AAPO (ryhtyy viikatettaan hiomaan).
NYGÅRD (laskeutuen Peldánin edellä alas portailta). No, Jenny,
minnekäs sinä jäit juominesi, joka sinun piti vieraalle tuoda?
JENNY (aitasta). Paikalla, isä, paikalla.
PELDÁN (taputtaen Nygårdia olkapäälle). Enkös minä sanonut, Nygård:
silmät auki — siinäkin suhteessa! Asia voi päättyä pahasti niin hyvin
tyttärellenne kuin itsellenne.
JENNY (palaa aitasta, tuoden tuopin Peldánille). Olkaa niin hyvä!
PELDÁN. Kiitän, neiti!
NYGÅRD (vilkaisten nuhtelevasti vuoroon Jennyyn ja Aapoon). Ei ollut
hyvin tehty, Jenny, että annoit vieraan niin kauan janoonsa juomaa
odottaa. Se on epäkohteliasta, lapseni.
JENNY. En tietänyt herran niin pian pois lähtevän.
PELDÁN (juotuaan, ojentaa tuopin Jennylle). Nöyrin kiitos! (Nygårdille).
No, no! Ehkä se ei ollut niinkään paljon neidin syy, (merkitsevästi
Aapoon päin) ehk'ei se ollut lainkaan hänen syynsä.
JENNY (menee hämillään sisään vasemmalle).
NYGÅRD (Aapolle). Aapo ei ole vielä, näen mä, saanut puutarhan takaista
pellon piennarta niitetyksi?
AAPO. En — tylsällä viikatteella — saanut. Se oli sitä varten ensin
saatava kuntoon.
PELDÁN (puolikovaan Nygårdille). Kuinka röyhkeitä nuo suomalaiset
ovatkin!
NYGÅRD. Se on heidän puhetapansa. (Aapolle). Luulin Aapon kesken
tulleen lepäämään.
PELDÁN (pisteliäästi). Eilisen iltamahommansa jälkeen Finnbölessä, ha,
ha, ha, ha!
AAPO (on pitkän aikaa vaiti, katsellen vuoroon Nygårdiin, vuoroon
Peldániin; sitte kysyy hän, hilliten itseään). Oikeinko minua vaaditaan
vastaamaan noihin — pistopuheisiin? NYGÅRD. Minä tahtoisin vain
Aapolle huomauttaa, — minkä muuten olen tehnyt jo monta kertaa
ennenkin, — etteivät minua oikein miellytä nämä renkini yllytys- ja
suomalaistuttamispuuhat täällä paikkakunnallamme.
PELDÁN. Meidän ruotsalaisella paikkakunnallamme!
AAPO. Jossa siis ainoastaan uusmaalaisilla ylioppilailla pitäisi olla
yksinoikeus saada harjoittaa yllytystointa siellä asuvia Suomalaisia
vastaan, niinkö?
PELDÁN. Ei, vaan suojella kansallisuuttaan, oikeuttaan, äidinkieltään,
isäinsä perintöä, puolustaa itseään...
NYGÅRD. Niin juuri!
AAPO Vihollisiako vastaan?...
PELDÁN. Tavallaan.
NYGÅRD. Tavallaan, tavallaan.
AAPO. Meitä Suomalaisia vastaan, jotka tahdomme mekin kansallisuutemme
säilyttää, tahdomme oikeutta itsellemme omassa isäinmaassamme,
samat oikeudet kuin teilläkin on: vaikkapa ostaa tilan itsellemme
Uudellamaalla, jos niiksi tulee, niinkuin tekin saatte ruveta
maanomistajiksi missä osassa maata tahansa, jos teillä rahaa vain on
kukkarossanne; kuulla jokaisen henkilön, joka tässä maassa tahtoo
sivistyneestä käydä, puhuvan kanssamme äidinkieltämme, suomea —
ruotsia puhuvalta rannikkorahvaalta sitä emme vaadi, — ettei meidän,
renkien ja piikojen, tarvitsisi ruveta ruotsia rääkkäämään ja näyttää
parempioppisilta kuin te, sivistyneistö, olette; ja saada täällä, missä
meitä, suomeapuhuvia, jo kylliksi on, omakielisiä kouluja lapsillemme —
ei armosta, vaan oikeuden nojalla...
NYGÅRD. Riittää jo, riittää!
PELDÁN (Nygårdille). Sitä sanatulvaa! — Onko hän kansanopiston käynyt?
Tietysti?
NYGÅRD (nyökäyttäen päätään). On.
AAPO. Niin olen. Ja siitä iloitsen. Kasvakoon Uudellemaalle ja
muihinkin samallaisiin seutuihin yhä uusia kouluja ja opistoja meille
Suomalaisille! Niissä on voimamme, niissä varamme, joilla voitamme
teidän "Ruotsalaiset sivistysrahastonne", "Ruotsalaiset kotinne ja
pienviljelyksenne" ynnä muut yhtiöt ja yhdistyksenne.
PELDÁN (peittäen molemmin käsin korvansa). Oo... oo... oo!! Ush!!
NYGÅRD. Aapo saa mennä, Aapo saa mennä.
AAPO. Menen. Viikatteeni onkin terävä jo. (Peldánille). Hyvästi,
maisteri! (Heittää viikatteensa olalleen ja menee aitan päädyn editse
oikealle).
PELDÁN. Kas tuota! Tarvitseeko Nygård enää uusia todisteita siitä,
kuinka turmiollista on ottaa suomalainen renki taloonsa?
NYGÅRD. Noin en ole koskaan ennen kuullut hänen puhuvan.
PELDÁN. Niinpä näytti kuin hän jo olisi kasvanut itse talon isäntääkin
päätä pitemmäksi. Hän käy todellakin vaaralliseksi teille, Nygård —
tilallenne ja, niinkuin minusta äsken tuntui, perheellennekin.
NYGÅRD. Maisteri ehkä on oikeassa. Vaan minkäpä minä sille mahdan?
Maisterihan tietää, missä asemassa olin, kun hänet talooni otin. Enkä
aineellisesti nytkään vielä ole niin jaloilleni päässyt, että voisin
hänestä vapautua.
PELDÁN. Mutta tietäähän Nygård nyt, että on olemassa meidän
Ruotsalaisten kesken liitto, joka tahtoo... joka tahtoo estää maanne
joutumasta tuontapaisten raakalaisten käsiin. Niihin lähteisiin on
teidän tämmöisessä tapauksessa turvauduttava.
NYGÅRD. Mutta, maisteri hyvä, minä tarvitsen luottoa. Minä en tahdo
luopua talostani. En tahdo luovuttaa sitä toisille, — vaikkapa
meikäläisillemmekin, — enkä tilaani tahdo myydä palstoitettavaksikaan.
PELDÁN. Ennemmin niinkin, kuin luovuttaa tilanne Suomalaisille.
NYGÅRD. Sitähän en tahdokaan. Mutta minä rakastan taloani; täällähän
olen syntynyt ja kasvanut. Se on minulle yhtä kallis kuin oma lapseni.
Kun kolme vuotta sitte jouduin ahdinkoon ja olin kadottaa taloni, niin
surin kuin olisi elämäni ollut mennyttä. Silloin tuli rengiksi tuo Aapo
Isokangas Pohjanmaalta. Hänen työllään, hänen avullaan pääsin pystyyn
jälleen.
PELDÁN. Se on valitettavaa, — minä en voi muuta kuin valittaa, jos niin
olette häneen sidottu.
NYGÅRD. Ei kuitenkaan yksin hänen avullaan, on minun lisättävä. Onhan
velkani takuussa toisena miehenä kunnallislautakuntamme esimieskin,
Valentin Veckström.
PELDÁN. Hän on kunnon mies, hän on meidän miehiämme. Ettekö edes nyt
renkinne sijaan voisi toista takuumiestä saada ja siten hänestä irti
päästä?
NYGÅRD. Mistäpä sitä näihin aikoihin semmoisen niin helposti saa.
PELDÁN. Kuinkas hän sitte — renkinne — takuumieheksi kelpasi? Se jo
minua hiukan kummastuttaa.
NYGÅRD. Hänellä on säästöjä, hänellä on osakkeitakin. Ilman vakuutta
hän tietenkään ei olisi kelvannut minulle takuumieheksi.
PELDÁN. Ai, ai! Sitä vaarallisempi hän siis on teille.
NYGÅRD. Ja hänellä on sukulainen Amerikassa. Sieltäkinpäin näkyy
hänelle silloin tällöin lisää tulevan.
PELDÁN. Ja tietysti suomalaiselta taholta häntä tuetaan parhaimman
mukaan. Sehän kuuluu heidän politiikkaansa saada lopulta kaikki
maamme käsiinsä. Minun neuvoni siis on: tehkää kaikki voitavanne
pelastaaksenne tilanne joutumasta Suomalaisille, kaikki, sanon minä!
NYGÅRD. Helppo sanoa, vaan minkä minä nyt tehdä voin? Neuvokaa te!
PELDÁN (hieman leikillisesti). Hyvä! Minä neuvon, Nygård (taputtaa
häntä olkapäälle) tyttärenne on nuori, sievä, naimaiässä parhaallaan;
hankkikaa hänelle meidän ruotsalaistemme joukosta sopiva mies, — mies,
joka pystyy taloannekin tukemaan. Samalla pelastatte hänetkin vaarasta
joutumasta Suomalaiselle vaimoksi!
NYGÅRD. Jospa tuo neuvonne olisi yhtä helposti toteutettavissa, kuin se
oli annettu, niin olisinhan tyytyväinen, vaan...
PELDÁN. Te olette vanhan kansan mies, Nygård. Te, tiedänmä, pystytte
vielä siinä asiassa määräämään ainoan tyttärennekin elämän.
NYGÅRD. Nykyajan nuoret tahtovat kuitenkin jo määrätä oman elämänsä
meitä vanhoja kysymättä, oman mielensä mukaan ja antaa meidän vain
kärsiä.
PELDÁN. Asettakaa hänelle suorastaan vaali: joko — tahi! Luulen, ettei
vain yksi — ja se teille vastenmielinen — häntä vaimokseen tahdo.
Ottakoon siis semmoisen, joka meidän joukkoomme lukeutuu. Se on ainoa
ja viimeinen neuvoni.
NYGÅRD (päätään nyökäyttäen). Tämä neuvonne, herra maisteri, on jo
monta kertaa ennen ollut omien aivojeni ajatus, vaan toteuttamaan sitä
en ole parhaimmallakaan tahdolla vielä voinut ryhtyä.
PELDÁN. Vaan nyt teidän siihen on ryhdyttävä, Nygård. Siinä
jäähyväiseni teille: Minun on lähdettävä nyt. (Ojentaa hänelle
kätensä). Ja neuvotelkaa Valentin Veckströmin kanssa, kun neuvoa
tarvitsette! Turvautukaa häneen aina ensi kädessä! — Kas, tuossahan
naapurinne tuleekin.
VALENTIN VECKSTRÖM (tulee perältä). Hyvää päivää! Hyvää päivää!
(Kättelee ensin Nygårdia, sitte Peldánia). Kuulin maisterin olevan
täällä ja siksi riensin tapaamaan.
PELDÁN. Minulla oli kyllä aikomus käydä paluumatkallani Backbölessäkin
luonanne, vaan nythän tässä jo heti saan teiltä kuulumisia eilisestä
kunnankokouksesta. Tietysti kävi kaikki, niinkuin käydä pitikin?
VECKSTRÖM. Tietysti me nolasimme Suomalaiset: eivät saaneet kansakoulua
Finnböleen — ei niitä meidän ruotsalaisen kuntamme varoja nyt niinkään
joka nurkkakunnan toivomuksiin riitä eikä — anneta.
PELDÁN. Se on oikein! Se on oikein!
VECKSTRÖM. Mutta kovin ne jo olivat vaativia ja ärhenteleviä.
NYGÅRD (varovasti). Siellä kun kuuluu jo olevan milt'ei täysi määrä
oppilaita...
VECKSTRÖM (halveksivasti). Milt'ei?! Se ei riitä.
PELDÁN. Ei riitä.
NYGÅRD. Ja liian pitkä matka likimpään suomalaiseen kansakouluun,
valittavat.
PELDÁN. Mutta Nygård! Pankoot lapsensa likimpään ruotsalaiseen kouluun,
ell'eivät tahdo nulikoitaan ilman opetusta jättää. Kyllä heidän
lastensa sorkat muuten jaksavat pitemmänkin matkan taivaltaa.
VECKSTRÖM. Ja kunnan varoja tarvittiin välttämättä entisten omien
koulujemme korjaamiseen ja — lisäämiseen.
PELDÁN. En minä ymmärrä, kuinka Nygård voi edes puhua...
VECKSTRÖM. ... ollenkaan puolustaakaan heidän anomustaan. Sehän on ihan
mahdoton.
NYGÅRD. Enhän minä puolusta. Sanoin vain, millä perusteilla he...
PELDÁN. Heillä ei ole perusteita.
VECKSTRÖM. Eikä heille saa antaa perää, vaikka olisikin. Nyt ei enää
missään tapauksessa, muuten olemme hukassa. Nytkin oli asia jo kovin
täpärällä.
PELDÁN. Niinkö? Ai-ai, ai-ai! Sitte ei missään tapauksessa saa mitään
myönnytyksiä tehdä. Teidän on pidettävä silmänne auki täällä, rakkaat
ystävät. Ei vähääkään enää, kuuletteko, ei hituistakaan enää saa antaa
perää.
VECKSTRÖM. Minä kyllä teen voitavani.
PELDÁN. Ja tekin, Nygård, olkaa luja! Muistakaa: meidän germanilainen
veremme ja kunniamme ei saa sallia semmoista häpeää! Muistatteko sen?
NYGÅRD. Mikäli mahdan teen voitavani minäkin.
PELDÁN. No niin! Hyvästi sitte! (Kättelee Nygårdia. Veckströmille:)
Hauska oli, että sain kuulla noin iloisen uutisen. Kiitos vain lujasta
toiminnastanne! (Kättelee Veckströmiä).
VECKSTRÖM. Teen velvollisuuteni, en muuta.
PELDÁN. Niinkuin sanoin: poikkean taloonne paluumatkallani. Näkemiin
siis!
VECKSTRÖM. Hyvästi! Terve tuloa!
PELDÁN. Hyvästi, hyvästi! (Poistuu perälle).
NYGÅRD. Veckström on hyvä ja käy sisään! Siellä ovat vaimoni ja
tyttärenikin.
VECKSTRÖM. Kiitos! Vaan ehkä istumme ensin kotvan täällä ulkona
tarinoimassa.
NYGÅRD. Kuinka vain sitte. Käykäämme tähän siimekseen koivujen alle.
(Istuutuvat.) Mutta minä käyn ensin hakemassa tupakan. (Aikoo mennä
asuinrakennukseen.)
VECKSTRÖM. Kiitos! Minulla on täällä omat paperossini. Ja tulitikkuja
on myös. (Sytyttää paperossin.)
NYGÅRD. No niin! Jokainenhan tahtoo polttaa makunsa mukaan. (Käy
istumaan Veckströmin luo.)
VECKSTRÖM. Tuota noin, minä tahdoin puhua eräästä asiasta, joka minulla
jo kauan on ollut mielessä.
NYGÅRD. Ja se on?
VECKSTRÖM. Minun on ollut vähän vaikea tähän saakka siihen kajota — ja
sen tautta olen sen aina lykännyt lykkäämistäni, — mutta nyt en voi
sitä, enkä tahdokaan enää tuonnemmaksi jättää.
NYGÅRD. Asia koskee...?
VECKSTRÖM. Asia koskee tietysti sitä velkakirjaa, jossa minäkin olen
takaajana.
NYGÅRD. Mitä Veckström sitte oikein tarkoittaa?
VECKSTRÖM. Minä tarkoitan, että eiköhän sitä jo voisi järjestää
toisella lailla? Minä en tahtoisi olla tuon renkinne kanssa yksissä
asioissa, en tahtoisi, että nimeni olisi samassa paperissa, saatikka
vielä rinnan hänen nimensä kanssa.
NYGÅRD. Minähän kyllä olen kovin kiitollinen, että Veckström silloin,
kun olin ahdingossa, tahtoi minua auttaa tuota seikkaa kyseeseen
panematta...
VECKSTRÖM. Niin, minä tahdoin todellakin silloin auttaa Nygårdia
pulasta. Vaan silloin en tuota miestä sen enempää tuntenut, en
aavistanut, mihinpäin asiat voisivat täällä kääntyä.
NYGÅRD. Kun minulle näin samana päivänä — jopa yhden tunnin kuluessa
— viitataan tähän samaan asiaan, niin mahtaa se jo olla vakavampaakin
laatua.
VECKSTRÖM. En tahdo kieltää...
NYGÅRD. Vaatiiko sitte Fagerlund...?
VECKSTRÖM. Nygård on arvannut oikein. Lankoni, jolta tuo laina on
otettu, on samaa mieltä kuin minä. Hän on katsonut, ettei hän enää voi
hyväksyä renkiänne takuumieheksi ja on pyytänyt minun siitä Nygårdille
ilmoittamaan.
NYGÅRD. Hän siis vaatii, että laina on hänelle kolmen kuukauden
kuluttua takaisin maksettava?
VECKSTRÖM. Ei suinkaan, jos vain tuon toisen takausmiehen sijaan tulee
toinen... luotettavampi henkilö.
NYGÅRD (vaipuu mielteisiinsä). H—m! Kyllähän... minä... sen...
ymmärrän, mutta...
VECKSTRÖM. Sillä me toivomme, että Nygård nyt koettaa ja voi sen asian
jo jollakin toisella lailla paremmin järjestää.
NYGÅRD (hymähtäen). Se on siis vain se neuvo, jonka Veckströmkin voi
minulle antaa?
VECKSTRÖM. Niin; vaan ei siitä nyt kuitenkaan saa kovin huolestuakaan,
sillä emme me anna tämän tilan missään tapauksessa joutua
Suomalaisille. Me olemme vain ajoissa tahtoneet ilmoittaa, että Nygård
ryhtyisi tarpeellisin varokeinoihin pysyttääkseen talonsa omissa
käsissään.
NYGÅRD. Mutta ell'ei minulla näin ollen enää mitään varokeinoja olisi?
— Tehän tiedätte, että olette tällä paikkakunnalla ainoat, jotka voitte
minua auttaa.
VECKSTRÖM. Onhan sitte vielä jälellä mahdollisuus, että tämä talo,
jota niin kovin rakastatte, pysyy teidän asuttavananne, jos... (Katsoo
merkitsevästi Nygårdiin.)
NYGÅRD. Jos tyttäreni tahtoisi... Sitä Veckström tarkoittanee!
VECKSTRÖM. Niin. Olen jo kauan odottanut häneltä lopullista vastausta,
vaan...
NYGÅRD. Tietäähän Veckström, ettei minulla puolestani ole mitään sitä
asiaa vastaan.
VECKSTRÖM. Sen kyllä tiedän.
NYGÅRD. Mutta tytärtäni myöskään en voi pakoittaa.
VECKSTRÖM. Ettekä varmaankaan tahdo?
NYGÅRD. En ole ollut häntä kehoittamattakaan, mutta hänen sydäntänsä en
ole pystynyt taivuttamaan. Se on teidän asianne, Veckström. Ell'ette
te siinä onnistu, on se minulle vieläkin vähemmin mahdollista. Tehkää
te siis siinä voitavanne! Jos hän itse suostuu vaimoksenne, — väkisin
minä tosiaankaan en tahdo lastani pakoittaa siihen, — niin saatte olla
varma, että saatte minunkin ja, toivoakseni, vaimonikin siunauksen.
VECKSTRÖM. Tulin näin nyt vain lausuneeksi, miten tämä sydämessäni
jo kauan hautunut kysymys olisi voinut tulla ratkaistuksi iloksi ja
tyydytykseksi meille molemmille, mutta ilman ratkaisevaa sanaa teidän
puoleltanne, niin luulen, siinä lienee vähän toiveita.
NYGÅRD. No hyvä, minä siis kehoitan teitä vielä koettamaan, Veckström.
Minä puolestani lupaan, että ilmoitan tyttärelleni hänen sanansa
ratkaisevan koko talomme kohtalon, koska kysymys teidän puoleltanne
kerran näin on kyljelleen asetettu. — Kas tuossa, muori jo on
lähettänytkin Jennyni kahvia tuomaan.
(Jenny, tuoden tarjottimella kahvia, ja hänen jälessään Evelina tulevat
portaita alas asuinrakennuksesta.)
EVELINA. Hyvää päivää! Hyvää päivää! Näin ikkunasta, että täällä oli
vieras, (kättelee Veckströmiä) niin sanoin Jennylle, että "viehän kahvi
sinne ulos". (Nygårdille:) Kun et, Johannes, tullut sanomaankaan!
VECKSTRÖM. Meillä oli täällä ensin vähän asioista puhuttavaa.
NYGÅRD. Niin... joista sinäkin, Evelina, saat sitte kuulla.
EVELINA. Vai niin! — No, Jenny! Annas minä otan tarjottimen, niin saat
kätesi irti. Veckström näkyy odottavan saadakseen sinuakin kätellä.
(Ottaa tarjottimen Jennyltä.)
VECKSTRÖM (kätellen Jennyä). En olekaan saanut nähdä neiti Jennyä
pitkään aikaan. Mitäs kuuluu?
JENNY. Kiitos!... (Ottaa jälleen tarjottimen äidiltään ja tarjoo kahvia
Veckströmille) Olkaa niin hyvä!
EVELINA. Niin, Veckström on niin hyvä!
VECKSTRÖM. Pitääkö minun...?
EVELINA. Meillä oli juuri toinenkin vieras. Joimme jo hänen kanssaan.
VECKSTRÖM (ottaen kahvia). Minä kyllä tapasin Maisteri Peldánin täällä.
Oli juuri lähdössä, kun tulin.
EVELINA. Niin, niin! (Nygårdille:) Ehkä sinä, Johannes, juot vielä
yhden kupin?
NYGÅRD. En, kiitos! — Jenny tehköön seuraa Veckströmille.
EVELINA. Niin, Jenny, juo sinä! Sinähän juot niin mielelläsi.
JENNY. En aina.
VECKSTRÖM. Mutta tällä kertaa? Seuraksi minulle!
EVELINA. Tietysti, Jenny... seuraksi!
VECKSTRÖM (joka on pannut kuppinsa pöydälle). Ehkä minä vuorostani saan
ottaa tarjottimen ja tarjota?... (Yrittää ottaa tarjottimen.)
JENNY. Ei, kiitos! Kyllä minä itse sitte... (Panee tarjottimen pöydälle
ja ottaa kahvin.)
EVELINA. Kas niin!... Luonnollisesti!
NYGÅRD. Jenny pitää aina oman päänsä.
VECKSTRÖM (merkitsevästi). Minä näen sen, minä näen sen.
(Kotvanen hieman tukalaa vaitioloa, jonka kuluessa Veckström ja Jenny
juovat kahvinsa.)
EVELINA (ikäänkuin itsekseen). Niin, niin. Voihan se olla hyvä sekin,
että on luja luonto ja tietää, mitä tahtoo. Silloin ei elämässä
tarvitse kiittää muita kuin itseään.
VECKSTRÖM. Jos hyvin käy.