Kun suomalainen kansallisuus viho viimeinkin oli murtaunut historian
näyttämölle luomaan uutta alkuperäistä kulttuuria, niin oli ensimmäinen
ehto, että löytyi suomenkielisiä kouluja, ahjoja, joissa taottaisiin
se täysilukuinen pyhä falangi, mikä teossa uskaltaisi toteuttaa
aatteet. Eri kaupunkeihin puuhasivat sellaisia kansallismieliset
miehet, jotka itse olivat saaneet sivistyksensä Ruotsin kielellä.
Ristonkin kotikaupunkiin oli sellainen saatu pystöön yksityisillä
varoilla ja suurin osa sen koulun oppilasmäärästä oli maaseutujen
pimeistä talonpoikaispirteistä ja laitakaupungin ahtaista kammioista.
Talonpoikaisylioppilaita täältä lähetettiin parvi joka vuosi
yliopistoon. Se houkutteli varsinkin kaupungin vähävaraisia työntämään
poikiaan kouluun eivätkä opettajatkaan olleet välinpitämättömiä
haaliessaan niitä sinne, varsinkin lahjakkaimpia.
Riston koti oli kaupungin merenpuoleisessa laidassa. Siellä oli hän
ollut juuri tukilla seilailemassa, kun hän avojaloin oli lähtenyt äidin
käskystä ja hänen kanssaan koetutkintoon päästäkseen suomalaiseen
lyseoon. Äidinkin päähän oli ajautunut tuollainen omituinen pisto
laittaa Risto lyseoon, kun se kansakoulussa oli niin hyvin edistynyt.
Tuolla Riston kodin luona kaupungin laidassa oli semmoinen
varsinaisesta kaupungista ulkoneva niemeke ikäänkuin aallonmurtaja,
jonka molemmille kupeille laineet löivät. Se niemeke oli täynnä
merimiesten asuntoja, niiden vallassa se oli ollut monet miesmuistit.
Siellä olivat ihmiset keskenään kuin veljiä ja sisaria, joskin väliin
riitaiset ja toraiset, mutta hetkeksi vain. Tämän niemen asujamet
olivat yhteisellä mielihyvällä seuranneet Riston menestystä koulussa.
Merimiehet, joiden kaikkien kanssa Risto oli kuin omainen, ilveilivät
vielä maailmassa hakevansa niemekkeelleen kaupungin oikeudet ja silloin
anovansa Riston pormestariksi. Suvisen illan suussa oli usein sellaista
leikkiä laskettu. Ja nyt kun Risto seisoi yliopiston kynnyksellä,
ymmärsivät merimiehet niin paljon, että Risto oli tuottava kunniaa koko
niemekkeelle.
Seuraavana päivänä lisääntyi vielä Riston arvo hänen omissakin
silmissään. Etevinnä laskettiin hän ulos koulusta. Pari poikaa oli
hän siinäkin suhteessa lyönyt pois laudalta. Ja kun lähtevät kävivät
heittämässä hyvästejä opettajilleen, kääntyi niistä itsekukin
erityisesti kysymään Ristolta, mitä hän aikoi lukea yliopistossa.
Lakitiedettä, vastasi hän. Hän aikoi tulla asianajajaksi. Hän oli
tunnettu väittelytaidostaan, jotenka hänellä asianajajana olisi varma
menestys. Niin uskoi Risto ja niin uskoivat Riston toveritkin. Ja nämä
pari viime päivää olivat lisänneet Riston itseluottamusta tavattomasti.
Risto tuli kotiinsa hyvästijätöltä opettajien luota. Siellä kotona
olisi laitettava vaatteet matkakirstuun ja tehtävä muut valmistelut,
sillä huomenna oli lähdettävä kohti Helsinkiä. Kotona oli äidin luona
muutamia naapuriston vaimoja vieraina, sillä äiti oli heitä erityisesti
kutsunut Riston lähtijäisille. Kahvea juotiin kolmenlaisen leivän
kanssa. Risto näytteli heille todistustaan ja kaikki sitä ihmettelivät.
Siklanterska, joka oli joukosta varakkain, aukasi säämiskäkukkaronsa
ja pyysi saada tarjota Ristolle viisi markkaa lahjana. Saisi Risto
käydä Helsingissä jossain hupipaikassa. Toiset vaimot seurasivat samaa
esimerkkiä, paitsi että kipeäsilmäinen Ervastin emäntä antoi kolme
markkaa, hänellä kun ei sattunut olemaan enempää. Risto otti lahjat
kiitellen vastaan. Mustaparran leski oli sydänjuuriinsa asti liikutettu
ja kertoi vesissä silmät, ettei se Jumala silti ole häntä kokonaan
hyljännyt, joskin niin surullisella tavalla otti häneltä pois miehen.
-- Onpa hyvä poika kasvamassa ja kyllä se teidät elättää, puhui
Siklanterska.
-- Eipä ole sellaista muuta näidenkään toisten joukossa, vaikka on
rovastin, jos tuomarinkin lapsia, lisäsi Ervastin emäntä rääsäten
nuuskansa kanssa.
Risto meni kammariin laittelemaan matkakirstua valmiiksi. Tuolin
selustimella lepäsi frakkipuku. Risto melkein häpesi sitä ja kuvitteli
mielessään olevansa naurettavin olento siinä asussa. Mutta kun se
sellainen maailman tavan mukaan kuuluu pitävän olla, niin olihan
se pitänyt laittaa, niin kallis ja vastenmielinen kummitus kuin se
olikin. Ja siinä tuolilla oli kolme kappaletta kiiltopaitaakin kovassa
tärkkelyksessään pinta maidon valkoisena. Oli se koko herrastavaraa,
jota nyt ensi kerran piti laitella matkakirstuun. Äiti käväsi toisesta
huoneesta tarkastamassa Riston puuhaa ja toi sitte toisetkin vaimot
kammariin ihmettelemään frakkipukua.
-- Kun maksaa sata markkaa tuommoinen puku, jossa ei ole takissa
etuakaan! päivitteli Ervastin emäntä ja vihelsi kahta kättä yhteen
lyöden.
-- Niin ne maksaa, kyllä minä tiedän, puheli vakuuttavasti Siklanterska
ja kehui verkaa hyväksi, sillä hän oli asiantuntija, kun oli ennen
nuorempana ollut puotineitinä muutamalla kauppiaalla.
Vaimot menivät ottamaan lisää kahvea toiseen huoneeseen. Huoltaen
etteivät kiiltopaidat ryvettyisi, koetti Risto sovitella ne
matkakirstuun niin mukavasti kuin tila salli. Lomiin asetti hän
nenäliinoja ja päälle muuta tavaraa. Kohta olikin pari viikkoa viipyvän
matkailijan kirstu täydessä kunnossa.
Nyt minä menen sanomaan "muffalle" hyvästiä, puhui Risto mennessään
ulos ovesta.
"Muffaksi" nimitettiin yleensä Mustaparran perheen tuttavien
keskuudessa Riston äidin isää, joka eli vielä. Hän oli vuosikymmenet
harjoittanut pienoista kauppaa ja hänen talonsa, vanha ränstynyt
rakennus, jonka kohdalla kulkiessa katuristikin tuntui pitemmälle
tavallista, oli kokonaan toisessa puolessa kaupunkia. Hän oli jo
vanha mies ja yksinään eläjä, sillä hänen vaimonsa oli vuosikymmeniä
jo maannut turpeen alla. Itse toimitti "Murron ukko", joksi kansa
"muffaa" nimitti, talousaskareensa. Hän oli nuorena miehenä ollut
kokkina merellä, mutta sitte ruvennut pienoista kauppaa pitämään.
Hänellä ei ollut muuta lasta ollutkaan kuin Ulla, Riston äiti, joka oli
mennyt naimisiin jo elähtäneelle Mustaparralle, merimiehelle, jonka
tuoni oli korjannut vuosia sitte hänen mennessään omassa rannassaan
liian heikolle jäälle. Siinä oli semmoinen nielevä kuoppa, kuten kansa
kertoi, ja sinnepä se oli Mustapartakin suistunut, vaikka oli aina
ivaillut kaikkia kansan juttuja. "Muffa" oli kerettiläinen, joka luki
ja veisasi ja kävi kirkossa. Ensi leskimiehen vuosinaan piti hän verhon
takana puodissaan uunin aukossa päivittäin alituista tulta pienen
viina-astian alla, josta hän silloin tällöin naukkasi ryypyn suolasen
lihan kanssa, puoti kun muka oli kovin kylmä. Mutta sittemmin oli hän
siitäkin tavasta luopunut.
Täällä se "muffa" istui puodissaan Riston tullessa. Pysyvä hajunsa
oli siinä: tupakan, ryytein, petroolin ja maalin yhteen seottunut,
pistävä tuoksu. Tavallisesti näki siellä samoja naamoja lähiseudun
työmiesluokasta ja ostajat tekivät melkein aina samat kaupat: puoli
naulaa kahvia ja sokeria yhteensä, yksi pötky purutupakkaa, viiden
pennin edestä lakritsaa j.n.e. Mutta silloin tällöin osui puotiin aivan
outokin ja se ikäänkuin virkisti ukkoa.
Hänen vartalonsa ei ollut vielä kovin käyrä, mutta hiukset olivat
jäkälän väriset ja päälaelta pois varisseet. Silmissä oli paksu, tylsä
katse ja koko leuka aivan sileäksi ajettu. Pukuna oli hännystakin
malliin tehty nuttu, jossa napit retkottivat kohonneina ompeluksistaan
ja kaulassa kaunistin, molemmat likaiset kuin hänen puotinsa lattia.
"Muffan" talossa oli useita hyyryläisiä ja hänen omassa hallussaan yksi
suurempi huone, kyökki ja puoti. Ei hän ollut varaton. Elämänsä pitkään
oli hänellä aina ollut toinen käsi kiinni rahassa. Puodin tulot olivat
kyllä olleet päivässä muurahaisen kantamuksia, mutta vuosikymmenien
kuluessa oli niistä karttunut aimo mätäs, jonka kupeet olivat hopeaa
ja huippu väärentämätöntä kultaa. Muuten oli hän itse aina puotinsa
hoitanut. Suuremmilta kaupungin kauppiailta hän ottikin käteisellä
rahalla tavaransa ja antoi köyhän kansan maksaa hänelle tavarain
pienentelemisestä.
"Murron ukko" tunnettiin laajalti kaupungissa. Hänellä oli omat
mieltymyksensä ja niistä tiesi moni kertoa. Jos kaupungissa kuoli
joku herrassäätyläinen, niin varmasti puikkelehti ukko jossain
katuristeyksessä ruumissaattoa katsomassa. Joka sunnuntai kävi hän
kirkossa ja tiesi sentähden aina tarkasti luetella kuolleet, kuulutetut
ja syntyneet. Ruotsia hän mielellään puhui, niin töykeästi kuin se
kävikin häneltä, eikä hän suvainnut yhtään kissoja. Kerran pimeässä
oli hän sellaista elukkaa hirveästi säikähtänyt ja siitä saanut niihin
ikuisen kammon. Muutenkin oli hän kovasti taikauskoinen. Kaupungissa
ei pidetty yhtään huutokauppaa, jossa ei ukko olisi ollut saapuvilla
ja "Murron markasta" niissä tavallisesti alettiin huutamaan. Hänellä
oli alahuoneet täynnä kamaa, jota hän niistä oli ostanut. Siellä oli
tavaraa herrasneitien hienoista silkkisistä tanssikengistä rikkinäiseen
pataraniin saakka. Voipa sanoa, että ukolla oli erityinen makasiini
oman kaupunkinsa viimeisen parin kolmenkymmenen vuoden muodeista ja
käytetyistä tavaroista. Usein sai hän niitä hirveän kasan yhdellä
markalla ja tavallisesti huusikin hän sellaista, mikä ei muille
kelvannut. Hänen luonteessaan oli jotain vanhojen kalujen kokoilijan
kiihkoa.
Silmälasit nenällä istuskeli "muffa" avattu virsikirja edessään Riston
tullessa puotiin.
-- Tulin sanomaan "muffalle" hyvästiä, kun tässä tulee huomenna
Helsinki-matka.
-- Joko ovat paperit selvinä?
-- Tässä on pesti.
-- Vai tämmöinen. Osaako tätä meikäläinen lukea? Ohoo. Hyviä numeroita
-- neljä kymmenistä -- viisi yhdeksäistä... Mutta matkarahat -- mistä
ne?
-- Ovat valmiit, kun vaihdetaan vain pienemmiksi.
-- Käypä tänne sisälle, puhui ukko, viimeisen sanan kahdenkertaisella
pehmennyksellä, sillä häneltä olivat hampaat poissa edestä.
Risto tuli sisälle suureen huoneeseen, johon ei ollut hienostusta
laitellut mikään naiskäsi. Päällystetyn sohvan vaate oli hajalla ja
pisti niin ärsyttävästi silmiin. Ikkunoilla kitui pari kukanruokoa
eikä toisia ikkunoita vielä oltu otettu pois. Ilman havuja oleva
sylkilaatikko oli uunin edessä täynnä kaikkea pientä heittotavaraa ja
katto oli hämähäkin verkoista yltäkylläinen.
-- Istupa nyt, niin minä keitän kahvea.
Ukko köpyytti puotiin verhon taakse ja pisti tulen petrooli-keittiöön
kahvipannun alle. Kyökkiä ei hän koskaan käyttänyt, vaikka se olikin
hänellä, vaan piti kylmillään kauppatavaran säilytyspaikkana.
Kohta tarjoskeli ukko vieraalleen kahvia, jonka hän tapansa mukaan
höysti voilla itselleen.
-- No tuota -- minä olen tässä miettinyt, että se kai on parasta, että
sinä rupeat papiksi puhui "muffa" ja työnsi aivasteltuaan nuuskaa
nenäänsä.
-- Miksi niin parasta?
-- Niinpä sitä minä olen arvellut.
-- Mutta miksi?
-- Monestakin syystä. Sinä sovit papiksi: sinulla on hyvä messuääni ja
hyvä ulostuonti.
Vaikkapa olisikin.
-- Ja muisteleppa, miten Jumala sinulta otti pois isän! Voi Risto, kun
sinä et osaa ajatella, että jo silloin sinua kutsuttiin papiksi.
-- Mistä "muffa" sen niin tietää? Ja tehän olette muuten olleet kovasti
vastaan minun koulunkäyntiäni ja nyt noin puhutte!
-- Sinä oot vielä liian nuori etkä ymmärrä. Lapsille on hyvä neuvo
aina tarpeen. Luulin sinua ennen pölkkypääksi, ja sentähden vastustin
sinun kouluun panemistasi, sinä kun kävit täällä puodissa tekemässä
kaikellaista ilkeyttä. Muistatko, että kerrankin kokonaisesta
sillitynnyristä laskit suolaveden maahan? Ja jotka ovat sellaisia
lapsina, eihän niistä kukaan uskoisi oikeaa miestä tulevan, ei ainakaan
pappia.
Risto naurahti ja tuumi:
-- Mutta lakimiehiä niistä tulee hyviä.
-- Vai lakimiehiä -- soo -- oh!
Risto koetti vakuuttavasti selittää ukolle, miten hän itse, toverit ja
opettajat uskovat hänen parhaiten soveltuvan lakitieteen alalle.
-- "Elkää tuomitko, ettei teitä tuomittaisi", vastasi vain ukko, otti
hurskastelijan aseman ja oli pyyhkivinään kyyneltä silmistään.
-- Mutta eikö se todella ole yksistään minun päätettävä, miksi minä
rupean? kysyi Risto varmasti.
-- Olkoon! Mutta ellet rupea papiksi, niin en minä anna penniäkään, en.
En uskalla antaa! Muut ylioppilaat juovat, mässäävät kuin Beliaalin
palvelijat. Ja sellainen tulee sinustakin, jos et rupea papiksi. Ja
minä käytän rahani uskonnon tarkoituksiin. Ennen rakennan vaikka
hihhuleille kirkon kuin heitän niitä Helsingin kapakoihin. Nii-in minä
teen. Hiellä ja väellä olen niitä koonnut, valvonut öitäkin ja nytkö...
Vesiä pursuili ukon silmistä.
-- Minulle tekee niin pahaa, ettet sinä tottele minua. Mutta
uppiniskainen sinä olet aina ollut... Aina ennen minä tahdoinkin, että
sinut olisi ajettu merelle, niin siellä sinusta olisi mies tullut.
Tai laitettu sinulle hevonen ja kärryt ja pantu sinut vedättämään
kauppiaille jauhoja ja muuta tavaraa. Kovassa työssä oppii kyllä
nöyräksi, mutta kun saa vuosikymmeniä laiskuudessa herrastella, niin
sitte ei tottele ketään -- ei vanhaa "muffaakaan", joka kuitenkin aina
sinun parastasi tarkoittaa...
Risto ojensi sanaa puhumatta kylmästi kättänsä ukolle hyvästiksi ja
aikoi poistua. Mutta ukko ei siihen tarttunut. Risto otti askeleen,
pari, mennäkseen. Silloin ukko hypähti ylös ja tarttui häneen kiini
pajattaen hengästyneenä:
-- Minulla on Risto kymmenen tuhatta markkaa ja kaikki saat, kun rupeat
papiksi. Muuten et mitään.
Risto koetti melkein työntää ukkoa ulommaksi itsestään, sillä hänen
kuuma hengityksensä ja nuuskahajunsa teki häneen noin likeltä ilettävän
vaikutuksen. Ja hän lähti, sillä ukko oli hänen mielestään sietämätön.
Päästyään ulos puistatti häntä koko kohtaus. Mutta ikuiseksi jäi
hänelle mieleen se katse, jonka ukko heitti häneen hänen lähtiessään.
Siinä oli vihaa, uhkaa, oikeaa karvasta sappea. Se katse oli vainoava
ja se poltti vieläkin häntä.
Papiksi! Hän papiksi! Sellaista ei hän ollut edes koskaan johtunut
ajattelemaankaan. Ja nyt ukko tahtoi ostaa hänet papiksi! Jos se olisi
ollut joku toinen, niin korvalle olisi hän häntä antanut. Nyt toki
pitäisi olla vapaa ja itsemäärääväinen olento, mietti Risto.
Kohtauksestaan "muffan" kanssa selitti Risto vain äidilleen sen, että
ukko olisi halunnut hänen papiksi rupeavan.