Johan Wilhelmin työhuone. _Kerttu_ selaillen papereita kirjoituspöydän
luona. _Alli_ tulee oikealta.
KERTTU: Kah, joko olet noussut ylös? Minä luulin sinun nukkuvan
parhaassa unessa. Käskin Maijun pitämään aamiaisen sinulle lämpimänä.
ALLI: Siskokulta!
KERTTU: Mikä nyt? Itkuko ilon jälkeen? Minkälaiset tanssiaiset ne ovat,
joiden jälkeen nyyhkitään?
ALLI: Minusta on niin vaikea nähdä sinun aina selailevan noita hänen
papereitaan täällä hänen ikävässä työhuoneessaan. Ymmärrätkö sinä niitä
kaikkia?
KERTTU: Osan ymmärrän, osaa en ymmärrä. Enkä minä niitä sen vuoksi
luekaan.
ALLI: Miksi sinä niitä luet?
KERTTU: Luen ollakseni hänen läheisyydessään.
ALLI: Minulla on niin paha mieli siitä, että menin eilen illalla
tanssiaisiin.
KERTTU: Tanssi sinä vaan, siskokulta. Se on sinun elämääsi.
ALLI: Kuinka minä voin tanssia, kun sinä aina olet surullinen? Miksi et
sinä laula enää?
KERTTU: Olenhan minä lupautunut avustamaan huomisessa
hyväntekeväisyyskonsertissa.
ALLI: Niin sellaisessa. Mutta et itse anna mitään konsertteja.
KERTTU: Enhän minä ole antanut sen jälkeen kuin menin naimisiin.
ALLE: Niin, mutta siihen aikaan sinä edes lauloit kotona. Nyt et sinä
laula koskaan. Suret vain.
KERTTU: Suremaan tulen minä ikäni. Mutta minä koetan ottaa osaa sinun
iloosi niin paljon kuin mahdollista.
ALLI: Ja minä sinun suruusi. Kuule, ensi kerralla minä myös tulen häntä
katsomaan.
KERTTU: Ei, hyvä Alli, ei se näky ole sinua varten.
ALLI: Onko -- hän niin -- hirveän näköinen?
KERTTU: Kerro nyt minulle hiukan tanssiaisista.
ALLI: Luuletko sinä, että hulluillakin on iloja ja suruja?
KERTTU: Olivatko herrat kohteliaita sinulle? Kenen kanssa sinä tanssit
franseesin?
ALLI: Sano minulle: Tunteeko hän sinua?
KERTTU: Ei hän tunne minua eikä hänellä ole iloja eikä suruja. Niinkuin
eläin hän on, muiden ruokittava ja muiden juotettava, ei hän kykene
itse edes paikaltaan liikkumaan. Kun minä tulen hänen luoksensa ja
vartiat ovat hänet tuoneet kopistaan esisaliin, istuu hän tuolilla
liikkumattomana kuin hengetön lihamassa, silmät tylsinä, kädet
hervottomina, ilman tahtoa, tietoa, tuntoa ja puhekykyä --
ALLI: Lopeta, sisko, lopeta!
KERTTU: Ymmärrätkö nyt, miksi minä näistä vanhoista papereista etsin
hänen läheisyyttään?
ALLI: Ruumiillisesti hän toki voi hyvin?
KERTTU: Hän on lihonut ja hänen kasvoihinsa on ilmestynyt punaisia
näppyjä. Minun mieheni, minun mieheni, minun kaunis, kalpea Johan
Wilhelmini!
ALLI: Siskokulta! -- Luuletko, että hän koskaan enää tulee järkiinsä?
Oletko äsken puhutellut hoitolan lääkäreitä?
KERTTU: Puhuttelin heitä viime kerrallakin. Sama säälivä päänpudistus.
Eräs sanoi lohdutukseksi: Ei hän enää tule kauan elämään.
ALLI: Hyi, kuinka ihmiset voivat olla raakoja.
KERTTU: Hän oli oikeassa. Se olisi tietysti onni. Enkä minä kuitenkaan
toivoisi hänen kuolevan. Niin kauan kuin hän on maan päällä, on minusta
hiukkasen toivoa --
ALLI: On toivoa, on toivoa.
KERTTU: Mutta sitten on kaikki mennyt. Ja onhan se mennyt nytkin. Hyvä
Jumala, kun minä ajattelen, että hän istuu nyt siellä neljän seinän
sisässä, tylsänä ja toimettomana, hän, jota juuri nyt parhaiten
tarvittaisiin.
ALLI: Sinun rakas, rautainen miehesi!
KERTTU: Muistatko sinä hänet?