KERTTU: Minä aionkin nukkua sekä kauvan että hyvin.
ALLI: Se on hyvä se. Ja sitten sinun pitää ruveta tekemään jotakin
työtä. Ei se käy, että sinä vain laiskana lojut. Kävisit edes
keittokoulua niinkuin minä.
KERTTU: Siihen minä todellakin olen jo liian vanha.
ALLI: Et saa sanoa niin. Ihminen ei ole koskaan liian vanha oppimaan.
Keksi sitten jotakin muuta. Rupea esimerkiksi lapsia opettamaan. Se
sopisi sinulle!
KERTTU: Kyllä, kyllä, mutta nyt on kello jo kymmentä vailla.
ALLI: Herrajesta! Hyvästi sitten! Huomenillalla minä tulen takaisin.
KERTTU: Minun oma pikkuinen kullanmuruni! Hymyllä tulet sinä maailman
voittamaan. Jos sinua joskus murheet kohtaavat, niin pudistat sinä ne
päältäsi kuin kastehelmet.
ALLI: Mitä sinä nyt puhut? Mitkä murheet?
KERTTU: Ole onnellinen ja iloinen. Levitä ympärillesi lämpöä ja valoa.
Mutta muistele joskus myös kaipauksella synkkää sisartasi.
ALLI: Tietysti minä sinua muistan. Mutta nyt minulle tulee turkasen
kiire. Vienkö minä samalla nämä kirjeet postiin?
KERTTU: Vie -- minä tulen sinua eteiseen saattamaan. (Molemmat pois.
Näyttämö on hetkisen aikaa tyhjä. Hetken jälkeen palajaa _Kerttu_
kantaen tarjotinta. Tarjottimella on pullo viiniä ja kaksi lasia. Hän
asettaa ne pöydälle, menee peilin ääreen, pistää ruusun hivuksiinsa ja
heittäytyy vihdoin sohvalle silmät ovelle tuijottavina.)
GRANSKOG: Anteeksi, ovi oli auki.
KERTTU: Minä jätin sen auki. Olkaa hyvä ja istukaa. (Hiljaisuus.) Me
olemme kaksin kotona. Maiju meni Allia saattamaan.
GRANSKOG: Jahah.
KERTTU: Minä annoin hänelle luvan olla poissa koko illan.
GRANSKOG: Jahah.
KERTTU. Minä sain teidän kirjeenne.
GRANSKOG: Ja minä teidän.
KERTTU: Te ilmoitatte matkustavanne ulkomaille jälleen.
GRANSKOG: Ja te kutsuitte minut jäähyväisiä ottamaan.
KERTTU: Ettekö juo viiniä? Muuta minulla ei ole tarjottavaa.
GRANSKOG: Kiitos.
KERTTU: Mutta ennen kuin me kilistämme, sallikaa minun sanoa teille
jotakin: viinissä on myrkkyä.
GRANSKOG: Sen parempi. Mutta minä tunnen erään toisen lauseparren, joka
sanoo: viinissä on totuus.
KERTTU: Minä pyydän, älkää laskeko leikkiä, herra arkkitehti. Se on
totta mitä minä sanon.
GRANSKOG: Minä uskon sen. Maljanne!
KERTTU: Ettekö pelkää?
GRANSKOG: En.
KERTTU: Onko elämä teille niin vähästä arvosta?
GRANSKOG: Kysyttekö _te_ sitä minulta?
KERTTU: Otaksukaa, että joku toinen kysyisi teiltä niin. Mitä te
hänelle vastaisitte?
GRANSKOG: Minä kysyisin häneltä vastaan: Mikä vaatii minua elämään?
KERTTU: Taiteenne.
GRANSKOG: Taiteilija en minä ole ollut enää pitkään aikaan, vain
viivoittaja. Viivoittajia tulee kyllä minun jälkeenikin.
KERTTU: Isänmaanne.
GRANSKOG: Tämä maa ei tarvitse sataan vuoteen muita kuin viivoittajia.
KERTTU: Entä jos minä vaadin?
GRANSKOG: Vaatisitteko te minua elämään? Ette suinkaan.
KERTTU: Miksei.
GRANSKOG: Ja kuitenkin tarjootte te minulle myrkytettyä viiniä.
KERTTU: Minusta oli niin lysti esiintyä teidän henkenne pelastajana. Ja
sitäpaitsi: minä luulen, että me kaksi ymmärrämme toisiamme parhaiten
myrkkypikari edessämme.
GRANSKOG: Ymmärtäkäämme siis toisiamme.
KERTTU: Minä uskon, että te rakastatte minua.
GRANSKOG: Alku on hyvä.
KERTTU: Mutta uskokaa te myös, että minä rakastan teitä.
GRANSKOG: Sitä on minun hiukan vaikea uskoa.
KERTTU: Huomatkaa: me puhumme myrkkymalja edessämme. Minä olen teitä
aina rakastanut.
GRANSKOG: Onko se totta?
KERTTU: On.
GRANSKOG: Miksi Herran nimessä te sitten menitte naimisiin Johan
Wilhelmin kanssa?
KERTTU ei vastaa.
GRANSKOG: Vastatkaa! Minulla on oikeus se tietää.
KERTTU: Kuinka minä voisin vastata! Se, mitä te kysytte, kuuluu niihin
ikuisiin maailman arvoituksiin, joita me emme koskaan voi selittää.
GRANSKOG: Siispä täytyy minun koettaa. Oliko se uhmaa?
KERTTU: Ehkä.
GRANSKOG: Vai vihaa?
KERTTU: Ehkä sitäkin. Minä vihasin teitä siihen aikaan enempi kuin
ketään muuta ihmistä maailmassa.
GRANSKOG: Ja miksi?
KERTTU: Siksi, että minä tunsin olevani teidän vallassanne.
GRANSKOG: Te? Olitteko te minun vallassani?
KERTTU: Olin. Mutta te ette käyttänyt valtaanne, ja siksi juuri minä
teitä vihasinkin.
GRANSKOG: Tunnustinhan minä teille rakkauteni.
KERTTU: Tunnustitte -- ja jätitte minut siihen seisomaan. Silloin olisin
minä tahtonut repiä teiltä silmät päästä.
GRANSKOG: Te olette kummallinen ihminen. Ja kuitenkin sanotte te
rakastaneenne Johan Wilhelmiä?
KERTTU: Minä luulin sitä rakkaudeksi. Minä olen näinä kahtena yönä
miettinyt niin paljon. En minä ole häntä ikinä rakastanut.
GRANSKOG: Mutta te teitte hänet onnelliseksi.
KERTTU: Johan Wilhelm parka! Hän tyytyi niin vähään.
GRANSKOG: Siihen olisi tyytyneet kaiken maailman kuninkaat ja keisarit.
KERTTU: Hän tyytyi muruihin.
GRANSKOG: Ja oletteko varma, että hän sai vain muruja.
KERTTU: Olen. Kun minä toissapäivänä kuulin Allin puhuvan, niin minä
säikähdin omaa itseäni.
GRANSKOG: Mistä hän puhui?
KERTTU: Hän puhui siitä miehestä, josta hän uneksi. Ja minä huomasin,
että se oli sama mies, josta minäkin kerran olin uneksinut.
GRANSKOG: Pitääkö minun punastua?
KERTTU: Ei. Ei se ole tarpeellista. Minulta on unelmien aika ijäksi
mennyt.
GRANSKOG: Mutta Alli? Minun täytyy kysyä teiltä neuvoa?
KERTTU: Ei teidän enää tarvitse hänestä huolehtia. Hän on pelastettu.
GRANSKOG: Kuka on hänet pelastanut?
KERTTU: Maisteri Lumme, joka eilen illalla saattoi hänet kotiin. Hän on
kosinut Allia.
GRANSKOG: Ja saanut kukkaset? Sepä hauskaa.
KERTTU. Ei kuin rukkaset.
GRANSKOG: Ohoh!
KERTTU: Ja nyt on Alli valmis antamaan rukkaset jokaiselle, joka vain
hänen tiellensä astuu.
GRANSKOG: Soo?
KERTTU: Niin, sillä nyt hän tuntee herrat.
GRANSKOG: Sehän on ihanaa.
KERTTU: Eikö hän ole herttainen lapsi?
GRANSKOG: On.
KERTTU: Ja hänen rauhansa te olisitte hennonnut rikkoa?
GRANSKOG: Minä olisin todellakin mennyt naimisiin hänen kanssaan.
KERTTU: Olisitteko?
GRANSKOG: Olisin. Mutta koska asiat ovat näin kääntyneet, niin on
minunkin roolini tässä talossa loppunut.
KERTTU: Te aiotte lähteä?
GRANSKOG: Niin.
KERTTU: Mihin te aiotte lähteä?
GRANSKOG: Ensin hotelliin ja sitten ulkomaille. Minä en tule enää
koskaan kotimaahan palaamaan.
KERTTU: Ette koskaan?
GRANSKOG: En. Minun läsnäoloni ei tule teitä enää koskaan kiusaamaan.
KERTTU: Arkkitehti Granskog: Emmekö voi olla ystäviä?
GRANSKOG: Voimme. Siksi juuri minä lähden.
KERTTU: Tuota minä en ymmärrä.
GRANSKOG: On ollut aikoja, jolloin minä olen halveksinut teitä enemmän
kuin pahinta lutkaa kadulla. Nyt minä olen jälleen oppinut
kunnioittamaan teitä. Minä olen jälleen nähnyt nuoruuteni ihanteen.
KERTTU: Minun mielestäni meillä juuri nyt voisi olla paljokin hupia
toisistamme, nyt kun me olemme oppineet tuntemaan toisemme.
GRANSKOG: Me olemme liian vanhoja huvittelemaan, Gertrud.
KERTTU: Meillä voisi olla niin hauskaa yhdessä. Me eläisimme täällä
kaikessa hiljaisuudessa sisareni kanssa, te kävisitte illoin meillä
teetä juomassa, me keskustelisimme vanhoista ajoista ja väittelisimme
uusien aikojen ajatuksista. Te olisitte minulle kohtelias kuin
gustaviaani ja lähtiessänne te aina suutelisitte minua kädelle. Eikö
teitä huvittaisi sellainen elämä?
GRANSKOG: Se olisi elämää päivänlaskun jälkeen.
KERTTU: Te ette välitä siis minun ystävyydestäni?
GRANSKOG: Paljonkin. Mutta se, joka kerran on aurinkoon katsonut, --
luuletteko, että hän enää muuta valoa näkee? Minun silmäni ovat
huienneet jo nuoruudessa.
KERTTU: Viktor! Olenko minä ollut sinun aurinkosi?
GRANSKOG: Olet.
KERTTU: Sano se vielä kerran, ennenkuin lähdet. Tuhat tuhatta kertaa
tahdon minä sen sinun suustasi kuulla.
GRANSKOG: Kaikki kaikessa olet sinä minulle ollut, enkä minä olisi
mitään ilman sinua. Minun elämäni juoksun olet sinä määrännyt, ja mitä
minä kulloinkin luulin sinun oikeana pitävän, sitä olen minä tehnyt.
Nuorukaisena, miehenä olen minä sinua rakastanut, ja nyt rakastan minä
sinua niinkuin vanha ukko vaimovainajansa muistoa rakastaa. Sinä olet
antanut minulle kaikki, mitä elämällä meille ihmisille on annettavaa:
iloa ja surua, rakkautta ja vihaa, ylpeyttä ja ylenkatsetta, tyyntä ja
myrskyä. Ja sinä olet antanut minulle vihdoin kuoleman rauhan. Kiitos
kaikesta, Gertrud.
KERTTU: Suutele siis minua ja lähde! Lähde kuin merimies morsiamensa
luota.
(Syleilevät. Granskog lähtee.)
KERTTU: Viktor!