Korkealla
taivahalla
kultalangat kulkee.
Miksi ihminen
yksin yöhön
surujansa sulkee?
Matalalle,
maankin alle
kultalangat hohtaa,
hiljaa vienojen
unien vyöhön
Sydämiä johtaa.
Anna ihminen
surusi hellä
ilman impysille,
ilman impien
kehräellä
kultakuoret sille.
Ilman impyet
tuudittaisi
tuskias ijästä ikään,
nukkua tuntehet
nuoret saisi
eikä ne heräisikään.
LEMMINKÄINEN (polvillaan):
Oi, ota suruni nuori,
tuudi sille kultakuori.
(Näky katoaa.)
TUONEN TYTTÖ:
-- Joutuos valkamaan,
ma venhoni vesille lykkään.
LEMMINKÄINEN:
Mun syömeni valolle sykkää!
Ma tahdon ampua joutsenen
ja kuulla kuolemanlaulun sen.
(Unelmoiden:)
Hän oli niin valkea vaipaltaan --
nyt ylläni yö on musta.
TUONEN TYTTÖ:
Ol' illanruskoa impes vaan
tai taivahan kangastusta.
LEMMINKÄINEN:
Niin tahdon ma pyrkiä taivohon päin
ja luottaa illanruskoon
ja kulkea kultasiltoja näin
yön halki uutehen uskoon.
TUONEN TYTTÖ:
Sa syöksyt tuskahan, turmioon.
LEMMINKÄINEN:
Ma riennän riemuhun, hurmioon!
(Äänettömyys.)
SUDENKORENTOJEN LAULU (hymisten):
Miekkonen, ken
saa uinahtaa.
Onnellinen,
ken rauhan saa.
Päivä jo viittoo,
aukee jo ansa,
joutuos liittoon
auringon kanssa,
laulu on valta,
kannel on miekka,
turpeenkin alta
helkkyvi hiekka.
Kultasiipiset
karkelemaan.
Multasiipiset
multahan maan.
TUONEN TYTTÖ:
Sun tahtos onneton täyttyköön!
(Ojentaa kätensä kohti virtaa. Laineilta alkaa kuulua yhä kasvavaa
laulua.)