KERTTU: Maisteri?
ALLI: Lumme, mutta tällä kertaa te olette erehtynyt. Hän tuli niin
onnettoman näköiseksi, että minä ihan olin nauruun purskahtaa. Mutta
hillitsin minä sentään itseni.
KERTTU: Jumalan kiitos!
ALLI: Vai luulitko sinä, että minä olisin niin hullu ja tarttuisin
ensimmäiseen koukkuun? E-ohoh! Ja tästälähin minä kyllä tiedän, miten
semmoisessa tilaisuudessa on meneteltävä.
KERTTU: Mutta jos se olisi ollut arkkitehti Granskog? Olisitko sinä
hänellekin antanut rukkaset?
ALLI: Kuka tietää!
KERTTU: Ja jos hän sinua huomenna kosisi? Mitä sinä vastaisit hänelle
silloin? Mitä?
ALLI: Että hän olkoon hyvä ja pitäköön vähän pienempää suuta, vaikka
onkin niin paljon lukenut ja matkustanut. Ei hänen silti tarvitse noin
ylvästellä eikä kohdella muita ihmisiä niinkuin pikku lapsia.
KERTTU: Sanoisitko sinä hänelle niin?
ALLI: Miksen. En minä häntä pelkää.
KERTTU: Älä sano niin. Hän on vaarallinen mies. Hän voi tehdä mitä
tahansa.
ALLI: Pyh! Hän on niinkuin kaikki muutkin herrat. Ulkoapäin he kyllä
ovat niin komeita ja koppavia, mutta kun katsoo heidän sisälleen, niin
näkee, että he ovat kaikki arkoja ja ujoja kuin koulupojat. Ei heidän
kanssaan voi muuta kuin skoijata!
KERTTU: Sinustahan on tainnut tullakin aika skoijarityttö!
ALLI: Entä sitten. Antaahan nyt tulla sen sinun arkkitehtisi! Minä
koketeeraan hänelle niin ettei hän tiedä enää tälle maailmalle.
KERTTU: Siihen sinulla tuskin on enää tilaisuutta. Hän matkustaa
ulkomaille.
ALLI: Aha. Se on ero asiassa. -- Mutta anna, että minä nyt lopetan sen
iso-äidin kirjeen. Missä viimeinen sivu?
KERTTU: Se ei näy jääneenkään tyhjäksi.
ALLI: Niinpä pistän minä terveiseni tänne laitaan. Mutta mikä tuo on?
Mustepilkku! Kyllä sinäkin klottaat!
KERTTU: Joudu nyt. Kello on kahtakymmentä vailla.
ALLI: Eihän tästä ole asemalle kuin pari askelta ja minulla on jo
piletti. -- Tämähän on koko pöytä märkä. Sinä olet itkenyt?
KERTTU: Mitä joutavia! Kukista varmaan on karissut.
ALLI: Kuule, Kerttu, sinä olet itkenyt. Näytäppäs silmäsi. Sinähän
itket vieläkin. Mikä sinun on?
KERTTU: Alli, minun rakas, pikku, kulta siskoni!
ALLI: Mikä sinun on? -- Muistitko sinä jälleen _häntä_? Tietysti sinä
muistit. Elä muistele häntä, kun ei se kuitenkaan enää mitään auta.
Miksi ei hyvä Jumala salli hänen kuolla? Se olisi meille kaikille
parempi.
KERTTU: Niin, se olisi parasta meille kaikille.
ALLI: Eivätkö lääkärit ole sanoneet, että hän tulee kuolemaan äkkiä?
Ilman mitään kipuja?
KERTTU: Kenestä sinä puhut?
ALLI: Johan Wilhelmistä tietysti.
KERTTU: Ah, niin, niin: ilman mitään kipuja.
ALLI: En minä nyt voi lähteä, kun sinä olet noin hermostunut. Minä jään
kotiin.
KERTTU: Ei, ei, kyllä sinun täytyy lähteä. He odottavat sinua. Eikä
minua mikään vaivaa. Minä olen vain vähän väsynyt eilisen konsertin
jälkeen.
ALLI: Ja sitten rupeat sinä vielä kirjeitä kirjoittamaan! Kuulepas,
minun täytyykin ruveta sinusta pitämään huolta niinkuin pikku lapsesta.
Kerttu: nyt sinun täytyy heti mennä nukkumaan.
KERTTU: Kyllä, kyllä, kunhan sinä vain lähdet.