Kapteeni Hanka oli kuollut. Riston oli hankittava toinen takaaja
tuohon viime kesänä tekemäänsä viiden sadan markan velkaan. "Muffa"
taas heittäytyi puhumattomaksi, sillä hän pelkäsi, että Risto häntä
pyytäisi. Mutta Risto kylmästi sivuutti hänet. Hän meni entisen
rehtorinsa luo, puhui hänelle asiansa ja niin oli hän autettu.
Mutta nyt oli ruvettava puuhaamaan uutta velkaa. Äidilleenkin oli hän
kieltäytynyt jyrkästi rupeamasta papiksi. Jos hän sen tekisi, niin
tekisi hän samalla henkisen itsemurhan, oli hän sanonut. Ja ei suinkaan
äitikään sitä häneltä tahdo.
Nyt turvausi Risto noihin merimiehiin siellä niemekkeellä, jossa vanha
koti oli ollut. Hän kävi kysymässä lainaa pankista ja sieltä luvattiin,
kun on vain kelvolliset takuumiehet: Olihan niillä pienet talot noilla
merimiehillä ja omistaan olivat eläviä. Mutta pankki vaati niitä
kymmenen takuuseen, ennenkun antoi tuhannen markan lainaa. Tosissaan
piirsivät merimiehet velkakirjaan puumerkkinsä ja varoittelivat
kymmeneen kertaan Ristoa säännöllisten korkojen maksamisesta. Risto
marssitti kymmenen takaajaansa pankkiin, jätti velkakirjan ja sai tuhat
markkaa.
"Muffa" jäi vähän nolona katsomaan häntä, kun hän heti suoriutui
pääkaupunkiin. Yksin sinne nyt Risto meni.
* * * * *
Juna työntyi kohti pääkaupungin asemaa. Se toi tullessaan Ristoakin
tuolta etäisestä maaseutukaupungista. Rauhallisena meni hän väkivirran
muassa asemahuoneeseen, painui sieltä issikkaan ja katosi pian
valkolakkineen pääkaupungin hämärään syysiltaan. Hotelliin hän
ajoi, tilasi huoneen, jätti käsistään kantamuksensa ja lähti ulos.
Siinä kävellessään mietti hän, että hänen pitää saada siisti ja
hiljainen asunto, ikkuna mieluummin kartanolle päin. Mutta sen täytyy
olla kodikkaan, että siellä hyvin viihtyy eikä mieli yhtään pala
hupipaikkoihin, sillä pitää olla varovainen. Seuran takia rupeaa
hän asumaan jonkun toisen kanssa. Kovin tulee ikäväksi olla paljon
kotona yksinään. Mutta hänen huonekumppaninsa tulee olla siivon ja
säädyllisen. Risto mietti entisiä koulutovereitaan, asetteli niitä
ajatuksissaan riveihin ja tarkasteli kiireestä kantapäähän.
Mutta tuossahan menee mies, joka sopii huonekumppaliksi. Se oli Sakke
Auma, puhdasverinen teoloogi ja kotikaupungin kaikkien hurskasten
naisten suosikki. Oli saarnannut jo siellä kirkossa viime kesänä pari
kertaa. Se ei välittänyt ilomielisestä maailmasta, eikä se Sakesta.
Tuon miehen kanssa olisi turvallista. Hän kiiruhti askeleitaan
puolijuoksuun miehen perään, joka mennä viiletti kuin kaupungin
lähetti. Sakke oli varaton ja ulkomuodostaan hyvin vähän huolta pitävä
nuori mies.
Viimein sai Risto hänet kiinni hengästyneenä ja veret poskilla.
Hän veti hänet istumaan viereensä esplanaadipenkille. Siinä kuhisi
hämärässä, millä ei kuitenkaan ollut pimentävää voimaa, väkeä
monellaista läpi puiston.
-- Vai olet jo sinäkin täällä? tuumi Sakke.
-- Olenhan minä.
-- Mutta minulla ei ole aikaa tässä olla. Enkä minä pidä muutenkaan
istumisesta esplanaadipenkeillä näin hämäröissä.
-- Et sinä nyt tässä pahene. Minulla on sinulle vähän asiaa.
-- Sano sitte heti!
-- Missä sinä asut?
Sakke ei puhunut ensin mitään, mutta sitte tuumi:
-- Olen päättänyt sitä olla näin lukukauden alussa ilmoittamatta,
kun sen voi salassakin pitää. Käyvät juoksemassa ja mankumassa nimeä
osakunnan rahastoon. Niistä on tuskallista päästä erilleen. Mitä sinä
minun asuntoni tiedolla teet?
-- Aivoin tässä pyrkiä sinun kanssasi yhdessä asumaan.
-- Sinäkö? Elä nyt!
-- Etkö ota?
-- Et sinä pääse.
-- Et ota?
-- Ei se ole minun vallassani. Minä asun "himmelissä".
-- Eivät kai ne ole aivan hupaisia asuntoja, kun niin ylhäällä ovat --
onhan siellä jo ikuinen talvi, nauroi Risto.
-- Ei -- paremminkin ikuinen kesä. Sinne kokoontuvat kaiken maailman
höyryt.
-- Sinä et siis suosi asuntoasi?
-- Mutta hyvä se on ilmaiseksi.
-- Se on sen rikkaan pohatan kivitalon viidennessä kerroksessa?
-- Niin.
-- Ruvetaan asumaan yhdessä! Ei se tule kalliiksi! ehdotteli Risto.
-- Mitenhän olisi? Olisihan hauskempaa kuin olisi vapaa, kunnon asunto.
-- Niin minäkin arvelen. Huomenna me hankimme asunnon.
Taidan suostua. Eihän sitä ruokaa saa tuollakaan ilmaiseksi. Ja on se
niin poikkipuoleista.
-- Suostuthan sinä?
-- Suostun. Hankitaanpa vain yhdessä!
Sakke oli Ristoa vanhempi ylioppilas. He saivat hiljaisen asunnon
laitapuolella kaupunkia. Ja nyt alettiin uuttera elämä kirjain ääressä.
Kummallakin oli oma ikkunansa ja oma pöytänsä. Ainoa maallisten
nautintojen tuoksu oli huoneessa vain alati leijaileva paksu savu, niin
merkitsevä ja ominainen huoneessaan pysyvien ylioppilaiden asunnossa.
Uutterasti käytiin luennoilla, mutta harvoin osakunnan kokouksissa.
Ristokin oli sitä mieltä, ett'ei hänellä ole aikaa ruveta tuolla
osakunnassa jahkailemaan poikamaisuuksia, sillä sellaisiahan ne kiistat
siellä paraasta päästä olivat. Ja hänellä, jolla jo oli morsian ja
kynsin hampain taisteltava tulevaisuutensa eteen, ei ollut haluakaan
antautua kaikemmoisten pikkumaisuuksien ritariksi. Näin hän koetti
itselleen tehdä esteitä pysyäkseen kirjain ääressä, mutta silloin
harvoin, kun osakunnassa oli jotain tärkeämpää, oli hän siellä nuorista
ylioppilaista ensimmäisiä.
Yksitoikkoiselta alkoi ajan pitkään tuntua Ristosta tämä olo. Tuntui
kuin hengityskin kävisi vain omaan poveen, ei sen edemmäksi, tuntui
kuin tahallaan tuhlaisi hän nuoruutensa iloiset mielialat ikävään
yksitoikkoisuuteen. Hänen vilkas mielensä ei voinut olla tyytyväinen
näissä oloissa. Kun olisi täällä edes äiti tai Suoma! Niin -- Suoma!
Häntä muistaessa pehmeni Riston mieli tunnelmiin, suloisiin haaveisiin,
mutta ne kohta karkotti Sakke häneltä löyhyyttämällä suuresta
piipustaan hänet savupilven keskelle, jotta kurkkua karvasteli.
Varsinainen ja ainoa nautinto tässä kovassa työssä oli Ristolla
haaveksiminen. Kun hän oli sytyttänyt paperossin ja heittäynyt vähän
levähtämään keinutuoliin ja hän oli huoneessa yksin, antautui hän
kokonaan haaveiden valtaan. Hän ikäänkuin nukkui haaveihinsa tuossa
keinutuolissa, mikä hiljalleen väsyi liikkeessään yhteen kohti. Yhden
voimakkaan mielikuvan toisensa perästä vieritteli sieluun kuvitusvoima.
Milloin hän nuorena sulhasmiehenä ihaili Suoman kanssa valtameren
kuutamoa suuren Atlantilaivan peräkannelta, milloin istui hän omassa
sievässä ja maukkaassa kodissaan pehmosella salin sohvalla varjostetun
lampun valossa ja kuunteli, miten äiti viereisessä huoneessa opetti
hänen -- heidän -- esikoistaan puhumaan. Suoma nauroi -- hän nauroi --
äiti nauroi -- kaikki he nauroivat. Ja häntä ympäröi kodin rauha ja
sulo ja omaistensa rakkaus. Äiti ei ainoastaan rakastanut Suomaa, mutta
kunnioitti häntä. Ja molemmat he olivat niin sanomattoman onnelliset.
Tuon onnen hän oli luonut, entinen Risto-nulikka, joka paljasjalkaisena
meni lyseoon pyrkimään...
Toisinaan kuvitteli hän olevansa oikeudessa puolustamassa turvatonta
syytettyä. Asia oli sekava ja hämärä. Hän pani liikkeelle kaiken
puhekykynsä ja syvän oppinsa. Ja hän pelasti syytetyn, jota
jokainen oli epäillyt ja josta sanomalehdet olivat kertoneet pitkiä
rikoshistorioita...
Niinkuin väsynyt peltomies saa uusia voimia unesta ja ravitsevasta
illallisesta seuraavan pitkän päivän uuvuttavaan työhön, niin sitä imi
Ristokin näistä mielikuvistaan. Haaveksittuaan alkoi hän uudelleen
kahta lujemmin lukemaan ja usein luki itsensä niin uuvuksiin, että
nukkui vaatteet päällä tuolilleen pöydän ääreen.