KERTTU: Oh, en minä sitä epäile. Rahaa teillä kyllä on, ja ruokaa ja
juomaa te kyllä voitte hänelle tarjota ja tanssiaisleikkiä niin paljon
kuin tahansa, mutta sitä, mitä naisen sydän syvintä kaipaa, sitä te
ette ikinä kykene hänelle antamaan.
GRANSKOG: Kaikki eivät ole niinkuin Johan Wilhelm, joka oli ihanne,
jolla ei ollut muuta kuin pyhiä ja jaloja asioita maailmassa. -- Mutta
se riittää, että minä teen hänet onnelliseksi.
KERTTU: Te luulette, että hän voi elää niistä rakkauden muruista, jotka
teidän armonne pöydältä putoavat. Te luulette, että hän ijäti tulee
pysymään lapsena.
GRANSKOG: Minä toivon sitä.
KERTTU: Ja te toivotte, että te voitte ijäti teeskennellä hänelle
rakkautta, -- sillä _te ette_ häntä rakasta.
GRANSKOG: Ihminen rakastaa vain kerran elämässään. Minä olen rakastanut
teitä, te tiedätte sen. Mutta minun sydämmeni on siksi suuri, että
vaikka minä en sitä koskaan enää voi kellekään kokonaan antaa, minä
voin sen muruillakin tehdä vaimoni onnelliseksi.
KERTTU: Ja tyytyisittekö te itse muruihin?
GRANSKOG: En, yhtä vähän kuin tekään. Mutta nyt onkin kysymys muista
ihmisistä.
KERTTU: Voi, kuinka te erehdytte, te suuret miehet! Te ette tunne
naisen sydäntä. Te luulette, siksi että teidän sieluunne sisältyy
kymmenen pikku sielua, myös voivanne tyydyttää kymmenen pikku naisen
onnen. Mutta siinä te erehdytte. Ihmissydän on maailma itsekseen,
iloineen ja suruineen, toivoineen ja pettymyksineen, eikä ole sitä
naista maan päällä, joka ei haluaisi olla kuningatar omassa
valtakunnassaan, olkoon se sitten kuinka pieni ja vähäpätöinen tahansa.
Mutta te tarjootte hänelle kamaripiian paikan.
GRANSKOG: Ja te luulette, että sisarenne tulee tuon kaiken tajuamaan?
KERTTU: Ehkä hän ei tajua sitä yhtä selvästi kuin minä, mutta hän tulee
sen ainakin aavistamaan.
GRANSKOG: Mitä hän tulee aavistamaan?
KERTTU: Millainen mies te olette.
GRANSKOG: Ja millainen mies minä olen?
KERTTU: Teille ei ole mitään pyhää eikä jaloa maailmassa.
GRANSKOG: Päinvastoin. Minä kunnioitan kaikkia pyhiä asioita
maailmassa.
KERTTU: Sitten on teissä tapahtunut suuri muutos sitte viime näkemän.
GRANSKOG: Ei ollenkaan. Minä olen sama mies kuin ennenkin.
KERTTU: Älkää tulko sitten puhumaan minulle mistään pyhistä asioista.
GRANSKOG: Te olette aina ymmärtänyt minua väärin, rakas Gertrud. Minä
toivon, että kuitenkin vihdoin sallitte minun tavata sisartanne.
KERTTU: Niin. Hän tulkoon tänne ja minä ilmaisen hänelle kaikki. Alli,
Alli!
GRANSKOG: Ja teette hänet ijäti onnettomaksi, jos hän minua rakastaa.
Jos hän taas ei minua rakasta, ovat kaikki teidän huolenne
tarpeettomat.
KERTTU: Se on totta. Minä ihailen teidän logiikkaanne.
ALLI (tulee): Kerttu, sinä huusit minua.
KERTTU: Arkkitehti Granskog tahtoo puhutella sinua.
GRANSKOG: Päivää neiti Wiik. Kuinka jaksatte baalien jälkeen?
ALLI: Kiitos, varsin hyvin.
GRANSKOG: Teidän viuhkallenne sattui eilen pieni onnettomuus. Minä vein
sen tänään korjattavaksi, ja he lupasivat tehdä siitä ehomman entistään.
Sillä aikaa voitte ehkä käyttää tätä. (Ojentaa hänelle erään kääryn.)
ALLI: Saanko minä tämän oikein omaksi?
GRANSKOG: Tietysti.
ALLI: Herranen aika, kuinka komea! Katso, Kerttu. Mutta kuinka minä
koskaan uskallan tällaisella viuhkalla leyhytellä?
KERTTU: Kiitä arkkitehtiä.
ALLI: Kiitoksia, herra arkkitehti. Se oli aivan liikaa. Minun oli vain
semmoinen Kertun vanha rämä.
GRANSKOG: Teille ei ole mikään liikaa. -- Minulla oli teille muutakin
asiaa. Arvelin, että menisimme yhdessä taidenäyttelyyn, koska ette
kuulu siellä käyneen.
ALLI: Onko se nyt auki?
GRANSKOG: On. Siellä on muuten mitä ihanin kevätilma.
ALLI: Ellei Kertulla ole mitään sitä vastaan.
GRANSKOG: Teidän luvallanne, Gertrud.
KERTTU: Tee kuin tahdot.