(Nygårdin talon pihamaa: vasemmalla koivujen siimestämä asuinrakennus,
jossa keskellä on portaikko, ja koivujen alla, etualalla, puutarhapöytä
ynnä muutamia tuoleja; oikealla — aittarakennukset, joiden luhtiin
etualaltapäin nousee rappuset; perällä on rakennusten välissä aita,
jonka keskellä on portti. Taka-alalla näkyy peltoa ja niittyä ja niiden
keskitse luikerteleva joki. — On poutainen kesäpäivä.)
AAPO ISOKANGAS (seisoo, viikatetta hioen, aitan seinustalla).
JENNY (tulee asuinrakennuksesta tuoppi kädessä ja aikoo mennä pihan
poikki perimmäiseen aittaan).
AAPO (kääntyy Jennyyn päin, pysäyttäen hänet). Jenny!
JENNY (seisattuen). Mitä, Aapo?
AAPO. Eikös se vieras, joka on siellä sisällä, ole sama, joka täällä
talvellakin kävi?
JENNY. On... sama.
AAPO. Uusmaalainen ylioppilas, Einar Peldán?
JENNY. Etpä ole unhottanut, näen mä, hänen nimeänsäkään!
AAPO (hymähtäen). Jopahan! Kyllä sen miehen aina muistan.
JENNY. Koettaisit ennemmin unhottaa.
AAPO. Eipä hänkään liene minua unhottanut, koska tänne näin pian on
jälleen tullut.
JENNY. Kuinka niin?
AAPO. Yllytysmatkalla kai hän täällä nytkin liikkuu; ei hän tyydy
ennenkuin on saanut minut — Suomalaisen — talosta pois ja isännälle
ruotsalaisen rengin sijaan.
JENNY. Älä nyt joutavia, Aapo!
AAPO. Tämä Uusmaahan, näetsen, ei ole Suomea enää. Tämä kamara, jonka
päällä seison, sehän on ruotsalaista maata ja me Suomalaiset olemme
hänen mielestään täällä vierasta väkeä.
JENNY. Tokkopa se niin oli tarkoitettu?!
AAPO. Kyllä, Jenny! Etkö muista hänen sanojaan, kun hän isännälle
määritteli, mitä kotiseututunne on? Näin ne kuuluivat: "Kotiseututunne
on se pistos sielussa, jonka ahnein, typerin ja välinpitämättöminkin
tuntee, kun hän kirjoittaa nimensä kauppakirjaan ja myy perintötalonsa
Suomalaiselle". Eikös siinä jo ole paholainen Suomalaisena seinälle
maalattu?
JENNY. Kaikki likimainkaan meidän joukossamme eivät hyväksy sitä
näkökantaa.
AAPO. Ehkäpä ei, mutta eivät siltä sitä vastustakaan, vaikka sitä näin
jo järjestelmällisesti vaaditaan noudattamaan.
JENNY. Kun pelkäävät suomea puhuvain levenemisen hävittävän kaikki,
mikä heille on rakasta ja kallista.
AAPO (pilkallisesti). Ja siitä samasta pelosta myöskään eivät salli
Suomalaisten omissa kylissään täällä saada omakielisiä kansakouluja!
JENNY. Se on, tietysti, väärin.
AAPO. Entäs sen piikkilanka-aitajutun, muistathan sen, Jenny?
JENNY. Niin rumaa juttua en muistaakaan tahdo.
AAPO. Niin, eikö olekin sitte jo ruotsalaisuus täällä kovin heikolla
pohjalla? Eikö olekin se sitte jo itse itsensä kuolemaan tuominnut, kun
semmoisiin keinoihin täytyy turvautua? Niinkö menettelevät todelliset
valistuksen ystävät? Ja eikö sillä vain vihaa ja vainoa kylvetä
meikäläisten ja teikäläisten — ja kuitenkin saman kansan jäsenten —
välille?
JENNY. Minä ymmärrän hyvin, Aapo, sinun katkeran mielesi. Mutta eihän
sinulla henkilökohtaisesti pitäisi olla mitään loukkaantumisen syytä —
tässä talossa ainakaan... meidän, kaikkein vähinten, minun puoleltani.
AAPO. Ei, Jenny, ei ollenkaan, — pyydän anteeksi, — ei sinun eikä
äitisikään puolelta. Tehän olette jo vähän toista maata: ymmärrätte
asian ja osaatte antaa arvoa meikäläisellekin. Äitisihän onkin
sisämaasta kotoisin. Mutta tulin mieleni purkaneeksi tuon vieraan
herran tänne tulon johdosta. Hänhän, näet, koettaa isääsi muokata
Helsinkiläisten johtajain yltiöpäisyyden mukaiseksi. Ja sieltäpäin olen
jo vähän mitäkin tuta saanut.
JENNY (vältellen). Niin, isä... hän... ei tahdo vielä oikein käsittää
ajan muuttuvan.
AAPO. Niin että, kun tuo nuori herra on saanut hänet kypsytetyksi, voi
lähtöni täältä tapahtua hyvinkin pian.
JENNY. Se on turha luulo, Aapo. Isäni tarvitsee sinua.
AAPO. Mutta kun hän ei enää tarvitse?...
JENNY. Isä on sinulle suuressa kiitollisuuden velassa. Sinä olet
työlläsi ja tarmollasi kahden vuoden kuluessa pystynyt tekemään enemmän
kuin moni muu viiden. Sinä olet hänen oikea kätensä. Ilman sinua hän ei
tule enää toimeen.
AAPO (naurahtaen). Jopahan! Niinkuin eivät Ruotsalaiset kelpaisi yhtä
hyvin ruotsalaista maata muokkaamaan ja taloa pystyssä pitämään!
JENNY. Ja äitikin on sinuun kovin kiintynyt. Älä siis puhu noin, Aapo!
Tiedäthän sitäpaitsi, mitä minuun tulee, että minä... sinua... kovin
rakastan... — Minä teen kaikki voitavani. Minä en sallisi...
AAPO (tarttuen Jennyä kädestä). Tiedän kyllä. Kiitos! Ja anteeksi
vieläkin; jos olen loukannut! Mutta ehkä juuri tämän tähden...
(Päästää, vilkaistuaan asuinrakennukseen päin, nopeasti Jennyn käden)
isäsi minua karsaammin silmin on alkanutkin katsella. Kuka sen tietää:
ehkä siinä on yksi syy lisää saada minut pois.
JENNY. Se on minun — se on meidän sydämemme asia, Aapo.
AAPO. Niinkö, ettei hänellä siinä olisi enää mitään sanomista?
JENNY. Ei — siinä.
AAPO. Vaan jospa hän aukaisee minulle portin — tuon herran
yllytyksestä, tuolla — ja näyttää tien talosta pois?
JENNY. Niin on sama tie auki minullekin — seuratakseni sinua, jos
niiksi tulee.
AAPO. No, silloin (tarttuen Jennyä kädestä) ei nouse tiemme pystyn, sen
takaan minä.
(Johannes Nygård ja Einar Peldán tulevat samassa asuinrarakennuksesta.)