HENKILÖT:

LEMMINKÄINEN.

TUONEN TYTTÖ.

POHJAN PAIMEN.

POHJAN NEITI.

ÄITI.

Tuonen virran elämänpuolinen ranta, jonka varjossa valkeita ulpukoita

uinuu. Aalloilla leijailee suuria kultaisia sudenkorennoita, niitä

lepäilee myös rantapuiden lehvillä. Kuu paistaa vinoon yli virran.

Tuonpuoliselta rannalta häämöittää suuria puita, ylempää törmältä

Tuonen tupien kattoja. Rannalla laituri ja laiturilla _Tuonen tyttö_

huntuja huuhtelemassa.

SUDENKORENTOJEN LAULU (hiljaa hymisten):

Miekkonen, ken

saa uinahtaa.

Onnellinen,

ken rauhan saa.

Keveä on keijua

Tuonelan mailla,

leuto on leijua

vaivoja vailla.

Tuoni on taistojen,

toivojen pää,

Tuoni on vaistojen,

viettien jää.

Kultasiipiset

karkelemaan.

Multasiipiset

multahan maan.

LEMMINKÄINEN (tulee jousi olalla, täyteen sotapukuun puettuna,

puiden ja pensasten reunustamaa rantapolkua. Laulaa):

Tummana vierivi Tuonen virta

ympäri elämän saarta.

Mustina kiertävät murheen pilvet

ihmisen ilojen kaarta.

Huoletar kehräsi kehtoni hunnut,

Tuonetar päärmäsi päiväni tunnut

tuskavöin.

Ilojeni päiviä itkin ma öin.

Suvi se lentävi, talvi se käy

rantoja Ruijan jäisen.

Lyhyt on päivä ja pitkä on yö

mieroa mitteleväisen.

Yöstä ne nousevat norosumut tummat,

yöstä ne kosket kohisevat, kummat,

kutsuen soi.

Niitä mä kuuntelin, tänne ne toi.

Meret kun mahtavat liikahtaa,

vitkaan ne vaimentuvat.

Surut kun suuret ne nousta saa,

myöhään ne unhottuvat.

Miksi minun sydäntäni kalvaa ja kaivaa?

Turhaan ma heijailen henkeni vaivaa

kentillä maan.

Tuskat ne Tuonella viihtyvät vaan.

PAIMEN (astuu esille pensaikosta)

Seis!

LEMMINKÄINEN:

Ken olet pahainen?

PAIMEN:

Paimen.

LEMMINKÄINEN:

Tuonen karjan?

PAIMEN:

En, elämän.

SUDENKORENTOJEN LAULU (hymisten):

Miekkonen, ken

saa uinahtaa.

Onnellinen,

ken rauhan saa.

Pimeä on parhain

voima ja kunto,

sokea on varhain

paatunut tuntu,

maailman voitit,

itsesi voita,

voimalla koitit,

lemmellä koita!

Kultasiipiset

karkelemaan.

Multasiipiset

multahan maan.

LEMMINKÄINEN:

Mitä tahdot?

PAIMEN:

Taisteloa.

LEMMINKÄINEN:

En sun kanssasi katala

lähde miekan mittelöhön.

PAIMEN:

Muut tapoit, tapa minutkin,

muut voitit, minutkin voita!

LEMMINKÄINEN:

Ketkä kaasin, ketkä voitin?

PAIMEN:

Kaasit kaiken Pohjan kansan,

lauloit laulajat parahat,

miehet kaikki miekkoinensa,

urohot asehinensa

Pohjan neittä pyydessäsi --

yhen heitit laulamatta.

LEMMINKÄINEN:

Ulappalan umpisilmän?

PAIMEN (astahtaen askelen eteenpäin):

Ja miks et minua laula?

LEMMINKÄINEN (hätkähtäen):

Pohjolan sokea paimen!

Mistä tiesit tänne tulla?

PAIMEN:

Min' olen seurannut sinua

siitä asti aina, aina!

Tuulen ma tohussa kuljen,

vierin virran välkkehessä,

juoksen pilvissä Jumalan,

Ukkosen jyryssä ulvon,

maat kävelen mauriaisna,

ve'et saukkona samoan.

sisiliskona sihisen,

koston käärmeenä kähisen --

miks et laulanut minua

Pohjan neittä pyydessäsi?

LEMMINKÄINEN:

Impi on sankarin ihanne,

ei ukon unien saasta.

Pois edestä!

PAIMEN:

Tahdotko tapella?

LEMMINKÄINEN:

Enkä.

PAIMEN (miekkansa tempaisten):

Niinpä kuole kunniatta,

kuin elitkin, kurja koira!

LEMMINKÄINEN (lyö miekan hänen kädestään):

Kalpa on urosten kaune,

ei sokean sormikoukku.

Pois edestä!

PAIMEN (rintansa auki repäisten, polvillaan):

Pistä!

LEMMINKÄINEN:

En ikinä.

PAIMEN:

Pistä!

LEMMINKÄINEN:

Sin' olet katsoa katala,

kurja koskemaisittani.

Pois edestä!

(Sysää hänet syrjään.)

PAIMEN (nyrkkiään puiden):

Kavahda korea Kauko,

ylpeä, ylihaluinen!

Tulet Tuonelan joelle,

Tuonen joutsenten joruhun,

käärmehet takanas käypi,

sammakot salassa uivat,

kyyt kytevät rinnassasi.

Sydän pyysi pyhitystä,

katumusta kaikerteli,

sankari sotia kulki,

Lemminkäinen leikkilöitä --

kavahda korea Kauko,

syömes syyllinen tereä!

(Katoaa pensaikkoon.)

LEMMINKÄINEN:

Mies katuvi miekallansa.

(Käy eteenpäin laulaen:)

Viisahat asuvat vuorilla,

laulajat laaksojen päällä.

Turhaan Tuonikin ansoillaan

pyytävi pyhiä täällä.

Pelkää en Tuonelan tutkelmoita,

lapsesta miettinyt, miehestä noita

laulanut oon.

Sankarit tahtovat taistelohon.

Tuonelta tietoa etsi en,

tietoa mulla on kyllä.

Selvää vettä mä seilailen

aurinko alla ja yllä.

Tuonen ma taistoon vaadin ja voitan,

kuoleman kantelet kaikki ma soitan

sielussain.

Laajat on kantelet laulajain.

TUONEN TYTTÖ (varjostaen kädellä silmiään):

Ken laulaen Tuonelan joelle käy?

LEMMINKÄINEN:

Ma äänen kuulen, ei ihmistä näy?

(Äänettömyys.)

SUDENKORENTOJEN LAULU (hymisten):

Miekkonen, ken

saa uinahtaa.

Onnellinen,

ken rauhan saa.

Hiljaa ne huhuu

Tuonelan lammet,

kaukaa ne puhuu

kuoleman tammet,

rauhaa ne tarjoo

lammet ja muut,

unta ne varjoo

unholan puut.

Kultasiipiset

karkelemaan.

Multasiipiset

multahan maan.

TUONEN TYTTÖ:

Liet vainaja, laskeu valkamaan,

niin purrella sieltä sun noudan,

kun joudan.

LEMMINKÄINEN:

Jos yli virran ma tahdon vaan,

itsekin sinne mä soudan.

Vaan toki vielä en tullutkaan

Tuonelan retkeä alkamaan.

TUONEN TYTTÖ:

Kuka lienet sitten sä kuolevainen?

On Tuonelan tuttuja vainajat vainen.

LEMMINKÄINEN:

Kuka oon ma? Sehän pulma juuri.

Jos sen tietäisin, en oisi täällä.

Saatan olla vuoren jätti suuri,

käydä kääpiöiden päällä,

saatan olla mato maan,

joka tomuun tallataan,

lienen tyyni, lienen myrsky,

metsälampi, merten hyrsky --

tiedä viel' en itsekään

mieltä miehen tään.

TUONEN TYTTÖ:

Mies on niinkuin miehen tahto.

Meri niinkuin aallon Ahto.

Mitä tahdot, matkamies?

LEMMINKÄINEN (yhä enemmän ympäristönsä unhottaen):

Aallon tahto, aallon vahto,

leikki mieli Lemminkäisen.

Jos ma oisin kuningas,

jos ma voisin,

niin ma loisin

kokkotulet kautta maan,

soitot soimaan,

viulut voimaan,

kansan kisat kaikumaan.

Hymy maassa hyve ois,

murheen teko teilattais,

laulun valta,

lemmen valta

maani kummut kuuluttais --

vaan ei mun ois onni siellä.

Mun onneni orhin seljässä on

ja seisoa kansan päässä

ja johtaa joukkoja taistelohon

kuin tuulispää

vie pilviä ukkossäässä.

Ja taivahan liekkinä tahtoisin

minä kansojen keskeen lyödä

ja huulin ahmivin, hulmuvin,

pois maailman synnit syödä

ja hiekat huuhtoa, paadet pestä

ja lakaista laaksot ja vieret veen

ja ilmat ihmisen jäleltä lestä

ja virrat vihkiä uudelleen

ja kirkastaa

koko vanhan Maan

taas taivahan tähtöseksi.

Näin kaikki jälleen kun ois tyyntä täällä

ja kaikki hiljaista ja harmajaa,

kun sumut hiljaa nousis notkosoista

ja korven usmiin peittyis koko maa,

niin itse istuisin ma vuoren päällä

kuin murheen muistopatsas täällä

ja yksin yössä itkisin

kuumin, kuohuvin kyynelin

rinnastani surun synkän

lajinensa, lapsineen:

kaihon kuuron, läylin lynkän,

vaivan valkohapsineen --

itkisin ikäni kaiken,

ajan kaiken kaikertaisin,

veljieni, siskojeni,

enin itseni edestä.

Tai en itkis ollenkaan,

rakentaisin majan vaan

niemen kaiskun kainaloon,

huojuvahan hongistoon.

Souteleisin, jouteleisin

lainehia lahden vaan,

salmen poikki verkot veisin,

paulat kautta korpimaan;

siellä kanssa äityeni,

armahani, harmahani,

eleleisin yksin vain,

tuuditellen tuskiain;

puhtehilla syksy-illan

lohdun langat kehrättäis,

kuuhut kultais pirtin sillan,

sirkat yötä ylistäis,

hiljaa honkain huminoiden,

hiljaa lahden laulun soiden

äidin armaan sylihin

pääni raskaan painaisin;

hiljaa kulkis kutrejani

käden vienon viihdytys,

sammuis poltto poskiltani,

verten kiiman kiihdytys,

vaipuis aallot valtimoiden,

tyyntyis tyrskyt unelmoiden,

himon kosket hiljeneisi,

synnin häivät hälveneisi,

sammal surun lammen sais,

hanki syksyn hautoais.

Kuulla ehkä voisin noin

elon ensi äänet vienot,

pyhät, puhtaat, hellät, hienot,

niinkuin lasna, kulta-hasna,

kun ma äidin rintaa join.

(Hiljaisuus.)

SUDENKORENTOJEN LAULU (hymisten):

Miekkonen, ken

saa uinahtaa.

Onnellinen,

ken rauhan saa.

Raaka on varhain

puuntava puola,

tuska se parhain

riemun on suola.

Onneas kiitä

ihminen ylvä,

riemuja niitä,

kyynelin kylvä.

Kultasiipiset

karkelemaan.

Multasiipiset

multahan maan.

TUONEN TYTTÖ:

Sa haastelet outoja ongelmoita

ja kummilta, tummilta sanasi soi.

Ne turhia lie, toki kuunnella noita

työn uutteran lomassa hetkisen voi.

LEMMINKÄINEN (kuin heräten)

Mikä on työs, mitä huuhdotkaan

niin muka uskolla, uutteraan?

TUONEN TYTTÖ:

Mikä on työni, ma virka en.

Mut näin minä työssäni hyräilen:

Tuonen tytön laulu:

Tumma on Tuonelan tähdetön yö,

tummempi Tuonella raatajan työ.

Vähän täält' on mennyt ja tullut tänne monta,

vielä ei tullut, ei mennyt viatonta.

Huuhtelen mekkoja murhaajain.

Herjojen helmat jo puhtaiksi sain.

Valkeat on virrat siellä elävitten mailla,

Tuonen vettä toki elon tahrat on vailla.

Mielelläni sentään ma työtäni teen.

Katselen kauvas yli vierivän veen,

katselen kauvas kohti elon kukkarantaa,

kuplaset aatostani kulettaa ja kantaa.

Muistelen tummuutta Tuonelan yön.

Ajattelen raskautta raatajan työn.

Tuntoni on puhdas ja mieleni on tyyni,

parempi jos pestävinä oisi omat syyni!

Kurjia kuinka jos lie ihmiset,

kerran ne on iloinneet ja nauttinehet.

Helppoja heille lie Tuonen ikivaivat,

hetken kun rikkoa ja riemuita saivat.

Tuolla taas on kulkija päässä elon tien.

Venhoni kyykokan hälle mä vien.

Vähän täält' on mennyt ja tullut tänne monta,

vielä ei tullut, ei mennyt viatonta.

LEMMINKÄINEN (ihastuneena):

Laula vielä, laula vielä,

hyrise hyväinen impi!

TUONEN UKON ÄÄNI (kaukaa kumisten):

Kangastaa kuni laulun kaari

ylitse Tuonelan virran ois!

(Äänettömyys.)

SUDENKORENTOJEN LAULU (hymisten):

Miekkonen, ken

saa uinahtaa.

Onnellinen,

ken rauhan saa.

Pitkät on Tuonelan

tupien hirret,

lyhyet on kuoleman

kuutamovirret,

laulu on iloja

ihmisten,

kuutamo kiloja

lainehien.

Kultasiipiset

karkelemaan.

Multasiipiset

multahan maan.

TUONEN TYTTÖ (kuiskaten):

Jo varoittaapi Tuonen vaari,

nyt työhön taas ja puheet pois.

Ties mitä sulle kielinyt,

mies outo, täältä oisinkaan!

LEMMINKÄINEN:

Tuota tietää mielinyt

sulta vielä oisin vaan:

Kussa se joluvi joutsen,

Tuonen virran valkokaula?

TUONEN TYTTÖ (säikähtäen):

Mitä kaikkea päähäsi pälkähtää!

Hoi, mies, mikä vyölläsi välkähtää?

LEMMINKÄINEN:

Se vaan on vasama vaskipää,

joll' ampuva joutsenen joelta oon,

ja tää on kaareni vankka, tää,

mi salaman lailla sen lennättää.

TUONEN TYTTÖ:

Jo käynehet kymmenet hurjapäät

on Tuonelan joutsenen ammuntaan,

mut Tuoni ne vasamat kärjekkäät

on kääntänyt itsehen ampujaan.

Oi, palaja maallesi, matkamies,

sun väärähän vienyt on ties!

LEMMINKÄINEN:

Ei eksynyt etsivä henkeni lie,

jos toi minut Tuonehen asti,

ja väärähän miestä ei vienyt tie,

kun itse hän tiensä rasti.

Jo lapsena äiti mun loihtinut

on vastahan vettä ja tulta

ja nuolia vastahan karkaissut

on maailma rinnan multa.

TUONEN TYTTÖ:

Ja vaikka sun tahtosi tammea ois

ja rintasi ois kuni rauta,

niin Tuoni se taittavi tammipuut

ja haarniskat särkevi hauta.

Oi, unhota uhmasi, joutsimies,

oi, sammuta rintasi lies!

LEMMINKÄINEN:

Kas, turha ohjata tuulta on

ja vangita valtamerta,

on pohjaton poltto mun rinnassain --

se tahtovi leimuta kerta!

Ma tahdon ampua joutsenein

ja sen kuolemanlaulun kuulta,

jos Tuonelan mahlan ma turmaksein

näin joisinki joutsenen suulta.

(Hiljaisuus.)

SUDENKORENTOJEN LAULU (hymisten):

Miekkonen, ken

saa uinahtaa.

Onnellinen,

ken rauhan saa.

Viisas se tuumaa,

hullu se töytää,

hourehet huumaa,

etsivä löytää,

tieto on muruja,

viisas ne liittää,

elämä on suruja,

etsivä kiittää.

Kultasiipiset

karkelemaan.

Multasiipiset

multahan maan.

TUONEN TYTTÖ:

Oi, ihmislapset, mi teissä on tenho,

kun tungette Tuonelan rantahan ain?

Ei teit' ole varten kuoleman venho,

ei teille valkamat vainajain.

Teill' onhan välkkyvät virran veet

ja kunnahat kaunihit, kukkaiset,

ja päivän paistamat paatereet

ja sammalet sametinnukkaiset --

te saattehan asua armahan maan.

Miks Tuonelan rantahan riennätte vaan?

LEMMINKÄINEN:

Me saimme armahan, avaran maan,

mut Tuonelan aaltojen saartaman,

ja taivahan laajan ja kuulakkaan,

mut taivahan, rantojen kaartaman;

meit' ympäri aitoja, aitoja luotiin,

mut rintahan aidaton aatos suotiin.

Oi, Tuonelan neiti, et arvata voi,

mitä vaivoja tuntevi vangittu sielu,

kun rinnassa kaihojen kaikkeus soi,

mut pienenä ympäri piirtävi nielu,

kun henki ääretön, pohjaton,

näin äänien keskehen kytkettiin,

kun aatos määrätön, ohjaton,

näin lyötihin määrien kaulaimiin --

ne kahlehet nyt minä katkoa tahdon

ja katsoa alle aaltojen vahdon.

TUONEN TYTTÖ:

Mut kahlehet henkesi kantamat

on ainoa onnesi angervon

ja aattehes aaltojen rantamat

ne aaltojen uinua annetut on.

Oi, lempeä lehtojen ranta on tuo,

sa aaltosi uinua suo!

LEMMINKÄINEN:

Moni vaipui lehtojen varjoihin

ja raukeni rantamalle

ja tyytyi mättähän marjoihin

tai hiukeni hietojen alle,

mut vielä ma vaipua tahdo en,

ja vaikka mun aaltoni murtuu,

ma jällehen hyrskynä hyökkäilen,

kunis tuskasta henkeni turtuu.

Elon rantojen takaa etsin mä merta,

mi ääretön, rannaton, pohjaton on,

siell' aika mun aaltoni uinua on --

ja rantani kyllä ne raukee kerta!

(Äänettömyys.)

SUDENKORENTOJEN LAULU (hymisten):

Miekkonen, ken

saa uinahtaa.

Onnellinen,

ken rauhan saa.

Herra on herralla.

Tuonelan puuta

lyödä ei kerralla,

tarvis on muuta;

kaadeta kirvein

ei elon pahaa,

vaivapa hirvein

vasta sen sahaa.

Kultasiipiset

karkelemaan.

Multasiipiset

multahan maan.

TUONEN TYTTÖ:

Ne muurit murtaa kuolo vasta.

LEMMINKÄINEN:

En vielä huoli kuolemasta.

Ma täältä etsin elämää.

TUONEN TYTTÖ:

Mut täähän Tuonen ranta on,

tääll' asuu talvi vaan ja jää --

sa käänny, niin käyt elohon.

LEMMINKÄINEN:

Se elämä kuollut mulle on

tai on kuin outoa unta.

Ma unessa taivahan siintävän näin

ja päivyen taivahalla,

ja tuomet tuoksuvat päivähän päin

ja impyet tuomien alla

ja helmassa neitosen hemmekkään

näin leikkivän sankarin lemmekkään

kuin auterepilvellä auringon koi --

näin, näin minä kaunista unta.

TUONEN TYTTÖ:

Jos unes kaunis ollut on,

miks heräsit siis elohon?

LEMMINKÄINEN (häntä kuulematta):

Mut joutui hetki, kun yöt' oli päivä

ja maa oli lunta ja syksyä puu,

kun ilmassa oli kuin kuoleman häivä

ja kalmalta maistui kaunehin suu.

TUONEN TYTTÖ:

Mut uni jos kauniimp' on todellisuutta,

miks ei siis alkaa unta uutta?

LEMMINKÄINEN (kuin edellä):

Ja silloin me ihmiset itkien yössä

luo ystävän juoksemme itkusuin,

mut hän kuin ennen on päivän työssä

ja meitä katsovi kummastuin

(Äkkiä tuskaisesti Tuonen tyttöön kääntyen.)

Oi, Tuonen neiti, niin paljon siellä

on ihmislapsia itkumiellä,

niin monta rintaa rauhatonna,

niin monta silmää unetonna --

TUONEN TYTTÖ:

Ken Tuonelan aaltojen ylitse sous,

sen rinnassa vaimeni vaiva.

Sa heittäös miekka ja hylkää jous,

niin sullekin täällä on laiva.

LEMMINKÄINEN (taas itsekseen):

Kun herää tuuli, se täyttää maan,

ei tyydy se lahtehen, lampueen.

Mut todellisuus on polku vaan,

joka unesta johtavi totuuteen.

TUONEN TYTTÖ:

On totta täällä, on totta tuolla,

mut totuus ei ole elämän puolla.

LEMMINKÄINEN (yhä kasvavalla voimalla):

En tahdo ma vaipua Tuonelaan,

mut Tuonen ma tahdon voittaa,

ma tahdon lääkitä tuskat maan

ja mielihin lepoa soittaa.

Ma tahdon rauhani taistella

ja saarnata uskon uuden,

ja kuuleva kumman on maailma

ikijoutsenen salaisuuden.

TUONEN TYTTÖ:

Oi, hullu, sa surmasi helmaan käyt!

LEMMINKÄINEN:

Sa hullunko surmasta huolivan näyt?

(Hiljaisuus.)

SUDENKORENTOJEN LAULU (hymisten):

Miekkonen, ken

saa uinahtaa.

Onnellinen,

ken rauhan saa.

Kaunis on kuoleman

kalpea kukka,

tumma on Tuonelan

impyen tukka,

kukka se lapsia

kutsuu ja varoo,

impyen hapsia

ihmiset haroo.

Kultasiipiset

karkelemaan.

Multasiipiset

multahan maan.

TUONEN TYTTÖ:

Ma ikäni itkuja kuullut oon

ja parkua ponnetonta

ja monta jo syöksyvän turmioon

näin orpoa, onnetonta.

Mut sinä niin oudosti eroat muista

kuin tammi lautuva laakson puista,

sun silmäsi säihky on kumma niin,

sun äänesi kaiku on tumma niin --

oi, en sinun hukkahan sortuvan sois!

LEMMINKÄINEN:

Tää Tuonelan neitikö olla vois?

TUONEN TYTTÖ:

On niinkuin rintani hallat ja hyyt

nyt koskena kohisten sois

ja mieltäni milloin kalvais kyyt

ja milloin sieluni simaa jois.

On niinkuin onneton seisoisin

ma Turjan tunturin päällä

tai Aluen aaltoja katsoisin

ma Jumalan juhlasäällä,

niin laajaks henkeni laukeaa

ja maailmat allani aukeaa

ja suurena taivas ja suurena maa

ne päivyen helmahan raukeaa --

ja Tuonelan impyen päiv' olet sinä,

mut maan sekä taivahan yöhyt minä.

LEMMINKÄINEN:

Tulin Tuonelan joutsenen ammuntaan,

en Tuonelan neitosen tumman,

mut sanasi saattavat kaikumaan

mun mielessä kantelon kumman.

TUONEN TYTTÖ:

Kas, tuossa on virta ja tässä on venho

ja purressa tuhtoa tummaa kaks.

Oi, outo on ventojen vetten tenho --

miks vaalenet valkeaks?

Me Tuonelan aaltoja soudeltais

näin kuutamon välkkeessä kahden

ja kahden joikuen joudeltais

me laskea kaartoja lahden,

kuss' synkät on leppien siimesvyöt

ja tummina tuoksuvi kuusten yöt

ja kaihoten huojuvi kaisla --

LEMMINKÄINEN:

Niin kutsuen, niin kuiskaten

sen laulun tenho soi,

se mairittaa, maanittaa,

se vaatii, vaikeroi --

TUONEN TYTTÖ:

Ja leppien alla sun kaulaisin

käsivarsin siellä mä valkein

ja lempeni leimuja laulaisin

sun korvahas suitsuvin palkein

ja allasi aaltois rintoa kaks --

miks vaalenet valkeaks?

Sun koskena kiehuen kiehtoisin

minä helmani hehkuhun

ja syömeni voimalla syöttäisin

ja mahlani maidolla juottaisin

minä Tuonelan sulhoks sun.

Näin leppien alla me lemmittäis

ja kaulaten lahtien kaartehet jäis.

LEMMINKÄINEN (ihastuneena):

Ja virta se tuutien venhoa veis

ja kuuhut kulkua johtais.

TUONEN TYTTÖ:

Ja kylväis helmiä kutrilleis

ja laineilla läikkyen hohtais.

LEMMINKÄINEN:

Ja raidat tummien rantamain

ne huojuis hiljaa surren.

TUONEN TYTTÖ:

Ja unelmat ulpujen valkeain

ne aaltois alla purren.

LEMMINKÄINEN:

Ja päällä pään sudenkorennot sois.

TUONEN TYTTÖ:

Ja väylän viittana joutsen ois.

LEMMINKÄINEN:

Oi, joutsen! --

(Hiljaisuus.)

SUDENKORENTOJEN LAULU (hymisten):

Miekkonen, ken

saa uinahtaa.

Onnellinen,

ken rauhan saa.

Punainen Tuonelan

impyen lempi,

kauhupa kuoleman

punaisempi,

ihminen koittavi

päivähän päin,

koittavi, voittavi

Tuonelan näin.

Kultasiipiset

karkelemaan.

Multasiipiset

multahan maan.

(Samassa välähtää väkevä valo ja takaisella taivaalla näkyy

päivänkaari, kaarella _Pohjan neiti_ ilman impien ympäröimänä

kultalankoja värttinällä kehräten.)

Tuonelan joutsen; Sota valosta; Johan Wilhelm · 第 6 / 43 题