New York 1 p:nä tammik. 18--.
Kelpo Ristoni!
Kun sain sinun neljännen eli viimeisen kirjeesi tänne matkamme
jälkeen, niin olimme juuri lähdössä tänne suureen maailman
kaupunkiin viettämään täällä joulua sedän luona, jonka laiva
parasta aikaa on New Yorkin satamassa. Hän kutsui meitä
erityisesti tulemaan ja koska rautatiematka ei ollut kovin
pitkä, suostui isä lähtemään sittenkuin setä oli ilmoittanut
maksavansa matkakustannukset -- huomaat, että isä noudattaa
ankarinta säästäväisyyttä. Lähdimmekin isä, äiti, Aloys ja Fretu
ja minä. Aloys ja Fretu ovat nyt päässeet apteekkipalvelukseen
ja he kovasti uskovat vielä olevansa apteekkareita täällä
suuressa lännessä. Niin -- me tulimme tänne suureen pesään,
jonka läpi jo kerkesimme aika paljon kuljeskella Suomesta tänne
saavuttuamme. Setä oli ottamassa asemalla vastaan ja vei meidät
laivaansa. Siellä oli juuri jouluvalmistukset. Meri loiskahteli
vapaana laivan kuvetta vasten. Heillä oli joulupuukin. Ei se
ollut Suomen havupuu, vaan Amerikan lehtevä saarni. Sen olivat
merimiehet koristelleet parhaan taitonsa mukaan. Ja jouluaattona
oli juhlallista. Setä tarjosi merimiehilleen lasin totia munalla
höystettynä. Miehet lauloivat jouluvirren ja toverillinen
mieliala oli vallannut kaikki. Se oli silti hauska joulu. Söimme
riisiä, porsasta ja torttuja. Voi täälläkin viettää joskus
hauskan hetken, kun unohtaa kaikki ja vaipuu vain nykyisyyteen.
Mutta eipä Amerikan luonnossa ole Suomen runollisuutta eikä
ihmisissä kotiseudun tuoksua. Lunta on tullut hiukan, mutta se
on likaista ja pian häviävää. Ei täällä kilise joulukulkuset
eikä ajeta reellä koristeltu ketunnahka heitettynä reen perälle
niinkuin siellä kotona. Siellä maalla meillä on ilma tuoreempaa
kuin täällä, mutta olo on silti yksitoikkoista. Ja voi niitä
kauheita sikalaumoja, joita isä täällä on ruvennut kasvattamaan!
Ne ovat minulla aina silmissä ja niiden ärinä kiusaa minua.
Suo anteeksi mauton kirjeeni, mutta en voi niistä olla
kirjoittamatta, kun ne alituisesti minua vaivaavat!
Teen työtä siellä kotona aamusta iltaan. Kauppala siellä
maatilamme läheisyydessä kasvaa aika vauhtia ja yhtä suuressa
määrässä minun ompelukouluni. Minulla on jo kuusi oppilasta.
Ne ovat talonpoikaistyttöjä suomalaisista siirtolaisperheistä
kauppalasta. Minä saan heille antaa henkistäkin opetusta ja
siihen olen erinomaisesti innostunut. Ajattele että suomalainen
kansallisuus täällä voisi vielä maailmassa yletä upeampana kuin
kotimaassa!
Täällä Amerikassa minä olen tehnyt sen huomion, ett'eivät ihmiset
täällä koeta niin kaikemmoisia salateitä tunkeutua toistensa
olosuhteisiin. Itsekullakin on tekemistä omain asiansa kanssa.
Ja se on kaunis havainto. Se tyynnyttää entisetkin pahat mielet
ja arpeuttaa vanhat haavat. Luulen että kun olisi Amerikassa
pienestä lapsesta elänyt tai kun olisi Amerikassa syntynyt, niin
viihtyisi täällä mainiosti. Mutta se kotimaa --!
Mutta tämän maan politiikka on Merenpuoleista. Se on liian
vapaata, niin sanoakseni siveetöntä. Minä olen aina ihaillut
suoraa ja rehellistä politiikkaa, semmoista kuin meillä siellä
Suomessa. Siellä pysähdytään kiistoihin ja väittelyihin, mutta
täällä mennään pahimpiin herjauksiin ja tahdotaan vastustaja
lyödä lauvalta hinnalla millä tahansa. Äskettäin julisti muuan
sanomalehti vastapuolueen presidenttiehdokkaasta, että se on
ollut jossain kaupungissa kadulla humalassa, kun se oli saanut
äkkinäisen pahoinvointikohtauksen. Mutta vaalitilaisuudet ovat
täällä kadehdittavia. Usein menen läheiseen kaupunkiin, kun
tiedän siellä olevan jonkun vaalin. Voi sitä pyhää innostusta!
Jos ei siihen samaan jossain määrin seottuisi keinottelua, niin
olisi se jotain sellaista, jollaiseksi aina olen kuvitellut valan
keilihuoneessa Versaillesissa suuren vallankumouksen aikana. On
täällä naisillakin vaikutusta vaaleihin. Senkin huomion olen
tehnyt, että naisena täällä on paljon parempi olla kuin miehenä.
Mies on täällä kuluva remeli suurteollisuuden palveluksessa,
mutta naisen asema on mallikelpoinen sekä kodissaan että
ulkona sitä. Amerikkalaisessa miehessä ei olekaan tuon tähden
ihanteellisuuksia, mutta sitä enemmän intohimoja. Nainen on
osannut yhdistää itseensä tunteellisuuden ja älyn, ja hän on
monessa suhteessa miehen herra. Muutenkin täällä kaunis silmäpari
on paljon, paljon suuremmasta arvosta kuin siellä Suomessa.
Täällä olisikin tilaisuutta rakastua vaikka mustaan neekeriin...
Lienet paljon edistynyt luvuissasi? Kerrot olevasi välinpitämätön
kaikesta ympärilläsi olevasta. Miksi niin? Onko sinustakin tullut
itsekäs? Enpä sitä uskoisi. Itsenäisyyden ja itsekkäisyyden väli
on pitkä, mutta voi yhteenkin sattua. Onko sinulle käynyt niin?
Minä päinvastoin seuraan erinomaisella tarkkuudella ympäristöäni
-- luontoakin, vaikka siitä puuttuu runollisuutta. Äsken
lahjoitti pappa minulle ponyn ja sillä minä ajelen katselemassa
ympäristön elämää. Väliin on pienonen neekeripoika kuskina ja
hän sanoo sydämmestään pitävänsä "missistä", joka on opettanut
hänet lukemaan. Oletko sinä saanut tuollaista aikaan? Uhrauksia
tehdä muille, mutta silti olla itsenäisenä ja vapaana, se on
tässä maassa aivan mahdollista ja siinä minä aina näen korkeimman
onneni täällä, vaikka minua silti rasittaakin alituinen kaipuu --
ketä, arvaa!
Kirjeistäsi ei täällä kukaan tiedä ja minä koetan ne
huolellisesti salata. Tämä kirje tuopi sinulle kai leuhauksen
prääri-ilmaa täältä. Haluaisin vastaukseksi tuoksahduksen Suomen
täysinäistä talviluontoa. Kirjeesi saat osottaa maatilallemme.
Suomasi.
-- -- --
Helsingissä 1 p:nä helmik. 18--.
Sulo Suomani!
Sinun viimeinen kirjeesi tuli kuin palsami oikeaan aikaan. Olin
viime aikoina vaipunut äärettömään raskasmielisyyteen. Luonteeni
on tekemäisillään koko käännettä, se on laskeutumaisillaan
nolla-pisteen alapuolelle mielialojen lämpömittarissa. Ennen se
kohosi ylös iloisuuteen kuin vikkelä elohopea, nyt se painuu
alas -- minne painuneekaan. Pääasia on vain, että suuret ilman
muutokset ovat tulossa. Ei ole vielä vettä satanut, ei kyyneltä
tipahtanut, mutta ilmassa on syksyn raskaus. Sinun kirjeesi
virkisti silti aika paljon, luin sen moneen kertaan, luin
vieläkin ja olin tyytyväinen. Siinä esiinnyt sinä ehyenä ja
kokonaisena, jokainen piirre on selvänä ja jokainen mieliala
tuttuna -- sellainenhan sinä olit ennenkin, vaikka en niin
läheltä huomannut jokaista avuasi kuin nyt etäämpää. Ja
kirjeesi vaikutti sen, että minä heti menin ja ilmoittauduin
opettajaksi Antipoffin kurjuuden asukkaille. Luulen että se on
minua virkistävä. Olin todellakin kehittymäisilläni ensi luokan
itsekkääksi. Täällä Helsingissä rupesin asumaan muutaman, papin
kokelaan kanssa, minulla oli aikomus repäsemällä ottaa tutkinnot
ja päästä niillä ylpeilemään ja jonkun asteen lähemmäksi sinun
lopullisessa saavuttamisessa. Kuinka pikkumaista! Huomaankin
kirjeestäsi, että sinä inhoot tuollaista egoismia. Sinähän
työskentelet niin paljon muita varten. Minä istuin vain päivät
päästään huoneessani, luin ja ahkeroin. Mutta samalla kävi
sieluelämäni tyhjäksi ja raskasmieliseksi. Minä vaivuin aina
enemmän sisäänpäin -- jouduin ennenvanhalle kouluaika-asteelleni
-- ja kerran jo tein moraalisen lankeemuksen, joka olisi
voinut päättyä huonosti rakkaudellemme. Tulipa sitte sinun
kirjeesi! Miten paljon se taas kohotti minua! Ja minä toivon,
että se on vielä enemmän sitä tekevä. Minulla on aikomus alkaa
osakunnassakin enemmän esiintyä ja muuten hengittää ulos
enkä omaan poveeni. Meidän köyhien ylioppilaiden olo täällä
Helsingissä on kaikkea muuta, vaan ei hauskaa. Meiltä on kaikki
kielletty --, esteet panevat köyhyys, alhainen syntyperä ja oma
pikkumaisuus. Ja voisiko siellä meidän pikkuisessa pohjoisessa
kylässämme, jossa synnyimme, kehittyä sellaiseksi, että täällä
voisi varmoilla edellyksillä nauttia elämästä? Se oli pikku
sielujen kotipaikka ja minussakin on liian paljon tuota
pikkumaisuutta. Ilmeisesti näen monen ylioppilastovereistani
aivan tuon tähden vajoavan yhä pitemmälle kapakkaelämään. He
tahtovat virkistystä ja tarttuvat siihen, mikä on helpommin
saatavissa. Ja ikävä kyllä, että paraimmat sydämmet ovat
heikoimmat, jos niin voi sanoa. On sallimuksen siunaus, että
kohtalo on antanut sinut minulle neuvojaksi. Valtamerenkin
takaa sinä ohjaat minua ja jos sinä olisit saapuvilla täällä,
puhaltaisin minä raskasmielisyyden itsestäni kuin kevyen savun
kauvas, olemattomiin.
Sinun kirjeesi huokuu puhtainta ja terveintä tunnelma-elämää.
Jospa minullakin olisi sinulle kirjoittaa sellaista. Mutta toivon
toipuvani ja tästäkin mielentilasta luonne vain on syventyvä
vastaiseksi.
Sinä kehuit Suomen talvea. Menin sen johdosta Alppilaan täällä
ja koetin sitä sydämmestäni nauttia. Mutta luonnon kuvaajaksi ei
minusta nyt ole. Liikun mieluummin sieluelämän alalla. Kirje on
kirjoitettu Alppilassa, vaikka siinä ei ole muuta talvenomaista
kuin sielullinen pimeä raskaus. Kun tiedät, miten suuresta
merkityksestä kirjeesi ovat minulle täällä, miten minä punnitsen
niissä jokaisen sanan ja koen sen oikein ymmärtää sekä samalla
hyötyä siitä, niin toki kirjoitat minulle tiheään, hyvin tiheään.
Tulee juuri lumisade. Suomen luonto on raskas, niinpä sen
ylioppilaankin mieli sysinen. Tätä kirjettä seuraa Ristosi henki
yli valtameren sinne ponyn kuskiksi. Tuhannet hyvästit!