Oli joulun aatto. Sakke oli matkustanut pois, mutta Risto ei ollut
lähtenyt, sillä matka oli kovin pitkä, talvi kylmä ja loma-aikaa oli
siksikin vähäisen. Ja eipä siellä vaarin läheisyydessä kotona ollut
niin erin hauska. Hyvin hän oli käyttänyt lukukautensa, ollut kovassa
puuhassa ja ahkeruudessa, jotta mieli nyt oikein kaipaamalla kaipasi
jotain virvoitusta ja iloa, sillä tuo syystalvi oli ollut niin kovin
yksitoikkoinen taival.
Nytkin hän istui asunnossaan. Kirja oli nenän edessä, mutta silmät
eivät siihen katsoneet. Ne haaveksien tähtäsivät kartanolla muutamaa
miestä, joka siellä laittoi jalkaa joulukuuseen. Se oli tuuhea,
pitkä kuusi, talven vihannoiva kasvi Pohjolan lumisilta kankailta.
Se asetettaisiin illalla valaistuun saliin, lapsia, kiharatukkaisia
poikia ja tyttöjä, tanssisi kuin pienet enkelit sen ympärillä. Se olisi
koristettu monenvärisillä paperileikkauksilla, vahakynttilöitä palaisi
sen oksilla, joista kuultelisi makeiset ja punervat omenat. Vanhemmat
ihmiset sitä kauvempaa ihaileisivat teetä juodessaan ja kuullessaan
lasten helläsointuista laulua, mikä kertoisi Bethlehemin tähdestä
ja äsken syntyneestä Vapahtajalapsesta. He olivat kaikki iloisia,
onnellisia: heillä oli joulu.
Mutta hänellä olisi ikävä. Ei ystäviä, ei toveria, ei joulukuusta,
ei niin mitään. Hänen emäntänsä oli vain vanhapiika, yksinäinen ja
iloton. Ja ehkä sekin menee jonnekin jouluaattoa viettämään jonkun
toisen samallaisen yksinäisen tuttavansa luo. Silloin hän jää yksin,
niin yksin koko rakennukseen, sillä tuokin joulukuusi kuului saman
kartanon toisen rakennuksen väelle. Kaamea tyhjyyden tunne laskeusi
Riston sieluun. Tulisiko todella hänen jouluaattonsa ikävämmäksi
kuin kuritushuoneen vangin? Olisiko se arkipäiväisempi kuin harmain
arkipäivä. Siltä se tuntui. Siksi se uhkasi tulla.
Outo ajatus ryöstäysi väkisten Riston mieleen. Jos ostaisi viiniä ja
viettäisi sen ääressä hetkensä. Tekisi se ne lyhyemmiksi ja tarjoaisi
nautintoa ikävässä. Tukkisi se surumieliset tunteet ja huuhtelisi
se pois mielen karvaat mietteet. Koko lukukauden hän oli paastonnut
huvituksista kuin vesileipäläinen ja antanut rauhassa ilojen vyöryä
mahtavissa kuohuissa jalkainsa ohitse maistamatta niistä niin
pisaratakaan. Mitä hän paastosi ja mitä kiusasi itseään kieltäymyksillä
kovemmin kuin munkki? Mikä oikeus oli muilla nauttia elämästä? Miksi se
häneltä olisi paremmin kielletty kuin muilta? Ehkä hän itse kiusasikin
vain itseään luulotteluilla ja turhilla puhtauden intohimoilla? Eivätkö
nautinnot ole pantu maailmaan ilahduttamaan murheellista mieltä ja
hävittämään surulta sen kalvavimman kivun? Ikävyyttä ne on luotu
poistamaan ja yksinäisyydelle seuraa luomaan. Nauti siis sinä elämän
suloista erotettu sielu sen, mitä voit; juo väkevimmässä viinassa
kaikkien yksinäisten kuohuton malja!
"Nauti, nauti nuorena;
sydän jähtyy vanhana!"
Joulun hämärä alkoi laskeutua maan päälle; talvinen varjoisa iltahämy
oli tulossa. Emäntänsä toi hänelle iltapäiväkahvia ja tuumi samalla,
että hän laittaa illallisen valmiiksi saliin, jotta Risto saa syödä,
milloin haluaa. Itse hän menee sukulaistensa luokse viettämään
jouluaattoa.
Eikö hän ollut arvannut oikein? Hänkin menisi sukulaistensa luo. Niillä
on sukulaiset ja tuttavat; niillä on seuraa ja ystäviä. Hän on vain
yksin seuraton ja lemmetön.
Risto sivalsi palttoon selkäänsä, potkasi kalossit jalkaansa. Suoraa
päätä oli hän menossa läheiseen viinipuotiin. Vastaan tuli ihmisiä,
kaikki joulutouhussa paketteja käsissä ja muita kantamuksia. Ne antavat
ja saavat joululahjoja. Hän antaa ja saa itselleen pullon hyvää
Espanjan viiniä.
Ristoa nauratti tuo ajatuksensa. Tehtyään puodissa ostoksensa viillätti
hän takaisin ja asetti saaliinsa kauniisti loukkoon odottamaan
illan tuloa. Kun rikkaiden ja onnellisten ensimmäiset joululahjat
lenteleisivät, niin silloin pistäisi hän poskeensa ensimmäiset pikarit.
Hän tahtoi pilkata tätä elämää, joka toisille on niin antelijas ja
toisille pahin saituri. Miksi esim. hänen piti syntyä köyhässä kodissa,
miks'ei jossain hyvin arvokkaassa perheessä kaikkien hellimänä ja
hoivaamana?
Kun kello lähenteli seitsemää, avasi Risto viininsä. Hän sytytti
kynttilät pöydällä palamaan ja asetti vielä lampun niiden keskelle
valaisemaan. Pitäisi olla häikäisevää ja iloisaa kuten suurissa
juhlissa. Hän imasi lasillisen voimakasta. Espanjan mehua. Sytytti
sitte hyvälle tuoksuvan sikarin. Nakkausi keinutuoliin keinumaan ja
koetti oikein tekemällä tehdä hauskaa. Hän taas maistoi ja juoma alkoi
jo tehdä tuntuvan kiertokulkunsa ruumiissa: se uuvutti ja virkisti
samalla kertaa. Se lamasi lihaksia, mutta kiihotti hermoja. Ja hän
hyräili:
"Niin paljon, niin paljon on riemuja maan;
ken hullu siis huolista huolisikaan!"
Mutta silti tuntui yksinäiseltä tämä ryypiskely. Menisikö hakemaan
seuraa? Ajatus oli varma päätös. Hän lähtee koluamaan Helsingin kapakat
jouluaattoiltana. Juoman jätti hän kotiin, mutta sikareja kourasi hän
mukaansa. Ei hän viitsi kävellä. Hän huutaa issikan ja käskee ajaa
ravintolasta ravintolaan, minne vain sisälle pääsee.
Ajaessaan pitkin katuja näki Risto selvästi kuin näyttämöltä Helsingin
rikkaiden joulun loistoisuutta. Akkunoista säteili valot kruunuista ja
joulukuusista. Siellä sisällä puikkelehti ilosta loistavia kasvoja. Ne
olivat seitsemännessä taivaassa, ne omaistensa ja sukulaistensa parissa
verrattuina häneen, joka issikan reessä matkaili kapakasta kapakkaan
hakemaan jotain ihmisen tapaista, jolle voisi jonkun sanan puhua, edes
kuiskata, että kyllä on kuiva jouluaatto. Tekisikin hyvää löytää, yhtä
yksinäinen kuin hän itsekin. He ymmärtäisivät toisensa, sopisivat
toisilleen sellaisessa vuorovaikutuksessa kuin kastenoppa janoavan
kasvin kuvulle.
Tässä oli auki muuan ravintola. Ei erin hieno, mutta ei aivan
huonoimpiakaan. Samapa se, kunhan on joku. Risto työntyi sisään ja
maksaessaan antoi issikalle juomarahaa. Hän tahtoi olla rennolla
tuulella; ehkä sekin kasvattaisi sisäistä tyytyväisyyttä. Ravintolassa
oli muutamia nuoria miehiä, jotka joivat olutta. Hyi! Min proosallista
juomaa jouluaattona! Risto tilasi puoliskon viiniä ja asettui sen
viereen muutaman pöydän ääreen. Sitte rupesi hän tarkastelemaan noita
nuoria miehiä, kenen niistä saisi tämän illan toveriksi.
Mutta niidenkin puheista kuului, että niillä oli meno sinne ja
sinne. Eivät ne olleetkaan yksinäisiä ja toveria vailla. Kohta ne
lähtivätkin, mutta yksi jäi tuonne huoneen loukkoon tuutingin ääreen.
Ja se näytti miettivältä ja raskaalta kuin tuntisi sisässään maailman
kauheimmat tuskat. Se oli hänen miehiään, se kuului samaan yksinäisten
komppaniaan tänä jouluaattoiltana kuin hänkin. Yhtään aivan yksinäistä
ei silti ole maailmassa, mietti Risto, kohosi paikaltaan ja meni miehen
luo. Se oli vanhempi kuin hän, täyteläinen, velttokasvoinen nuori mies.
Risto esitteleihe hänelle ja kuuli nimen olevan Kotisaari, hämäläinen
ylioppilas. Risto pyyteli häntä tulemaan omaan pöytäänsä. Miehen silmät
kirkastuivat, hän katseli mielihyvällä Riston paremmin hienonpuoleista
pukua ja antoi katseensa nautinnolla viivähtää hänen komeassa
kellonperässään. Heistä tuli pian hyvät tuttavat, sinut, veljet.
-- Sinä kai olet vasta nuori civis? puheli Kotisaari ja imasi kuiviin
viinilasinsa.
-- Paremmin nuori. Toista vuotta.
-- Ja olet joulua täällä Helsingissä? Taidat olla pohjolainen, kun et
ole mennyt kotiisi?
-- Niin olen.
-- Olet varmaan juristi?
-- Olen.
-- Juristit ovat miehiä. Ja varsinkin pohjolaiset juristit, ihanteli
Kotisaari.
-- Oletko sinäkin juristi?
-- Olen.
-- Tutkinnot jo suorittanut?
-- Par'aikaa suorittelen. Minulla on ollut vähän vastoinkäymisiä, että
on viivähtänyt, selitti Kotisaari ja solautti viiniä suuhunsa. Minulla
oli näet morsian ja se petti minut. Surussani minä hullausin juomaan,
että on mennyt aikaa turhaan.
-- Vai semmoisia vastoinkäymisiä?
-- Niin -- noihin naisiin ei tarvitseisi luottaa.
-- Ovat yhtä pettäviä kuin yhden yön jää, säesti Risto.
-- Niin ovat.
-- Mutta sinulla on hyvää viiniä. Tämmöistä sen olla pitää joulujuoman.
Kotisaari kuivasi taas huulillaan yhden lasin putipuhtaaksi. Ristoa
hiukan nauratti miehen viinin halu. Pian kosti viini surmaajalleen.
Kotisaaren kieli alkoi ennen pitkää sammaltaa.
-- Etkö sinä, nuori ystävä, tilaa illallista? Minulla on hiukan ahtaat
raha-asiat tällä kerralla.
Risto jo ymmärsi, mitä lajia tämä mies oli. Mutta samapa se nyt tälle
illalle. Onhan tuolla kuitenkin suu, jolla puhuu ja aivot, joilla
ajattelee. Enempää ei Risto vaatinutkaan nyt toveriltaan.
-- Tilataanpa vain?
-- Tilaa kotlettia ja ryypyt! Ryyppy on erinomainen sen kanssa, kehotti
Kotisaari ja hänen pienet silmänsä nauroivat tyytyväisyydestä.
Risto huomasi, että Kotisaarelle oli tällainen jouluilta erinomainen
onnen sattuma: ylempänä toivojen. Ja kun Risto vielä veti taskustaan
hänen nenänsä eteen sikareja, niin nauroi Kotisaari ääneen. Miehen
tyytyväisyys teki hyvää Ristolle ja hänet valtasi vastustamaton halu
ruokkia sitä kaiken maailman hyvyyksillä kuin syöttöporsasta. On
nautintoa nähdä, kun se sitte säteilee hyvinvoinnista. Ja Kotisaari ei
antanut itselleen kahdesti tarjota.
He söivät illallisen viinan ja oluen kanssa. Kotisaari jo heltyi hyvin
tunteellisiin mielialoihin. Hän kertoi syntynsä, kotinsa ja kaikki.
Itki, että on tullut aikaa tuhlatuksi, mutta pian potaltaa hän nyt
hovioikeuteen ja varatuomariksi.
-- Mitä tutkinnoita hän nyt oli suorittanut?
-- Ei vielä mitään, mutta juuri aikoi. Ja kun hän saisi raha-asiansa
reilaan, niin menisi hän naimisiin. Hänellä on jo uusi morsian. Se on
nuori leski täällä pääkaupungissa.
Risto ei saanut selvää, puhuiko mies totta vai valetta. Mutta aika
kului silti ukkoa kuunnellessa ja hän huomasi pian, että kyllä tuo mies
on sentään häntä paljon, paljon onnettomampi.
Kohta saivat he kolmanneksi seuralaisekseen ravintolaneidin, sillä hän
oli huomannut Riston anteliaisuuden ja tahtoi hänkin hyötyä pojasta. Ja
nyt heille vasta hauskuus alkoi. He siirtyivät piaanohuoneeseen. Neiti
sulki kapakan.
Nytpä Kotisaari vasta näytti suuruutensa. Hän istahti piaanon ääreen
ja antoi yhden sävellyksen toisensa jälkeen helähtää sormiensa
kosketuksesta tangetteihin. Ja hän lauloi samalla. Hänellä olikin
kirkas tenoori, vaikka vähän ruostunut. Risto katseli hiukan ihastellen
miestä. Hän saikin kuulla, että Kotisaari on säveltäjäkin ja vanha
ylioppilaslaulaja. Se oli koko nero mieheksi. Risto ja ravintolaneiti
tanssivat. Oo -- tämä oli hauskaa!
Mutta sitte tuokion takaa nousi Kotisaari ylös piaanon äärestä ja
kuiskutti Riston korvaan:
-- Nyt sinun, nuori ystävä, arvosi vaatii ottamaan samppanjaa. Etkö
huomaa tytöstä?
Risto ei mitään huomannut tytöstä, mutta Kotisaari viskutteli hänelle
korvaan. Hän olikin perin pohjin syventynyt Helsingin ravintolaelämän
salaisuuksiin. Mutta silloin välähti kuin kirkas salama Riston
pimittyneissä aivoissa. Hän haki lakkinsa, päällysnuttunsa ja
kalossinsa. Riensi sitte juoksujalassa kotiinsa pakoon jotain likaista
ja ilettävää.