VII.

Suoman isä, konttorinhoitaja Molin, oli päättänyt siirtyä perheineen

Amerikkaan. Hänen asemansa oli käynyt ikäväksi kotimaassa ja Amerikkaa

oli hän aina pitänyt mielikuvituksessaan sinä toivojen maana, missä ei

ole mikään liian rohkeaa. Siellä on tilaisuutta yritteleväisyydelle

ja siellä on luonto auliimpi palkitsemaan työntekijää. Tuolla Lännen

suurilla ruohomailla uskoi hän onnensa kukan istuttavansa pehmosempaan

multaan, jossa se on puhkova uusia silmuja ja syöttävä juuriinsa

uuden elämän voiman. Hän aikoi ryhtyä Amerikassa maanviljelykseen,

ruveta farmariksi. Köllerin palveluksesta oli hän joutunut pois vanhan

Köllerin kuoltua. Vielä lisäksi oli hänen nimensä joutunut ilkeiden

huhujen esineeksi. Ihmisillä oli paljon puhumista hänestä ja asiata

katseltiin puolelta jos toiseltakin.

Hänen poikansa olivat huonosti onnistuneet koulussa ja olivat nyt

apteekkipalveluksessa. Siinä toimessa saisivat ne edullisia paikkoja

Amerikassa. Suoma oli käynyt kotikaupungissaan naisten käsityökoulun

ja siellä saadulla taidollaan uskoi hänkin Amerikassa jotain

ansaitsevansa. Kaikilla heillä oli toivoja ja uusia harrastuksia. He

olivat koettaneet niitä oikein tekemällä tehdä, sillä ihmisten kylmä

pilkka oli heitä viime aikoina ympäröinyt.

Noita huhuja oli kuullut Ristokin, mutta ei hän niitä uskonut tai

paremmin sanoen ei tahtonut niitä uskoa. Suomaa ei hän ollut tavannut

hyvään aikaan ja siitä hän epäili kyllä perheessä jotain erinomaista

tapahtuneen. Köllerin palveluksesta tiesi hän Molinin olevan poissa,

mutta uskoi hänen itsensä eronneen, nuori Köller kun yleensä oli

tunnettu kelvottomaksi mieheksi.

Mutta muutamana iltana sai Risto kirjeen Suomalta, jossa hän pyysi

Ristoa tulemaan määrätyllä ajalla kaupungin ulkopuistoon hyvästeille,

sillä hän seuraavana päivänä lähtisi -- Amerikkaan. Risto hämmästyi.

Hän kulki huoneessaan, mietti ja kulki odottaessaan määrättyä aikaa.

Kirje oli aivan lyhyt; ei se selittänyt mitään. Pitäisikö heidän erota

--? Sekin vielä lisäksi tulla kuorman päälle hänelle!

Tuumailuissaan sai Risto lopulliseksi päätökseksi sen, että hän

esiintyy reippaana ja huoletonna. Sellaisesta käytöksestä Suoma

kuitenkin pitää ja tämä ilta voi olla aivan ratkaiseva heidän

suhteessaan. Risto oli jo tullut siihen elämänkokemukseen, että naiset

varsinkin, sellaisella parhaiten voitetaan. Ja kun vain _jaksaa_

esiintyä sellaisena, niin se on parasta, mitä voi elämässä omaksi

onnekseen tehdä.

Huolekkaana, mutta silti iloisuutta teeskennellen meni Risto kaupungin

ulkopuistoon. Hän tapasi siellä heidän lempipaikallaan Suoman

nyyhkimässä nenäliinaansa syrjäisellä penkillä. Suoma ei vielä häntä

huomannut. Hän jäi pehkon siimekseen. Ja piilopaikastaan katseli

hän Suomaa kuin näyttelijätärtä teaatterilavalla jonkun suuren

murhenäytelmän jännittävimmässä kohtauksessa: sydän kovasti lyöden

ja hengitys ahdistuneena kohtauksen välittömästä vaikutuksesta. Hän

voi hyvin tarkastella Suomaa, joka oli puettuna mustaan vaatteukseen.

Suoman silmissä helmeili kirkkaita kyyneleitä ja niiden tummissa

terissä oli itkun verho. Rinta, täyteläinen ja pyöreä, eli ja hän

nojasi väsyneesti selkäänsä penkin nojaa vasten. Leningin korkea kaulus

esitti silti hartiat vielä voimakkaampina ja suupielten päättävät

viivat veti itku kaksinkertaisiksi! Otsatukka oli huolella käherretty

ja pitkä palmikko lepäsi etupuolelle heitettynä leveällä silkkinauhalla

solmittuna helmassa. Hänen varjonsa kuvastui auringon paisteessa

kokonaisena hiedikkoon ja se oli kuin tumma piirros jostain sadun

prinsessasta, joka on eksynyt korpeen peikkojen pariin ja nyt itkee

huolensa yksinäiselle metsälle.

Suoma katsoi kelloaan. Hän kohousi hopusti ylös, oikasi pukuaan,

laittoi hattuaan ja kuivasi huolella kasvonsa. Veti sitte pari syvää

henkäystä keuhkoihinsa tuoretta ilmaa ja lähti kävelemään.

Samassa kohosi Risto piilopaikastaan. Suoma kovissa ajatuksissaan

säikähti häntä, mutta tyyntyi pian, naurahti ja sanoi:

-- Sinä olet nähnyt kaikki, nähnyt minun _heikkoudessani?_

-- Onko se pahoin?

-- Ei silti. Mutta itse asiassa minä _vihaan_ kyyneleitä.

-- Et usko, Suoma, miten kaunis sinä olit tuossa surressasi!

-- Tahdotko tulla tänne vielä istumaan? Tämä paikka on niin yksinäinen

ja hiljainen ja puiden ympäröimä. Ei kai tuolla puistossakaan ole

ketään kävelijöitä.

-- Ei ole.

-- Tule tänne sitte!

He istuivat. Risto tarttui Suomaa kädestä ja kysyi häneltä tähdäten

silmästä silmään:

-- Miksi sinä itkit?

-- Se on salaisuus.

-- Itkitkö itsesi tähden?

-- En.

-- Muiden?

-- Äitini tähden. Minä rakastan häntä niin sanomattomasti, mutta isääni

--.

-- Minä tiedän, Suoma.

-- Ei hänkään ole syyllinen, mutta heikko ja pelkuri. Pakenee ennemmin

kuin asettuu avoimin kasvoin rehelliseen taisteluun. Mutta tämä on

perhesalaisuus.

-- Ja sinä seuraat häntä myös tuonne Atlantin taakse?

-- Seuraan äitinikin vuoksi. Ja haluan minä itsekin päästä näkemään

maailmaa, kiitämään yli suuren meren oloihin, jotka eivät ole niin

pieniä kuin täällä.

-- Jätät kaikki -- minutkin?

-- Niin.

-- Minäkin olen ollut kovissa mietteissä seurata äitini pyyntöä ja

ruveta papiksi.

-- Niinkö? Sinäkin olet heikko!

-- Mutta tahdothan sinäkin noudattaa äitisi mieltä.

-- Minä voin sen tehdä ilman erityistä uhrausta.

-- Mutta eikö rakkaus äitiin kyllä kannata uhrauksia?

-- Kyllä, jos se on oikea. Mutta äitikin voi erehtyä.

-- Sinä et tahtoisi minun rupeamaan papiksi.

-- Eihän minulla ole oikeutta määrätä, miksi sinun pitää ruveta. Puhun

vain yleisiä ajatuksia. Jos minun äitini tahtoisi viedä minut vastoin

tahtoani vaimoksi jollekin pohatalle tuonne suureen länteen, niin

silloin en seuraisi. Ymmärrätkö?

-- Sinä olet ajatellut tuota asiaa paljon?

-- Tietysti kun on elämänsä risteyksessä.

-- Niin minäkin olen päättänyt, että minä _en_ rupea papiksi. Minä en

tunne Jumalaa...

-- Vai niin.

-- Kerran sinä lupasit antaa minulle rakkautesi, jos minä olen

"jotain". En ymmärrä, mitä tuolla tarkoitit.

-- Sitä että jos sinä olet itsenäinen. Alku on sinulla ollut hyvä. Sinä

olet seurannut taipumustasi tähän asti, mutta --

-- Ja seuraan vastakin.

-- No sitte sinä olet "jotain".

-- Ymmärrän. Saanko pyytää --?

Risto silmäsi innostuneena Suoman alasluotuihin silmiin.

-- Saat, jos et rupea papiksi, vastasi Suoma hiljaan. Raivokas ilo

valtasi Riston. Hän yritti vetämään Suomaa syliinsä, mutta tämä hypähti

ylös ja sanoi vakavasti:

-- Et sinä ole mikään sulhanen! Hyi sinua!

-- Sinä nyt vasta olet ihmeellinen! Enkö minä ole mikään sulhanen, kun

juuri lupauduit minulle?

-- Et. Sinä olet vasta ehdokas. Jos täytät ne ehdot, mitkä minä olen

sinulle pannut, niin sitte, -- mutta ei muuten. Minusta ei pidä koskaan

tulla papin rouvaa.

-- Istu nyt kuitenkin tähän!

-- Ehdolla, että annat minun olla rauhassa.

-- Minä istun kyynärän päähän. Suoma naurahti ja istui.

-- Me eroamme pitkäksi aikaa, alkoi Risto.

-- Vuosiksi. Mutta sittepä voimmekin kypsyä.

-- Sinä otat tämän lähdön aivan kylmältä kannalta.

-- Kylmältä? Voi, elä sano niin!

-- Itkitkö sinä äsken sentähden?

-- Sen ja muun. Tämä sydän, vaikka se on tytön sydän, on oikea huolien

pesä.

-- Mitäs tyhjää. Ei siellä ole muuta kuin jähmeitä tunteita.

-- Niinkö? Suoma kiivastui.

-- Mistä sinulla olisi niitä huolia niin?

-- Siitä että näkee ympärillään vain heikkoutta ja että kaikki menee

alaspäin, luisuu luisumistaan, kunnes tulee -- perikato.

-- Elä nyt puhu noin syvästi! Et sinä ymmärrä, mitä sinä puhut.

Suoma teki ylpeän liikkeen, mutta oli vaiti.

-- Sinusta tulisi, Suoma, mainio opettajatar, sellainen pienten lasten

tukistelija. Sinä otat kaikki asiat niin sanoakseni periaatteen

kannalta ja sinussa on jotain tehtyä ankaruutta, mikä muistuttaa

koulumamsellia. Etkö otakin? En uskalla tarjota sinulle leivoksiakaan.

-- Niitä minä en haluakaan. Minulla on kyllä leivoksia pureksittavina,

mutta ne ovat toisellaisia paloja.

-- Sinä puhut niin salaperäisesti. Kuinka sinä noin?

-- Luuletko, ettei minulla voi olla salaisuuksia ja taisteluja,

suurempia kuin sinulla?

-- Enpä minä sitä oikein usko. Mistä niitä sinulla? Sanot isäsi olevan

viattoman ja itsekin haluavasi Amerikkaan suurempiin oloihin. Miksi

sitte suret?

-- Voi et sinä tiedä, Risto, kummoista se voi olla elämä minullekin!

-- Sielläkö Amerikassa? Menet sinne kauniisti suurella, pulskalla

laivalla, jossa on kaksi savupiippua ja neljä mastoa. Pääset aivan

onnellisesti valtameren poikki. Isäsi ostaa viljavan maatilan Amerikan

lakeuksilla. Sinä siellä kuljeskelet lehtoloissa ja kun tulee

surullinen mieli, niin muistelet minua --.

-- Huh! Oletko sinä noin itserakas?

-- Kuinka sitte? Kai sinä minua siellä muistelet?

-- Pitääkö sinun siitä tässä oikein itse kehua? Minä muistelen ennen

kaikkea sitä, että onkohan sinussa sanasi pitäjää.

-- Voitko epäillä, ett'en minä olisi mies? Minä vannon --.

-- Voi niitä on elämässä sellaisia pyöryttäviä hetkiä, jolloin koko

olemus tuntuu raunioituvan! Lieneekö sinusta, Risto, koettelemusten

mieheksi, lienetkö sinä syntynyt ritariksi, joka ei sorru olevien

olojen taistelussa? Voi elä mitään rupea vannomaan! Pyri, koe vain

olla se, mikä tahdot, ja vakuuta sitä itsellesi, mutta elä muille!

Silloin sinä olet se Risto, joksi minä olen sinua kuvitellut, silloin

sinä ansaitset sen naisen rakkauden, joka sinun tähtesi sallii koko

oman perheensä ja kotinsa joutuvan parjattavaksi. Kuule, Risto! Ole

luja! Taistele, voita! Minä seuraan aina sinun elämäsi pyrintöjä tuolla

Atlantin toisella puolella niin lämpimästi, niin myötätuntoisesti, niin

osaa-ottavasti --.

Kuuma kyynel vierähti Suoman poskelle ja hänen äänensä sortui. Mutta

pian oli hän voittanut mielenliikutuksensa ja jatkoi:

-- Kun minä tein päätöstäni, viimeistä ja lujaa, niin muisto sinusta

silloin puhujana siellä Kalevalan juhlassa sai minut tekemään sen

sellaisen kuin tein ja josta nyt tämä kaikki on seurausta. Päätöstä

punnitessani minä itkin katkerasti, häpesin sitä itsekin, mutta

kyyneleet vuotivat vastoin tahtoani. Yöni olivat unettomia ja päivät

kuluivat kuin kynttilä ristituuleisessa eteisessä. Milloin kärventi

rintaa toiselta puolelta, milloin toiselta. Mutta nyt minä olen

lujasti todistanut, että minä rakastan sinua, Risto, enimmän kaikkea

maailmassa. Näytä, että sinä olet sen ansainnut!

-- Sinä puhut kuin yksinäsi! Enhän minä sinua yhtään ymmärrä. Kenelle

sinä olet todistanut?

-- Omalle itselleni!

-- Mutta missä taistelussa ja missä asiassa sinä olet päätöksen tehnyt?

-- Kauppaneuvos Köllerillä on isäni ollut jo toista kymmentä vuotta

konttoripäällikkönä.

-- Tiedänhän minä sen.

-- Tunnet myös nuoren Köllerin?

-- Tunnen. Hieno naama, mutta huonot tavat.

-- Kun vanha kauppaneuvos kuoli vuosi takaperin, uskoi hän poikansa

erityisesti isäni huostaan. Sitäpaitsi antoi hän isälle kahden kesken

muutamia lahjoja, arvopapereita ja joitakin kalleuksia kiitokseksi

uskollisesta palveluksesta. Näitä ei silti mainittu testamentissa. Nyt

on nuori Köller suuttunut isään, pannut hänet pois palveluksesta ja on

levittänyt huhua, että isä on nuo arvopaperit ja kalleudet varastanut

kauppaneuvoksen sairastaessa talosta. Muutamana päivänä lähetti isäni

ne kaikki takaisin Kölleriin.

-- Häpeä sellaista lurjusta! Olen minä hänestä kuullut --

-- Hän pääsi suuttumaan isään siitä, että minä en ruvennut hänelle

vaimoksi. Kyllä isä ja äiti puhuivat minulle siihen suuntaan, että

minä menisin hänen kanssaan naimisiin, mutta minua inhotti koko mies.

Viime talvena tuli hän kerran meille, näki minut ja oli sitte alituinen

vieras. Hän lähetti lahjoja, kävi hakemassa ajelemaan ja konsertteihin

minua, mutta minä pysyin kylmänä. Ja lopullisen vastauksen sai hän

kieltävän. Siitä hänen ylpeytensä meni niin yli äyräiden, että pani

isän pois ja levitti kaikki valeet. Muuan rouva, joka hänelle tyttöään

kauppaa, on ollut hänelle tässä salainen kiihottaja. Nyt onkin hän

kihloissa sen tytön kanssa. Mutta meidät on häväisty, meitä on

haukuttu, pilkattu. Minä olisin voinut tämän kaiken torjua, mutta minä

kieltäydyin, sillä minä rakastin sinua, ja viime päätöstä tehdessäni

johtui mieleeni erityisesti sinun puheesi Kalevalan juhlassa, kuinka

sinä olit rohkea ja miehevä. Nyt äiti itkee tuota häpeää ja minun käy

häntä kovasti sääliksi. Ei hän silti suinkaan soimaa minua. Tulihan se

tuo koko tapaus vain pahana sattumana. Isä tahtoo paeta Amerikkaan, ei

rupea julkiseen vastarintaan, sillä hän kunnioittaa Köllerin nimeä eikä

hänellä ole riittäviä todistuksia. Mutta miksei hän rupea? Hän on liian

heikko.

-- Oletko sinä todella tehnyt noin suuria uhrauksia minun halvan,

köyhän, vähäpätöisen ylioppilaan tähden?

Ristolle tulivat vedet silmiin.

-- Olen. Minä olen aina uskonut sinua jalommaksi muita.

-- Mutta, kallis Suoma, en minä ole tuollaista ansainnut. Olisit

ottanut rikkaan pohatan, pelastanut omaisesi ja elänyt lengosti kuin

ylimys ainakin. En minä ole ansainnut tuollaista rakkautta. --

-- Tähän asti olet sen tehnyt. Mutta miten käynee vastedes. Sentähden

en minä rupea papin rouvaksi, että vanhin sisareni on ollut kihloissa

muutaman papin kanssa ja saatuaan häneltä rukkaset surrut itsensä

mielipuoleksi. Hän on ollut jo Lapinlahden sairashuoneessa kuusi vuotta

ja on parantumaton hullu.

-- Sehän on hirveää!

-- Sentähden en minä suosi pappeja enkä tahdo heistä kuulla

puhuttavankaan. Kun olemme lupautuneet tässä toisillemme, niin olen

sinulle kaikki kertonut. Me lähdemme Amerikkaan aivan varattomina. Isä

aikoo siellä ostaa maatilan, mutta hänellä on vähän rahoja. Meillä on

ollut niin suuri perhe. Mutta pääasia on, että me pääsemme täältä pois,

kun kerran isä ei rupea repimään alas Köllerin nimeä. Minullakin tulee

tuolla uudessa kotimaassa kova työnteko, mutta olenhan minä nuori ja

voimakas. Ja siellä teen minä työtä kahta suuremmalla halulla kuin

täällä, jos sen merkitystä ei kuitenkaan tahdottaisi ymmärtää.

-- Huomenna sinä lähdet?

-- Huomenna laivalla. Mutta elä tule minua saattamaan. Elä ainakaan

tee sitä julkisesti, sillä se on eduksi meidän liitollemme. Antaa sen

hiljaisuudessa kypsyä, antaa sen olla salaisuus, josta ei tiedä muut

kuin me kaksi.

-- Minä olen vakuutettu, että sinä, joka olet täällä kestänyt moisia

otteluja minun tähteni, olet minulle siellä Amerikassakin uskollinen.

Kirjeissä saadaan puhua. Minä tulen huomenna heiluttamaan sinulle

nenäliinallani viimeistä hyvästiä jostain syrjästä, mitä ei kukaan

huomaa, lausui Risto.

-- Niin. Ja nyt, Risto, hyvästi. Emme saa lähteä yhdessä pois täältä.

Se voisi herättää huomiota.

Heidän hyvästinsä oli näennäisesti kylmä. Lyhyt, mutta luja käden

puristus ja silmät kyynelettöminä -- niin he erosivat. Suoma lähti,

mutta Risto jäi puistoon. Tuomen tertun olivat he antaneet toisilleen

viimeiseksi lahjaksi.

Kun Suoma oli kadonnut näkyvistä puiden taa, valtasivat Riston

ristipäiset tunteet. Toiselta puolelta hurmasi häntä rajattomasti ja

häneen iski kiihkeä ajatus juosta perästä, temmata Suoma raivokkaaseen

syleilyyn ja suudelmien seasta huutaa hänelle: "Elä mene, jää tänne!

Minä kannan sinut korkeimmankin vuoren, kovimmankin kosken yli, kunhan

vaan olemme yhdessä! Elkäämme erotko, vaan yhdessä rakentakaamme

rakkautemme tulevaisuuden maja! Meidän rakkaudellemme ei ole mikään

mahdotonta! Ei mikään! Ei mikään!" Ja hänestä tuntui, että sitä se oli

Suoma häneltä odottanutkin, tuollaista rajatonta antaumista lemmelle,

kaikki-luottavalle ja kaikki-voittavalle lemmelle. Mutta hän oli

nahjus, ei ymmärtänyt tulevaisuuttaan eikä tytön mielialoja...

Mutta samalla hän muisti, miten tiukasti tyttö oli kieltänyt häneltä

ensimmäisenkin suudelman ja tuo lemmen raivo, joka oli hyökynä

kuohahtanut hänen päälleen, väsähti. Jännitys hänestä laukesi ja

hänen mielensä herpautui. Hän tunsi nyt kaipuuta, hellää ja vienoa.

Hänen mielensä kävi suruisaksi ja hän lähti kävelemään vastakkaiseen

suuntaan kuin mihin Suoma oli mennyt. Ja kaipuu suureni, suureni, se

jäyti hänen sydäntään ja painui alas hänen jäseniinsä. Se ikäänkuin

laskeutui ympärillä olevaan luontoonkin, väritti kaikki ja sitä huokui

kaikkialta. Kaipuusta haapa tuossa värisi, kaipuusta lauloi koski

kupeella ja iltakaste, joka helmeili ruohistossa, kyynelöi kaipuuta...

Ja huomenna olisi Suoma jo menossa pois... pois...

Tällaisia tunnelmia seurasivat taas uudet, voimakkaammat. Siten hän voi

näyttää Suomalle lempensä lujuuden ja päästä toiveittensa perille, että

hän syöksyy suin päin työhön ja puuhaan, lukee yöt päivät, suorittaa

tutkinnot ja sitte naipi hänet. Sieltä Amerikasta hän hänet noutaa, se

paluu on oleva yhtenäistä naurua ja laulua, sillä silloin on kaikki

saavutettu...

Nyt häntä ei mikään murra, eivät rautaiset siteet, eivät teräksiset

kahleet. Hän panee liikkeeseen kaiken tarmonsa, kaiken tahtonsa,

jokaisen veripisaransa, jokaisen hermosäikeensä, kaikki luomaan

toiveiden suurta tulevaisuutta.