V.

Tuittuisena palasi Risto vaarin luota. Siellä oli nyt oikein väellä

oteltu, miksi mieheksi Risto vasta maailmassa rupeaisi. Lakimieheksi!

Lakimieheksi!, oli Risto huudahdellut.

-- Mutta minä en anna penniäkään, ell'et ala papiksi lukea, sanoi vaari

varmaan ja lujasti kuin olisi lapiolla tyyneesti asettanut viimeisen

leivän uuniin ja sitte pistänyt pellin kiinni yhtä tyyneesti ja

tasaisesti.

-- Minäkö papiksi? En koskaan --!, oli Risto huutanut lähtiessään.

Ja hän tuli vihaisena kotiinsa, viskasi lakkinsa jonnekin syrjään,

paneutui pitkälleen sohvalle ja sanoi:

-- Äiti! Tuo teidän isänne on lurjus. Minä en tästä lähtien tunnusta

häntä enää sukulaisekseni. Hyi! Hän on puistauttava kuin sillit hänen

puotinsa tynnyrissä. Hän on --, niin hän on sanalla sanoen lurjus.

-- Etköhän nyt silti liiaksi parjaa? Jumala sen tiennee, eiköhän hän

liekin oikeassa.

-- Äiti! Tekin? Mistä se ukko näitä asioita ymmärtää? Ei niin mistään!

Olisi edes päivänkään ollut koulussa.

-- Mutta näkee sitä elämässä paljon syrjästäkin.

-- Tekin olette niin pelkuri, niin saamarin pelkuri! Enkä minä tahdo

vaarilta kopeikkaakaan, en killinkiäkään. Pitäköön markkansa! Ne ovat

homeessa ja liekö, tuo niitä rehellisesti ansainnutkaan.

-- Mutta millä sinä luet? Ei suinkaan minulla ole antaa.

-- Kyllä nerokas mies saapi. Minä puhallan kultaa kouristani, noin

kämmenistäni. On maailmassa kultaa, mutta ei niinkään kykyä.

-- On sitä, mutta harvoilla sitä on.

-- On sitä monella -- jokaisella lurjuksella. Ja lurjuksista ei tässä

maailmassa ole suinkaan puutetta.

-- Minä olen tässä uskonut ja luulotellut, että sinä minut vanhoilla

päivilläni elätät. Mutta taitaa kohta saada ruveta epäilemään. Kuka

sinua auttaa, kun sinä hylkäät ensimmäisen tarjouksen?

-- Äiti näkee aina parhaakseen kajota tuohon elättämiseen. Luuletteko

sitten, ett'en vielä pysty elättämään? Kyllä sen teen. Hankin

teille patjat haahkan untuvista, jott'ei ota vuoteessa kipeälle

raihnautuneessa ruumiissanne. Ja siihen kannan teille pannukakkua ja

piirakaisia. Eikö sovi sitte lökötellä, kun poika on herra?

Risto nauroi jäi äidin suukin jo kääntyi hymyyn.

-- Kyllä kai sinä puhua osaat, kunhan osaisit muutakin.

-- Osaan minä tehdä rahaakin.

-- Väärää taitaa tulla.

-- Eipä vain. Oikeaa Suomen mynttiä. Sellaista jossa on keisarin kotka.

Minä kirjoitan velkakirjoja ja vaihdan ne joillekin hupsuille rahaksi.

-- Vai sillä tavalla. Lue, Risto-rakas, sitte papiksi! Minunkin on

sitte hauska pastorin äitinä laskea juustoja ja munia, punnita voita ja

läskiä, kun sinulle anteja tuodaan. Ja papiksi kun luet, pääset aivan

velatta.

-- Olisihan se, äiti, mojoa sekin, kun ei olisi ollenkaan sydäntä, vaan

suuri vatsa, noin suuri vatsa, niin silloin täyttäisi Limingan rovastin

leveän tuolin.

Risto osotti kädellään kyynärän verran ulos vatsastaan. Äiti nauroi

vedet silmissä.

-- Juopa nyt tässä kahvia, hunsvotti, sitten!

-- Te sitä saatte lähteä sinne Helsinkiinkin minulle kahvin keittoon.

Lähdettehän?

-- Kun olisikin tilaisuutta lähteä, niin sen tekisin mielelläni.

-- Myödään tämä pöksä ja muutetaan pääkaupunkilaisiksi! Lähtekää te

pitämään sinne ylioppilaita ruokavieraina ja kiskotaan niiltä niin

paljon, jotta molemmat elämme kaupantekijäisiksi!

-- Eipä minusta ole herroille ruuan laittajaksi.

-- Vai ei! Osaattehan te keittää; kahven varsinkin niin erinomaisen.

-- Kun en olisi niin vanha, niin lähtisin koettamaan.

-- Ei vanhuus haittaa. Ei vanhoja tapeta Helsingissäkään.

-- Mutta mitähän sitte, jos lähtisinkin.

Äiti istuutui miettimään käsi poskelle sitä asiaa, taisihan sitte olla

Riston parissa, tarkastella hänen elämätään ja varoittaa, jos on syytä.

Ehkä sitte vaarikin saisi oikean pitkän nenän.

-- Lähdetään vain me kaksi! Käytäisiin sanomassa "muffalle" hyvästit ja

valitettaisiin, että on niin paljon rahaa, jotta täytyy lähteä kahden

hengen sitä Helsinkiin kuluttamaan, kun täällä ei ole tilaisuutta.

Sopisi ehkä ukolle tarjota samalla pientä summaa lainaksi. Mainiota!

huudahti Risto lopuksi ja näpsäytti sormeaan.

-- Mutta minäpä mietin sitä asiaa.

-- Miettikääpä! Milloin saa odottaa päätöstä? Risto seisahti

juhlallisesti äidin eteen, joka ei voinut olla nauramatta hänen

tempuilleen.

-- Näin sitä, äiti, pian keinot keksitään, kun on älyä tuolla!

Risto naputti osottaen sormellaan otsaansa.

* * * * *

Äiti oli päättänyt seurata Riston neuvoa. Varsinkin mielistyi hän

tuumaan sentähden, että saisi heti alussa olla Riston kintereillä

siellä suuressa pääkaupungissa. Ukko oli häntä viime aikoina niin

paljon pelotellut Riston tähden, että hän oli aivan tuskautunut

päästämään yksinään Ristoa Helsinkiin. Eihän sitä kehtaisi enää

elääkään, jos tuosta pojasta roivaaja tulisi ja saamaton epatto,

tuosta, jota niin ainoilla penneillään on koettanut viedä eteenpäin

koulussa ja vielä ensi alussa naapurin akkojen pilkatessa. Olisipa

niillä sitte tilaisuutta soittaa suutaan ja hivoa hampaitaan hänen

kustannuksellaan, jos Ristostakin tulisi sellainen kuin Kaikkosen

Konstusta. Ja olisihan se tukalaa kuin lienteästi oman lihansa

kärventäminen istua pitkä talvi ilman Ristoa yksinään ja aina olla

murheissaan sentähden, kun se on poissa silmistä. Eikä sitte Risto

olisi laskemassa sukkeluuksiaan, nauramassa ja laulamassa! Ei muuta

kuin syys- ja talvipimeässä aina silmien edessä tuo rannan äkkisyvyys,

jonka päällä väikkyy Riston isän haamu ja joka talvellakaan ei tahdo

jäähän sulkeutua. Hyi! Sehän olisi hänelle yksinäisyydessään alituinen

kyynelten silmäke, mistä lakkaamatta uhoisi murheen usvaa hänen

sieluunsa. Teki hyvää jo ajatellakin, että pääsee Riston mukaan sinne

ihmisten seuraan, nukkumaan yönsä lähellä oman poikansa sänkyä.

Risto oli tehnyt velkakirjan ja kulki sen kanssa kaupungin herroissa.

Muutamat katselivat kultasankasten silmälasiensa takaa ihmetellen

häntä, että hän tuollaisissa asioissa kulkee heidän luonaan: Ikäänkuin

he olisivat velkapäitä jokaista auttamaan. Muuan ruotsikko-pohatta

huomautti jo Ristolle, että sellainen mies, joka pitää niin itsenäisiä

puheita suomalaisesta sivistyksestä kuin Risto siellä Kalevalan

juhlassa, kai häpeäisikin ottaa lainaa _häneltä_.

Se pisto otti kipeälle. Mutta Risto purasi hammasta, lähti hyvästiä

heittämättä ja iski rämisten oven kiinni.

-- Huonon kasvatuksen merkki, arveli, pohatta vihaisena.

Risto meni entisten opettajiensa luo. Ne olisivat auttaneet, mutta

eivät voineet. Suuret perheet -- paljon ennestään takuita -- hirveitä

maksuja tätä nykyä, ja lopuksi makeita sanoja. Risto kiitteli, kosteli,

kumarteli ja pyysi anteeksi.

Tästä ympärikulustaan ei Risto puhunut sanaakaan äidilleen, joka

par'aikaa oli talonkauppojen hieromisessa ja oli sitä mieltä, ettei

Risto tarvitsisikaan nyt ensi hädäksi hakea velkaa. Risto oli taas

niissä ajatuksissa, ett'ei hän enää Helsingissä kuluta penniäkään

äidiltään, vaan suorittaa hänelle asunnostaankin ja ruuastaan kuin

vieras ikään. Hän aikoi lähteä vielä toiselle kiertokululle.

Parin viikon takaa sonnusti hän itsensä uudelleen. Hän meni muutaman

vanhan merikapteenin luo, jota isä ennen merellä oli palvellut jonkun

vuoden. Ei se ollut mikään pohatta, vaan kuitenkin omistaan elävä.

Hän otti koko asian kevyeltä kannalta, kirjoitti empimättä nimensä

viidensadan markan velkakirjan alle ja tarjosi vielä rommia Ristolle.

Meri-ilma lehahti niin tuorekkaana ja raittiina tuosta miehestä, se

pudotteli suustaan sanoja tulvimalla ja oli iloinen kuin käki. Se

käsitti elämän laajalta, ei takertunut pikkumaisuuksiin eikä valitellut

asioitaan. Koko miehen ympäristö virvotti Ristoa kuin suolanen

merituuli ja sen huomasi, että tuo mies oli tinkinyt elämässään paljon

suurempien pulmien kanssa kuin yhden viidensadan markan takuun.

Lähtiessä toivotti hän onnea Ristolle, käski tulla vastakin tarpeessa

eikä ujoilla köyhyyttään.

Siinäpä oli mallimies! Tuollaisia se Atlantin aalto muovailee, täysiä,

kokonaisia luonteita, joista ei irvistele vastaan joka puolelta

pikkumaisuus, mietti Risto pois tullessaan.

Tässähän oli muuan rikas poikamies, kauppias, joka oli ollut hänen

kumminsa. Sillähän kerrotaan olevan satoja tuhansia, mitähän jos

koettaisi saada toiseksi takaajaksi.

Risto puikahti sisälle konttoriin. Siellä se ukko istuskeli kalotti

päässä ja tohvelit jaloissaan. Yksinään souti keinutuolissa. Huoneessa

oli pehmeä hämärä ja hiostavan raskas ilma. Ikkunan verho oli alhaalla

suojaamassa päivän kilolta. Väsyneesti visersi kanarialintu häkissään

heikkoja liverryksiä. Täällä oli tuohon äskeiseen verraten kuin

lastiruumassa, jossa ilma on huonoa ja päivän valo niukkaa. Ukko oli jo

elämän pilalle potkaisema rahjus ja kanarialintu vankilassaan äänensä

pilalle soittanut. Ukko kaipasi terveyttä, mutta lintu viileää metsää.

Risto kumarteli. Ukko tähtäsi häntä. Sitte otti hän pois silmälasinsa,

kohousi ylös tuolistaan ja tuli oikein likeltä katsomaan kuin

kädestään. Ristoa mieli naurattamaan kohtaus. Hän ihmetteli ukkoa ja

kanarialintua.

-- Kuka sinä o'ot? sai ukko viimein kysyneeksi.

-- O'onpa häntä muuan ylioppilas.

-- Jassoo studentti. Täällä on tuolia. Minä vanha mies en osaa olla

kohtelias nuorille... --

Ukko koetti saada kasvoihinsa nauruntapaista.

-- Ja tupakkaa on tuolla pulpetilla.

-- Kiitoksia.

Risto paneutui taloksi ja veteli haikuja. -- Vai olette te Mustaparran

poika.

-- Olen.

-- Mustaparta oli kelpo merimies.

-- Herra patruuni suo anteeksi, mutta minä pyytäisin vähän avustusta

--, alotteli Risto.

Ukko pysähtyi kuin säikäyksen lyömänä kävelystään. Ei ollut sitte

kuulevinaan, vaan jatkoi kävelyään. Risto mietti mennä huutamaan

hänelle korvaan, että rupeaako se herra patruuni takuuseen.

Ukko käveli. Risto oli vaiti ja mietti uutta alkua. Ukko toi

juomapöydältä pallean vesikarahvin ja sanoi Ristolle:

-- Menisitkö hakemaan vettä tähän?

-- Mistä? kysyi Risto ehdottomasti.

-- Sieltä jostain kartanolta.

Risto lähti. Ehkä tuo sitte rupeaa takuuseen, kun näkee, että hän on

nöyrä. Risto meni kyökkiin, iski karahvin vanhan palveluspiian nenän

eteen ja tuumi, että patruuni tarvitsee vettä. Piika toimitti Ristoa

laskemaan kartanolta vesitynnyristä.

-- Mutta, hyvät ihmiset, enhän minä ole teidän palvelijanne.

-- Ka, minä en huomannutkaan.

Piika juoksi laskemaan vettä. Vei sen sitte sisälle patruunille. Risto

seurasi perässä ihmetellen huoneiden vanhaa rakennusmallia ja niiden

viimevuosisataista sisustamista.

Kohta jäivät taas kahden patruuni ja Risto. Ukko maisteli vettä,

valitti sitä kylmäksi ja taas imasi.

-- Minulla on aikomus lähteä syksyllä Helsinkiin jatkamaan lukujani ja

minä pyydän patruunia toiseksi takaajaksi viiden sadan markan summalle,

puhui Risto palavissaan, sillä huoneessa oli niin tuskauttavan kuuma.

Jo kuuli ukko. Mutta lähti taas kävelemään. Harppaili moneen kertaan

lattian kuin kuumilla hiilillä ja tuumi sitte kärsimättömästi:

-- Ei se passaa.

-- Miks'ei?

-- Ei se passaa. Minä olen jo niin vanha, ett'ei minun nimeni kelpaa

pankkiin.

-- Patruuni antaa sitte puhdasta rahaa.

-- Ei minulla ole kuin viisi markkaa. Patruuni näytti kukkaroaan

Ristolle.

-- Kyllä patruunin nimi kelpaa. Sopiihan koettaa.

-- Ei se passaa. Kuka on toinen takuumies?

-- Kapteeni Hanka.

-- Ei se passaa.

Ukko lähti taas kävelemään. Kääntyi sitte Ristoon päin ja sanoi:

-- Ei se passaa.

-- Hyvästi sitte.

Risto lähti. Hän pääsi ulos vähän matkaa katuristiä, kun patruuni avasi

ikkunansa ja huusi takaisin. Risto meni, oli hyvillään, että jo heltyi.

-- Kuinka suuri summa oli?

-- Viisi sataa.

-- Ei se passaa.

-- Hyvästi sitte toistamiseen!

-- Mutta kuule!

-- Kyllä.

-- Sata markkaa minä voisin sinulle taata.

-- Miksikä minä sillä tulen?

-- Mutta jos kapteeni Hanka kirjoittaa minulle kahden sadan

propri-takauksen, niin minä annan sen sinulle pariksi vuodeksi lainaan.

-- Ei se passaa, sanoi nyt vuorostaan Ristokin ja läksi.

Risto oli jo tullut ukosta siihen vakuutukseen, että se on ensi luokan

saituri. Istui vain kultainsa päällä ja lämmitteli siinä itseään

kanarialintuparan laulaessa itsensä näännyksiin hänen huvikseen. Saisi

rosvo hangessa mokomaa kävelyttää paljain jaloin jonakuna hyvin,

hyvin kylmänä pakkasyönä, jotta oppisi tietämään hänkin, mimmoinen on

hätä-huuto, nöyrä avunpyyntö lähimmäiseltään.

Olihan se jo yksi takaaja, mutta mistä sieppaa hän toisen. Hän meni

takaisin Hangalle ja kertoi hänelle koko jutun. Kapteeni nauroi ukolla

vesissä silmät ja tuumi:

-- Paraalta se herra Mustaparta kävikin pyytämässä.

-- En todella tiedä, mitä minä teen, päivitteli Risto.

-- Jaa -- se on tosi, sanoi kapteenikin vakavasti.

Hän seisoi ikkunassaan, helisti avaimia taskussaan ja katsoi

ajattelevasti ulos kadulle.

-- Jos herra Mustaparta jättää sen velkakirjan tänne, niin minä

koetan hankkia toisen takuumiehen. Täytyyhän nuorukaista auttaa,

joka par'aikaa purjehtii kovimmassa Atlantissa. Ehkäpä ne tulevat

pasaadi-tuulet vielä teillekin.

-- Herra kapteeni on liian hyvä, suoraan sanoen, minulle.

-- Mustaparta, isänne, oli kelpo mies. Tuleeko pojasta samallainen?

Syytä on toivoa, kun annetaan hänelle tilaisuutta tulla sellaiseksi.

Mutta murtumaton teidän pitää olla kuin tammilaivan kuve. Elämä on

väliin kovaakin...

Risto jätti velkakirjan ja lähti. Tultuaan kotiinsa ei hän taaskaan

puhunut äidilleen mitään. Kahden päivän takaa saisi hän kapteenilta

lopullisen vastauksen.

Äiti oli jo myönyt talonsa. Hänelle jäi ylitse lähes tuhat markkaa, kun

hän suoritti pois velkansa. Sillä hän nyt mietti alkaa uuden elantonsa

Helsingissä. Liiat irtaimetkin hän möi.

"Muffa" ei ollut pitänyt äidin aikeesta yhtään. Oli sättinyt Riston

siellä kotonaan pahanpäiväiseksi ja vakuutellut äidille, että

turmiotasi kohden nyt menet Mutta äiti oli pannut korvansa tukkoon

hänen puheilleen. Hänellä oli oikein hyvä mieli, kun nyt pääsi Riston

kanssa yhdessä lähtemään.

Muutamana päivänä tuli Risto kotiin ja ihmetteli, että hän on löytänyt

kummasti suuren rahasumman. Samassa painoi hän pöydälle äidin nenän

eteen viiden sadan markan setelin.

-- Onko tämä raha vai onko tämä jonkinlainen liinapakan merkki? Minä en

sitä oikein ymmärrä, mutta rahaksi luulen, puhui hän naama totisena.

-- Tämähän on, hyvä Risto, viiden sadan markan seteli!

-- Siksi minäkin sitä katselin.

-- No, hyvä isä, mistä sinä tuon löysit. Kopeutitko kadulta vai mistä?

-- Kai se on suurempien herrain rahoja.

-- Pitää ilmoittaa siitä sanomalehdessä.

-- Elkää!

-- Aiotko salata? Hyi sinua!

-- Omiksi tarpeikseni murennan sen.

-- Et se soi murennakaan! Äiti jo kiivastui.

-- Murennanpa tietenkin! Katsokaa, äiti, miten minä puhalsin rahoja

kämmenistäni!

-- Mutta löysitkö sinä tuon sitte?

-- En tiedä muuta, mutta helposti se lähti. En olisi koskaan uskonut,

että rahoja saa niin helposti, aivan vaivatta ja noin vain niin

sanoakseni ilmaiseksi.

-- Ota sinusta taas selvä! Mistä se on tuo raha?

-- Se on, äiti, pankista. Mutta keittäkääpä nyt sitä teidän mainiota

kahvianne, kun löydettiin näin suuri rahakin!

-- En keitä ennen mitään kuin saan tietää, mistä se tuo raha on.

Risto sytytti paperossin, paneutui sohvalle nojalleen ja tuumi

vakavasti savun sekaan:

-- Se on, äiti, minun ensimmäinen velkani. Minä tässä kävin vaihtamassa

velkakirjalla. Takaajat ovat Hangan ja Björkqvistin kapteenit.

-- Ja uskoivat?

-- Vielä tuota kysytte!

-- Mutta eihän sinun olisi tarvinnut nyt vielä ottaa velkaa?

-- Omasta takaa on aikomus tästä puoleen elää.

-- Etkä minulle puhunut mitään. Taisit pelätä, ett'et saakaan.

-- Oho! Se ei koskaan johtunut mieleenikään. Mietin vain, otanko viisi

tuhatta vai viisi sataa, keksi Risto leveästi.

Äidille oli mieluista kuulla ja nähdä Riston puuhia. Osottihan tuo

oikeaa miehen kuntoa, yritteliästä mieltä.

Syyslukukauden alussa matkusti Risto äitineen Helsinkiin, hän itse

lukemaan lakitiedettä, mutta äiti pitämään täyshoitolaisia. Taas sai

hän lähtiessä Suomalta kukkakimpun, mutta ei mitään muuta, vaikkapa hän

olikin koettanut tinkiä tytöltä ikuista rakkauden valaa itselleen.