I.

Oli autettava varattomia tovereita, jotka nyt siirtyivät pois koulun

rakkaaksi käyneestä piiristä. Nuo lähtevät, "kokelaat", kuten heitä

kaupungissa nimitettiin, olivat kaikkien huomion esineenä. Heistä

puhuttiin syrjäisemmissäkin piireissä ja heidät tunnettiin laajoissa

kerroksissa. Huomiota he vetivätkin puoleensa, kun he lomahetkinään

risteilivät kaduilla tavallista suuremmissa parvissa.

Joukossa oli varattomiakin. Ja heidän avustamiseksi pantiin toimeen

näytelmä-iltama, jossa yksi toveri puhui, toinen lausui, muut lauloivat

ja näyttelivät.

-- Mutta mistä saadaan näytelmäkappale?

Siinä olikin pulma. Sen pitäisi olla sellaisen, mikä olisi suuren

yleisön maun mukainen. Ei sen tarvitsisi niin täyttää taiteen

vaatimuksia, vaan siinä pitäisi olla kauniit puvut, runollinen

vuoropuhelu, rakkautta ja vastarakkautta, sieviä tyttöjä, mutta vielä

sievempiä lauluja. Kaikkien sitä pitäisi ymmärtää ja kaikkien siitä

innostua. Lopulta sellainen löydettiinkin.

-- Mutta naisnäyttelijöitä?

Niitäkin piti saataman. Tarkastettiin kaikki kaupungin tytöt, mutta

sopivia ei tahtonut löytyä. Tarkastettiin vielä toiseen kertaan ja jo

keksittiin sopivat. Mutta oli niilläkin yksi vika: puhuivat huonosti

Suomen kieltä. Ja lähtisivätkö sitte?

Valittiin koulun komeimmat herraspojat tekemään kumarrusmatkaa heidän

luokseen. Joku oli jo ennestäänkin tuttu, jotta oli toivoa. Ja toivo

täyttyi. Tytöt kuuntelivat posket punaisina pyyntöä ja kahvettivat

lähetystöä kotonaan. Ja siinä innostuttiin yhteistyöhön.

Mutta vieläkin oli voitettavana nikara. Risto Mustaparran johdolla,

joka oli yksi lähteviä ja tulinen suomenmielinen, syntyi vastapuolue,

joka ei tahtonut tietää mitään ruotsalaisista tytöistä suomalaisten

"kokelaiden" iltamassa.

-- Puhdas, sointuva Suomi pitää lavalta kaikua!, huusi Risto.

-- Tai näyttelemme me itse naisina, lisäsi hän hetken takaa tuolla

hänelle tällaisissa tilaisuuksissa omituisella äänellä, jota

vastustajat "hävittömäksi" nimittivät. Ja se kuului kyllä yli syntyneen

rähinän, se kun tapaili karjumista.

Lopuksi saatiin aikaan kompromissi sellainen, että oli vaadittava

tytöiltä ensin kielinäyte, ja jos se ei ollut kelvollinen, niin

edelläkäypää, tarpeellista Suomen kielen opetusta.

-- Mutta kuka menee tuollaisia esityksiä tekemään tytöille?, kysäsi

itsetietoisen röyhkeästi komein herraspoika ja kumarsi samassa, jotta

rillit nenältä hypähtivät.

-- Siitä tulee skandaali!, huusivat herraspojat.

-- Minä menen, vastasi Risto. Minä en häpeä äidinkieltäni.

-- Kuka tässä häpeää?

-- Te juuri!

Kinastus päättyi siten, että tuo komein herraspoika annatti koko

toverikunnan pyytää itseään sanoman viejäksi tytöille. Ja hän osasi

esittää asian heille sen keveimmässä värityksessä. Hehän tietysti eivät

osaisi kirjakieltä, milloin he sitä olisivat oppineet -- ja samassa tuo

komea herraspoika, Alvar Antman, nauroi valkeat hampaansa näkyviin --,

jotta nyt olisi parasta edeltä vähän harjoitella kirjakielen mukaista

Suomea. Voitaisiin aina välipalaksi tanssia, ettei tulisi ikävä.

Tytöt ottivatkin esityksen omantunnon kannalta. Eivät he olleet

muistaneetkaan, ett'eivät he "oikein" osaisi Suomea. Ja he uhrasivat

kirjakielen harjoittelemiseen monta tuntia, sillä aikaa oli vielä

runsaasti.

Vihdoin alkoi itse näytteleminen. Muuan taidesielu opettajatar saatiin

ohjaajaksi. Ja se näytelmä kiinnitti mielet. Kun viikkokausia oli

harjoitettu, oli tuo näytelmä muodostunut nauhaksi, joka yhdisti

toisiinsa sydämmiä ja niiden muassa palavia tunteita, väkeviä unelmia

ja rajuja haaveita. Eivätkä rakastuneet päähenkilöt näytelleet, vaan

puhuivat totuuksia toisilleen ja kun aina väliin laulu helähti, sulatti

laulaja siihen oman tunteensa salatun tuskan.

Tulipa viimein iltamapäivä. Silloin vielä erityiset miehet

harjoittelivat tyttöineen viimeisen kerran muuatta kansallistanssia.

Näytelmän pääharjoitus pidettiin samoin. Laulajat soinnuttivat

yhteen äänensä ja juhlapuhuja teki monemmoisia liikkeitä kotonaan

vesilasin ääressä ensi kerran päällä olevassa, kankealle tuntuvassa

hännystakissa. Lausuja huusi, että huoneet vapisivat, ja erityiset

miehet kulkivat kutsumassa juhlavieraita. Itse luontokin oli

laskenut purjeensa lepoon ja vietti kevätiltaansa sunnuntain koko

tyyneydessä. Juhlaa puuhaavien mieltä innosti vielä se, että kaikki,

mitä oli tarvittu iltamaan, oli annettu ilmaiseksi ja erityisellä

mielenosotuksella.

Risto Mustaparta saneli suustaan iltamassa tuorekkaat tunteensa

isänmaasta. Hänhän se oli juhlapuhuja. Hänen sanansa eivät olleet

syviä, mutta niiden takana oli sydän, ja se se lämmitti vanhempaakin

kuulijaa, Rajaton myötätuntoisuus tuli näytelmän osaksi, sillä

yksimielinen hyväksyminen annettiin sille alttiudelle ja sievälle

tunteellisuudelle, jolla esiintyjät veivät yleisön mukaansa.

Illan sankareita oli Risto Mustaparta. Kun hän kalpeana, ainoastaan

poskien hymykuopissa verinen hehku oli heittänyt ensimmäisen aran

katseen yleisönsä yli näyttämölavalta, jossa hän puhui, olivat toverit

kummastelleet, mistä jänis nyt oli mennyt hänen housuihinsa. Sillä

hän näytti ensin melkein vapisevan. Toiset olivat ymmärtäneet hänen

mielenliikutuksensa syyksi sen, että hän ensi kertaa esiintyi suuren,

oudon yleisön edessä. Mutta hänen ihailijansa toverit sanoivat hänen

olevan niin liikutetun oman innostuksensa suuruudesta, siitä että

hän sai suurelle yleisölle puhua isänmaan rakkaudesta. Liikutuksensa

syyn ainoastaan Risto itse tiesi. Tuossa ensi penkillä osui heti

hänen silmänsä lavalle tullessaan Suoma Moliniin, joka siinä istui

omaistensa keskuudessa. Ja sen silmien kääntyminen häneen tärisytti

hänen hermojaan. Hän ujostui, tunsi itsensä kömpelöksi ja kädessä

vavahti siinä oleva paperi. Ensi kerran tällainen hämmästys häntä

rasitti. Mutta hän päätti olla katsomatta Suomaan, ja niin voitti

hän pian liikutuksensa. Tuo Suoman katse oli ollut niin kovin terävä

ja tarkastava. Mutta kun Risto pääsi puheensa loppuun, oli hän jo

aivan tyyni. Lavalta poistuessaan toverinsa häntä jo taas ihailivat

ja vanhemmat ihmiset kyselivät, kuka se puhuja oli. Ja päästyään

muiden joukkoon tuli Suomakin häntä kiittämään puheestaan, vaikka

olikin mahtavan kauppaneuvos Köllerin konttorinjohtajan tytär ja vain

satunnaisesti tuttava hänelle: viikko takaperin esitetty hänelle

näissä saman iltaman valmistuspuuhissa, sillä Suomakin oli yksi

illan pukutanssin suorittajia. Ja sitä paitsi luettiin hän kaupungin

ruotsalaisiin tyttöihin. Miksi hän liekin Ristoa tarkastellut hänen

lavalle tullessaan? Ehkä hakeakseen ryhdittömyyttä ja epävarmuutta

talonpoikaisnuorukaisen esiintymisessä ja sillä sitte nauraakseen.

Niin se oli Risto peljännyt ja siitä aristanut, sillä tyttöä pidettiin

suuressa arvossa poikien kesken.

Kun virallinen illan puoli oli loppunut, poistuivat vanhemmat ihmiset,

mutta nuoret vielä jäivät. Tuo näytelmä ja sen harjoitukset, koko

iltaman moniviikkoinen edeltäpäinen puuhaaminen oli niin yhdistänyt

mielet, että nyt erotessa tuntui kuin rikottaisiin vanha ystävyys,

jota jo oli kestänyt niin kauvan. Mutta joku oli jo keksinyt keinon.

Siirryttiin näytelmähuoneen lampun valosta kosken ranteelle hyppimään

piiriä ja "esiliinaksi" saatiin nuori apulaisopettaja ja tuo taidesielu

opettajatar. Nuori mieli kuohui kohta väkevimmässä hurmauksessa ja

sydänalassa asusti tyydyttävä ikävä.

-- Tätä tällaista! Juuri tätä tällaista! huudahdeltiin piirin keskeltä.

Kosken kuohu tohisi ilmassa kuin humu jostain kaukaisesta

kansanjuhlasta metsien takaa. Vellovan virran tasasen pinnan riento

sattui silmään etäämmältä ylempänä ja aallottoman avaran meren näkö

alempana. Siinä keskellä kuohui leveä koski tuhansissa aallokoissa.

Saaria oli keskellä, kallioita ja louhikoita sekasin ylempänä, ja

jalkain juuressa yhdellä saarella vanhan historiallisen linnan jätteet.

Sellainen oli paikka, jossa tämä tunteissaan haltiutunut nuoriso vietti

juhlaa kevään toivojoukolleen valoisassa Pohjolan suviyössä.

Erityiset kyökkimestarit hääräsivät teen valmistamisessa. Ilmaan

kevyesti pystysuoraan kohoava pehmyt savu oli kuin pyhä uhri tälle

toimitukselle. Sen ääressä pysyttelivät ujoimmat pojat ja katselivat

kuin kurkalta vapaampien toveriensa hauskuutta. Laulu läikkyi. Piiri

suureni suurenemistaan. Innostuksen virta irroitti aina yhden ja toisen

pojan tuosta ruuhkasta teekyökin ääressä ottamaan osa piiriin.

Kun oli juotu tee, ilmoitti apulaisjohtaja juhlallisesti voiton

suuruuden ja miten se oli jaettu. Risto Mustaparralle oli määrätty

suurin osa. Hän nousi kiittämään itsensä ja toisten saaneiden puolesta.

Hän selitti posket punaisina ja silmissä ennustajan kiilto ei ottavansa

tuota lahjaa minään armopalana, ei minään almuna, joka kerjäläiselle

kadulle viskataan, ei hän eivätkä hänen toverinsa, vaan veljellisen

rakkauden osotuksena. Hän ymmärsi, että se velvoitti paljon. Mutta

samalla se rohkaisi. Nuori mieli on oleva kaikkea muuta, vaan ei

taipuva vitsa.

Viimeistä sanoessaan osui hänen katseensa Suomaan, jonka silmissä oli

jotain sellaista lemmen sähköä, mikä väkiselläkin koskettaa nuorukaisen

sieluun. Tyttö silmäili häntä innostuneella katseella ja näytti kaikin

puolin hyväksyvän hänen puheensa, jolle jotkut taputtivat käsiään,

jotkut eivät. Toiset pitivät sen epähienona ja sanoivat, että se oli

sitä tavallista "mustapartamaista".

Mutta Suoma vielä jälestäpäinkin katseli Ristoa, kun hän hävisi

poikajoukkoon. Kun piiri alettiin, oli Risto siellä myös pyörimässä.

Suoma jäätyään piirin sisään otti Riston ja taas heidän katseensa

kohtasivat toisensa. He pyörivät kolmeen neljään kertaan yhdessä. Ja

kun hajauduttiin kotiin lähtemään, olivat he jo hyvät tuttavat. Risto

saattoi hänet kotiinsa. Suoma oli kookas tyttö, ijältään yhdeksäntoista

vuotias. Kun hän painoi huulensa kiinni ja otti silmiinsä, suuriin,

pikimustiin silmiinsä lujan katseen, niin oli hän kuin sinetöity

raha-arkku, jonka kalleuksia ei ole hyvä mennä väkivallalla anastamaan.

Hyvästellessään Ristoa pudisti hän hänen kättään lujasti. Poistui

sitte vitkallisin askelin katselematta taakseen tai tekemättä muita

luikerruksia, joita nuoret tytöt ovat niin auliit jakelemaan.

Riston mieli oli pehmeän hellä mennessään kotiin. Tänä iltana oli hän

mielestään onnistunut enemmän kuin mitä ennen yhteensä koko elämässään.

Suurempikin yleisö oli jo hänet huomannut ja sitte -- miksi Suoma Molin

oli niin paljon hänen kanssaan seurustellut?

Päästyään kotiinsa koetti hän laskeutua levolle. Risto makasi

peräkamarissa, äiti kyökissä. Hän kuuli äidin kuorsaavan, nukkuvan

raskaasti, raukeasti ja huoletonna. Mutta Risto ei saanut unta.

Verekset tapahtumat olivat silmissä vain ja mieli jännittynyt

kuvittelemaan kaikellaista. Ajatukset, väkevät mielikuvitelmat

työnsivät verta aivoihin ja ruumis hikoili palavasta. Hän hyppäsi

ylös, meni ulos alusvaatteisillaan ja istui rannan kivelle. Se kivi

oli häneen ennen aina luonut kaihomielisen tunnelman, sillä siltä

kiveltä oli hän pienenä poikana katsonut isänsä hukkumista tähän

kotirannikon äkkipoukamiin. Aina kun hän tahtoi saada ajatuksilleen

syvyyttä, meni hän sille kivelle, sillä sen ympärillä oli hänen

mielestään jotain kirkkomaan äänetöntä vakavuutta. Sillä istuessa

miete sai kärjen ja tunne tumman pohjan. Mutta nyt ei sekään jaksanut

tenhota. Teaatterimaisesti kädet ristissä rinnalla koetti hän silmäillä

vettä, mutta näki vaan sen tyynessä kalvossa silmäparin, joka välkkyi

itsetyytyväisyyttä. Juhlallisuus katosi mielestä ja hän rupesi

tarkastelemaan luontoa. Ei ollut enää kasvistossa kiiltelevää hohtoa

eikä tyynen veden sineissä kultaista heijastusta. Ei lintu laulanut

eikä kala hypähdellyt. Koko maisema oli kuin suuri soitinkone, jonka

ääniin ei kosketettu: mykkä ja sanaton. Kylmää usvaa kohousi vain

tuolla etempänä ruohottuneelta matalikolta.

Sisälle mennessään tunsi Risto sen, että hänen ajatuksensa olivat

saaneet uuden suunnan tänä iltana. Aatteellisuutta ajatuksilleen oli

hän ennen hakenut ja löytänyt tuolta murhe-kiveltä. Nyt tuntui se

sen karkottavan niistä. Häntä lämmittivät nyt toiset tunnelmat kuin

murheelliset isän muistelut. Edessään oli hänellä uusi tulevaisuus,

joka lupasi paljon. Elämää hän nyt tahtoi ajatella eikä kuolemaa.

Elämää! Elämää!

Tätä ennen oli hän halunnut olla kaihomielinen, sillä olihan se hänen

mielestään hienoa runollisuutta. Ja juuri tuolla kivellä oli hän surrut

ja itkenyt -- olemattomia tuskia. Hän oli uskotellut itseään, että joku

säe oli särkynyt hänen sielunsa sopusoinnussa ja että sen pakostakin

täytyisi valittaa kuin kipeän ainakin. Hän oli ollut näkevinään, ettei

kukaan häntä ymmärtänyt ja ettei sentähden hänenkään tarvinnut ketään

ymmärtää. Tukkiaksensa turhamielisyytensä karvaimman ruosteen oli

hän tahtonut uskoa, ettei elämässä voi olla mitään tosi onnea, vaan

että kaikki on vaan näköhäiriötä. Ja tuon tähden surra, mutta osata

se tehdä hillitysti ja salatusti, se oli hänen mielestään hienoimpien

ihmishenkien perusominaisuus, sillä miksi muuten runoilijat saisivat

surusta ihmishenkeen välittömimmästi vaikuttavat luomuksensa. Siksi

hänkin oli yksinäisyydessä huokaillut ja haaveikkaassa kuutamo-yössä

kaihonnut.

Mutta nyt hän tunsi, että elämässä on onnea, tunsi, että on paljon

hurmaavampaa uneksia elämää kuin kuolemaa. Tämä ilta oli hänestä,

parinkymmenenvuotiaasta elämän halveksijasta, tehnyt sen ihailijan,

sillä ensi kerran oli hänellä mielestään tosi onnea tarjolla, johon hän

myös tahtoi tarttua koko nuoren sydämmensä voimalla. Ja nyt vasta hän

näyttäisi tovereilleen ja muille, mitä kaikkea _hän_ voi toimittaa.