Risto istui nyt taas kotimaansa pääkaupungin muutamassa
matkustajahotellissa. Hän oli saanut itsellensä rauhaisan huoneen
ja hän koetti siellä oikein keinotekoisesti luoda mieleensä onnen
kuvia. Hän kuvitteli, miten suuresti äiti ja vaari ihastuisi, kun
näkevät hänet taas. Hän rupesi suunnittelemaan herttaista sähkösanomaa
kotiinsa, missä ilmoittaisi tulonsa. Kahden kesken hän sitte oikein
lämpimästi kertoisi äidilleen ne kaihomieliset mielentilat, joita hän
oli tuntenut merellä ollessaan sentähden, että oli hyljännyt äitinsä.
Ja kyllä äiti antaisi anteeksi, kun kuulisi, miten paljon Risto oli
surrut ja kärsinyt.
Risto kuletti sähkösanoman asianomaiseen konttoriin. Vilvoitellaksensa
hän sitte asteli ulkona. Oli syystalvi ja ilma raitis. Se tyynnytti
Ristoa. Kotona oli kaikki hyvin niinkuin ollakin piti. Risto koetti
vakuuttautua, että niin oli.
Tuossa tuli muuan ylioppilastoveri vastaan. Se hämmästyi nähdessään
Riston ja kääntyi mukaan. Kohdattiin toisiakin ja kaikki tervehtivät
Ristoa erinomaisella lähentymisellä. Häneltä kyseltiin merimiesasioita.
Risto kertoi kaikesta paksulla sukkeluudella kuin merimies konsanaan.
Hänellä oli todellakin tässä suhteessa elämän kokemusta, jonka rinnalla
noiden toisten eletty elämä oli aivan väritön. Eivät ne olleet koskaan
käyneet etempänä tätä länsieuroppalaisuuden etuvartiota napapiirin
seuduilla, eivät koskaan hengittäneet ilmaa, johon seottui maailman
hyvähajuisimman kasviston tuoksu. Eivät he edes tienneet, kummoinen
on valtameren aalto tai miten Atlantin maininki murtuu louhikoille;
mimmoista on Lontoon ilma tai miltä näyttää sähköliekeissä yön
pimeydessä Vapauden patsas New Yorkin edustalla. He ovat nähneet
vain Suomen hedelmättömän kuusen, mutta hän Espanian kastanjat ja
oranssilehdot. Sisiliassa oli hän omin käsin ottanut appelsiinin
kasvuoksastaan; nuo tuossa sen silkkipaperiin käärittynä jonkun
venäläisen hedelmäkauppiaan kädestä. Ja tutkailuillaan ne ikäänkuin
huomaamattaan paljastivat Ristolle oman vähäpätöisen maailmallisuutensa.
Tultiin puistoon. Toverit kääntyivät siinä sijaitsevaan ravintolaan
ja saivat Riston mukaansa. Puhetta siellä pitkitettiin. Koko ajan
hienosesti ylisteltiin Ristoa luokkansa yrittävimmäksi ja kokeneimmaksi
mieheksi. Lähteäpä merelle jungmannista nuori ylioppilas! Sehän oli
suuremmoista ja monipuolista elämän käsitystä. Miksi hän oli lähtenyt
merelle, sitä ei häneltä kukaan kysynyt.
Jokainen tahtoi kilistää Riston kanssa. Yksi joukosta alkoi hänelle
nyt pitää puhetta. Etupäässä hän ihasteli sitä uskallusta, että Risto
oli tohtinut vaihtaa ylioppilaselämän riemut merimiehen vaivoihin
tutustuakseen monipuolisemmin elämään. Uutta tarmoa oli hän varmaan
tuonut taskut täynnä mereltä. Lopuksi esitti hän merimiesylioppilaan
maljan lopettaen sen säkeillä:
"Laer mig at blive en Mand,
haardt proevede Hav!
Laer mig at kaempe utraettet som Du,
laer mig at blive Dig lig,
dybtrullende Hav!"
Sitte pyydettiin Ristoa tanssimaan näytteeksi espanialaista
merimiestanssia. Tuota ei ollut Risto kuulevinaan. Hän kaatoi itselleen
täysinäisen lasin ja pyysi sananvuoroa. Siihen oltiin heti valmiit. Ja
hän puhui melkein näin:
-- Te, hyvät toverit, pikkumaisesti ihastelette muka minun rohkeuttani,
että minä uskalsin merelle lähteä. Ei se ollut mitään rohkeutta, vaan
heikkoutta läpeensä. Eikä minusta edes olisikaan merimieheksi, -- yhtä
vähän, luulen, teistäkään. Siihen vaaditaan jotain, mitä ei ole meillä,
jotka kirjat ovat pilanneet. Maljanne! Viimeinen, minkä minä juon.
Samalla painoi hän lasinsa pöytään, heitti hyvästit ja poistui. Häntä
ei saatu millään hinnalla viipymään. Tuolta itsensä ihailemisen
korkealta huipulta, jonne toverit olivat ikäänkuin keinotekoisesti
hänet asettaneet, lysäytti yhdellä kerralla alas toverin hänelle
lausuma runo, joka piti muka olla hänen ylistystään. Mutta
päinvastainen oli sen vaikutus. Se muistutti hänelle mieleen Suoman
viimeisen hyvästin siellä kotikaupungin puistossa. Suoma oli myös
silloin puhunut niin kauniisti taistelemisesta elämässä. Tulenhehkuvina
väikkyivät nyt hänen silmissään hänen sanansa: "Lieneekö sinusta,
Risto, koettelemusten mieheksi; lienetkö sinä syntynyt ritariksi, joka
ei sorru olevien olojen taistelussa?" Ja mitä hän voi vastata? Min mitä?
Laittaessaan eteisessä päälleen päällystakkiaan kuuli hän salista
toveriensa laulavan:
On tyyni nyt, yön hellä henki
se povellensa painaa maan;
nyt vait'on lehdon lintunenkin
se oksalleen käy nukkumaan.
On tyyni nyt, jo rantamilla
käy tuuli uupuen levolleen,
pää kaino vaipuu kukkasilla,
ne uinahtavat rukoillen.
On tyyni nyt, niin kutsuvasti
nuo tähdet taivaan välkähtää;
oi rauhallisna ollos rinta,
sa kohta saat myös levähtää!
Laulun loputtua lähti Risto eteisestä ja tuumi mennessään:
-- Lepoa minäkin tarvitsen sekä henkistä että ruumiillista.
Hän tuli hotelliinsa ja siellä jäi hän yksinäisyydessään miettimään.
Ja hän teki johtopäätöksiä, että elämä oli häneltä ryövännyt oman
itsenäisyyden, taipumukset, lahjat eli kaiken sellaisen, josta hän
ennen oli ylpeillyt. Hänessä vuosi jokin kohta. Ei hän enää ollut se,
mikä ennen. Hän ei ollut sellainen luonne, joka näyttää suuruutensa
vastuksien vaikeassa taistelussa. Myötäkäymisessä hänestä ehkä olisi
voinut tulla jotain yli jokapäiväisyyden --, mutta kaiken tuon hän jo
karisti pois haaveina.
Mutta isänmaa ja yhteiskunta! Eikö hänellä olisi velvollisuuksia niitä
kohtaan? Risto naurahti ivallisesti. Suurta hänestä nyt ei koskaan
tule ja pienille on parasta, ett'eivät milloinkaan haaveksikaan niistä
kovin paljon. Kaikki sellainen yltiöpäisyys herättäisi naurua, kun ei
ole takana vankkaa toimintaa. Noiden pienten on parempi, että tyytyvät
kunnolla täyttämään sen, mikä on _sattunut_ heidän kohdalleen. Ja pieni
olisi hänkin oleva. Eturivin mieheksi hänestä ei enää olisi. Joukon
jatkona ehkä vielä jossain menisi. Ja onhan sitä siinäkin. Ehkä voi hän
vielä jouluna ja juhannuksena innostuakin.
Mutta oliko hän sitte väsynyt? Lepoa hän tarvitsi, lepoa, lepoa --.
* * * * *
Seuraavana aamuna kun Risto heräsi, oli häntä jo sähkösanoma
odottamassa. Se oli lyhyt. Hän luki: "Äitisi kuollut kolme päivää
sitte. Ruumiina maan päällä. Tule heti kotiin. Muffa."
Riston päässä meni kaikki ympäri. Hän solahti sohvalle taaksepäin,
pyörtyi siihen ja oli tainnoksissa pari kolme minuuttia. Sitte hän
virkosi. Mutta jänteistä tuntui olevan poissa kaikki luja aines ja
ruumiista voiman tenho: Hän rupesi nousemaan, mutta putosi uudelleen
sohvalle. Hän laskeutui makuulleen ja päässä särki kuin olisi siellä
veitsellä ratkottu. Hän makasi liikkumatonna muutaman kymmenen
minuuttia, kunnes kohtaus oli ohitse. Ja se menikin pois. Hän tilasi
rautavettä ravintolasta, ryyppäsi sitä ja alkoi laitella tavaroitaan
järjestykseen kerjetäkseen vielä tänä aamuna pohjoiseen junaan. Pian
oli kaikki tehtynä. Palvelijan antoi hän toimittaa tavaransa asemalle.
Itse hän lähti sinne, kävelemällä. Ulkona oli kostea sää, sillä yöllä
oli satanut nuoskeaa lunta. Kalossi litisi astuessa käytävää. Risto
kulki kuin ruumissaatossa, veltosti ja hitaasti. Mitään repäisevää
voimaa ei hänen kävelyssään ollut, sillä se olisi vaivannut häntä.
Hän oli junassa menossa kohti pohjoista kotiaan. Ilma oli kylmenemään
päin. Sen kylmemmäksi se kävi, kuta pohjoisemmaksi tultiin. Vastaan
tuli lunta, pakkasta, pyryä ja hyydettä. Oltiin menossa kohti
viluja ja pimeyttä. Junan kiitäessä kinosten halki, ohitse lumisten
korpikankaiden ja jäätyneiden vesien istui Risto jäykkänä ja sanatonna
vaununsa penkillä. Hän oli harmaa kasvoiltaan ja silmissä värehti
jotain surumielistä.
Jo häämöitti toisen päivän illalla rauhallinen kotikaupunki lumisten
risukkojen takaa. Sen kellotapuli kohosi hänen mielestään kohti
valjua taivasta kuin hyyteinen, kylmä risti talvisen haudan kummulla.
Rakennusten savupiiput ympäröivät sitä alempana tyynen hiljaisina
kuin kummun syrjiin työnnetyt mustat kasvien tynget, jotka talvi on
vikuuttanut ja joissa ei ole mitään voimaa eikä elämää. Näytti kuin
natajava pakkanen olisi laskeunut taivaasta kangistavana sen päälle,
kuolettanut kaikki ja ripotellut sitte kalman päälle valkoista lunta.
Koko kaupunki oli Ristosta kuin suuri hautakumpu. Ja tuo hautakumpu
säilytti hänen äitinsä mustan ruumisarkun, jonka kääreliinat eivät
olleet saaneet kyynelpisaratakaan häneltä...!
-- Huu -- vii -- vih! vihlasi juna mennessään pienen sillan poikki.
Risto koetti tyyntyä näennäisesti: Hän antoi junan viedä, viilettää
hiljalleen, hyssytellen. Se ikäänkuin potkasi aina itselleen uutta
vauhtia ja taas luisui talvisissa kiskoissaan. Tuo veturikin täällä
pohjoisessa, jossa se pian laskisi viimeiselle tallilleen maan päällä,
ei tahtonut niin ilmaa repiä eikä ihmisiä häiritä kuin eteläisemmillä
syntymäpaikoillaan. Se ymmärsi mukautua ympäristöönsä, antaa arvoa
Pohjolan palelluttavan talven tainnoksissa olevalle luonnolle. Harvoin
se vihelteli eikä viiltävässä vihunnassa sanottavasti rautojaan
rämistellyt. Se toi vain hiljalleen muassaan paria kolmea matkustajaa,
samallaisella melulla kuin kaupungin porvarin renki ajoi syöttiläällä
suoloja kotiin rantamakasiinista.
Se tekikin hyvää Ristolle tällainen hiljainen tulo. Siinä voi koota
itsensä ja hengittää varalle syvä henkäys. Ja kun juna pysähtyi
asemalle, pysähtyi se sellaisella vauhdilla, että sitä tuskin huomasi.
Se ikäänkuin uupui vähitellen väsymystään siihen.
Risto ei välittänyt ihmisistä, ei katsellut sivulleen eikä etsinyt
tuttavia. Joku katse häneen ohjattiin, mutta sen pohjaa hän ei ruvennut
tarkastamaan. Hän väitteli katsella ihmisiä kuin kipeäsilmäinen
aurinkoa. Hän painui pimeään kaupunkiin ja astui riehuvin askelin sen
lumisia katuja. Päälaella leiskahtelivat teaatterimaisesti revontulet
ja niiden läikkyvä hohde väliin hulmahti täyteen paloonsa. Tähdet
istuivat kiinteinä taivaalla ja olivat silmiä, joiden elämän syvyyttä
ihmisen ajatus turhaan tarkasteli. Pakkanen vongahteli ilkeästi ja
merijää väliin paukahti kuin olisi kanuunalla laukaistu. Pohjola
eli omaa, täysinäistä elämäänsä. Muutamien penikulmien takana oli
napapiiri. Hyinen Puhuri oli täällä kotonaan ja käytti täysiä isännän
oikeuksiaan. Kun se nauroi, niin luonto vavahti ja kun se itki, niin
itki se jäätä. Europpalainen elämän vilkkaus saapui ikäänkuin väsyneenä
maininkina näille jäisille rannoille, tyrskähti niillä vielä heikosti
viime kerran ja kohmettui lumiseen louhikkoon.
Risto ohjasi askeleensa vaarin taloon. Hän höyrysi sisäistä palavaa
kylmässä ilmassa ja hänen sydämmensä lyönti kuului aina korviin asti.
Valo tuikahteli pimeän tuijun liinasydämmessä ukon asunnon ikkunalla.
Puoti oli kiinni ja luukuilla suljettu. Riston astuessa sisälle
kartanoon kopautti juuri pakkanen tervehdykseksi rakennuksen nurkkaan.
Olihan tämä silti kotoista, vaikka niin sanomattoman pikkumoista elämää.
Päästyään portaille tarttui Risto ravakasti ulko-oven ripaan, nykäsi
ja kuuli sisällä eteisessä putoavan jotain seinältä, mutta auki ei ovi
lähtenyt. Se oli säpissä. Risto nykäsi toisen kerran. Sisältä tuli
joku äänettömin askelin, kysyi, kuka oli, ja päästi sisälle. Päästäjä
oli vaari avojaloin ja liinavaatteissaan. Ei ukolla ollut mitään
sydämmellistä tervetulosanaa Ristolle lähettää vastaan; pakeni vain
kiiruusti ulkoista pakkasta sisälle vuoteeseensa.
-- Oletteko jo levolla? kysyi Risto, riisui turkkinsa ja istahti
hengästyneenä tuolille.
Hänestä tuntui kuin olisi hän saapunut perille autiolle arolle, josta
puhalsi vastaan kylmä tuuli ja jossa silmä sairastaa näkemisistään.
-- Viime päivät minä olen maannut läpeensä, puhui ukko ja vetäsi
syvältä henkeä, jotta peitto eli.
-- Ja äiti se on kuollut? puhui Risto nöyrän hiljaisesti.
-- Kuolee ihminen vähemmästäkin surusta! ärähti ukko.
-- Oliko se vihainen minulle?
-- Vihainen! Säälitteli vain, ett'ei sinusta tullut miestä. Siitä asti
kuin sinä olit muka Amerikkaan mennyt, kitui se, kunnes katkesi. Voi
sentään, Jumala paratkoon, ihmislapsia! Miksi se tuli sinne merellekin
lähtö?
Ukko kääntyi valittaen toiselle kyljelleen aivan välinpitämätönnä
Ristosta.
-- Sinne ajoi sisäinen tuska ja toivottomuus. Ja ehkä isältä peritty
verikin. Mutta missä äidin ruumis on...?
-- Puotikamarissa hän on hankittuna. Odotin sinua tulevaksi, ennenkun
laitoin ruumiin siunattuun multaan. Kohta tästä minäkin pääsen sinne --
kuka hänet sitte minut haudanneekin...
Risto sytytti kynttilän ja meni puotikammariin. Hänestä tuntui kuin
olisi hän maan alla matkalla jonnekin hautaan. Hän tuli perille, valasi
kynttilällä äidin kasvot ja tunsi silmiensä käyvän kosteiksi. Kädessä
oleva kynttilä vavahti. Hän laski sen tuolille ja polvistuen painoi
otsansa ruumisarkkua vasten ja jäi siihen.
Mutta ennenkun hän siitä nousi, oli hän tehnyt päätöksen, että hän
rupeaa papiksi. Nyt tunsi hän kutsumusta. Kaikki oli ollut hänen
mielestään vain edeltäkäypää valmistusta; hänen kova sydämmensä oli
pitänyt nöyrtyä ja hänen itsensä saada kärsiä luihin ja ytimiin asti.
-- -- --
* * * * *
Muutaman viikon takaa sai hän kirjeen Suomalta. Hän luki siitä vain
seuraavan: "Sinä heikko! Erehdyin sinun suhteesi. Olitkin vain
_puoliluonne_..."
Risto työnsi kirjeen palamaan, mutta kuitenkin hänestä tuntui kuin
toinen puoli hänen sydäntään palaisi yhdessä kirjeen kanssa.