-- Voi saamari, että tuon Yrttiahon piti tulla kipeäksi! Niin mainio
mies, kerrassaan verraton! päivitteli kapteeni Ristolle kajuutassa
heidän syödessään päivällistä.
Risto ei vastannut mitään. Kaatoi vain viinaa jo toisen pikarin
itselleen ja kulautti kurkkuunsa.
-- Mutta tekään ette ole sama kuin ennen. Te näytätte väliin minusta
siltä kuin te kärsisitte ja vielä kovasti kärsisitte. -- Antakaapa
minullekin viinaa! Mikä teitä vaivaa?
-- Arvattavasti merielämän outous. Minua kyllästyttää jo tämä
yksitoikkoisuus. Ei viikkoihin näe muuta ympärillään kuin vettä, vettä
ja vielä sittenkin vettä.
-- Niin -- meri ei rakasta pikaista veljeyttä. Vasta vuosien päästä
tullaan sen kanssa siksi, vakuutti kapteeni.
-- Oletteko te mieluummin merellä kuin maalla?
-- No kymmentä kertaa! Maalla nukutaan; merellä -- täällä tehdään sitä
silloin kuin sopii.
-- Täällä tuota vasta saisikin nukkua.
-- Niin tyhjäntoimittajat, sellaiset kuin te -- suokaa anteeksi, minä
sanon leikillä.
Tuo kapteenin leikki pisti taas Ristoa liian syvälle. Hän oli loinen
_tässä_ elämässä, tarkoitukseton ja hyödytön. Hän söi ilman ansiota
toisen leipää, joi toisen juomaa. Se häntä vielä rasitti, vaikka hän
hyvin kyllä tiesi, ett'ei kapteeni tuolle vieraanvaraisuudelleen mitään
arvoa pannut. Hän oli rikas poikamies, kuletti omaa laivaansa ja elätti
kotikaupungissa vanhaa äitiään kuin ruhtinatarta.
-- Minäpä vien tuosta vähän Yrttiaholle portviiniä. Se ei tee pahaa
sairaalle ja väkijuomista hän on aina pitänyt, tuumi kapteeni, otti
viinipullon ja pikarin ja lähti kajuutasta.
-- Viinasta se on Yrttiaho pitänyt jos pitänytkin. Eikö lie sillä
itsensä heikontanutkin. Aina kun hän on satamassa, elää hän kuin sika
maihin päästessään. Juo ja mässää, puuttui puheeseen kapteenin mentyä
perämies, joka oli aivan ehdottomasti raitis ja vihasi juoppoa kuin
kuoleman ruttoa.
-- Yrttiaho on vielä nuori. Mies on pulska ja toverien suosikki. Ottaa
lasin sieltä, toisen täältä. Tahtomattaankinhan sellainen pidetty mies
humaltuu, puolusteli Risto.
-- Kyllä saakeli se osaa itsekin ostaa. Saisitte tulitikun kanssa etsiä
penniä häneltä, kun hän on kaupungissa ollut, ettekä löytäisi. Miehellä
on kotona vanha äiti, joka saa sikareja ja nisusisia kaupitella pitkin
porvarien pirttejä hengissä pysyäkseen. Poika juo kaikki, mitä irti
saa, puhui tuimasti perämies ja katsoi vihaisesti Ristoa, joka jo
kolmatta ryyppyä itselleen laitteli.
-- Mutta merimies hän on mainio.
-- Ensi sijassa hän on suuri juoppo. Ja joka kerran on sitä, on vähän
muuta, sanoi perämies ja nousi ylös pöydästä mennäkseen omaan koppiinsa.
Tuo perämiehen puhe sai Riston vähän ajattelemaan omaa itseään.
Tässähän hänkin tillikoi viinan kanssa kuten luuvaloinen matruusi --
hän, joka oli naimaretkellä! Eikä Risto voinut kieltää sitä itseltään,
että hän viime aikoina aina koetti päivällispöydässä saada itselleen
pientä humalaa, sillä siten kului iltapäivä hauskemmin joko hereillään
tai nukkumassa. Merellä tarjosi kapteeni harvoin iltasin totia.
Kapteeni tuli takaisin, valitti, että Yrttiahon tila käy vain
pahemmaksi. Kuume nousee pelottavassa määrässä ja lääkäriä puuttuu.
Hänen oma taitonsa on siinä suhteessa kovin vähäinen ja lääkkeetkin
ovat vanhanaikuisia, mitä laivassa on. Sääli miestä! Sääli nuorta
miestä, sellaista merimiestä! päivitteli kapteeni.
Risto imasi vielä lasin viiniä, sytytti sikarin ja meni koppiinsa
pitkälleen. Siinä maatessa tunsi hän, miten hänen henkensä tuoksahti
väkevälle paloviinalle ja sikarille. Siitä ei varmaan Suoma pitäisi,
juolahti hänelle mieleen. Sitä lemua juoksisi hän pakoon kuin tallin
tuoksua. Mutta mietteissään luki Risto kaiken tuon hajun yksinomaan
meren syyksi. Miksi se kiusasi ja kidutti häntä?
Riston ajatukset kävivät tuossa maatessaan alituisesti raskaammiksi.
Hän näki vain edessään paksua tupakan savua ja tunsi nenässään
paloviinan hajua, kunnes hän nukahti siihen päivällisen päälle.
Seuraavana päivänä sai elämä laivalla yleensä surullisemman muodon,
sillä kaikki kumppanit ottivat osaa Yrttiahon kovaan kohtaloon. Tuo
nuori mies, jonka kasvot olivat niin tumman väkevät kuin olisivat
ne olleet pronssia, jonka huulet olivat niin täyteläiset, melkein
lihalliset ja silmät vilkkaat ja kirkkaat kuin kauriilla, oli
muutamassa päivässä muuttunut laihaksi, kalvakaksi olennoksi, jonka
huulet olivat kiini hampaissa ja posket kuopalla. Sysimusta tukka,
joka valui alas otsalle, oli ikäänkuin mustana hautatauluna tuon
raunioituneen naaman päällä. Koko viime yön oli hän hourannut, puhunut
hirveitä itsestään ja nakellut ruumistaan, jotta koppi oli ruskannut.
Kapteeni viihtyi melkein isällisellä hellyydellä hänen luonaan ja tunsi
Ristokin sääliväisyyttä miesparkaa kohtaan, sillä olihan se kerran
pelastanut hänen henkensä.
Risto oli jotain puuhailemassa kajuutassa, kun kapteeni tuli sinne.
-- Teidän pitää tulla lukemaan hänelle Jumalan sanaa. Hän sydämmestään
pyytää sitä ja te olette siihen sopivin mies koko laivalla. Ei minusta
ole eikä perämiehestä, tuskin muistakaan virren lukijaksi. Joutuun nyt!
Teitä nyt todella täällä tarvitaan, puhui kapteeni.
Risto seisoi vaiti ja oli kuin hätääntynyt. Tuo oli outo pyyntö hänelle.
-- Joutuun nyt! Eikö teillä ole uskonnollista kirjaa?
Kapteeni ja Risto kuulivat samalla laivan keulapuolelta kajuuttaan,
jonka oven kapteeni tullessaan oli jättänyt auki, Yrttiahon tuskan
huudahduksen. Risto vavahti. Hän rupesi selailemaan kirjojaan ja löysi
niiden joukosta äidin lähettämän uuden testamentin. Sen kanssa he
lähtivät, kapteeni ja Risto, Yrttiahon koppiin, mutta jokainen askel,
jonka Risto sinne päin otti, oli hänelle vastenmielinen ja mielellään
olisi hän sen peruuttanut. Yrttiaho oli muutettu kirvesmiehen
erityiseen hyttiin pois muista miehistä jo sairautensa alussa. Siellä
haisi kova kamvertti, johon seottui puusepänlakan löyhkä. Sinne nyt
istuutuivat kapteeni ja Risto jonnekin sopivaan koloon.
-- Voi, herra maisteri, lukekaa minulle Jumalan sanaa! Minua riivaa
paholainen, minä olen jo kuin tulisilla hiilillä, ruumistani polttaa,
sieluani karvastelee ja minä näen outoja näkyjä, hirveitä, mustia
ja muodottomia olentoja, jotka minua ilkkuvat, läähätti Yrttiaho
vuoteeltaan, jossa hän makasi likaisten merimiesriepujen seassa laivan
isolippu peittonaan, sillä parempaa peitettä hän ei tarvinnut, kun
hänellä muutenkin oli niin hirveän kuuma.
Risto alkoi lukea ääni melkein vavisten kohtauksen outoudesta: "Sillä
jos sinä suullas tunnustat Herran Jesuksen ja uskot sydämmessäs, että
Jumala on hänen kuolleista herättänyt, niin tulet sinä autuaaksi. Sillä
sydämmen uskolla me vanhurskaaksi tulemme ja suun tunnustuksella me
autuaiksi tulemme. Sillä Raamattu sanoo: jokainen kuin uskoo hänen
päällensä, ei pidä häpiään tuleman. Ei ole yhtään eroitusta Juudalaisen
ja Greekiläisen välillä, sillä yksi on kaikkein Herra, rikas kaikkein
kohtaan, jotka häntä rukoilevat. Sillä jokainen kuin Herran nimeä
avuksensa huutaa, tulee autuaaksi."
Risto keskeytti. Hänen oli melkein tuskallista jatkaa. Oma sydän
raivosi rinnassa ja tuolla lavitsalla läähätti toinen sydän. Se janosi
Jumalan sanaa. Hänestä itsestään tuntui, että sen kalleus hänen
huuliltaan hupeni mitättömiin; hän saastutti sen kelpaamattomaksi kuin
myrkkyhappo terveen ilman.
-- Lukekaa lisää, pyysi sairas.
-- Lukekaa lisää, säesti kapteeni hytin yhdestä loukosta, jossa hän
istui kädet ristissä polvillaan.
Risto jatkoi. Hytissä oli äänettömyys, koko laivassa äänettömyys,
sillä kaikki tiesivät, mitä tehtiin kirvesmiehen hytissä. Ja tuo pieni
hytti oli tuota pikaa muuttunut vähäiseksi kirkoksi, jossa Jumalan
sana kaikui seinästä seinään ja vielä uloskin siitä. Se kokosi hytin
ovelle merimiehiä, jotka hartaina kuuntelivat lukemista. Risto lämpeni
lukiessaan. Hänen äänensä kohosi. Hartaushetkelle antoi syvempää
arvoa sairas tuossa, joka minä hetkenä tahansa voi olla ruumiina. Se
oli silmien edessä oleva todistus elämän arvottomuudesta ja kuoleman
voimasta. He pitivät hartaushetkeään kuin vereksellä haudalla, jolla
olevat kaikki äsken ovat saaneet tuntea piston siitä, kuinka lyhyt on
ihmiselämä. Enin liikutettu oli sairas. Hän nyyhkytyksillään säesti
lukua, kyynel tipahti jo jonkun toisenkin hellätuntoisemman merimiehen
silmästä.
Yrttiaho pyysi saada puhua kahden kesken Riston kanssa. Muut
poistuivat. Kapteeni lähti vitkastellen kuin karhu pesästään, sillä hän
ihmetteli, mitä tämä merkitsisi. Oliko heillä ollut joitakin yhteisiä
tuumia? Vai tahtoiko Yrttiaho laivassa asettaa Riston ensimmäiseen
sijaan ja hänen toiseen? Mutta äkkiä valkenikin kapteenille. Se
uskottelee Ristoa papiksi lukevaksi ja pyytää synninpäästöä. Ristolta
synninpäästöä, joka ei suvainnut papeista puhuttavankaan!
Ristoa itseäänkin vaivasi jääminen yksin Yrttiahon kanssa. Sairas
ei aluksi puhunut mitään. Katsoi vain ajattelevasti hyvin matalaan
kattoon, jossa roikkui pieni, nuoritettu puulaiva, siirsi siitä sitte
silmänsä jalkapohjiinsa ja oli vaiti. Mutta jotakin hän aikoi puhua.
Kasvojen piirteet olivat levottomat ja ulkomuoto hermostunut. Nyt
katsahti hän arasti Ristoon, jonka silmät olivat lattiassa ja joka
odotti Yrttiahon puhuvan hänelle jotain ahdistavaa kuulla.
Jo rohkeni Yrttiaho alkaa puhua. Hän paljasti Ristolle kuin
sielunpaimenelle ainakin koko syntisen elämänsä, kertoi hänelle
historioita sen yksityiskohdista, miten hän oli valhetellut, pettänyt,
juonut...
Risto havahti. Kohtaus alkoi pian tulla liian painavaksi hänelle.
-- ... ja... ja äidistään ei hän ollut ollenkaan pitänyt huolta... Nyt
hän kuolee... mutta saako hän anteeksi syntinsä...?
Risto ei voinut vastata. Mielellään olisi hän karannut ulos koko
hytistä.
-- Niin... en... minä... saa... anteeksi! vaikeroi Yrttiaho.
Nyt Risto lähti pakostakin. Tuossa hytissä oli hän kuin elävältä
ruumisarkussa. Hän ei voinut siinä hengittää, hän tukehtui...
-- Voi elkää jättäkö minua yksin! kuuli hän mennessään Yrttiahon
vaikeroimisen.
Kiireen pikaa kävi hän hakemassa kapteenin Yrttiahon luo. Itse hän
pakeni kajuutan syrjäisimpään soppeen ja purskahti siellä valtavaan,
äänekkääseen itkuun.
Siellä viipyi hän kauvan oman itsensä tutkistelemuksissa. Kun hän meni
sitte kajuutan ruokasaliin, tuli sinne juuri kapteeni ja ilmoitti, että
Yrttiaho on kuollut. Tuliko hän millään tavalla lohdutetuksi, ei Risto
uskaltanut kysyä.
Ei tänä päivänä olla syöty, ei juota, vaikka oli jo iltaan päästy.
Laivan keittäjä alkoi laitella kajuuttaan illallista ja valmisti sen,
mutta yksinään sai perämies nyt sitä syödä. Kapteeni ja Risto eivät
huolineet ruuasta.
Olisi ollut Yrttiahon vuoro olla vahtina kannella. Risto tarjoutui
hänen sialleen, sillä nukkua ei hän kuitenkaan saattaisi. Ennen ei hän
ollut ollut vahdissa, mutta nyt hän tahtoi olla. Se oli pyhä palvelus
vainajalle, joka oli kerran pelastanut hänen henkensä. Kun oli aivan
rasva tyven, laittautui vahti-vuorossa oleva toinenkin puoli miehistöä
pitkälleen ja Risto jäi yksikseen valvomaan, sillä tuulta ei tulisi
arvattavasti ennenkuin auringon noustessa.
Oli pimeä kuin pussissa. Signaalilamput kiiluivat laivan kupeilla,
mutta niiden hehku oli kuin kiiltomadon hohde öisessä, pilkkopimeässä
seudussa. Ne vilkkuivat kyllä kauvas yön silminä, mutta ympäristöään
ne eivät päässeet valaisemaan. Kaikki oli laivassa niin hiljaan,
jotta Risto kuuli oman sydämmensä lyönnin. Koko ympäristö oli niin
hengetön ja sanaton, ett'ei kuulunut edes yhtään huokausta, ei nukkuvan
kuorsaustakaan. Meri oli vaiti, ja vaiti olivat laivan purjeet. Ei edes
nuorat vavahtaneet. Eikä näkynyt mitään muuta kuin signaalilamppujen
hienon hieno valojuova, mikä heijastui kohdalle meren pintaan. Oli kuin
kuoleman ja tyhjyyden henkäys olisi käynyt yli koko ympäristön. Ja
sitte vielä tiesi Risto kirvesmiehen hytissä olevan kylmän ruumiin...
Ääntä saadakseen kulki hän laivan kannella. Hän kuuli nyt omien
saappaidensa tahdikkaan astunnan. Sekin tuntui vieraalta ja vaivasi
häntä. Hän jäi yhteen kohti hyräilemään laulua. Mutta äänessä kajahti
kummallinen, vieras sointu. Risto mietti, että on parasta olla hiljaa
tässä läpinäkymättömässä pimeydessä, jossa itse voi itseään pelotella.
Hänestä tuntui kuin joku näkymätön paha henki vaanisi häntä ja tuossa
paikassa heittäisi verkkonsa hänen päälleen. Rintaan nousi hänellä
pelokas alakuloisuuden tunne. Hän oli kuin vieras itselleen ja hänen
sielunsa tuntui karkaavan pimeyteen, hajoavan tuohon sanattomaan ja
kaameaan ympäristöön. Kaikki paha, mitä hän oli tehnyt, alkoi elää
hänen silmissään. Se kouristeli hänen sydänraukkaansa, mikä oli pelosta
kitistynyt, sillä Yrttiahon haamu oli takaapäin kuiskaavinaan hänen
korvaansa: "En saanut anteeksi minä, etkä saa sinäkään!" Risto vapisi
kuin pakkasessa. Hänen mielensä teki huutaa pelosta, sillä joka hetki
oli hänen päälleen putoavinaan joku raskas paino, joka uhkasi lytistää
hänet hengettömäksi. Nyt varmaan joku kuiskutteli hänen korvaansa. Hän
huudahti säikähdyksestä ja kaatui pyörtyneenä laivan kannelle...
Kun hän tointui, löysi hän itsensä seljällään makaamassa kannella
silmät kohti nousevaa kuuta, joka virtanaan valoi hopeaa äänettömälle
merelle. Kaikki oli vielä laivassa hiljaa. Kukaan ei siis tiennyt, mitä
hänelle oli tapahtunut. Hän hypähti ylös, tunsi voimainsa palautuvan ja
asettui nuoritusta vasten katsomaan kuuta, jonka kylmä hohde virkisti
häntä.
Seuraavana päivänä laskettiin Yrttiahon ruumis laivan isoon lippuun
käärittynä kirvesmiehen kokoonkyhäämässä, höyläämättömässä arkussa
mereen. Kapteeni pakotti Riston lukemaan hautausluvut. Sen teki hän
kuin unissaan. Hänen piti olla pappina -- _vastoin tahtoaan_.
Koko loppumatkan oli Risto murrettu mies. Hän rakasti yksinäisyyttä ja
puhui vähän.