KERTTU: Muistatko sinä, millainen hän oli, kun hän seisoi puhujalavalla
suuren kansajoukon keskellä, vartalo hiukan eteenpäin nojassa, silmät
syvällä päässä? Sano, muistatko sinä hänet niin?
ALLI: Muistan.
KERTTU: Muistatko sinä hänen naurunsa ystävien parissa, hänen kirkkaan,
leveän, syvän naurunsa, joka kuului läpi talon?
ALLI: Muistan.
KERTTU: Entä kun hän istui yksin illalla tämän pöydän ääressä, pää
käteen nojaten, katse kaukaisuuteen tähtäävänä? Muistatko sinä hänet
niin?
ALLI: Muistan.
KERTTU: Sano: Eikö hän ollut oikea mies?
ALLI: Oli.
KERTTU: Sano: Eikö sellaista miestä voi nainen rakastaa kuolemaan asti?
ALLI: Voi.
KERTTU: Sano: Voiko se nainen, joka kerran on sellaista miestä
rakastanut, enää ketään muuta rakastaa?
ALLI ei vastaa.
KERTTU: Sinä et vastaa? Miksi et sinä vastaa?
ALLI: Suo anteeksi, minun ajatukseni olivat toisaalla. Mitä sinä sanoit?
KERTTU: Minä sanoin: Voiko se nainen, joka on sellaista miestä
rakastanut, enää ketään muuta rakastaa?
ALLI: Ei samallaista.
KERTTU: Hänen laisiaan on vaan yksi.
ALLI: Mutta on toisellaisiakin miehiä, joita voi rakastaa.
KERTTU: Millaisia miehiä sinä tarkoitat?
ALLI: En tiedä, uskallanko sanoa sen sinulle. Se on niin toista kuin
sinun rautainen miehesi.
KERTTU: Toista?
ALLI: Niin. Minä jumaloin sellaista miestä, mutta en minä häntä ikinä
voisi rakastaa.
KERTTU: Et voisi?
ALLI: Enhän minä uskaltaisi koskaan edes istua hänen sylissään. Kun
miehesi kerran suuteli minua otsalle, niin minä olin vaipua maan alle.
Kuinka sinä voit suudella sellaista miestä?
KERTTU: Juuri sellaista miestä voi suudella.
ALLI: En minä. Toisellaisesta miehestä minä uneksin.
KERTTU: Minkälaisesta miehestä sinä uneksit?
ALLI. Maailmanmies hänen pitää olla, ivallinen ja itsetietoinen, muille
kylmä kuin jää, minulle kuuma kuin tulivuori. Lennosta pitää hänen
ampua minun lempeni, leikillä tulee hänen totta puhua. -- Maita ja meriä
on hän matkustellut, paljon lukenut, paljon oppinut, mutta kun hän
tahtoo unohtaa, niin unohtaa hän kaikki, ja muistaa yksin minua. Niin,
hän muistaa vain minua.
KERTTU: Kenestä sinä puhut?
ALLI: Hänestä, josta minä uneksin.
KERTTU: Ja oletko ehkä jo hänet löytänyt?
ALLI: Kuule, nyt Maiju varmaankin suuttuu, ellen minä heti mene syömään
aamiaista. Päästä minut!
KERTTU: Mene. Vasta puhumme me enemmän näistä asioista.
ALLI (menee oikealle, seisahtuu ovelle ja katsoo Kerttuun epäröiden):
Kerttu!
KERTTU: Mitä?
ALLI: Mitä se merkitsee, jos joku herra ottaa naisen viuhkan ja sanoo:
Niin nuori ja niin paatunut.
KERTTU: Ottiko joku herra sinun viuhkasi?
ALLI: Otti.
KERTTU: Ja sanoi siten?
ALLI: Niin.
KERTTU: Ja mitä sinä siihen sanoit?
ALLI: Minä sanoin: Mitä te sillä tarkoitatte? Hän vastasi: Nyt teidän
valtikkanne on minun kädessäni. Minä sanoin: Antakaa se minulle
takaisin. Mutta hän ei antanut sitä.
KERTTU: Mitä hän teki?
ALLI: Hän taittoi sen.
KERTTU: Taittoi? Se oli pahasti tehty.
ALLI: Ei ollenkaan pahasti. Hän lupasi tuoda uuden sijaan.
KERTTU: Mikä hänen nimensä oli?
ALLI: Sitä minä en sano.
KERTTU: Miksi et?
ALLI: Siksi, että hän kielsi sanomasta. Hän tulee itse tänne tänään.
KERTTU: Saanhan minä sen kuitenkin tietää. Tunnenko minä sen herran?
ALLI: Tunnet hyvinkin.
KERTTU: Onko se insinööri Borg?
ALLI: Ei.
KERTTU: Tahi maisteri Lumme?
ALLI: Ei, et sinä arvaa.
KERTTU: Niinpä annan olla arvaamatta. En minä ole utelias.
ALLI: Minä kuiskaan sen sinun korvaasi.
KERTTU: Kuiskaa!
ALLI: Arkkitehti Granskog.
KERTTU: Hän!
ALLI: Niin. Lankosi.
KERTTU: Onko hän palannut ulkomailta?
ALLI: On. Jo kuukausi sitten.
KERTTU: Ja sinä tunnet hänet?
ALLI: Totta kai. Tunsinhan minä hänet jo ennen hänen ulkomaamatkaansa.
KERTTU: Oletko sinä tavannut hänet ennenkin?
ALLI: Muutamia kertoja.
KERTTU: Ja mitä hän puhui?
ALLI: Hän kyseli sinusta.
KERTTU: Minusta?
ALLI: Niin ja veljestänsä ja kuinka hän voi.
KERTTU: Ja sinä vastasit...
ALLI: Kyllä sinä kuitenkin olet hirveän hyvä, kun kutsuit minut sieltä
maalta tänne pääkaupunkiin! Siitä on jo kokonainen vuosi. Sinun miehesi
oli juuri sairastunut...
KERTTU: Sinä vastasit...
ALLI: Että sinä olet yhä surullinen. Hänen veljensä kohtalosta minä
puhuin niin vähän kuin mahdollista, sillä minä pelkäsin, että häntä
liiaksi liikuttaisin.
KERTTU: Se oli siis hän, joka sinun viuhkasi taittoi?
ALLI: Niin. Miksi sinä sitä noin kysyt?
KERTTU: Ja hän lupasi tulla tänne tänään?
ALLI: Niin. Etkö luule hänen tulevan?
KERTTU: Kyllä hän tulee. Nyt minä ymmärrän kaikki. -- Alli!
ALLI: Mitä?
KERTTU: Hän on paljon matkustellut.
ALLI. Niin hän sanoo.
KERTTU. Hän on maailmanmies, ivallinen ja itsetietoinen.
ALLI. Niin.
KERTTU. Paljon lukenut ja paljon oppinut, mutta tehnyt sen aikansa
kuluksi --
ALLI. Mitä sinä nyt tarkoitat!