GRANSKOG: Melkein. On kohteliasta syyttää kasvatusta --

KERTTU: -- silloin kun voidaan syyttää huonoa luonnetta. Sitäkö te

tahdoitte sanoa?

GRANSKOG: Ei saa noin arvata toisen ajatuksia. Elämä käy silloin

sietämättömäksi. Nyt te esimerkiksi olette pilannut ruokahalun sekä

itseltänne että minulta.

KERTTU: Siis on meidän parasta lähteä. Soittakaa!

GRANSKOG: En. Teidän täytyy hymyillä ensin.

KERTTU: Hyvä Jumala! kello on jo 1/2 12. Ja Alli! Hänet minä olen aivan

unohtanut!

GRANSKOG: Älkää nyt koketeeratko noin hirveästi.

KERTTU: Hyvästi.

GRANSKOG: Minäpä en sano teille hyvästi.

KERTTU: Minä menen.

GRANSKOG: Te ette mene.

KERTTU: Minä huudan.

GRANSKOG: Huutakaa. Gertrud! Minä rakastan sinua, ja sinä et ole kylmä

minulle, minä näen sen sinun silmistäsi. Suullasi voit sinä valehdella.

Mutta sinun silmiisi minä uskon. Näytä ne minulle Gertrud. (Kerttu lyö

äkkiä parkaisten käsivartensa Gr:n kaulan ympärille, suutelee häntä

kiihkeästi, riuhtaisee itsensä heti irti ja vaipuu sohvaan.)

GRANSKOG: Gertrud!

KERTTU: Ei, ei, antakaa minun olla.

GRANSKOG: Rauhoittukaa, Jumalan tähden, rauhoittukaa. Ei minun

tarkoitukseni ollut loukata teitä.

KERTTU: Olenko minä teidän mielestänne huono ihminen?

GRANSKOG: Älkää puhuko minulle noin. Olenko minä ihmisten tuomari?

Mutta jos minä koskaan olen ketään ihmistä kunnioittanut, niin

kunnioitan minä tällä hetkellä teitä.

KERTTU: Minä olen huono, te tiedätte sen yhtä hyvin kuin minäkin,

vaikk'ette tahdo sanoa. Ette te olisi uskaltanut tehdä niin kenellekään

toiselle naiselle. Te luulitte minua koketiksi, mutta sitä minä en ole.

GRANSKOG: Ette, ette, tuhat kertaa ette! Mutta minä olen luullut teitä

siksi. Minua miekkoista! Minä etsin teidän sydämmestänne maailmannaista

ja tapaankin sinipiian. Gertrud! Voitteko antaa minulle anteeksi?

KERTTU: Te luulitte vain niinkuin kaikki muutkin.

GRANSKOG: Koettakaa ymmärtää minua. En minä ole niinkuin kaikki muut.

Mutta minä luulin kerran, että te rakastatte minua. Minä luulin

näkeväni teidän silmissänne välistä katseen, jonka suhteen ei voi

pettyä. Ja kuitenkin minä petyin. Silloin meni minulta kaikki. Mihinkä

olisin minä voinut enää luottaa, kun itse totuus ei ollut totta!

KERTTU: Olenko minä teille valehdellut?

GRANSKOG: Ette, minä huomaan sen vasta nyt. Te olitte minulle

ystävällinen niinkuin kaikille muillekin, ja minä poloinen luulin sen

rakkaudeksi. Ja olin onnellinen! Siitäkö minä teitä syyttäisin? Eikö

minun päinvastoin pidä kiittää kohtaloani, että se on antanut minulle

osan onnesta, josta minä ilman teitä en olisi tietänyt mitään. Teidän

kauttanne opin minä ihmisiä rakastamaan, niin -- ja sittemmin vihaamaan.

KERTTU: Kuinka te voitte vihata veljeänne?

GRANSKOG: Ei hän ollut silloin minun veljeni enää.

KERTTU: Siis te olette sittenkin syypää hänen murtumiseensa?

GRANSKOG: Olen tavallani. Mutta en minä häntä ole murtanut, vaan aika.

Minä olen tämän ajan lapsi. Hän oli haamu vuosisadan keskivaiheilta.

Samalla kuin minä astuin julkiseen elämään, oli hänen onnensa mennyt.

Oli aivan kuin minulla olisi ollut sormessani Bertelsköldien

rautasormus. Minä nousin, nousin ystävieni niskojen ylitse. Veljeni

kukistui ensin. Sanallakaan en minä ole hänen aatteitaan vastustanut,

mutta se aate, jota minä edustin, oli häntä voimakkaampi. Hänen täytyi

väistyä.

KERTTU: Ja mitä aatetta te edustatte?

GRANSKOG: Minua itseäni.

KERTTU: Oh!

GRANSKOG: Se ei ole paljo, -- niin. Mutta oli minulla kerran eräs

toinenkin aate.

KERTTU: Ja mikä se oli?

GRANSKOG: Gertrud Wiik.

KERTTU: Sepä oli kaunis aate.

GRANSKOG: Eikö totta? Ja sitäpaitse se oli suuri aate. Siihen

sisältyvät kaikki muut: taide, elämä, isänmaa, ihmiskunta.

KERTTU: Oletteko hyvä ja annatte minun päällysvaatteeni. Minua

vilustaa.

GRANSKOG: Vilustaako teitäkin?

KERTTU: Niin. Eikö teitäkin? Täällä on niin kylmä.

GRANSKOG: Minun on aina kylmä.

KERTTU: Mistä me puhummekaan?

GRANSKOG: Me puhuimme aatteista, joita minulla ei ole.

KERTTU: Puhukaamme siis siitä aatteesta, joka teillä on: teistä

itsestänne. Mitä te nyt aiotte?

GRANSKOG: Jäädä kotimaahan.

KERTTU: Sanokaa minulle: Ettekö te koskaan ulkomailla ollessanne

ikävöinyt näitä katuja ja näitä kirkkoja?

GRANSKOG: En koskaan. Minä ajattelin aina kauhistuksella sitä hetkeä,

jolloin tulisin ne jälleen näkemään.

KERTTU: Ne ovat rumia, minä tiedän sen, mutta juuri teidän asianne on

tehdä kauniimpia.

GRANSKOG: Minun?

KERTTU: Juuri teidän. Teiltä odotetaan niin paljon. Te olette uran

uurtaja alallanne. Ei teidän tarvitse käydä yksin. Tuhannet tulevat

teitä seuraamaan. Täällä on paljon, jotka ajattelevat samoin. Astukaa

heidän johtajakseen! Kuuletteko? Kootkaa nuoriso taisteloon, ei

miekoilla eikä keihäillä, vaan taisteloon kynällä ja sanalla, kuvilla

ja ajatuksilla. Lupaattehan sen, arkkitehti Granskog?

GRANSKOG: Miksi te ette tullut ennemmin? Miksi ette tullut kymmenen

vuotta sitten?

KERTTU: Mutta olenhan minä tullut! Viktor, minä olen tullut. Mitä ovat

kymmenen vuotta! Me pyyhimme ne pois kuin pahan unen.

GRANSKOG: Samalla voisin minä pyyhkiä pois koko elämäni. -- Kun minä

teidät kadotin, kuoli minussa kaikki, minusta tuli niinkuin puu, ilman

iloja ja ilman suruja. Mutta en minä aina ole ollut tällainen. On

minullakin ollut unelmia. Olen minäkin tahtonut tulla joksikin. Minä

tahdoin lyödä leimani koko aikakauden arkkitehtuuriin. Minä tahdoin

viivoittaa koko maailman mieleni mukaan, -- teidän mielenne mukaan.

Niin, sen kaiken tahdoin minä tehdä. -- Mutta sitte tuli hän.

KERTTU: Teidän veljenne?

GRANSKOG: Minä itse saatoin hänet teidän salonkiinne.

KERTTU: Puhukaa minulle vielä hiukan aatteistanne. Miksi jätitte ne

kesken?

GRANSKOG: Mitä voin minä yksin!

KERTTU: Sanotaan, että yksinäisin on voimakkain.

GRANSKOG: Niin onkin. Minä olen niin voimakas, ettei aatteet minulle

merkitse mitään, yhtä vähän kuin tunteetkaan. Minä tutkin niitä muissa,

mutta minulla itselläni niitä ei ole.

KERTTU: Ja sitä te kutsutte voimaksi?

GRANSKOG: Miksei. Voimakkain on se, joka on rauhallisin. Ja minun

rauhaani ei mikään mahti maailmassa voi häiritä.

KERTTU: Mistä asti te olette niin rauhallinen?

GRANSKOG: Siitä illasta, jolloin minä vapisin teidän edessänne. Teidän

sanastanne riippui elämä ja kuolema. Te tiedätte, mitä te minulle

sanoitte. Minä menin kotiini ja heittäysin nukkumaan. Kun minä

seuraavana aamuna heräsin, olin minä kuin olisin nukkunut vuosisadan.

Eilinen ilta tuntui minusta kaukaiselta unelta ja unelta tuntui myös

koko aika siitä asti kuin olin teidän ensi kerran nähnyt. Ensi kerran

vuosien jännityksen jälkeen tunsin minä itseni jälleen iloiseksi ja

rauhalliseksi. Minä en tiennyt vielä silloin, että se oli kuoleman

rauhaa. Tunnetteko te sen rauhan, Gertrud? Se on hyvä rauha. Hah, hah.

KERTTU purskahtaa itkuun.

GRANSKOG: Älkää itkekö! Ei se maksa vaivaa. Näin on paras.

KERTTU: Te osaatte hyvin puhua, arkkitehti Granskog.

GRANSKOG: Niin, näettekös, minä olen Johan Wilhelmin veli. Hän osasi

puhua vielä paljoa paremmin.

KERTTU: Herra arkkitehti: Miksi te tulitte minun luokseni?

GRANSKOG: En samasta syystä kuin viime kerralla. Muistatteko te sen

kerran, Gertrud?

KERTTU: Sillä kertaa te olitte hävytön. Vaikka tiesitte, että minulla

juuri oli ollut niin suuria suruja.

GRANSKOG: Siksipä juuri. Minulle kerrottiin, että Johan Wilhelm oli

tullut hulluksi. Kuka hän on? kysyin minä itseltäni. Ahaa, hän on

minun entisen flammani mies. Minä tulin teitä lohduttamaan.

Myötätuntoisuuteni merkiksi otin minä teitä vyötäisestä kiinni ja

suutelin teitä. Silloin ajoitte te minut ulos. Se huvitti minua

sanomattomasti.

KERTTU: Voiko ihmisen sydän tulla noin kovaksi?

GRANSKOG: Voi, kun siitä hiotaan pois kaikki, mikä ihmisen ihmiseksi

tekee. Minun sydämmeni on niin kova, että sillä voisi lasia leikata.

KERTTU: Minua te ainakin voitte sillä leikata, sen te olette

osoittanut. Lääkäriksi teidän olisi pitänyt ruveta.

GRANSKOG: Niin olisikin. Mikä nautinto leikata mätänevää lihaa! -- Koko

maailma on mätänevää lihaa.

KERTTU: Niin, koko maailma on mätänevää lihaa.

GRANSKOG: Jos te olette sen tuntenut, niin te ette sano sitä noin

surullisella äänellä. Ettekö te tunne, kuinka kaikki palaa teidän

ympärillänne. Ihmiset, kansat, valtiot, yhteiskunnat. Ettekö te tunne

kuinka te itsekin palatte? Kaikki tuntevat sen, mutta vain harvat

uskaltavat sen itselleen tunnustaa, toisilleen ei kukaan. Sillä silloin

olisi kaiken loppu.

KERTTU: Loppuuko kaikki?

GRANSKOG: Ei, on jotakin joka jää.

KERTTU: Mitä se on?

GRANSKOG: Kohtalon laki. Tunnetteko te sen painon, Gertrud?

KERTTU: Tunnen. Mutta minä tahdon sen ravistaa hartioiltani. Olemmehan

me jälleen kahden.

GRANSKOG: Gertrud. Sinä unohdat tuon kolmannen.

KERTTU: Niin, niin, minä unohdin kolmannen. -- Meidän takanamme seisoo

harmaja vuori. Näettekö te sen, herra arkkitehti!

GRANSKOG: Näen, ja tunnen kuin se tulisi aina lähemmäksi ja lähemmäksi.

KERTTU: Ja vyöryisi meidän ylitsemme.

GRANSKOG: Ja vyöryisi meidän ylitsemme. -- Niin.

KERTTU: Nyt on aika lähteä. Te jäätte tänne, he eivät saa nähdä meitä

yhdessä tuolla alhaalla.

GRANSKOG: Kuten tahdotte.

KERTTU: Hyvästi. Kiitos tästä illasta.

Esirippu.

Tuonelan joutsen; Sota valosta; Johan Wilhelm · 第 37 / 43 题