LEMMINKÄINEN.
TUONEN TYTTÖ.
POHJAN PAIMEN.
POHJAN NEITI.
ÄITI.
Tuonen virran elämänpuolinen ranta, jonka varjossa valkeita ulpukoita
uinuu. Aalloilla leijailee suuria kultaisia sudenkorennoita, niitä
lepäilee myös rantapuiden lehvillä. Kuu paistaa vinoon yli virran.
Tuonpuoliselta rannalta häämöittää suuria puita, ylempää törmältä
Tuonen tupien kattoja. Rannalla laituri ja laiturilla _Tuonen tyttö_
huntuja huuhtelemassa.
SUDENKORENTOJEN LAULU (hiljaa hymisten):
Miekkonen, ken
saa uinahtaa.
Onnellinen,
ken rauhan saa.
Keveä on keijua
Tuonelan mailla,
leuto on leijua
vaivoja vailla.
Tuoni on taistojen,
toivojen pää,
Tuoni on vaistojen,
viettien jää.
Kultasiipiset
karkelemaan.
Multasiipiset
multahan maan.
LEMMINKÄINEN (tulee jousi olalla, täyteen sotapukuun puettuna,
puiden ja pensasten reunustamaa rantapolkua. Laulaa):
Tummana vierivi Tuonen virta
ympäri elämän saarta.
Mustina kiertävät murheen pilvet
ihmisen ilojen kaarta.
Huoletar kehräsi kehtoni hunnut,
Tuonetar päärmäsi päiväni tunnut
tuskavöin.
Ilojeni päiviä itkin ma öin.
Suvi se lentävi, talvi se käy
rantoja Ruijan jäisen.
Lyhyt on päivä ja pitkä on yö
mieroa mitteleväisen.
Yöstä ne nousevat norosumut tummat,
yöstä ne kosket kohisevat, kummat,
kutsuen soi.
Niitä mä kuuntelin, tänne ne toi.
Meret kun mahtavat liikahtaa,
vitkaan ne vaimentuvat.
Surut kun suuret ne nousta saa,
myöhään ne unhottuvat.
Miksi minun sydäntäni kalvaa ja kaivaa?
Turhaan ma heijailen henkeni vaivaa
kentillä maan.
Tuskat ne Tuonella viihtyvät vaan.
PAIMEN (astuu esille pensaikosta)
Seis!
LEMMINKÄINEN:
Ken olet pahainen?
PAIMEN:
Paimen.
LEMMINKÄINEN:
Tuonen karjan?
PAIMEN:
En, elämän.
SUDENKORENTOJEN LAULU (hymisten):
Miekkonen, ken
saa uinahtaa.
Onnellinen,
ken rauhan saa.
Pimeä on parhain
voima ja kunto,
sokea on varhain
paatunut tuntu,
maailman voitit,
itsesi voita,
voimalla koitit,
lemmellä koita!
Kultasiipiset
karkelemaan.
Multasiipiset
multahan maan.
LEMMINKÄINEN:
Mitä tahdot?
PAIMEN:
Taisteloa.
LEMMINKÄINEN:
En sun kanssasi katala
lähde miekan mittelöhön.
PAIMEN:
Muut tapoit, tapa minutkin,
muut voitit, minutkin voita!
LEMMINKÄINEN:
Ketkä kaasin, ketkä voitin?
PAIMEN:
Kaasit kaiken Pohjan kansan,
lauloit laulajat parahat,
miehet kaikki miekkoinensa,
urohot asehinensa
Pohjan neittä pyydessäsi --
yhen heitit laulamatta.
LEMMINKÄINEN:
Ulappalan umpisilmän?
PAIMEN (astahtaen askelen eteenpäin):
Ja miks et minua laula?
LEMMINKÄINEN (hätkähtäen):
Pohjolan sokea paimen!
Mistä tiesit tänne tulla?
PAIMEN:
Min' olen seurannut sinua
siitä asti aina, aina!
Tuulen ma tohussa kuljen,
vierin virran välkkehessä,
juoksen pilvissä Jumalan,
Ukkosen jyryssä ulvon,
maat kävelen mauriaisna,
ve'et saukkona samoan.
sisiliskona sihisen,
koston käärmeenä kähisen --
miks et laulanut minua
Pohjan neittä pyydessäsi?
LEMMINKÄINEN:
Impi on sankarin ihanne,
ei ukon unien saasta.
Pois edestä!
PAIMEN:
Tahdotko tapella?
LEMMINKÄINEN:
Enkä.
PAIMEN (miekkansa tempaisten):
Niinpä kuole kunniatta,
kuin elitkin, kurja koira!
LEMMINKÄINEN (lyö miekan hänen kädestään):
Kalpa on urosten kaune,
ei sokean sormikoukku.
Pois edestä!
PAIMEN (rintansa auki repäisten, polvillaan):
Pistä!
LEMMINKÄINEN:
En ikinä.
PAIMEN:
Pistä!
LEMMINKÄINEN:
Sin' olet katsoa katala,
kurja koskemaisittani.
Pois edestä!
(Sysää hänet syrjään.)
PAIMEN (nyrkkiään puiden):
Kavahda korea Kauko,
ylpeä, ylihaluinen!
Tulet Tuonelan joelle,
Tuonen joutsenten joruhun,
käärmehet takanas käypi,
sammakot salassa uivat,
kyyt kytevät rinnassasi.
Sydän pyysi pyhitystä,
katumusta kaikerteli,
sankari sotia kulki,
Lemminkäinen leikkilöitä --
kavahda korea Kauko,
syömes syyllinen tereä!
(Katoaa pensaikkoon.)
LEMMINKÄINEN:
Mies katuvi miekallansa.
(Käy eteenpäin laulaen:)
Viisahat asuvat vuorilla,
laulajat laaksojen päällä.
Turhaan Tuonikin ansoillaan
pyytävi pyhiä täällä.
Pelkää en Tuonelan tutkelmoita,
lapsesta miettinyt, miehestä noita
laulanut oon.
Sankarit tahtovat taistelohon.
Tuonelta tietoa etsi en,
tietoa mulla on kyllä.
Selvää vettä mä seilailen
aurinko alla ja yllä.
Tuonen ma taistoon vaadin ja voitan,
kuoleman kantelet kaikki ma soitan
sielussain.
Laajat on kantelet laulajain.
TUONEN TYTTÖ (varjostaen kädellä silmiään):
Ken laulaen Tuonelan joelle käy?
LEMMINKÄINEN:
Ma äänen kuulen, ei ihmistä näy?
(Äänettömyys.)
SUDENKORENTOJEN LAULU (hymisten):
Miekkonen, ken
saa uinahtaa.
Onnellinen,
ken rauhan saa.
Hiljaa ne huhuu
Tuonelan lammet,
kaukaa ne puhuu
kuoleman tammet,
rauhaa ne tarjoo
lammet ja muut,
unta ne varjoo
unholan puut.
Kultasiipiset
karkelemaan.
Multasiipiset
multahan maan.
TUONEN TYTTÖ:
Liet vainaja, laskeu valkamaan,
niin purrella sieltä sun noudan,
kun joudan.
LEMMINKÄINEN:
Jos yli virran ma tahdon vaan,
itsekin sinne mä soudan.
Vaan toki vielä en tullutkaan
Tuonelan retkeä alkamaan.
TUONEN TYTTÖ:
Kuka lienet sitten sä kuolevainen?
On Tuonelan tuttuja vainajat vainen.
LEMMINKÄINEN:
Kuka oon ma? Sehän pulma juuri.
Jos sen tietäisin, en oisi täällä.
Saatan olla vuoren jätti suuri,
käydä kääpiöiden päällä,
saatan olla mato maan,
joka tomuun tallataan,
lienen tyyni, lienen myrsky,
metsälampi, merten hyrsky --
tiedä viel' en itsekään
mieltä miehen tään.
TUONEN TYTTÖ:
Mies on niinkuin miehen tahto.
Meri niinkuin aallon Ahto.
Mitä tahdot, matkamies?
LEMMINKÄINEN (yhä enemmän ympäristönsä unhottaen):
Aallon tahto, aallon vahto,
leikki mieli Lemminkäisen.
Jos ma oisin kuningas,
jos ma voisin,
niin ma loisin
kokkotulet kautta maan,
soitot soimaan,
viulut voimaan,
kansan kisat kaikumaan.
Hymy maassa hyve ois,
murheen teko teilattais,
laulun valta,
lemmen valta
maani kummut kuuluttais --
vaan ei mun ois onni siellä.
Mun onneni orhin seljässä on
ja seisoa kansan päässä
ja johtaa joukkoja taistelohon
kuin tuulispää
vie pilviä ukkossäässä.
Ja taivahan liekkinä tahtoisin
minä kansojen keskeen lyödä
ja huulin ahmivin, hulmuvin,
pois maailman synnit syödä
ja hiekat huuhtoa, paadet pestä
ja lakaista laaksot ja vieret veen
ja ilmat ihmisen jäleltä lestä
ja virrat vihkiä uudelleen
ja kirkastaa
koko vanhan Maan
taas taivahan tähtöseksi.
Näin kaikki jälleen kun ois tyyntä täällä
ja kaikki hiljaista ja harmajaa,
kun sumut hiljaa nousis notkosoista
ja korven usmiin peittyis koko maa,
niin itse istuisin ma vuoren päällä
kuin murheen muistopatsas täällä
ja yksin yössä itkisin
kuumin, kuohuvin kyynelin
rinnastani surun synkän
lajinensa, lapsineen:
kaihon kuuron, läylin lynkän,
vaivan valkohapsineen --
itkisin ikäni kaiken,
ajan kaiken kaikertaisin,
veljieni, siskojeni,
enin itseni edestä.
Tai en itkis ollenkaan,
rakentaisin majan vaan
niemen kaiskun kainaloon,
huojuvahan hongistoon.
Souteleisin, jouteleisin
lainehia lahden vaan,
salmen poikki verkot veisin,
paulat kautta korpimaan;
siellä kanssa äityeni,
armahani, harmahani,
eleleisin yksin vain,
tuuditellen tuskiain;
puhtehilla syksy-illan
lohdun langat kehrättäis,
kuuhut kultais pirtin sillan,
sirkat yötä ylistäis,
hiljaa honkain huminoiden,
hiljaa lahden laulun soiden
äidin armaan sylihin
pääni raskaan painaisin;
hiljaa kulkis kutrejani
käden vienon viihdytys,
sammuis poltto poskiltani,
verten kiiman kiihdytys,
vaipuis aallot valtimoiden,
tyyntyis tyrskyt unelmoiden,
himon kosket hiljeneisi,
synnin häivät hälveneisi,
sammal surun lammen sais,
hanki syksyn hautoais.
Kuulla ehkä voisin noin
elon ensi äänet vienot,
pyhät, puhtaat, hellät, hienot,
niinkuin lasna, kulta-hasna,
kun ma äidin rintaa join.
(Hiljaisuus.)
SUDENKORENTOJEN LAULU (hymisten):
Miekkonen, ken
saa uinahtaa.
Onnellinen,
ken rauhan saa.
Raaka on varhain
puuntava puola,
tuska se parhain
riemun on suola.
Onneas kiitä
ihminen ylvä,
riemuja niitä,
kyynelin kylvä.
Kultasiipiset
karkelemaan.
Multasiipiset
multahan maan.
TUONEN TYTTÖ:
Sa haastelet outoja ongelmoita
ja kummilta, tummilta sanasi soi.
Ne turhia lie, toki kuunnella noita
työn uutteran lomassa hetkisen voi.
LEMMINKÄINEN (kuin heräten)
Mikä on työs, mitä huuhdotkaan
niin muka uskolla, uutteraan?
TUONEN TYTTÖ:
Mikä on työni, ma virka en.
Mut näin minä työssäni hyräilen:
Tuonen tytön laulu:
Tumma on Tuonelan tähdetön yö,
tummempi Tuonella raatajan työ.
Vähän täält' on mennyt ja tullut tänne monta,
vielä ei tullut, ei mennyt viatonta.
Huuhtelen mekkoja murhaajain.
Herjojen helmat jo puhtaiksi sain.
Valkeat on virrat siellä elävitten mailla,
Tuonen vettä toki elon tahrat on vailla.
Mielelläni sentään ma työtäni teen.
Katselen kauvas yli vierivän veen,
katselen kauvas kohti elon kukkarantaa,
kuplaset aatostani kulettaa ja kantaa.
Muistelen tummuutta Tuonelan yön.
Ajattelen raskautta raatajan työn.
Tuntoni on puhdas ja mieleni on tyyni,
parempi jos pestävinä oisi omat syyni!
Kurjia kuinka jos lie ihmiset,
kerran ne on iloinneet ja nauttinehet.
Helppoja heille lie Tuonen ikivaivat,
hetken kun rikkoa ja riemuita saivat.
Tuolla taas on kulkija päässä elon tien.
Venhoni kyykokan hälle mä vien.
Vähän täält' on mennyt ja tullut tänne monta,
vielä ei tullut, ei mennyt viatonta.
LEMMINKÄINEN (ihastuneena):
Laula vielä, laula vielä,
hyrise hyväinen impi!
TUONEN UKON ÄÄNI (kaukaa kumisten):
Kangastaa kuni laulun kaari
ylitse Tuonelan virran ois!
(Äänettömyys.)
SUDENKORENTOJEN LAULU (hymisten):
Miekkonen, ken
saa uinahtaa.
Onnellinen,
ken rauhan saa.
Pitkät on Tuonelan
tupien hirret,
lyhyet on kuoleman
kuutamovirret,
laulu on iloja
ihmisten,
kuutamo kiloja
lainehien.
Kultasiipiset
karkelemaan.
Multasiipiset
multahan maan.
TUONEN TYTTÖ (kuiskaten):
Jo varoittaapi Tuonen vaari,
nyt työhön taas ja puheet pois.
Ties mitä sulle kielinyt,
mies outo, täältä oisinkaan!
LEMMINKÄINEN:
Tuota tietää mielinyt
sulta vielä oisin vaan:
Kussa se joluvi joutsen,
Tuonen virran valkokaula?
TUONEN TYTTÖ (säikähtäen):
Mitä kaikkea päähäsi pälkähtää!
Hoi, mies, mikä vyölläsi välkähtää?
LEMMINKÄINEN:
Se vaan on vasama vaskipää,
joll' ampuva joutsenen joelta oon,
ja tää on kaareni vankka, tää,
mi salaman lailla sen lennättää.
TUONEN TYTTÖ:
Jo käynehet kymmenet hurjapäät
on Tuonelan joutsenen ammuntaan,
mut Tuoni ne vasamat kärjekkäät
on kääntänyt itsehen ampujaan.
Oi, palaja maallesi, matkamies,
sun väärähän vienyt on ties!
LEMMINKÄINEN:
Ei eksynyt etsivä henkeni lie,
jos toi minut Tuonehen asti,
ja väärähän miestä ei vienyt tie,
kun itse hän tiensä rasti.
Jo lapsena äiti mun loihtinut
on vastahan vettä ja tulta
ja nuolia vastahan karkaissut
on maailma rinnan multa.
TUONEN TYTTÖ:
Ja vaikka sun tahtosi tammea ois
ja rintasi ois kuni rauta,
niin Tuoni se taittavi tammipuut
ja haarniskat särkevi hauta.
Oi, unhota uhmasi, joutsimies,
oi, sammuta rintasi lies!
LEMMINKÄINEN:
Kas, turha ohjata tuulta on
ja vangita valtamerta,
on pohjaton poltto mun rinnassain --
se tahtovi leimuta kerta!
Ma tahdon ampua joutsenein
ja sen kuolemanlaulun kuulta,
jos Tuonelan mahlan ma turmaksein
näin joisinki joutsenen suulta.
(Hiljaisuus.)
SUDENKORENTOJEN LAULU (hymisten):
Miekkonen, ken
saa uinahtaa.
Onnellinen,
ken rauhan saa.
Viisas se tuumaa,
hullu se töytää,
hourehet huumaa,
etsivä löytää,
tieto on muruja,
viisas ne liittää,
elämä on suruja,
etsivä kiittää.
Kultasiipiset
karkelemaan.
Multasiipiset
multahan maan.
TUONEN TYTTÖ:
Oi, ihmislapset, mi teissä on tenho,
kun tungette Tuonelan rantahan ain?
Ei teit' ole varten kuoleman venho,
ei teille valkamat vainajain.
Teill' onhan välkkyvät virran veet
ja kunnahat kaunihit, kukkaiset,
ja päivän paistamat paatereet
ja sammalet sametinnukkaiset --
te saattehan asua armahan maan.
Miks Tuonelan rantahan riennätte vaan?
LEMMINKÄINEN:
Me saimme armahan, avaran maan,
mut Tuonelan aaltojen saartaman,
ja taivahan laajan ja kuulakkaan,
mut taivahan, rantojen kaartaman;
meit' ympäri aitoja, aitoja luotiin,
mut rintahan aidaton aatos suotiin.
Oi, Tuonelan neiti, et arvata voi,
mitä vaivoja tuntevi vangittu sielu,
kun rinnassa kaihojen kaikkeus soi,
mut pienenä ympäri piirtävi nielu,
kun henki ääretön, pohjaton,
näin äänien keskehen kytkettiin,
kun aatos määrätön, ohjaton,
näin lyötihin määrien kaulaimiin --
ne kahlehet nyt minä katkoa tahdon
ja katsoa alle aaltojen vahdon.
TUONEN TYTTÖ:
Mut kahlehet henkesi kantamat
on ainoa onnesi angervon
ja aattehes aaltojen rantamat
ne aaltojen uinua annetut on.
Oi, lempeä lehtojen ranta on tuo,
sa aaltosi uinua suo!
LEMMINKÄINEN:
Moni vaipui lehtojen varjoihin
ja raukeni rantamalle
ja tyytyi mättähän marjoihin
tai hiukeni hietojen alle,
mut vielä ma vaipua tahdo en,
ja vaikka mun aaltoni murtuu,
ma jällehen hyrskynä hyökkäilen,
kunis tuskasta henkeni turtuu.
Elon rantojen takaa etsin mä merta,
mi ääretön, rannaton, pohjaton on,
siell' aika mun aaltoni uinua on --
ja rantani kyllä ne raukee kerta!
(Äänettömyys.)
SUDENKORENTOJEN LAULU (hymisten):
Miekkonen, ken
saa uinahtaa.
Onnellinen,
ken rauhan saa.
Herra on herralla.
Tuonelan puuta
lyödä ei kerralla,
tarvis on muuta;
kaadeta kirvein
ei elon pahaa,
vaivapa hirvein
vasta sen sahaa.
Kultasiipiset
karkelemaan.
Multasiipiset
multahan maan.
TUONEN TYTTÖ:
Ne muurit murtaa kuolo vasta.
LEMMINKÄINEN:
En vielä huoli kuolemasta.
Ma täältä etsin elämää.
TUONEN TYTTÖ:
Mut täähän Tuonen ranta on,
tääll' asuu talvi vaan ja jää --
sa käänny, niin käyt elohon.
LEMMINKÄINEN:
Se elämä kuollut mulle on
tai on kuin outoa unta.
Ma unessa taivahan siintävän näin
ja päivyen taivahalla,
ja tuomet tuoksuvat päivähän päin
ja impyet tuomien alla
ja helmassa neitosen hemmekkään
näin leikkivän sankarin lemmekkään
kuin auterepilvellä auringon koi --
näin, näin minä kaunista unta.
TUONEN TYTTÖ:
Jos unes kaunis ollut on,
miks heräsit siis elohon?
LEMMINKÄINEN (häntä kuulematta):
Mut joutui hetki, kun yöt' oli päivä
ja maa oli lunta ja syksyä puu,
kun ilmassa oli kuin kuoleman häivä
ja kalmalta maistui kaunehin suu.
TUONEN TYTTÖ:
Mut uni jos kauniimp' on todellisuutta,
miks ei siis alkaa unta uutta?
LEMMINKÄINEN (kuin edellä):
Ja silloin me ihmiset itkien yössä
luo ystävän juoksemme itkusuin,
mut hän kuin ennen on päivän työssä
ja meitä katsovi kummastuin
(Äkkiä tuskaisesti Tuonen tyttöön kääntyen.)
Oi, Tuonen neiti, niin paljon siellä
on ihmislapsia itkumiellä,
niin monta rintaa rauhatonna,
niin monta silmää unetonna --
TUONEN TYTTÖ:
Ken Tuonelan aaltojen ylitse sous,
sen rinnassa vaimeni vaiva.
Sa heittäös miekka ja hylkää jous,
niin sullekin täällä on laiva.
LEMMINKÄINEN (taas itsekseen):
Kun herää tuuli, se täyttää maan,
ei tyydy se lahtehen, lampueen.
Mut todellisuus on polku vaan,
joka unesta johtavi totuuteen.
TUONEN TYTTÖ:
On totta täällä, on totta tuolla,
mut totuus ei ole elämän puolla.
LEMMINKÄINEN (yhä kasvavalla voimalla):
En tahdo ma vaipua Tuonelaan,
mut Tuonen ma tahdon voittaa,
ma tahdon lääkitä tuskat maan
ja mielihin lepoa soittaa.
Ma tahdon rauhani taistella
ja saarnata uskon uuden,
ja kuuleva kumman on maailma
ikijoutsenen salaisuuden.
TUONEN TYTTÖ:
Oi, hullu, sa surmasi helmaan käyt!
LEMMINKÄINEN:
Sa hullunko surmasta huolivan näyt?
(Hiljaisuus.)
SUDENKORENTOJEN LAULU (hymisten):
Miekkonen, ken
saa uinahtaa.
Onnellinen,
ken rauhan saa.
Kaunis on kuoleman
kalpea kukka,
tumma on Tuonelan
impyen tukka,
kukka se lapsia
kutsuu ja varoo,
impyen hapsia
ihmiset haroo.
Kultasiipiset
karkelemaan.
Multasiipiset
multahan maan.
TUONEN TYTTÖ:
Ma ikäni itkuja kuullut oon
ja parkua ponnetonta
ja monta jo syöksyvän turmioon
näin orpoa, onnetonta.
Mut sinä niin oudosti eroat muista
kuin tammi lautuva laakson puista,
sun silmäsi säihky on kumma niin,
sun äänesi kaiku on tumma niin --
oi, en sinun hukkahan sortuvan sois!
LEMMINKÄINEN:
Tää Tuonelan neitikö olla vois?
TUONEN TYTTÖ:
On niinkuin rintani hallat ja hyyt
nyt koskena kohisten sois
ja mieltäni milloin kalvais kyyt
ja milloin sieluni simaa jois.
On niinkuin onneton seisoisin
ma Turjan tunturin päällä
tai Aluen aaltoja katsoisin
ma Jumalan juhlasäällä,
niin laajaks henkeni laukeaa
ja maailmat allani aukeaa
ja suurena taivas ja suurena maa
ne päivyen helmahan raukeaa --
ja Tuonelan impyen päiv' olet sinä,
mut maan sekä taivahan yöhyt minä.
LEMMINKÄINEN:
Tulin Tuonelan joutsenen ammuntaan,
en Tuonelan neitosen tumman,
mut sanasi saattavat kaikumaan
mun mielessä kantelon kumman.
TUONEN TYTTÖ:
Kas, tuossa on virta ja tässä on venho
ja purressa tuhtoa tummaa kaks.
Oi, outo on ventojen vetten tenho --
miks vaalenet valkeaks?
Me Tuonelan aaltoja soudeltais
näin kuutamon välkkeessä kahden
ja kahden joikuen joudeltais
me laskea kaartoja lahden,
kuss' synkät on leppien siimesvyöt
ja tummina tuoksuvi kuusten yöt
ja kaihoten huojuvi kaisla --
LEMMINKÄINEN:
Niin kutsuen, niin kuiskaten
sen laulun tenho soi,
se mairittaa, maanittaa,
se vaatii, vaikeroi --
TUONEN TYTTÖ:
Ja leppien alla sun kaulaisin
käsivarsin siellä mä valkein
ja lempeni leimuja laulaisin
sun korvahas suitsuvin palkein
ja allasi aaltois rintoa kaks --
miks vaalenet valkeaks?
Sun koskena kiehuen kiehtoisin
minä helmani hehkuhun
ja syömeni voimalla syöttäisin
ja mahlani maidolla juottaisin
minä Tuonelan sulhoks sun.
Näin leppien alla me lemmittäis
ja kaulaten lahtien kaartehet jäis.
LEMMINKÄINEN (ihastuneena):
Ja virta se tuutien venhoa veis
ja kuuhut kulkua johtais.
TUONEN TYTTÖ:
Ja kylväis helmiä kutrilleis
ja laineilla läikkyen hohtais.
LEMMINKÄINEN:
Ja raidat tummien rantamain
ne huojuis hiljaa surren.
TUONEN TYTTÖ:
Ja unelmat ulpujen valkeain
ne aaltois alla purren.
LEMMINKÄINEN:
Ja päällä pään sudenkorennot sois.
TUONEN TYTTÖ:
Ja väylän viittana joutsen ois.
LEMMINKÄINEN:
Oi, joutsen! --
(Hiljaisuus.)
SUDENKORENTOJEN LAULU (hymisten):
Miekkonen, ken
saa uinahtaa.
Onnellinen,
ken rauhan saa.
Punainen Tuonelan
impyen lempi,
kauhupa kuoleman
punaisempi,
ihminen koittavi
päivähän päin,
koittavi, voittavi
Tuonelan näin.
Kultasiipiset
karkelemaan.
Multasiipiset
multahan maan.
(Samassa välähtää väkevä valo ja takaisella taivaalla näkyy
päivänkaari, kaarella _Pohjan neiti_ ilman impien ympäröimänä
kultalankoja värttinällä kehräten.)