KERTTU: Sano, tahdothan sinä muistella minua lempeydellä.
GRANSKOG: Kuinka en minä sinua lempeydellä muistelisi!
KERTTU: Voitko sinä antaa minulle anteeksi?
GRANSKOG: Mitä olisi minulla sinulle anteeksi annettavaa! Sinä minun
sydämeni sielu!
KERTTU: Minä olen murtanut sinun elämäsi onnen.
GRANSKOG: Et sinä ole sitä murtanut, vaan kohtalo.
KERTTU: Me olimme luodut toisillemme.
GRANSKOG: Kohtalo leikkii meidän kanssamme kuin tuuli kuivaneilla
lehdillä. Huomaatko sinä sen, Gertrud?
KERTTU: Ei minun kanssani enää.
GRANSKOG: Eikä minun.
KERTTU: Viktor!
GRANSKOG: Mitä? Mikä sinun on?
KERTTU: Minä tunsin jotain kovaa sinun povellasi? Mikä se on?
GRANSKOG: Mistä sinä olet noin saanut sormesi musteeseen, armaani?
Katso nyt!
KERTTU: Minä aavistan -- Viktor! katso minua silmiin?
GRANSKOG: Mitä sinä aavistat?
KERTTU: Onko se revolveri?
GRANSKOG: Kaikkea sinun päähäsi juolahtaakin!
KERTTU: Viktor! Sinä aiot mennä ja surmata itsesi tänä yönä!
GRANSKOG: Minä vannon: se ei ole revolveri!
KERTTU: Sinä voit vannoa väärin minun tähteni. Anna se minulle!
GRANSKOG: Se on vain eräs kirjelipas.
KERTTU: Anna se minulle.
GRANSKOG: Se ei ole minun.
KERTTU: Kenenkä se on?
GRANSKOG: Johan Wilhelmin.
KERTTU: Sitä suurempi syy on minulla tietää.