Budoaari. _Alli_ peilin edessä pukuaan järjestämässä. _Kerttu_ istuu
pienen kirjoituspöydän ääressä.
ALLI: Mitä sinä kirjoitat, Kerttu?
KERTTU: Muutamia kirjeitä.
ALLI: Kirjoitatko sinä iso-äidille?
KERTTU: Kirjoitan.
ALLI: Muista nyt sanoa minultakin terveisiä ja kysyä, kuinka minun
pikku Mustini jaksaa? Minulla on sitä niin ikävä. Muistatko?
KERTTU: Sinä saat sen itse lisätä. Minä jätän viimeisen sivun tyhjäksi.
ALLE: Täti Almalle sinä et ole pitkään aikaan kirjoittanut.
KERTTU: Minä kirjoitan nyt hänellekin. Sanonko minä hänellekin
terveisiä?
ALLI: Sano, ja sano että kesä on kohta käsissä. Hän niin ikävöi minua.
Eilen kuulin minä jo ensimmäisen kiurun. Muistatko sinä nyt sanoa sen?
KERTTU: Kyllä minä muistan kaikki.
ALLI: Kuule, Kerttu, mihinkä sinä menit eilen konsertin jälkeen?
KERTTU: Minä olin kutsuttu illalliselle.
ALLI: Etkä sanonut minulle mitään. Minä odotin sinua niin kauvan, että
luulin sinun jo menneen toista tietä kotiin. Siinä tapasi minut
maisteri Lumme, ja me kävelimme vielä hetkisen pitkin sataman vartta.
Ilta oli niin kaunis. Eikö totta?
KERTTU: Taisi olla.
ALLI: Oli niin kaunis. Kuu paistoi ja puut näyttivät niin suurilta ja
pelottavilta. Mutta en minä pelännyt.
KERTTU: Mitäpä sinä olisit pelännyt?
ALLI: En tiedä. Välistä minä pelkään aivan tyhjästä. Nyt en minä
esimerkiksi ollenkaan tahtoisi uskaltaa mennä junalle.
KERTTU: Mutta Maijuhan tulee sinua saattamaan.
ALLI: Vaikka. Sinäkin olet niin vakavan näköinen aivan kuin sinä
pelkäisit jotakin. Mitä sinä pelkäät?
KERTTU: Mitä minun pikku palleroiseni lepertelee! Minä en pelkää muuta
kuin että sinä myöhästyt junalta.
ALLI: Eihän kello ole vielä kuin 1/2 8. Ja miksi sinä olet muuttanut
mustan pukusi tuohon punertavaan? Sinähän sanoit ennen, että tulisit
käyttämään mustaa kuolemaasi asti.
KERTTU: Niin minä sanoin.
ALLI: Etkä pidä sanaasi? Mikä luonne sinä olet? Eipä sillä, ettei
punainen sinulle soveltuisi. Se sopii sinulle vielä paljon paremmin
kuin musta. Sinulla on niin kalpea iho. Voi, jos minullakin olisi noin
kalpeat posket! Kun minulla on tällaiset palliposket.
KERTTU: Odota, hyvä sisko, kyllä ne vielä kalpenevat.
ALLI: Se on niin ylhäistä. Kaikilla ylhäisillä on kalpea iho. Tunnetko
sinä Elna von Birken!
KERTTU: Tunnen.
ALLI: Hänellä on iho aivan kuin lunta, ja siksi kaikki herrat häntä
niin hakkailevat. Jos minäkin olisin niin kalpea, olisi minullakin yhtä
paljon ihailijoita.
KERTTU: Ja mitähän sinä niillä tekisit?
ALLI: Antaisin rukkaset kaikille.
KERTTU: Ohoh! Eikö sinua ollenkaan säälittäisi?
ALLI: Ei ollenkaan. Se olisi minusta kovin lystiä. Herrat ovat niin
hassuja.
KERTTU: Elä nyt toki! Ja keneltä sinä olet tuon oppinut?
ALLI: Niinkuin minä en sitä itsestänikin tietäisi. Sinä pidät minua yhä
lapsena.
KERTTU: Minäs minun pitäisi sinua muuna pitää. Minun oma rakas pikkunen
palleroiseni!
ALLI: Niin sinä sanot. Mutta jos minä sanoisin sinulle jotakin, niin
sinä lentäisit selällesi. Et sinä tiedä, mitä minä tiedän.
KERTTU: Ja mitä sinä nyt taas luulet tietäväsi!
ALLI: Niin. Et sinä tiedä mitä minulle on tapahtunut?
KERTTU: Tapahtunut?
ALLI: Niin; jotakin sellaista, jota sinä et voi aavistaakaan.
KERTTU: Enkö voi aavistaakaan?
ALLI: Et. -- Muistatko, kuinka minä ennen aina kyselin sinulta, miltä
tuntuu kun kositaan?
KERTTU: Muistan.
ALLI: Sinä olit niin mahtava olevinasi etkä ruvennut koskaan
selittämään.
KERTTU: Kyllä elämä senkin selittää sinulle aikoinaan.
ALLI: Mitäs sinä sanoisit, jos se olisi jo selittänyt?
KERTTU: Joutavia.
ALLI: Sinä suututat minua vain sen vuoksi, että saisit tietää kaikki.
Mutta minä en olekaan niin tuhma kuin luulet. Minä en anna narrata
itseäni.
KERTTU: Se on oikein.
ALLI: Vai etkö sinä todellakaan usko, että kukaan voisi minua kosia!
KERTTU: Uskon hyvinkin, -- mutta vast'edes.
ALLI: Vast'edes! Sinä nyt olet niin inhoittava kuin suinkin. Sinun
kanssasi ei voi vakavasti puhua.
KERTTU: Älä kiivastu siskokulta. Kosijat ovat hyvät vast'edeskin
olemassa.
ALLI: Mutta kun hän _on_ kosinut!
KERTTU: Hän! Onko hän kosinut sinua?
ALLI: On kyllä. Ja juuri eilen.
KERTTU: Hyvä Jumala!
ALLI: Uskotko nyt vai pitääkö sinulle vielä olla vieraitamiehiä?
KERTTU: Minua onnetonta! Ja minä kun luulin myös kerran voivani leikkiä
kohtaloa!
ALLI: Ei sinun siitä noin tarvitse säikähtää. Minä annoin rukkaset.
KERTTU: Rukkaset? Sinä!