Terve Tuonelan ruhtinatar,
terve kuoleman kuningatar!
Tummat on vyörtehet
Tuonelan laineen,
synkät on pyörtehet
synnin ja aineen,
ulpu se sousi
aaltojen alta,
yöstä se nousi
aattehen valta.
Terve Tuonelan ruhtinatar,
terve kuoleman kuningatar!
Kukkaset hohtavat
aalloilla päilyi,
juuret ne johtavat
pohjassa säilyi,
aattehet suuret
taivaita loivat,
aattehen juuret
yöstä ne joivat.
Terve Tuonelan ruhtinatar,
terve kuoleman kuningatar!
(_Tuonen joutsen_ näkyy hämäränä, vitkaan liukuvan yli laineiden.)
LEMMINKÄINEN (kuiskaten):
Terve tumman Tuonen joutsen!
Laula nyt laulusi ihana!
(Tähtää: samassa viuhahtaa jänne pensaikosta ja Lemminkäinen
horjahtaa käärmenuoli rinnassa paatta vasten. Näyttämö pimenee.
Joutsen liukuu pois.)
Sattui kyinen, kylmä nuoli.
Jää hyvästi Tuonen joutsen!
TUONEN AALTOJEN LAULU (voimakkaasti):
Kunnia olkohon kuoleman,
kunnia joutsenen voittoisan!
Ihmisten rinnoissa
pyytehet riehuu,
ihmisten innoissa
käärmehet kiehuu,
Tuonelan laineet
täyttävi maan,
joutsenen maineet
kaikuvi vaan.
Kunnia olkohon kuoleman,
kunnia joutsenen voittoisan!
TUONEN TYTTÖ (itkien):
Näinkö suistuit suuri sulho,
katosit Manalan kaunis,
Manan impyen ihanne,
Tuonen tytön tuiretuisen?
TUONEN UKON ÄÄNI (kaukaa kumisten):
Kangastaa kuni lemmen kaari
ylitse Tuonelan virran ois!
(Tuonelan puolella kaikki tummaa.)
LEMMINKÄINEN (raukeasti):
Vasten vettä, vasten tulta
loihti minut äitikulta,
tunsin kaikki turman synnyt,
toki en käärmehen kähyjä --
jo tulen, emoni armas!
(Kuolee. Näyttämö pilkkoisen pimeä.)
SUDENKORENTOJEN LAULU (hymisten):
Miekkoinen, ken
saa uinahtaa.
Onnellinen,
ken rauhan saa.
Pyhä on sankarin
haaveiden hauta,
vaikka ei ankarin
taistelo auta,
sankari murtuvi
miekkansa kanssa,
pelkuri turtuvi
tuskahansa.
Kultasiipiset
karkelemaan.
Multasiipiset
multahan maan.
PAIMEN (kohoaa pensaikosta):
Oman oli kähysi käärme,
oman syysi synkkä nuoli,
minäpä vain elosi varjo,
paimen töittesi pahojen.
Tule nyt kurja tuomiolle!
(_Paimen_ kohottaa säkenöivän säilän _Lemminkäisen_ ruumiin yli.)
Niinkuin ruumihis rupaisen
paimen nyt paloiksi lyöpi,
siten sielus synkät pillat
sieluasi raadelkohot
armotta, alati, aina
tuolla Tuonelan tuvilla!
(Samassa alkaa polulta kuulua lempeää laulua ja vieno auringon säde
valaisee elämänpuolisen rannan.)
ÄIDIN ÄÄNI (näyttämön ulkopuolelta):
Tännekö kulki mun kuopuksein?
Voi sua onnetonta!
Monta on kauhua Kalman tiellä
ja Tuonella turmaa monta.
Kunne on joutunut kuopuksein
tultua Tuonelalle?
Tuonneko kallion katkelmahan?
Tännekö kuusten alle?
(Laulun lähetessä painuu _Paimenen_ miekka ja hän itse askel
askeleelta häviää pensaikkoon.
Maisema valkenee vähitellen niin, että vihdoin _Äidin_ ilmestyessä
näyttämölle vallitsee kirkkain päivänpaiste.)
ÄITI (tulee valkeassa viitassa, polvistuu poikansa ruumiin ääreen,
irroittaa kypärän ja laulaa hiljaa lapsensa kutreja hivellen):
Tuuti lulla mun kuopustain,
kuopusta kulta-hasta!
Tuuti nuorena nukkumahan
nurjasta maailmasta.
Maailma kiisti mun kuopuksein
äityen parmahilta.
Kiitos Ahti, kun palasit taas --
myöhä jo onkin ilta.
Tuuti lulla mun tummaistani --
kuuletko laulun soivan?
Kuuset ne kotisi ikkunan alla
huojuvat surujen hoivan.
Näätkö sä lapseni kuusten alta
tähteä tuikkivaista?
Luojan silmä se katsovi sieltä
Ahtia armahaista.
Maailma kiisti mun kuopuksein
äityen parmahilta.
Kiitos Ahti, kun palasit taas --
myöhä jo onkin ilta.
(Äiti painaa päänsä äänettömään rukoukseen.)
SUDENKORENTOJEN LAULU (hiljaa hymisten):
Miekkonen, ken
saa uinahtaa.
Onnellinen,
ken rauhan saa.
Pahat on hukkua
huolet ne karmaat,
hyvät on nukkua
äityen parmaat,
uni on ehtoo
eksynehen,
laulu on kehto
lapsosen.
Kultasiipiset
karkelemaan.
Multasiipiset
multahan maan.