VI.

Helsingissä vuokrasi Mustaparran leski itselleen kolme huonetta ja

kyökin muutaman laitakadun varrella, huoneiden vuokrat kun olivat

keskemmällä kaupunkia kovin kalliit. Katu loppui siinä pian suureen

kivilouhokseen. Näköala huoneista oli pimeä ja iloton. Työkansan

olutpuoteja ja ruokakauppoja oli läheisyydessä, joista ympäristöön

levisi oma hajunsa ja ilmaan oma raskautensa. Talo missä hän asui, oli

suuri puutalo, joka sisälsi noin kolmekymmentä huonetta. Ihmisiä siinä

oli kaikellaisia, mutta paraasta päästä sellaisia puoliherramaisia

käsityöläisiä, joiden puvuissa, niin pääkaupungin mallisia kuin

olivatkin, loinen elukka ei ollut tapaamaton olento. He lemusivat omaa

kotoista löyhkäänsä ja puhuivat paksuja tyhmyyksiä, mutta aina muistaen

herrasarvonsa muka.

Väliin soi koko kartano riidasta ja torasta, huudoista ja

kirouksista, kun eukkojen kesken oli syntynyt kina lapsistaan. Niitä

olikin kokonainen armeija kartanossa, paljasjalkaisia, kuluneissa

koristelluissa ketineissä, naamat liassa ja suut täynnä huutoa tai

rumia sanoja. Se oli hirveää mellakkaa silloin, toinen ei kuullut

toistaan, sähistiin vain vihasta punaisina, karjuttiin, poljettiin

jalkaa ja syljettiin ikäänkuin he olisivat tahtoneet syödä toisensa.

Ja silloin muuttuivat rouvattelemiset kamalimmaksi herjaukseksi ja

muistettiin toistensa pahimmatkin synnit.

Riston äiti kuunteli rintojaan painellen tätä elämää. Mutta hänet

sekotettiin joukkoon, kun oli ensi alussa joskus heidän kanssaan

muutaman sanan vaihtanut. Lopulta näki hän paraaksi olla heille mykkä

kuin kivi.

Heidän talonsa omisti eräs leski, joka miehensä kuoltua oli lisännyt

maailmaa parilla uudella tulokkaalla. Se oli pulska ja lihava ihminen,

verevä ja väkevä, joi olutta ja kulki erinomaisen koreassa puvussa.

Oikein hakemalla etsi hän miesten seuraa, eikä niitä puuttunutkaan:

nuoria kisälliä taskussa punssipullo, merimiehiä sievässä humalassa,

lakki takaraivalla, ja elähtäneitä leskimiehiä huulilla tehty hymy. Ja

aina oli leski rahan puutteessa. Riston äidiltäkin oli hän kerjennyt

noplia hyvän summan edeltäpäin ja välillä oli olemassa kova vuoden

vuokrasopimus, ett'ei päässyt hän pois muuttamaan, vaikka olisi sitä

sydämmestään halunnut opittuaan tuntemaan talon tavat, sillä kaiken

hyvän lisäksi asui vielä talossa muutamia sellaisia naisia, joiden luo

issikat öisin toivat vieraita.

Äiti oli sanomalehdissä ilmoitellut itselleen ruokavieraita,

ylioppilaita, jotka ovat vaatimattomia, mutta tahtovat puhtaan asunnon.

Tulihan niitä katsomaan, moittivat huoneita pimeiksi, seutua ikäväksi

ja menivät tiehensä. Tuli toisia, tinkivät maksusta ja tekivät

samoin. Viimein sai hän neljä papiksi lukevaa, jotka tinkivät niin

vähään, ettei hän voittaisi mitään, mutta pelosta, ettei hän saisi

ketään, otti hän kuitenkin heidät. Saisihan edes huoneille vuokran.

Ne asuivat puoli kuukautta, kauhistuivat kartanon elämää ja muuttivat

pois. Pois olisi muuttanut Riston äitikin, mutta sitä tekemästä

esti vuoden hyyrysopimus. Viimein sai Risto houkutelluksi pari omaa

ylioppilastoveriaan heille asumaan. Äiti tiesi ne köyhiksi eikä hänen

hellä sydämmensä sallinut ottaa niiltä enempää kuin että juuri tuli

omilleen. Ne olivat vielä varattomampia kuin Risto. Kuinka hän sitte...?

Parikin huonetta jäi asukkaitta. Niiden tyhjyys pelotti äitiä, kun

hän ajatteli, että aivan hukkaan menee kallis hyyry. Hän ilmoitti

taas sanomalehdissä: konttoristeille tai muille siivoille nuorille

herroille. Sydän ahdistuksessa odotti hän uusia vuokralaisia. Kohta

tulikin muuan nuori mies. Hän puhui huonosti Suomen kieltä, sanoi

olevansa insinööri ja teki varsin vaativia huomautuksia huoneista ja

niiden sisustuksesta. Kysyi, onko ilmanvaihdostorvia, ovatko lattiat

kylmät ja kuinka monenlaista lajia on päivällisessä. Äiti koetti

selittää, kaunistellakin, vaikka olikin varma, ettei noin suuri herra

tulisi hänen luokseen asumaan eikä hän osaisi sitä majoittaa. Mies oli

hyvin arvosteleva, sanoi maksavansa vähän enemmänkin, kunhan hän saa

kelpo hoidon ja puhalteli huoneet täyteen sikaarin savua. Sitte hän

lähti. Ensi näkemältä näytti insinööri Punkt, jonka hän sanoi nimensä

olevan, hienolta herralta äidistä, sillä hänen pukunsa oli muotikas ja

koko hänen olentonsa käskevän ylimyksellistä. Eikä äiti uskonut, että

hän tulisi uudeksi asukkaaksi, vaikka hän lähtiessään lupasikin ottaa

yhden kammarin ja tulla tavaroineen huomenna. Mieliksi hän lie vain sen

sanonut, mietti äiti.

Mutta seuraavana päivänä hän tuli ja talottui. Äiti ihmetellen

katseli hänen tavaroitaan, joita oli pienonen, höyläämätön laatikko,

jollaisessa lasitehtaat lähettävät tuotteensa maailmalle, tyhjä

sikaarilaatikko ja muutamia poria, meisseleitä ja pistimiä siinä.

Sillä aikaa kun äiti oli valmistelemassa kahvia uudelle tulokkaalle,

kerkesi tämä asettaa koko ammattinsa ikkunalle: pari suurta mustaa

pulloa, joissa oli jotain hapon seotusta, niissä nauhoilla ympäröittyjä

metallilankoja, jotain sähkön valmistamiskommervenkkiä, muutamia

posliinisia telefooninastoja, pari sähkösoittokelloa ja telefoonin

kuulostin. Ja ikkunaan oli tuota pikaa liisteröitynä valkonen

paperikaistale seuraavalla kirjoituksella: "Telefonmekanikern

ingeniören Agis Punkt uppsätter och reparerar alla slags elektriska

apparater. Stort lager af elektriska varor."

Ja kun Mustaparran leski toi kahvea, tuumi herra insinööri osottaen

laitoksiaan:

-- Eikö se otta kaunis ulos?

Äiti oli valkonen ja punanen, tuskin pysyi tarjotin hänen kädessään ja

kun hän pääsi kyökkiinsä, päästi hän ilmoille kaikella jännityksellä

tukahduttamansa naurun, jotta seinät järisivät. Ihmetellen hän kertoi

miehestä Ristolle hänen tultua luennolta. Risto otti hiivoja asiaksi,

meni esitteleimään hänelle ja palasi kohta sydänalaansa naurusta

pidellen.

Kyllä nyt olemme saaneet oikein sankari Agiksen asukkaaksemme, nauroi

Risto äidille palattuaan kyökkiin mahtavassa honotuksessa, jonka

äärimmäiset ääniaallot heikkona hyminänä kuuluivat herra Agiksenkin

huoneeseen, joka paraikaa galvanoi -- kuten hän Ristolle sanoi.

Mutta herra Agis oli hyvin mieltynyt asuntoonsa, haki taskuistaan

jotain paperossin päätä ja asettui sitä sitte tyytyväisenä imemään.

Nyt alkoi hän asettaa kaappiin vaatteitaan tuosta omituisesta

lautalaatikosta ja syventyi hetkeksi niiden kehnoutta tutkimaan. Mutta

murheen hän ei antanut rasittaa mieltänsä, vaan vihelsi iloista marssia

ja asteli huoneen lattiaa kuin onnellisin olento maailmassa.

-- Jasso pöytä olla valmis! sanoi hän iloisesti äidin kutsumukseen

ruoalle ja astui saliin aterioimaan yhdessä Riston ja hänen

tovereittensa kanssa. Risto esitteli herra insinööri Agis Punktin

tovereilleen, jotka katselivat miestä arvonannolla, sillä hänen

ulkomuotonsa oli sievä ja päällä oleva puku soma. Sen lisäksi oli

käytöksessä kaunis pyöreys ja hänen tapansa syödä ylimyksellinen.

Herra Agis oli käytöksellään pannut nuo talonpoikaisylioppilaat

ujoilemaan itseään, mutta Risto tuskin voi olla nauramatta muistaessaan

hänen purkkejaan ja yli olkansa hän kohteli herra Agista. Kun sitte

päivällisen jälkeen Risto kertoi tovereilleen sen ympäristön, jossa

tämä hieno sielu majaili, niin nauroivat he yhdessä, mille herra Agis

varmaan olisi suuttunut. Itseään häntä ei enää nähty sinä päivänä. Oli

vain varoittanut äitiä, ettei hänen tavaroihinsa saataisi koskea, sillä

ne olivat hengenvaarallisia ja kuolema voisi olla seurauksena.

Sitten oli hän mennyt ulos. Ja kun äiti seuraavana aamuna meni viemään

kahvia hänelle, tapasi hän matot lattialla kummallisesti läjässä,

yhden vaatekappaleen siellä ja toisen täällä, itse herra Agiksen

poksahtelemassa syvintä unta sängyssään ja tyhjän pullon sängyn

vieressä. Äiti ymmärsi jo, kummoinen on hänen uusi asujamensa.

Mitään kauppaystäviä ei herra Agiksella näkynyt. Risto niitä odotteli

hartaimmalla halulla ja käski äidinkin osottaa hänellekin, jos hän

sattuisi huomaamaan. Mutta ei tullut ketään. Päivillä herra Agis jotain

viilaili huoneessaan, mutta yöt hän oli melkein aina poissa. "Karhuja"

hänen luonaan kävi ja renttumaisia herrasmiehiä. Äiti odotti maksoa

huoneesta ja ruoasta puoli toista kuukautta, ennenkun meni velkomaan.

Herra Agis ei ollut muistanutkaan, että on jo kulunut kuukausi. Hän

lupasi viikon takaa maksaa, söi ja joi rentona vain.

Sitte muutamana päivänä tuli hänen luokseen hirveän äkäisenä eräs

kaupungin räätäleistä. Ja hänen käyntinsä päättyi siihen, että hän

vei mennessään herra Agikselta päältä hänen uuden muodikkaan pukunsa.

Nyt otti äitikin hänet lujemmalle. Mutta sitte eräänä iltana hän

lähti ulos eikä enää palannut. Sinne hän oli jättänyt huoneeseensa

purkkinsakin isännättömiksi ja tuon melankoolisen lautalaatikon.

Risto työnsi suutuksissaan purkit ja muut resut lautalaatikkoon, niin

hengenvaarallisia kuin ne olivatkin, otti ikkunasta siihen liisteröidyn

paperin ja painoi sen liistereineen ilmoituksineen laatikon kylkeen

ja muutamana pimeänä iltana kuletti laatikon asiaankuuluvilla

tiedonannoilla poliisikammariin. Sinne se jäi, mutta miehestä ei

kuulunut sen enempää kuin että hän oli muutaman överstin poika ja

ollut ennen teknillisen koulun oppilaana, mutta että kotonsa oli hänet

hyljännyt.

Silloin saivat huoneet taas olla tyhjinä. Koko ympäristö kidutti äitiä

päivä päivältä. Hän olisi jo mielellään lähtenyt pois koko kaupungista,

mutta vuoden vuokrasopimus pidätti. Outo hän oli kaupungissa, ei

tuntenut sen oloja ja tapoja ja sentähden hän ei voinut menestyä.

Vielä sai äiti asukkaikseen toisia: konttoristeja, virkaheittoja ja

palkattomia, jotka syötyään aikansa näkivät paraaksi jättää maksamatta.

Lopullinen tieto, minkä hän useastakin kuuli sitte, oli se, että nyt

ovat jättäneet kaupungin. Äiti istahti silloin itkemään, mutta Risto

puri hammastaan.

Seuraavan kesän loppupuolella oli mennyt sekä äidin säästö tuhat

että Riston viisisataa markkaa. Eläneet he nyt olivat melkein vuoden

pääkaupungissa ja Risto saanut hyvän alun luvuissaan. Mutta kun he

sitte molemmat tulivat kohti pohjoista kotiaan, oli heidän käsityksensä

Helsingin ruokavieraista kokonaan vastakkainen kuin heidän sinne

mennessään.

"Muffa" veret laihoilla poskillaan pauhasi, että niinhän hän oli

ennustanutkin. Mutta ei uskottu häntä, mentiin vain sinne.

-- Joko nyt oot päässyt tuon pojan tuumien perille?, ärhenteli hän

äidille.

Taloonsa hän otti heidät asumaan, sillä äiti saisi alkaa pitää huolta

kaupasta. Ja mihinkäpä se Ristokaan meni. Hänet otti vaari luokseen

asumaan melkein samoilla tunteilla kuin pelkuri ottaa verimadon

ikeniinsä. Ensi viikkona ei hän puhunut mitään Ristolle, katseli häntä

ilkeästi syrjäkareittain ja koetti pysytellä loitolla hänestä. Äidin

asema oli talossa kuin hienosen lastun kahden järeän myllykiven välissä.

Salaa ukolta koetti hän taivuttaa Ristoa kääntymään papin uralle, niin

ukko leppyisi ja antaisi rahojakin. Risto ei kieltänyt, ei myöntänyt,

kulki hajamielisenä päivät pitkät, eikä hänkään etsinyt ukon seuraa.

Itsekseen hän mietti papiksi rupeamista. Mielikuvituksessaan puki

hän itsensä mustaan, polviin ulottuvaan papin takkiin ja valkoiseen

kaulahuiviin. Niin -- pianhan tuon puvun voisi hankkia itselleen: pian

papillisen opinarvon. Mutta, entäs papin sydämmen? Mistä sellaisen

mielen hän saisi, että itse täydellä vakaumuksella uskoisi ja voisi

muita saattaa uskomaan yliluonnollisia. Se ei ollut luettavissa, ei

ostettavissa. Se oli lahja niille, joilla se oli, jostain hänelle

tuntemattomasta maailmasta. Leivän tähden alkaa lukea papiksi, häntä

kauhistutti.

Oli ollut aika, jolloin hän oli ollut jyrkkä jumalankieltäjäkin. Se oli

tuossa koulun viime luokilla, jolloin lapsuuden viimeiset ja vitkaimmat

jätteet olivat hänestä irtautuneet. Umpeen oli painunut viimeinenkin

hatara jäännös uskonnollisuuden läpitunkemasta lapsuudesta, jolloin

äiti oli opettanut häntä rukoilemaan. Ja miten palavasti hän oli

rukoillut Jumalalta isää eloon, kun vainaja tönkkänä ruumiina

nostettiin jäävedestä horneaan huoneeseen ja häntä koetettiin henkiin

virvoittaa! Hän oli itkenyt ja vapissut ja rukoillut. Ja miten hän

lapsena oli rakastanut Jumalaa persoonallisella rakkaudella, koonnut

hänelle erityistä joululahjaakin, minkä hän sitte jouluna kirkkoon

mennessään oli pannut "säästölaatikkoon köyhille" kirjakaupan puodin

oven kupeessa!

Näitä hän nyt muisteli ja koetti kasvattaa sydämmeensä uuden

uskonnollisen elämän itua. Mutta noita lapsuuden yleviä uskonnollisia

tunnelmia ei hän enää saanut kodittumaan sieluunsa. Niitä ei voinut

tekemällä tehdä. Kyllä hän voi erityisellä nautinnolla lukea

"Vuorisaarnan" ja "Jeesuksen hyvästijätön opetuslapsilleen", mutta vain

sentähden, että niissä oli niin paljon runollista lämpöä. Kun äiti joka

ilta vuodetta hänelle valmistaessaan sanoi "Jeesus siunaa", kuulosti

se Ristosta joltain taikasanalta, jota tuskin äiti itsekään ajatteli.

"Muffan" jumalisuus ei ollut elävää, siitä oli Risto olevinaan varma.

Kaiken tuon tähden se lämmin uskonnollinen tunnelma-elämä, jossa hän

väliin lapsena oli oikein uimalla uinut, ei enää palannut häneen. Se

tuntui paenneen ijäksi pois samaten kuin se ihana satumaailmakin, jossa

hän lapsena oli elänyt hiiloksen hohteessa ikäistensä parissa. Elämä

oli varistanut sen niinkuin uskonnollisuudenkin.

Lopulta turvautui Risto hiljaiseen yksinäisyyteen. Hän viihtyi

luonnossa ja koetti sen monemmoisissa ihanuuksissa oppia tuntemaan

Jumalaa, sillä omissa teoissaanhan pitäisi Luojan välittömämmin

ilmestyä. Hän käveli kauvan yksinään etäällä meren hiedikkorannalla,

kuuli aaltojen kohinan korvissaan, tunsi niiden vilvottavaa koskettelua

hiestyneissä jaloissaan ja katseli ihastellen laineiden yhtäjaksoista

johdonmukaisuutta. Hän hautautui metsän synkkään syliin, tarkasteli

eri puulajien kaavamaista samankaltaisuutta, vertaili lintujen lauluja

ja miten samoilla marjoilla oli samallainen maku. Hän lepäili etäisten

ahojen kukkaisilla rinteillä, tutki niiden kasvistoa ja uuvutti itsensä

niiden tuoreeseen tuoksuun. Miksi kaikki oli noin kuin se oli, siihen

luonnontieteet tiesivät hänelle vastata. Jumalaa ei hän niiden takaa

löytänyt.

Muutamana suviyönä pakeni hän kalmiston rauhaan rukoilemaan isän

haudalle. Tämä hauta oli äidin lempipaikka ja joka kesän alussa hän

sitä laittoi, istutti siihen kukkasia, kävi niitä kastelemassa usein ja

hoiti niitä yhtä huolella kuin monikymmenvuotista mustaa juhlapukuaan.

Kirkkomaan tyyni rauha vallitsi kaikkialla, jokainen hautakivi kertoi

kuolemasta. Haudoilla kasvavat kukat vain tuoksuivat nuoruutta ja

elämää.

Risto istahti syvissä mietteissä isän haudan luona olevalle penkille.

Hänen päällään oli musta puku ja kasvoilla vakava väsymys. Hän istui

siinä kauvan, sillä mikään ei häntä herättänyt mietteistään. Ja siinä

hän rukoili, että Jumala todella ilmoittaisi itsensä hänelle. Sanoja ei

ollut paljon, mutta ne olivat syviä ja ne putoilivat vitkaan hiljaisina

hänen huuliltaan. Yö ne kuuli, mutta ei Jumala. Mitään vastausta

rukoukseensa ei Risto tuntunut saavan. Ei se häntä virkistänyt.

Toiveissaan oli hän nytkin pettynyt.

Kuitenkin tahdottiin häntä rupeamaan papiksi, sen olemassaolon

julistajaksi, jota hän ei itsekään tuntenut eikä päässyt tuntemaan

parhaimmallakaan tahdolla. Äitikin niin tahtoi. Mutta Risto antoi sen

hänelle anteeksi. Ja lopputuumailuissaan tuli hän siihen päätökseen,

että hän on papiksi liian intohimoinenkin ja kiihkoilija. Häneltä

puuttuu peräti se jumalallinen tyyneys, mikä oli pääominaisuus

hänelle, joka asetti myrskyn ja rajuilmat. Kylmä maallinen laki se

häntä taltuttaa ja asianajajan toimessa saa hän tyhjentää kaiken

väittelytaitonsa. Hän aikoi seurata omia taipumuksiaan.