Oli päästy New Yorkiin. Risto oli majoittunut yhteen kaupungin
hotelleista, jonne kapteeni oli hänet saattanut. Laivasta lähdettäessä
oli hän uskonut kapteenille, millä matkalla hän oli. Kapteeni oli
pudistanut päätään, mutta ei ollut puhunut mitään. Auliisti oli hän
antanut rahat, jotta Risto kohta voisi matkustaa Suoman luokse. Tuossa
suuressa kaupungissa tunsi Risto itsensä hyttyseksi, joka räpäköi
avaruudessa. Sen kummallisuuksille oli hän kuollut. Jo seuraavana
päivänä aikoi hän matkustaa, sillä hänen täytyi päästä matkansa
määrään, jotta loppuisi tuo sielun sairaus, mikä viime aikoina oli
häntä niin hirveästi rasittanut.
Mutta kun hän illalla asettui maata yksinään ravintolan puhtaan
kylmälle vuoteelle, kohousi alakuloisuus kahta kamalampana mieleen. Se
pimensi hänen sieluaan, jotta itku mieli nousta kurkkuun. Ja huoneessa
oli niin kovin pimeä. Ainoastaan jostain vastaisesta korkeammalla
olevasta ikkunasta hämyinen valon läikkä leikkautui seinään hänen
huoneensa ylimmäisen ikkunaruudun lävitse. Mutta se oli niin heikko.
Toi vain mieleen signaalilampun vienon kajanteen silloin vahtiyönä
pimeällä Atlantilla.
Ja miksikä taas tuo raskaus painoi hänen sieluaan? Miksikä silmät
olivat näkevinään nousevan kaikellaista kamalaa tuolta pimeästä huoneen
loukosta, missä hän tiesi olevan kulmittain sohvan ja pöydän sen edessä
parine nojatuolineen? Miksikä sydän löi tavallista kovemmin ja vieno
värisy karsi selkärankaa?
Hän koetti olla ajattelematta. Mutta häntä vaivasi luulo, että joku
vieras oli huoneessa. Hän oli kuulevinaan sen salaperäistä hengitystä
ja tuntevinaan pehmeää kosketusta peitossa. Se oli sellainen näkymätön
ja ruumiiton, mutta kuitenkin tunnettava olento. Se nyt maistoi
vettä juomalasista tuosta tuolilta, minkä hän oli nostanut itseään
varten vuoteensa viereen riisuutuessaan. Ja nyt se hengitti hänen
kasvoilleen...
Kuuma hiki tiukkui Riston ruumiista. Ei! Hänen täytyi ottaa tuli.
Ripeästi ja ikäänkuin peljäten omia askeleitaan hyppäsi hän pöydän
ääreen ja raapasi tulen. Sen valossa hän silmät suurina katsoi ympäri
huoneen vainuten jotakin. Mutta ravintolan suuri huone oli tyhjä ja
vähine huonekaluineen jotenkin autio. Risto nosti palavan kynttilän
tuolille vuoteen viereen. Sitte taas hän paneutui maata. Mutta aina
väliin täytyi hänen aukaista silmänsä ja tarkastaa perin pohjin,
ett'eihän huoneessa ollut vain ketään muuta.
Lopulta hän nukahti ja hän näki unta olevansa kotona äidin luona.
Siellä oli kaikki iloista ja valoisaa. Vaarikin oli niin hyvä ja
väkisellä painoi kultarahaa Riston kouraan. Ja äiti suuteli ja syleili,
iloitsi ja riemuitsi.
Tuo uni virkisti Ristoa. Hän tilasi aamulla kahvia ja joi sitä. Ja sitä
tehdessä iskeytyi outo tuuma hänen päähänsä: hän lähtee kotiin Suomeen.
Hän oli jo kylläksi kärsinyt, enempää ei hän tahtonut. Jo viime aikoina
merellä ollessaan oli Suoma hänen silmissään tummunut naisena äitiin
verrattuna. Se vaati paljon, mutta antoi vähän.
Ja mitä oli tuo nainen äitiin verrattuna hänelle antanut? Hyviä
opetuksia, ei muuta. Mutta olihan se kieltäytynyt mahtavista naimisista
hänen tähtensä. Niin itselleen vastenmielisistä naimisista. Eikä hän
ollut häneltä mitään ryöstänyt. Tyttö oli kaikin puolin vapaa tekemään
uusia liittoja. Mitään ei hän ollut häneltä ottanut, mikä kahlehtisi
tytön vapautta. Ei edes kihlasormusta oltu vaihdettu. Ja yht'äkkiä
selvisi hänelle, ett'ei hän tulisi onnelliseksi Suoman kanssa. Mistä
se nyt tuo tunne tuli, sitä hän ei voinut selittää, mutta niin
vakuuttavana se iskeytyi mieleen.
Nyt oli päätös tehty. Hän lähtee Suomeen.
Taas monen pitkän kuukauden takaa mieli tyyntyi. Oneuden tunne
vähitellen irtautui pala palalta Riston rinnasta. Sinne valui
tuollaista viileää tyytyväisyyttä, sellaisen sydämmen kevätilmaa,
jossa talven tuimuus on pitkät pimeät tapellut eikä kesän tulosta
ole ollut tietoa. Tuollainen tunnelma ei pane päätä ilosta pyörälle,
sillä ei sillä ole voimaa veriä kiihottaa, mutta silti se luo sieluun
jonkinlaisen kalpean kangastuksen onnesta ja sen tuomista mielialoista.
Ensimmäisessä höyrylaivassa, mikä meni Europpaan, matkusti Risto
takaisin kotimaahansa. Suomalle oli hän jo kirjeessä antanut ikuiset
hyvästit.