Ravintola. Illallispöytä. Granskog kävelee edestakaisin.
KERTTU (tulee): Hyvää iltaa! Oletteko odottanut minua?
GRANSKOG: En. Te olette hyvin täsmällinen.
KERTTU: Ah, kuinka se oli ihanaa! Tietäkää, minä en ole pitkään aikaan
esiintynyt. Suuri sali, paljo ihmisiä, häikäisevän valoisaa,
kättentaputuksia, esiinhuutoja, kukkia, seppeleitä, -- minä olen aivan
pyörällä päästäni. Hyvä Jumala, ajattelin minä siellä lavalla
seisoessani: Olenko se minä? Eivätkö he todellakaan ole minua vielä
unohtaneet?
GRANSKOG: Unohtaa -- teidät! Te olette liian vaatimaton.
KERTTU: Ne hyvät ihmiset! Kuinka minä rakastan heitä kaikkia! Minusta
tuntuu aivan kuin olisin maannut pimeässä haudassa ja nyt yht'äkkiä
herännyt valoon ja linnun lauluun. Ehk'ei elämä sentään olekaan niin
paha kuin sanotaan. Vai mitä te arvelette, herra arkkitehti?
GRANSKOG: Minä arvelen vaan, että taiteilijaveri on teissä jälleen
saanut vallan.
KERTTU: Uskotteko te siis, että minä vielä voisin tulla joksikin
taiteen alalla?
GRANSKOG: Josko te voisitte? Tullut joksikin te olette jo ammoin.
Teiltä puuttuu vain tahtoa tulla suureksi.
KERTTU: Kiitos. Te olette kovin hyvä. Kaikki ihmiset ovat niin hyviä.
Ja minä kun olen ajatellut heistä niin pahaa. Teistäkin.
GRANSKOG: Ja mitä te olette minusta ajatellut?
KERTTU: Minä olen kuvitellut teitä todelliseksi hirviöksi, niin, niin,
älkää hymyilkö, oikein sellaiseksi, jolla on kynnet ja sarvet --
GRANSKOG: Joka syö lapsia ja liikkuu vain öiseen aikaan --?
KERTTU: Jotakin sinne päin. Mutta ette te ole ollenkaan niin hirveä
kuin minä olen kuvitellut. Ei paljoa puutu, etten pitäisi teitä ihan
oikeana ihmisenä.
GRANSKOG: Oikeana ihmisenä? Se nyt olisi taas melkein liikaa.
Pysykäämme kohtuudessa, rakas käly. Ihminen riittää.
KERTTU: Minun on nyt vaikea pysyä kohtuudessa. Muuten minä mieluummin
pitäisinkin teitä hirviönä.
GRANSKOG: Ja miksi?
KERTTU: Siksi että minä vihaan teitä.
GRANSKOG: Siis te olette huonompi ihminen kuin minä.
KERTTU: Kuinka niin?
GRANSKOG: Minä en vihaa ketään.
KERTTU: Tuo on sanaleikkiä eikä mitään muuta.
GRANSKOG: Niin onkin. Leikkikäämme siis ajatuksilla.
KERTTU: Ai, ai, se on vaarallista leikkiä.
GRANSKOG: Vaarallisempaa on vielä tunteilla leikkiminen.
KERTTU: Siis on parasta, että me emme leiki ollenkaan. -- Kuulkaa,
sanokaa minulle, mitä varten minä olen täällä?
GRANSKOG: Te olette kutsuttu illalliselle.
KERTTU: Kuka kutsuu?
GRANSKOG: Minä.
KERTTU: Miksi me emme syö sitten? Minusta näyttää niinkuin tuossa olisi
pöytä katettu.
GRANSKOG: Niin minustakin. Sallitteko. (Saattaa Kertun pöytään,
molemmat istuvat.)
KERTTU: Tämä on mainiota. Siitä on niin pitkä aika kuin minä olen
syönyt ravintolassa. Sardellia, hummeria, kaviaaria, ai, ja lohta.
Antakaa minulle lohta.
GRANSKOG: Olkaa hyvä. Ja sitte me otamme ryypyn.
KERTTU: Tietysti. Mutta osaatteko te laulaa »helan går»?
GRANSKOG: Laulakaa te.
KERTTU: Ei, ei, parasta että me emme laula kumpikaan.
GRANSKOG: Siitä on kauvan, kun me näin olemme vastakkain istuneet.
KERTTU: On.
GRANSKOG: Missä me silloin istuimme?
KERTTU: Oletteko unhoittanut sen?
GRANSKOG: En.
KERTTU: Sanokaa se sitten.
GRANSKOG: Minä toivoisin mieluummin, että te sanoisitte.
KERTTU: Se oli minun häissäni.
GRANSKOG: Ne olivat hauskat häät.
KERTTU: Kului monta vuotta, ennenkuin me tapasimme toisemme. Mitä te
niinä vuosina teitte?
GRANSKOG: Pääasiallisesti minä join.
KERTTU: Hyi! kuinka te noin voitte puhua.
GRANSKOG: Siksi että niin on. Mutta mitä _te_ siihen aikaan teitte?
KERTTU: Minä istuin kotona.
GRANSKOG: Ja miehenne kävi kylässä.
KERTTU: Niin.
GRANSKOG: Hänestä tuli äkkiä suuri mies. Arkkitehti Granskogin veljestä
tuli Johan Wilhelm Kuussalo. Ja teistä Gertrud, teistä tuli Kerttu.
KERTTU: Hän luuli olevansa Snellman -- kuten te sanoitte.
GRANSKOG: Muutkin luulivat sitä. Hän opetti uutta oppia.
KERTTU: Muistatteko te, mitä hän opetti?
GRANSKOG: Samaa kuin kaikki maailmanlopun profeetat: Että tämä kansa
menee kohti perikatoaan.
KERTTU: Se nyt ei liene ollut mitään uutta ainakaan teille, herra
arkkitehti. Tehän olette sitä aina opettanut.
GRANSKOG: Uutta oli minulle se voima, jolla hän opetti. Onko tämä se
sama Johan Wilhelm, kysyin minä itseltäni, jota koulussa pidettiin
hiukan tuhmana? Kuinka hän on näin oikean aatteen selkään hypännyt?
KERTTU: Vai niin! Te kyselitte itseltänne.
GRANSKOG: Samoin kuin muutkin. Mutta minä olin ainoa, joka tiesin
vastata kysymyksiini.
KERTTU: Ja mikä oli teidän vastauksenne?
GRANSKOG: Että hän oli rouvansa mies.
KERTTU: Hänen rouvansa kiittää teitä. -- Minäkin ajattelin jotakin
hänestä.
GRANSKOG: Varmaankin jotakin oikein kaunista.
KERTTU: Niin. Minä ajattelin: -- Hän on veljensä veli.
GRANSKOG: Gertrud! Millä olen minä ansainnut tämän verisen ivan?
KERTTU: Yhtä verisellä ivallanne minusta.
GRANSKOG: Mutta, Herran tähden, tiesihän koko maailma, että te
seisoitte hänen takanaan.
KERTTU: Ja tiesi myös koko maailma, että te seisoitte hänen edessään.
GRANSKOG: Se ei selitä hänen voimaansa.
KERTTU: Kyllä, että hän niinkin kauvan jaksoi seista sellaista miestä
vastaan kuin te.
GRANSKOG: Teillä on aivan liian suuret käsitykset minusta.
KERTTU: Ja teillä minusta.
GRANSKOG: Minä joka pelkään politiikkaa enemmän kuin pirua!
KERTTU: Ja minä jolle koti oli kallein asia maailmassa. Näettehän,
mitenkä minä sen hyväksi uhrasin taiteenikin.
GRANSKOG: Sanokaa minulle, mistä teidän päähänne äkkiä pisti esiintyä?
KERTTU: En tiedä. Se oli aivan kuin minä olisin löytänyt jonkun
vanhoista vauvoistani. Appas, ajattelin minä, tuossahan tuokin on
vielä, ja minua rupesi niin hirveästi lapsettamaan.
GRANSKOG: Löydättekö te usein sellaisia vanhoja vauvoja?
KERTTU: Siitä on viisi vuotta kun minä viimeisen löysin.
GRANSKOG: Se ei nähtävästi ollut mikään hyvä nukke, koska te käytte
noin vakavaksi.
KERTTU: Se ei ollut nukke ollenkaan. Se oli ihminen.
GRANSKOG: Oliko sillä ihmisellä nimi?
KERTTU: Kyllä. Häntä sanottiin Johan Wilhelmiksi. -- Te puhuitte eilen
joistakin kirjeistä? Te laskitte tietysti leikkiä?
GRANSKOG: Niin. Minä laskin leikkiä.
KERTTU: Minä ajattelinkin! -- kuulkaa herra arkkitehti, te olette
leikkisä mies.
GRANSKOG: Olen -- silloin kun tarvitaan.
KERTTU: Te sanoitte minua eilen myös huonosti kasvatetuksi.
GRANSKOG: Se ei ollut leikkiä.
KERTTU: Jos te taas rupeatte hävyttömäksi, menen minä pois.
GRANSKOG: En minä ole ollenkaan hävytön.
KERTTU: Pitäisikö minun vielä kiittää teitä kohteliaisuudestanne?