Huomenna keskipäivällä piti lähtevien kokoontua muutaman toverin
asuntoon, josta sitte juhlakulkue kumppanien ja muiden ystävien
saattamana oli marssiva läpi kaupungin Hietatorille, missä noustaisiin
kärryihin maantie-matkaa varten parikymmentä penikulmaa ennenkun
päästäisiin rautatietä ajamaan, sitä kun vasta tehtiin tänne ylöspäin.
Aamulla varhain oli jo Ristokin ylhäällä, sillä ei sitä saanut
nukutuksi. Muuan piikaihminen toi hänelle tuoreen kukkakimpun, missä
valkoiset ruusut hohtivat ja sen silkkisiin nauhoihin oli kirjoitettu:
"Uupumaton työ ja järkkymätön mieli kasvattavat suuria". Kimpun seasta
löysi Risto Suoman nimikortin.
Loistivat Riston silmät kimppua katsellessa, mutta loistivat äidinkin.
Herrasneiti se oli Ristolle kukkakimpun lähettänyt, oli tuo tuoja vain
sanonut ja se jo kutkutti hyvälle äidin naisellista turhamaisuutta.
Tutkaili Ristolta, kuka lähettäjä oli, mutta eipä saanut tietää.
-- En osaa itsekään arvata, kuka niistä nyt... sanoi Risto hymyellen.
-- Etkö arvatakaan?
-- En.
-- Niinkuin olisi montakin lähettäjää?
-- Voi niitä on niin monta! kehasteli Risto.
-- Älä mua petkuta!
-- Ei äiti! Tässä on aivan tosi.
Risto oli niin hyvillään, että hänen täytyi kääntyä poispäin naurua
äidiltä salatakseen.
Äiti alkoi laitella Ristolle eväitä. Oli ostanut makkarakauppiaalta
parasta, mitä oli saanut: monenlaista leikkelystä ja säilykettä. Kun
siellä oli niin paljon herraspoikiakin mukana, niin pitihän Ristollakin
äidin mielestä olla sellaista syötävää, että voi rennosti vetää eväänsä
toveriensa nähtäväksi. Oli niitä keitettyjä muniakin pari tivua
eikä äiti ollut unohtanut edes makeisiakaan. Niin tarkkaan olikin
äiti tyhjentänyt kassansa Riston lähtöön, ettei jäänyt kuin muuan
kuparikolikko hänen kukkaronsa pohjalle taas tällä kertaa.
Risto oli ostanut itselleen sievosen, olalla kannettavan matkalaukun,
jonka lukot ja soljet hopealle hohtivat. Sen asetti hän nyt olalleen
ja otti kukkakimppunsa käteen. Sitte heitti hän äidille väliaikaiset
hyvästit, sillä hänen oli määrä tulla matkakirstun kanssa Hietatorille
lopullisille hyvästeille. Ja niin hän lähti astumaan määrättyyn
kokouspaikkaan. Äiti silmillään seurasi häntä ylpeänä, ylevänä, että
hänellä on tuollainen poika.
Siellä yhteisessä kokouspaikassa oli määrä pitää kekkerit opettajille
ja tovereille. Mennessään teki Riston kovasti mieli poiketa Molinin
taloon hyvästelemään ja kiittelemään Suomaa, mutta ei hän rohjennut,
sillä Molinin rouvaa sanottiin kovasti ylpeäksi naiseksi.
Mutta kas! Suoma sattui olemaan avatussa ikkunassa hänen ohi
mennessään. Hän nosti lakkiaan huolekkaammin kuin koskaan ennen ja
kiitokseksi lähetti Suoma hänelle lämpimän katseen. Yhtään sanaa eivät
he vaihtaneet.
Kun Risto pääsi kokouspaikkaan, oli siellä ilo ylimmillään. "Kaikukohon
laulu maamme" vyöryi täysinäisenä kadulle ja punssilasit kilisivät
vanhempien käsissä. Itse rehtorikin oli saapunut. Koko koulu oli
hänelle kuin oma perhe, niin rakas ja mieluisa. Ja kun hän taas laski
pois siipiensä suojasta yhden sarjan nuorukaisia, niin teki hän sen
samoilla tunteilla kuin jos lähettäisi maailmalle oman poikansa.
Hän alkoi pitää puhetta lähteville, hän muistutti heille, kuinka
tuo koulu, jossa he olivat saaneet ensimmäisen opillisen kylpynsä,
oli kansan perustama ja kuinka heidän suurin velvollisuutensa oli
kansan oikeuksien vastaisessa huoltamisessa. Yksilön menestys on
kyllä otettava huomioon, mutta kansan kahta enemmän. Uhraavaisuus
isänmaalle, rakkaus omaisiin ne ovat saattavat heidät onnellisiin
persoonallisiinkin menestyksiin. Risto kiitti puheesta, hyvistä
neuvoista ja sitte otti rehtori hyvästit ja poistui.
Lähdön aika tuli. Kulettiin juhlasaatossa Hietatorille, jossa
laulettiin "Maamme" ja otettiin lopulliset hyvästit. Risto haki
äitinsä, jonka pienosen, mustaverisen muodon saaliin käärittynä hän
jo kaukaa huomasi Ja ilmestyi siihen Suomakin. Tahallaan näytti hän
pysyttelevän Riston läheisyydessä. Risto heitti hänelle hyvästit ja
nyt arvasi äiti, keltä tuo kukkakimppu oli Ristolle tullut. Äidillä
oli vielä kaikellaista huomauttamista ja hän silmäsi poikaansa jotain
anovalla katseella. Risto sai tavaransa, kohousi kärryihin muutaman
toverinsa kanssa, heilautti vielä lakkia hyvästiksi ja kohta oli hänen
hevosensa yhtenä siinä matkueessa meneviä, mikä työntyi puolijuoksussa
ulos eteläisestä tullista.
Mutta äidillä tultuaan kotiinsa oli melkein paha olla. Pienosessa
kyökissään ja kammarissaan saisi hän nyt olla aivan yksin. Hän koetti
muistella niitä herkkuja, joita hän oli laittanut Ristolle eväiksi ja
joista hän hyvin pienen osan oli jättänyt itselleen. Sitte laittoi hän
kahvin tulelle. Juomatta jäi sekin. Rinnassa oli pala, jota ei saanut
alas menemään ei herkut, ei kahvit. Hänestä tuntui hellaraudatkin
rämisevän nyt niin oudosti ja kun hän tuli kammariin, minkä lattialla
lepäili muutamia rikkinäisiä sanomalehtiä, jätteinä Riston lähdöstä,
niin painautui hän kyynäspäätänsä vasten ja jäi miettimään. Taisipa
siinä silmä käydä kosteaksikin.