KERTTU: Herra arkkitehti. Minun täytyy sanoa se teille: Te olette
inhoittavin mies, mitä minä olen nähnyt.
GRANSKOG: Tuon te olette sanonut minulle kerran ennenkin.
KERTTU: Niin, ja minä sanon sen vieläkin, niin totta kuin minä elän.
Jos te ette jätä minun sisartani rauhaan, huudan minä kaduilla ja
toreilla, missä te kuljette: Katsokaa, tuossa kävelee herra arkkitehti!
Eikö hän ole komea ja arvokas? Hän on rikas, ja hänellä on paljo ystäviä,
oo Jumala paratkoon, mutta jos te tietäisitte, mitä hänen sisällään on,
niin te sylkisitte häntä silmille, sillä hän on kurjin, pelkurimaisin ja
tunnottomin ihminen, mitä maa päällään kantaa! Niin minä huudan.
GRANSKOG: Te ette huuda. Te pysytte aivan hiljaa. Jos te huudatte,
sanon minä: Katsokaa minun morsiameni hullua sisarta! Hän on
mustasukkainen. Ja ihmiset tulevat nauramaan teille.
KERTTU: Jos minä en voi vedota ihmisiin, niin vetoan minä teidän
omaantuntoonne.
GRANSKOG: Anteeksi, te sanoitte juuri, ettei minulla sellaista ole.
KERTTU: Ellei teillä ole omaatuntoa, niin täytyy teillä ainakin olla
järjelliset syyt. Miksi te tahdotte ryöstää minulta Allin?
GRANSKOG: Minä rakastan häntä.
KERTTU: Ooh, puhukaa muille siitä.
GRANSKOG: Sitte rakastan minä teitä.
KERTTU: Ja käytätte häntä välikappaleena minulle kostaaksenne?
GRANSKOG: Kostaa on niin ruma sana.
KERTTU: Kostaa, kostaa, sitä te juuri tahdotte, kostaa minulle siksi,
että annoin teille rukkaset ja menin naimisiin teidän veljenne kanssa.
Ettekö te jo ole tarpeeksi kostanut?
GRANSKOG: Te käsitätte minut aina väärin, Gertrud.
KERTTU: Väärin! Kieltäkää jos voitte, ettekö se ollut juuri te, joka
syöksitte veljenne perikatoon? Ettekö te ahdistanut häntä
puoluejuonilla, jotka tekivät hänet mahdottomaksi valtiollisessa
elämässä ja vihdoin hourulan hoitolaiseksi? Ja ettekö te vielä senkin
jälkeen uudistanut minulle rakkaushourailujanne?
GRANSKOG: Jotka te hylkäsitte. Se on totta. Muusta minä en tiedä
mitään.
KERTTU: Te valehtelette. Voitteko sanoa rakastaneenne veljeänne?
GRANSKOG: Rakastaneeni? Noh, sitä en juuri tahdo sanoa. Hän oli
sellainen vaaleatukkainen nauta ja ikävystytti minua. Johan Wilhelm, se
nimi oli hänen kirouksensa. Hän luuli olevansa Snellman. Muuten perin
hyvä mies. Minä muistelen häntä aina kaipauksella.
KERTTU: Jos tuo oli olevinaan pilaa, niin täytyy minun sanoa, että se
on julminta leikkiä, mitä ijässäni olen kuullut. Pilaa kaatuneesta
miehestä -- hyi, herra arkkitehti!
GRANSKOG: Minä surkuttelen vilpittömästi hänen kohtaloaan.
KERTTU: Te!
GRANSKOG: Juuri minä. Vaikka minä en voi ymmärtää, miksi te häntä niin
jumaloitte.
KERTTU: Niin, minä jumaloin häntä, teidän uhallanne minä jumaloin häntä
ja koko maailman uhalla, joka on hänen kunniansa lokaan polkenut. Mitä
minä huolin teidän puoluejuonistanne ja sanomalehtienne loasta! Hän oli
liian hyvä mies teidän kokouksiinne ja klubeihinne, ja siksi hänet piti
murtaa.
GRANSKOG: Hän oli fantasti.
KERTTU: Hän oli jalo mies, jaloin mitä maa on päällään kantanut.
GRANSKOG: Minä tiedän jalomman.
KERTTU: Kuka?
GRANSKOG: Esimerkiksi minä.
KERTTU sylkee häntä silmille.
GRANSKOG: Te olette saanut huonon kasvatuksen, Gertrud.
KERTTU: Se ei ole totta. Minä en ole saanut kasvatusta ollenkaan. Minä
olen itse itseni kasvattanut.
GRANSKOG: Sitten täytyy minun nähtävästi ruveta täydentämään teidän
kasvatustanne.
KERTTU: Koettakaa!
GRANSKOG: Minä alan heti. Minun veljeäni te ette koskaan sylkenyt
silmille.
KERTTU: Ei, minä suutelin häntä yöt ja päivät.
GRANSKOG: Ja kuitenkin on hän pettänyt teitä enemmän kuin kukaan mies
maailmassa.
KERTTU: Siinäkö teidän kasvatusoppinne on?