kirjat sellaisella paukahduksella pöytään. Hänestä oli tuntunut
ikävältä, ettei Fagerholmilla ollut erityistä huonetta poikia varten.
He turmelivat ruokasalin rauhan melullaan. Setä Fagerholm oli kuin
vaistomaisesti ymmärtänyt, minkälainen muutos hänen ruokahuoneessaan
oli tapahtunut: -- hän oli ollut tavallista hiljaisempi. Ei mitään
merimiesjuttuja, vaan tyyntä, arvokasta aterioimista ja sitten --
rauhallinen piippuun pano ja -- ulos tullikamarille virkaa hoitamaan.
Täti Fagerholmin herttainen olemus taas oli kuin kasvanut. Ei saattanut
ajatellakaan, että hän olisi häirinnyt ruokasalin kodikkuutta; hän
päinvastoin lisäsi sitä. Hän oli sen ruumiillistunut edustaja, jonka
pehmeä, äidillinen ääni sopi erinomaisesti huoneen muuttuneeseen sävyyn.
Juho Kostia ei ajatellut enää perääntymistä. Hän oli antautunut
tunteensa vietäväksi. Se seikka, että Johanna Lang oli kertonut hänestä
tädilleen, oli takeena siitä, ettei nyt ollut kysymyksessä tavallinen
koulutytön mieltymys. Se oli kuin vanha, hyväksitunnettu tehtaanmerkki,
johon saattoi luottaa.
Kuinka toisenlaiseksi oli kaikki muuttunut sitten eilisen!
Pohjois-Esplanaadi ei ollut enää tavallinen katu. Se oli pyhä polku,
jonka Johanna Langin jalat olivat pyhittäneet. Paperossinpätkät ja
katulika eivät pystyneet sitä turmelemaan. Tietoisuus siitä, että
Johanna Lang oli kulkenut sitä, teki sen vastustuskykyiseksi...
Ainoa paikka, joka oli säilyttänyt entisen arkisen leimansa, oli aukea
Päävahdin edustalla.
Siinä kulki ajurinrattaita ja kuorma-autoja. Ne olivat kuluttaneet
Johanna Langin jalanjäljet. Mutta -- sillalla ne alkoivat taas jatkuen
katua ylös, ohi venäläisen katedraalin. Juhosta tuntui hyvältä, että
Johanna Lang kulki juuri tätä tietä. Tuo kultakupoolinen temppeli
näki hänen joka aamu kiiruhtavan kouluun. Nuo sikarilaatikot tuon
tupakkamyymälän ikkunassa sanoivat hänelle hyvää huomenta. Hän ei ollut
ennen huomannutkaan, että siinä oli niin hienoja lajeja. "La Rosa", "La
Regina", "El Paradiso". Oh, hänen teki mieli ostaa yksi laatikko "El
Paradisoa". Hänhän olikin pääasiallisesti sikarinpolttaja.
Juho poikkesi myymälään. Nuori, avokatseinen neiti, jolla oli
vaalea kiharatukka ja siniset silmät, vastasi kohteliaasti hänen
tervehdykseensä. Juho hymyili hänelle ja neiti hymyili vastaan. Hänestä
oli luonnollista, että juuri tuonnäköinen myyjätär palveli tässä
myymälässä... puhtaamman ja luonnollisemman näköinen kuin Espiksen
suurten tupakkakauppani neidit. Myyjätär ehkä tunsikin Johanna Langin.
Asuihan hän tässä aivan lähellä -- kulkien joka aamu kouluun hänen
ikkunainsa ohitse.
-- Mitä saisi olla?
Juho pani merkille, ettei neiti sanonut: 'mitä saisi luvan olla'. Hän
oli luonnollinen, niinkuin hän oli ajatellutkin.
-- Yksi laatikko "El Paradisoa".
Neiti katseli hyllyjä ja pudisteli päätään.
-- Ne ovat loppuneet.
-- Ikkunassa näkyi olevan yksi.
-- Jaa...
Neiti riensi katsomaan. Olihan siellä. Juho oli iloinen, että hän sai
juuri tuon laatikon.
-- Kahdeksantoista markkaa.
Hän maksoi ja lähti. Mennessään hän hymyili jälleen ja neiti hymyili
takaisin. Oli kuin olisivat he ymmärtäneet toisensa. 'Niin... tuo
laatikko on nähnyt hänet.' 'Niin, niin.'
Lähellä tupakkamyymälää oli Johanna Langin portti. Juho hiljensi
askeleitaan. Hän lähestyi porttikäytävää juhlallisin mielin, sykkivin
sydämin kuin muhamettilainen Kaaban pyhää kiveä.
Rakkaus on ihmeellinen. Se lumoaa uhrinsa ja saa hänet katsomaan
asioita ja esineitä sadunhohteisessa valossa. Porttikäytävä, josta
Johanna Lang joka päivä kulki, oli aivan tavallinen, sillä eroituksella
vain, että arkkitehti oli sommitellut sen graniittisiin sivupylväisiin
kaksi enkeliä miekat kädessä -- yhden kummallekin puolelle. Se
oli Juhon mielestä kuin paratiisin portti. Enkelien miekat olivat
alaslasketut, kärki maata kohti -- kuin merkiksi, että sisäänpääsy
oli vapaa. Mutta samalla ne herättivät tuskallisen ajatuksen, että
kivimuurista voisi kerran tulla 'kadotettu paratiisi'. Oi, ettei vain
tulisi hänelle! --
Hän löysi porraskäytävän ja lähti kiipeämään. Toisessa kerroksessa asui
leskirouva Hällström. Juho painoi ovikelloa ja jäi odottamaan.
Sydän sykki rajusti. Johannan koti! Hänen armas, siro peukalonsa oli
painanut tuota nappia monen monta kertaa. Ja nyt sitä oli painanut hän,
Juho Kostia.
Oven takaa kuului askeleita. Ovi avautui ja hämärästä eteisestä kuului
pehmeä ääni, joka hiveli Juhon korvaa kuin musiikki.
-- Sinäkö, Janne?
-- Hyvää iltaa!
Tyttö ojensi kätensä ja Juho puristi sitä rajusti.
-- Ai, ai, sinulla on hirveä koura!
-- Puristinko liian lujaa?
-- Melkeinpä.
Juho kävi hiukan hämilleen. Oliko hän käyttäytynyt tuhmasti?
Johanna johdatti hänet sisään. Huone oli kodikkaasti, vaikka köyhästi
kalustettu. Erikoisesti kiinnitti Juhon huomiota korkea lipaspiironki.
Se oli melkein samanlainen kuin hänen kotonaan Lapissa.
Vanha, ystävällisen näköinen nainen nousi pöydän äärestä, jossa oli
neulonut. Hän siirsi silmälasit otsalle ja katseli tutkivasti Juhoa.
-- Herra Kostia, ellen erehdy?
Johanna esitti heidät.
-- Tervetuloa! Johanna on jo ehtinyt odottaa teitä, vaikk'ei kello ole
vielä kuin vähän yli neljän. Käykää istumaan, olkaa hyvä!
Johanna katseli häntä loistavin silmin. Juhosta tuntui, että hän oli
astunut onnensa kynnykselle.
-- Mitä, oikein pitkässä takissa! Kylläpä sinä olet juhlallinen.
Johanna nauroi iloisesti.
-- Ensi visiitti, Johanna, ensi visiitti... katsopas.
-- Niin, niin. Minä toivon, ettei se ainakaan ole viimeinen.
Juho istui pöydän ääreen. Hän huomasi seinällä sitran.
-- Kuka täällä soittaa? Sinäkö...?
-- En... se on Leenin, serkkuni sitra. Hänelle sinun pitäisi puhua,
Juho. Hän on niin jumalaton, ettei usko mitään... soittaa ja rallattaa
kaiket pyhäpäivätkin.
Juho katsahti häneen hämillään. Oliko se todella tarkoitettu, vai
hurskasteluako vain?
Johanna nauroi. Juho ei päässyt hänestä selville.
Rouva Hällström tuli kyökistä kahvitarjotinta kantaen.
-- Johanna on kertonut, että juotte paljon kahvia siellä Lapissa.
Minulla oli tämä jo odottamassa.
-- Vai on Johanna sellaista kertonut, se veitikka!
-- Mutta sehän on totta, Juho. Sinä olet hirveä kahvinjuoja. Tädillä on
tarkoitus saada sinut heti hyvälle tuulelle.
Nuoret siirtyivät sohvaan huoneen perälle. Otettiin esille Johannan
ainevihko.
-- Et saa katsoa! Minä haluaisin vain näyttää, etten ole saanut vielä
yhtään riviä kokoon. Ja kahden päivän päästä on perjantai.
Juho oli ehtinyt kuitenkin jo vilkaista. Viimeinen aine oli nimeltään:
'Mitä ymmärretään pintapuolisuudella?'
-- Vai sellaisia filosoofisia kysymyksiä sinä mietit, virkkoi hän
laskien kahvikupin pöydälle.
-- Ei se ole mitään. Se on kaikkein huonoin aine, mitä olen
kirjoittanut. -- Mitä sinulla on tuossa?
Johanna osoitti sikarilaatikkoa piirongin kulmalla. -- "El Paradisoja".
-- Mitä --?
-- Paratiisisikaareja. Johanna huusi kyökkiin:
-- Kuulepas, täti, kuinka hienoja sikareja tämä meidän herra polttaa.
"El Paradiso".
-- Jaa, jaa...
-- Nyt sinun pitää panna yksi palamaan ja ruveta loihtimaan minulle
Lappia esiin. Minä aion saada kymmenen, Juho!
Hän pyörähti ympäri notkeasti ja nosti paketin pöydälle.
Mikäs auttoi, Juhon täytyi totella. Hetken kuluttua höyrysi sikari
hänen hampaissaan. Johanna valmistausi panemaan paperille hänen
esitystään.
-- Mitä, aiotko panna muistiin?
-- Tietysti, enhän muuten muista.
-- Mutta -- minä ajattelin kertoa sadun.
-- Mitä? Jäkälämaistahan sinun piti kertoa.
-- Niin... sadun jäkälästä.
-- No, annahan tulla sitten.
Juho puhalsi muutaman savurenkaan ja siristi silmiään. Hänen huulillaan
karehti onnellinen hymy. Hän muistutti pikku poikaa, joka puhaltelee
saippuapalloja ilmaan.
-- -- -- -- --
-- Oli kerran aika, jolloin Lapissa asui vain lappalaisia, aloitti Juho
katsoen katonrajaan. -- Ainoastaan joku yksinäinen uudisasukas oli
uskaltanut raivata itselleen asumasijan keskelle kaukaista kiveliötä.
Mutta uudisasukasta häiritsi lappalaisten läheisyys. Sen vuoksi hän
välistä pisti jäkälämaat palamaan karkoittaakseen lähettyviltään
vastenmielisen naapurin.
-- Tekipä sitten kerran muuan uudisasukas talonsa Sompion erämaihin,
joita omisteli rikas pororuhtinas Ponku. Hänen laumansa kävivät
laitumella uudistalon ympärillä. Porot söivät kesällä uudistalokkaan
heinät, sotkivat niityt ja tekivät kaikenlaista vahinkoa. Uudistalokas
kiivastui viimein ja uhkasi karkoittaa Pongun laumat kauemmas...
etäisempiin tunturiseutuihin. Hän päätti sytyttää metsävalkean, joka
tuhoisi kaikki lähiseudun jäkälämaat.
-- Uudistalokkaalla oli poika nimeltä Sippa. Tämä oli rakastunut Pongun
tyttäreen, kauniiseen Maaretaan. Porometsässä ollessaan hän tapasi
tyttöä muutaman jängän laidassa, jonka yli tyttö saapui sulhonsa
luo...; hän oli sanonut menevänsä kenkäheinää leikkaamaan, mutta --
käyttikin tilaisuutta hyväkseen kulkeakseen yli jängän metsän reunassa
odottelevan uudistalonpojan luo. Jo kaukaa tämä näki hänen kirjaillun
mekkonsa, kun tyttö ujona lähestyi, alasluoduin katsein. Poika kertoi
tytölle isänsä uhkauksen. Tämä oli kauvan aikaa vaiti, mutta virkkoi
viimein: 'Jos isäsi toteuttaa päätöksensä, emme me koskaan tapaa.'
Poika katseli häntä rakkautta uhkuvin kasvoin ja sanoi: 'Minä taivutan
isäni luopumaan päätöksestään.' 'Jos sen teet, niin minä rukoilen
isääni päästämään meidät yhteen.' He sopivat siitä ja tyttö poistui.
-- Sippa palasi kotiin ja ryhtyi suostuttelemaan isäänsä. 'Mitäs nyt
lappalaista vainoamaan.' 'Tappoporonhan mekin tarvitsemme silloin
tällöin.' Monta päivää hän sai puhua, kunnes isä lopuksi taipui.
Iloissaan hän riensi sovitulle kohtauspaikalle kertomaan päätöksestä.
-- Mutta sillä aikaa oli Pongun kylään saapunut rikas lappalainen
Guttorm. Hänellä oli poroja monia tuhansia ja hänen vyössänsä helisi
silkka hopea. Hän oli saapunut kosimaan kaunista Maaretaa. Ponku oli
antanut sanansa: -- Mikkelinä piti nuorten matkustaa kirkolle papin
luo kuulutusta ottamaan. Tyttö kertoi tämän kaiken sulholleen ja itki.
Poika koetti taivuttaa häntä, -- hän rukoili ja pyysi, hän ehdotti
pakoa, mutta -- Maareta pudisti surullisena päätään: -- 'Minä tulin
sanomaan sinulle hyvästiä. Minun täytyy mennä Guttormille.' Mutta
minä olen saanut isäni taipumaan', väitti poika. 'Vaikka... ei auta',
vastasi tyttö. 'Silloin on parempi, että nämä maat palavat!' huudahti
poika. Nyt rupesi tyttö puolestaan rukoilemaan. Paikka oli käynyt
hänelle rakkaaksi. Hän tahtoi palata sinne joka vuosi -- naimisiin
mentyäänkin. Mutta poika pysyi taipumattomana. 'Ei... ennemmin
palakoot!'
-- Tyttö lähti murheellisena kodalleen. Kun hän oli päässyt jängän
toiseen laitaan, huomasi hän savun nousevan metsästä. Siellä Sippa jo
sytytti. Oli vallinnut moniviikkoinen pouta ja tyttö kyllä arvasi,
miten tulisi käymään. Hän lähti takaisin jängän yli estääkseen poikaa.
Hän tahtoi palata seudulle seuraavanakin vuonna -- vielä naimisiin
mentyäänkin... Mutta päästyään keskelle jänkää hänen jalkansa horjahti
ja hän putosi kaltioon. Hän koetti päästä ylös, mutta ei jaksanut
ponnistaa. Sippa kuuli hänen huutonsa, mutta ei mennyt auttamaan; hän
tiesi, että tyttö päästyään kaltiosta palaisi kodalleen. Hän sytytti
sytyttämistään. Pian oli koko jängän ympäristö yhtenä tulimerenä.
Liekit nuoleskelivat jo jänkääkin, joka oli kuivunut kauttaaltaan.
Voimakas tuuli kaatoi tulimeren sen yli. Valitushuudot vaikenivat.
Kaunis Maareta oli saanut surmansa liekeissä.
-- Sippa oli raivoavin silmin katsellut tihutyötään. Hän näki, miten
tuuli painoi liekkejä jängän yli. Hän tiesi, että sen toiselta
laidalta alkoivat penikulmaiset jäkälämaat. Niitä myöten leviäisi
metsäpalo kauvas pohjoiseen ja karkoittaisi Pongun. Mutta -- nähdessään
raivoavien liekkien räiskeen ja tietäessään Maaretan kuolleeksi hän
hurjistui äärimmilleen. Hän lähti juoksemaan -- tietämättä, minne.
Hän tunsi vain, että Maareta oli kuollut. Hänen nimeänsä huutaen hän
syöksyi jängälle ja hävisi liekkien sekaan. Hän ei koskaan palannut.
Hänen isänsä löysi jängältä myöhemmin kahden palaneen ihmisen ruumiit.
-- Siitä alkaen on jänkää kutsuttu Maaretasipan jängäksi.
Johanna Lang oli alussa hymyillyt Juhon kertomukselle, mutta kuultuaan
tarinan surullisen lopun hän kävi totiseksi. Hymy kuoli hänen
huulillaan. Silmien alle ilmestyi tuskallinen piirre. Ja kun Juho
lopetti, hän huokasi syvään ja näytti murheelliselta.
Juho karisti tuhkaa sikaristaan. Hänen katseensa lepäsi Johannan
kasvoilla ja hän hymyili surullisesti.
-- Oletko kirjoittanut mitään? kysyi hän hiljaa.
-- Hyi, kuinka sinä olet julma! Kerrot tuollaisia tarinoita. Mitä minä
niistä saan?
Juho katseli häntä vakavana.
-- On yksi asia, jonka kertomus opettaa.
-- Mikä se olisi?
-- Että on vaarallista panna tulta kuivaan jäkälikköön. Siitä syntyy
palo, kauhea palo.
Johanna Lang kohautti hartioitaan.
-- Mutta, Janne, -- hän loi äkkiä silmänsä vastapäätä istuvaan
ylioppilaaseen -- ei tästä tule mitään! Kerro minulle oikein, kerro
niin, että saan jotakin kokoon.
Hänen äänensä hiveli Juho Kostian korvaa. Se oli niin suloinen ja
lämmin, että Juho tunsi omituista hellyyttä povessaan.
-- Kyllä... minä vain usein muistelen vanhoja tarinoita. Niistä on
paljon oppimista...
Ja Juho kertoi. Hän kuvasi Lapin luontoa, loihti Johannalle sen
ihmeellisen, salaperäisen tenhovoiman. Hän maalasi rannattomat metsät
ja penikulmaiset, puuttomat aavat. Hän todisti jäkälän taloudellisen
merkityksen. Se oli Lapin elämä, Lapin leipä. Ilman sitä oli
saamekansan mahdoton tulla toimeen.
Maaretasipan jänkä unohtui. Kamarissa oli jälleen kaksi onnellista
ihmistä, joiden sydämet sykkivät toisilleen. He keskustelivat
vilkkaasti, tuttavallisesti. Tunnit vierivät. Kun rouva Hällström
tarjosi teetä, oli ilta jo pitkälle kulunut.
-- Mitä satua herra Kostia täällä kertoi? kysyi rouva Hällström.
-- Oi, sellaista kamalaa, täti... et usko.
Johannan ääni värähteli. Hän mainitsi lyhyesti Juhon kertomuksesta.
-- Lappi on salaperäinen maa. Minulla oli veli monta vuotta Lapissa.
Me luulimme hänet jo kuolleeksi, kun hän muutamana talvi-iltana
ilmestyi luoksemme lapinturkissa ja karvakintaissa. Hän oli toiminut
poronostajana muutamalla Norjan kauppiaalla. Hän jäi tänne, sai paikan,
-- mutta aina hän kaipasi takaisin. Varsinkin keväällä, jäidenlähdön
aikana hän oli onneton. Hän istui tuntikausia huoneessaan synkkänä ja
alakuloisena. Silloin hän nouti lapinturkkinsa vinniltä ja ripusti sen
kamarinsa seinälle. Meillä oli koko talo täynnä poronkarvoja.
-- Setä Ivar. Hän muistutti sinua, Janne.
-- Todellakin... herra Kostia muistuttaa häntä paljon.
-- Onko hän kuollut?
-- On... viisi vuotta sitten.
Rouva Hällström siirtyi jälleen kyökin puolelle.
-- Minä pidin setä Ivarista. Hän oli niin hyvä... erilainen kuin kaikki
muut. Hän kertoi minulle Lapin elämästä ja silloin loistivat hänen
surulliset silmänsä niin herttaisesti.
-- Mutta miksi se Maareta ei suostunut pakenemaan? Olisivathan he
voineet muuttaa kauvas oudoille seuduille ja asua siellä onnellisina.
-- Niin... miksi? Sitä on vaikea selittää. Naisen sydän on arvoitus.
-- Ja miksi piti Sipan sytyttää metsävalkea? jatkoi Johanna
kiinnittämättä huomiota Juhon vastaukseen. -- Olisihan hän saanut nähdä
Maaretan joka vuosi.
-- Olisi... toisen omana...
-- Niin, mutta nähdä kuitenkin.
-- Jaa...
Juho kohautti olkapäitään. Hänen katseensa oli synkkä. -- Mieskin on
arvoitus.
-- Ehkä...
He istuivat hetkisen äänettöminä, kunnes Johanna katkaisi hiljaisuuden:
-- Ei, Janne! Nyt sinun pitää laulaa. Laula "Ristilukki". Minä pidän
siitä laulusta tavattomasti.
Juho vastusteli. Hän moitti käheyttä.
-- Mitäs tyhjää! Kyllä se menee.
-- Ei ole säestystä.
Johanna katsoi häntä hellästi, pää kallellaan.
-- Minä en välitä säestyksestä. Minä haluan vain kuulla sinun lauluasi.
Juhon täytyi suostua. Hän kakisteli kurkkuaan, etsi ääntä, näytti
kiusaantuneelta, mutta nojasi sitten sohvan kulmaan ja lauloi.
Samoinkuin ensi kerrallakin kuunteli Johanna nytkin hänen lauluaan
omituisin, selittämättömin tuntein. Juho lauloi ilmehikkäästi, aivan
kuin alleviivaten erityisiä kohtia. Mutta tällä kertaa ei laulusta
soinut sääliä verkkoon joutuneita kohtaan. Päinvastoin: -- Juho
tulkitsi nyt sen kohdan intohimoisesti, kuin nauttien tuskista, joita
ristilukki uhreilleen valmisti.
... och pinar och plågar ihjäl!
Johanna oli haltioissaan. Niin vaikuttavasti hän ei ollut koskaan
kuullut "Ristilukkia" esitettävän. Tosinhan se konserteissa laulettiin
monta vertaa taiteellisemmin, mutta sitä tunnetta, jonka Juho lauluunsa
sai, hän ei ollut tavannut missään.
Hänen äänensä värähteli, kun hän kiitti.
Kello oli kymmenen, kun Juho Kostia kulki katua alas, matkalla kotiaan.
Ilta oli ollut ihana. Hän oli oppinut tuntemaan Johannaa enemmän. Hän
oli saanut pilkistää hänen sydämeensä ja -- hän oli rauhoittunut. Antaa
jäkälikön palaa vain. Sitä ei tarvinnut käydä sammuttamaan. Johanna ei
ainakaan sitä tahtonut. Se oli hän, joka sytytti... sytytti loistavin
silmin...!
4.
Taivaalla vyöryy mustia pilvenmöhkäleitä raskaasti, hitaasti, kuin
liitoksissaan vapisten, valmiina joka hetki särkymään. Ne vaihtavat
muotoa alinomaa muistuttaen milloin raskasliikkeistä sotajoukkoa
hevosineen ja vankkureineen, milloin Vanhan Testamentin profeetan
päätä tuulessa liehuvine tukkineen. Kuunvalo, joka pääsee esille vain
silloin, kun pilviröykkiössä sattuu ohuempi paikka, antaa niille yhä
satumaisempia muotoja... Nyt nousee aurinko Austerlitzissa ja kummulla
seisoo Napoleon kenraaleineen katsellen 'kolmen keisarin taistelua'...
Savupilvet vyöryvät kumpua kohti, peittävät sen alleen, pyyhkivät
pois Napoleonin kenraaleineen ja kas: -- siinä seisoo Mooses valtavan
kookkaana katsellen Jumalan kirkkautta Siinain vuorella!... Kuu saa
kokonaan kasvonsa esille, häikäisee Mooseksen, hävittää hänet tyyten --
ja taas vyöryvät pilvimassat raskaasti, hitaasti, kuin liitoksissaan
vapisten, valmiina joka hetki särkymään... Meri käy vaahtopäänä, tuuli
vinkuu pitkän laiturin kaidepuissa heiluttaen laiturin päässä olevan
lautakopperon seinällä riippuvaa pelastusrengasta kuin hätämerkkiä.
Ihmisiä ei näy missään. Satamatalojen ikkunoista tuikkivat tulet
pettämättömän vakavina, kuin kutsuen suojaan laiturin päässä seisovaa
kahta ihmistä -- suojaan myrskyltä ja sydämen pettäviltä tunteilta.
Mutta nuo kaksi eivät sitä huomaa. Heillä on sydämellä paljon, paljon,
mikä on sanottava juuri tänä iltana ja tässä paikassa.
Kuunvalo välähtää hetkisen tytön kasvoilla. Hänen silmänsä ovat
kyynelissä. Johanna Lang itkee onneaan ja onnettomuuttaan. Hänen
edessään seisoo Juho Kostia palttoonkaulus pystyssä, puhuen lämmöllä,
vakuuttavana, katkerana -- toisin vuoroin uhmaten taivasta ja maata --
toisin vuoroin nöyränä kuin syntejään anteeksi aneleva.
-- Miksi, Johanna... miksi et voi luvata? Jos rakastat minua, niin...
silloinhan pitäisi olla helppoa luvata.
-- Voi, Janne... minä pidän sinusta tavattomasti, mutta sittenkään en
tiedä...
Johanna Lang luo kyyneleiset silmänsä Juho Kostiaan. Tällä hetkellä hän
on liikuttavan kaunis.
Juho Kostian sydäntä kouristaa. Tässä on nyt tilinteon hetki...
Häntä hullua, kun oli päästänyt sydämessään sellaisen palon
valloilleen! Mutta minkä sille oli voinut? Ei mitään. Johanna Lang
oli osoittanut niin pettämättömiä merkkejä, ettei hänellä enää ollut
voimia perääntymiseen, kun suhde kerran oli alkanut. Eikä hän ollut
sitä halunnutkaan. Päinvastoin: -- hän oli rientänyt eteenpäin kuin
janoinen, joka luulee hetken päästä löytävänsä virvoittavan lähteen.
Ah, Juho Kostia elää hengessään kaikki ne onnen hetket, jotka hän
on Johanna Langin seurassa viettänyt. Iltoja Kaivopuiston teillä ja
Katajanokan rannoilla -- ja aamuja, jolloin hän on rientänyt ystäväänsä
vastaan tämän mennessä kouluun, -- niitä hän ei unhoittaisi koskaan!
-- Minä uneksin kaunista unta, mutta heräsin pettävään todellisuuteen,
sanoo hän katkerasti.
-- Voi, Janne, jos näkisit sydämeeni! Se rakastaa sinua, niinkuin
sydän voi rakastaa. Mutta sittenkin tunnen arkuutta ja pelkoa...
tulevaisuuteen nähden. Minä en uskalla antaa ratkaisevaa lupausta.
Sehän sitoisi minut täydellisesti.
Juho Kostia nauraa katkerasti. Naisen sydän oli arvoitus, ikuinen
arvoitus. Se voi rakastaa, mutta ei sittenkään uskaltanut sitoa itseään
-- täydellisesti.
-- Sinä et siis rakasta, lausuu hän ja äänessä soi tuomarin ankaruus.
-- Voi, Janne, miksi kiusaat minua! Emmekö voi olla edelleenkin
niinkuin tähänkin asti... hyviä, sydämellisen hyviä ystäviä? Miksi
pitää olla lupaukset ja lupaukset? Minä en voi ymmärtää...
-- Ei! Minun uskontunnustukseni on 'kaikki tai ei mitään'. Kun sinä et
kerran voi antaa lupausta, on suhteemme särkynyt.
Juho Kostia lausuu sen synkällä vakavuudella, mutta tuntee siitä
huolimatta, etteivät sanat oikein vastaa todellisuutta. Hänen on
työläs, niin perin työläs unhoittaa onneaan.
Mutta -- seuraavassa hetkessä hänestä tuntuu, että hän on jo
ratkaisevasti katkaissut rakkautensa siteen ja heittänyt Johannasta
irti. Tämä on luisumassa pois hänen luotaan... väkisten...
auttamattomasti. Ja sitä hän ei tahdo, sitä hän ei voi nähdä, sitä
hän ei jaksa kestää! Hänen täytyy kuvitella päinvastaista. Onhan hän
kuvittelijaksi syntynyt.
Hänen täytyy uskotella itselleen, että portti Eedeniin on juuri auennut
-- ja että he parast'aikaa kulkevat siitä käsikädessä sisään. Hän on
syntynyt kuvittelujen maassa, -- siellä, missä haaveillaan rikkaudesta,
vaikka ei rikkautta ole, -- siellä, missä uskotaan näkyihin ja uniin
sekä toimitaan niiden mukaan. Hänen täytyy kuvitella, että Johanna Lang
on hänen yksin... ratkaisevasti... juuri lupautunut hänen omakseen...
Ja hän alkaa puhua suuresta rakkaudestaan, kauniisti, liikuttavasti,
nöyrästi... sisäisellä ilolla, niinkuin unennäkijä, joka nauraa
unissaan.
-- Johanna, tiedätkö, mitä sinä minulle olet? Voi, jos tietäisit, et
voisi ehdottaa tuollaista löyhää suhdetta ilman lujaa, riemullista
lupausta! Tiedätkö, mitä sinä minulle olet? -- Sinä et ole koskaan
nähnyt tunturien kevättä -- tuota aikaa, jolloin Lapin jäinen luonto
herää elämään. Se tapahtuu niin äkkiä, että ihan hämmästyy! Äsken
vielä liikkumattomuus, kylmyys ja hiljaisuus -- ja yht'äkkiä sanoin
selittämätön liike ja elämä: -- tunturipurojen solina, veden läiske
kaikkialla... joka paikassa... pihamaalta pinttyneimmälle jängälle
saakka. Ilmassa tuhatääninen lintujen kuoro! Ne tulivat yöllä, yhdessä
joukossa kaikki -- kuin varkain. Ja aurinko -- aurinko niin polttava,
niin lämmin, ettei täällä Etelä-Suomessa koskaan sellaista tunneta.
Kaikkialla silmää häikäisevä kirkkaus! -- Katso, Johanna, minä olin
kuin tunturi, joka en ollut koskaan oikeata kevättä kokenut; vain
hiljaista auringon paistetta, joka sulattelee vain lunta pinnalta.
Mutta olin aina toivonut, rukoillut, että saisin kerran omassa
sydämessäni kokea, mitä kokee tunturi keväällä... sellaista valtavan
suurta kaiken muuttumista. -- Ja sitten tulit sinä, Johanna, -- tulit
merenvihreine silminesi, arvoituksellisine olemuksinesi... ja minä
heräsin, -- heräsin kuin tunturi keväällä. Minä tunsin rinnassani sen,
mitä olin monesti yksinäisinä iltoinani rukoillut: -- kaiken valtavan
muuttumisen! Johanna, jos on koskaan maan päällä sydän lyönyt riemusta,
-- lyönyt niin, että paljas ajatuskin siitä jo huikaisee mieltä, --
niin on lyönyt minun sydämeni!
Juho Kostia on puhunut äänellä, joka hivelee Johanna Langin sydäntä
ja korvia sekä nostattaa kyyneleet uudelleen hänen kauniisiin
silmiinsä, -- mutta sittenkin hän pudistelee surullisena päätään:
-- häntä peloittaa lupauksen anto. Hän tuntee todellakin rakkautta
tuota kömpelöä teoloogia kohtaan, mutta pelkää samalla sitä voimaa,
jolla tämä tahtoisi hänet omakseen riistää. Hän on joskus toivonut
kohtaavansa nuoren miehen, joka osaisi tuntea syvästi ja voimakkaasti,
mutta nyt, kun hän on sellaisen kohdannut, hän perääntyy peloissaan.
Hän vaikenee eikä puhu hetkiseen mitään. Sitten hän kohottaa
kyyneleiset kasvonsa ja hymyilee onnellisena.
-- On hauskaa kuulla sinun puhuvan, Janne. Minä voisin kuunnella sinun
ääntäsi maailman loppuun asti.
Juho Kostia havahtuu mietteistään. Niin... niin... siinä oli jälleen
tuo ikuinen arvoitus... maailman loppuun asti.
-- Johanna, sinulla on kylmä?
Hän tuntee, kuinka tuuli tunkeutuu läpi vaatteiden ja hän säikähtää,
että on seisottanut tyttöä ulkona myrskyssä monta tuntia.
-- Ei... ei minulla ole -- jaa... ehkä vähän, mutta ei se tee mitään.
-- Kyllä. Me lähdemme kotiin.
-- Ei... ei vielä. Etkö puhuisi vielä, Janne? Minä haluaisin kuulla
sinua.
Tyttö hymyilee pyytävästi.
-- Ei enää. Minä en voi puhua enää mitään. On tullut yö.
-- Voi, Janne, et saa sanoa niin. Minusta se kuulostaa hirveältä...
hirveältä.
-- Yö, yö! Katsopas, kuinka pilvet syöksyvät eteenpäin. Ne eivät pysy
hetkeäkään samannäköisinä. -- Johanna, sellaista on elämä... yhtä
muuttelevaista.
Johanna Lang pyyhkii silmiään. Ilta on ollut sanomattoman ihana ja
sanomattoman surullinen. Miksi on kaikki käynyt niin omituisesti?
Hänet herättää Juho Kostian ääni:
-- Nyt lähdemme, Johanna. Tämä oli tilinteon ilta ja tilinteon paikka.
Me emme palaa tänne enää koskaan.
Hänen äänensä kuulostaa tavattoman masentuneelta.
He lähtevät -- Johanna Lang vastahakoisesti, kuin peljäten, että paikan
lumous häviäisi heidän lähdettyään. Juho Kostia ei sitä ajattele.
Mutta -- Johanna Lang on ruvennut pitämään tärkeänä, että hänellä
olisi monta paikkaa, joista väkevinä tuoksahtaisivat vastaan kaikki
elettyjen onnen hetkien muistot. Ja nyt on pitkä laituri astunut
pyhimpien joukkoon niistä. Mutta häntä surettaa, ettei se mahdollisesti
hänen ensi kerralla sinne tullessaan vaikuttaisi yhtä tenhoavasti.
Hän tietää kokemuksesta, kuinka lyhytaikainen oleskelu jossakin ei
riitä jättämään paikalle pyhitettyä leimaa. Hän muistaa muutaman aidan
eräällä Katajanokan rantakadulla. He olivat istuneet sillä eräänä
kuutamoisena iltana hetkisen -- Jannen kanssa. Se oli ollut hauska
hetki. Mutta kun hän seuraavana aamuna kouluun mennessään oli kiertänyt
saman rantakadun kautta, oli aita kalseassa aamuvalossa tehnyt perin
alastoman vaikutuksen: -- se oli tuonut mieleen pyykkinuoran, joka on
menettänyt valkeat ja värikkäät kuivattavansa ja nyt alastomana vapisee
tuulessa autiolla pihalla. Se oli tuntunut masentavalta ja hän oli
ollut surullinen koko aamupäivän.
Juho Kostia kulkee synkkänä. Hän ajattelee Lapissa olevaa kotiaan.
Hänen sydämensä on turtunut tuskasta ja epätoivosta. Se ei kykene edes
kyllin selvästi tuntemaan hänen tekemänsä kysymyksen kohtalokkuutta.
Niin kauan kuin hän oli elänyt toivossa, että Johanna Lang vastaisi
myöntävästi, olivat kaikki ajatukset ja tunteet kohdistuneet tähän
ratkaisevaan hetkeen. Mutta nyt -- ratkaisun tapahduttua -- on isku
ollut niin ankara, että ajatukset hajallelyötyinä tarttuvat kiinni
ensimmäisiin muistoihin, jotka ne kohtaavat. Ja niin johtuu Juho Kostia
ajattelemaan kotiaan -- itsekään oikein käsittämättä, minkävuoksi.
Hän muistelee kotinsa tupakamarin ikkunaverhoja. Ne huokuvat
alakuloisuutta -- väriloistostaan huolimatta. Niissä on vieretysten
keltaista ja valkoista, -- mutta keltainen vie voiton. Sitä väriä
ymmärtää kesäyönaurinko kaikkein parhaiten: -- se saa keltaiset raidat
loistamaan riuduttavaa kaipausta herättävällä tavalla. Istuessaan
iltaisin Fagerholmin kamarissa Helge Hollanderin viipyessä kaupungilla
on hän muistellut kotoista kammiotaan ja iloinnut sen ikkunaverhoista;
hän oli päässyt niistä silloin aivan päinvastaiseen käsitykseen:
-- keltainen oli tulkinnut heräävää toivoa, joka ilosta väräjöiden
aavisteleikse tulevaa onnen päivää. Päästyään varmuuteen Johanna Langin
rakkaudesta hän oli monesti väkevästi kuvitellut kesää -- kesäyötä,
jolloin hän heräisi tupakamarissaan huoneen ollessa täynnä keltaista,
väreilevää valoa. Se olisi tuonut mieleen kaipauksen, suloisesti
hivelevän kaipauksen, joka olisi pannut venyttelemään paljaasta
mielihyvästä. Oh, keltainen, keltainen, se väri olisi ilahduttanut
hänen sydäntään! Nyt se oli kuoleman, toivottomuuden väri...
-- Janne, miksi olet niin synkkä ja äänetön?
Juho Kostia hymyilee väkinäisesti. Kuinka saattoi Johanna kysyä
sellaista -- kaiken sen jälkeen, mitä oli tapahtunut?
-- Iloinenko minun pitäisi olla?
-- Oi, Janne, minä en saata nähdä sinua surullisena. Sinä et ole oma
itsesi silloin.
Siinä oli Johanna Lang kerrankin oikeassa. Hän ei ollut koskaan
tuntenut itseään niin itselleen vieraaksi kuin tänä iltana. Hänen
valoisa maailmansa oli hävinnyt.
-- Johanna, kaikki on nyt lopussa... kaikki... kaikki!
Hän lausui viimeisen sanan tukahtuneella äänellä.
-- Ei, Janne, ei sentään.
-- Sinusta ei tullut minun unelmaini morsianta.
-- Voi, Janne, mutta minä olen sinun Johannasi sittenkin.
Tyttö lausui sen hellästi, melkein nyyhkien.
Juho Kostian valtaa voimakas halu pysähtyä ja sulkea tyttö syliinsä.
Hän olisi sen ehkä tehnytkin, jos he olisivat olleet syrjäisemmässä
paikassa. Mutta -- nyt he juuri saapuivat Päävahdin edustalle ja se
oli valaistu. Ei käynyt siis päinsä... ja sitäpaitsi... hänellä ei
ollut oikeutta siihen. Oikeutta? Ei sanan vasituisessa merkityksessä:
-- Johanna Lang ei ollut hänen morsiamensa. Hän ei ollut antanut
lupausta...
Juho Kostia pysähtyy ojentaen kätensä.
-- Nyt, Johanna, hyvästi! Tiemme eroavat tässä. Sinä menet kotiisi --
luonnollisesti.
Tyttö katsoo häntä hämmästyneenä, silmät kosteina.
-- Etkö tulekaan saattamaan?
-- En... kuinka voin enää? Sinä pyydät mahdottomia. Me emme saa tavata
enää. Minulla on helpompi niin.
-- Enkö minä saa tavata sinua enää, Janne?
Juho Kostia ei voi käsittää sellaista.
-- Mitä hyötyä siitä olisi? Me kiduttaisimme vain toisiamme
muistelemalla vanhaa... mennyttä. Ja se olisi liian raskasta... ainakin
minulle. Sitäpaitsi -- minä matkustan pian...
Hänen äänensä värähtää ja silmänurkassa kimaltelee kyynel.
-- Hyvästi, Johanna!
Tyttö ei vastaa mitään, vaan lähtee nopein askelin astumaan
Katajanokalle päin. Juho katselee hänen jälkeensä. Siellä hän meni...
venäläisen katedraalin kohdalla... siro, kaunis pää alaspainuneena.
Hän näytti hyljätyltä. Juho Kostian sydäntä kaihertaa sääli. Mutta
-- oli liian myöhäistä lähteä jälkeenkin -- ja... mitäpä se olisi
hyödyttänyt...
Syvä huokaus pusertuu hänen rinnastaan ja poskilihaksissa nykii
omituisesti. Hänen tekee mieli heittäytyä kadulle pitkäkseen ja lyödä
päätänsä jäiseen asfalttiin. Saisivat korjata siitä... hulluna taikka
humalaisena -- samantekevä. Johanna oli mennyt, hänen onnensa oli
lopussa. Se oli ollut lyhyt kuin päiväkorennon elämä. Ja nyt oli elämä
aloitettava alusta. Miten, miten se tulisi luonnistumaan, -- sitä hän
ei tänä iltana jaksanut ajatella.
Katu, jota pitkin hän laahustaa, tuntuu autiolta. Hän silmää kuin
moittien vastaantulevaa, paksuun nahkapuuhkaan verhoutunutta naista,
joka kiirehtii Katajanokalle päin. Mikä oikeus tuolla naisella oli
kulkea noin suojattuna, sillä aikaa kuin hänen täytyi vaeltaa sydän
alastonna -- jäisessä, suolaisessa tuulessa? Juho Kostia kiroaa
hengessään kylmän kadun ja sen suojatut ihmiset, joilla ei ollut
hituistakaan sääliä.
Kiiltävä, liukas, mustana pohottava asfalttikäytävä, jolle
hotellilyhdyt luovat väsynyttä, velttoa valoaan, repii hänen sydäntään
vielä pahemmin verille. Hotellilyhdyn valo tuo mieleen valvoneen
viinurin pöhöttyneet kasvot. Niiltäkään ei nyt saattaisi lukea
vähintäkään osanottoa niinkuin ennen... Kerran, istuessaan Johanna
Langin kanssa ravintolassa kahvia juomassa, hän oli lukenut viinurin
kasvoilta saman onnen tunteen, joka hänen oman rintansa täytti. Ja se
viinuri oli vielä katsonut kieroon, -- mutta se ei ollut silti yhtään
häirinnyt... pikemmin päinvastoin...
Juho Kostia kiipesi portaita ylös asuntoonsa. Ovea avatessaan hän kuuli
Margareetan ja Helgen äänet. Jälkimäinen nauroi huolettomaan tapaansa.
Tytön ääni tuntui kiusoittelevalta. Juho toivoi heidät hengessään
mahdollisimman kauvas. Mutta -- ei auttanut... täytyi avata ovi.
Margareeta Fagerholm seisoi uunia vasten nojaten -- tukka hiukan
epäjärjestyksessä, poskilla hehkuva puna. He inttivät jostakin Helgen
kanssa. -- Kas, Janne, kuinka myöhään sinä tulet!-- Jaa, jaa... taitaa
olla, vastasi Juho koettaen tekeytyä huolettoman näköiseksi.
-- Emme odottaneet sinua illalliselle. Mamma on kattanut sinulle
huoneeseesi. -- Kiitos, kiitos... ja hyvää yötä.
-- Hyvää yötä.
Juho oli jo vuoteessa, kun Helge tuli huoneeseen. Hän vihelteli
onnellisena ja rupesi riisuutumaan.
-- Margareeta on rakastunut Kalle Länsiöön... siihen kiharatukkaiseen
teoloogiin, joka kävi sinun luonasi viime viikolla.
-- Vai niin... Tuo kaikki tuntui Juhosta perin joutavanpäiväiseltä.
-- Mutta minä lyön hänet laudalta, Janne, ihan varmaan!
Juho ei viitsinyt kuunnella, vaan kääntyi seinään päin ollen
nukkuvinaan. Se auttoi. Pian kuorsasi huonetoveri täyttä päätä.
Juho Kostia valvoi turtuneena ja onnetonna. Uni ei tullut. Hän ei
yrittänytkään hillitä ajatuksiaan. Ne kiersivät sekavina illan
tapausten ympärillä. Kuu paistoi kamariin. Juho Kostiasta tuntui, että
se valaisi autiota huonetta, jossa makasi -- kuollut.