Lambertin ratsuväki.
Seuraavana päivänä Edvard pukeutui metsästyspukuunsa ja meni
metsänvartijantalolle. Metsäpäällikkö suostui mielellään siihen, että
molemmat nuoret pakolaiset asuivat Klara Ratcliffin autiossa mökissä;
hän neuvoi kuitenkin heitä lähtemään maasta, niin pian kuin
mahdollista. Kun Edvard tuli kotiin, olivat kaikki koolla; Alfred ja
Pablo olivat jo käyneet järjestämässä Klaran taloa uusia vieraita
varten.
-- Kuulepas, Alfred, nyt sinun todellakin täytyy kertoa meille, mitä
olet saanut toimeen, sillä aikaa kuin olin sodassa, pyysi Edvard.
-- Oh, minulla ei tosiaankaan ole paljon kerrottavaa. En ole tavannut
ihmissieluakaan koko aikana. Mutta laiskoja emme ole olleet!
-- Se ei olisikaan teidän tapaistanne. Sanopas minulle, mitä hevosia
tuolla tallissa on?
-- Niin, nyt saat kuulla. Ja Alfred kertoi ilosta säteillen, kuinka
hyvällä menestyksellä hän ja Pablo olivat pyytäneet hevosia. Edvard
kuunteli hartaasti, ja kun Alfred oli päättänyt kertomuksensa, sanoi
hän:
-- Sepä oli oikea mestarinäyte, Alfred. Minä olen aina sanonut -- sinä
et ole luotu elämään tällaisissa ahtaissa oloissa.
-- Älä sano niin, veljeni. Minä luulen päinvastoin, että olen osunut
oikealle paikalleni. Mutta sinä -- sinä olet nyt vasta löytänyt oman
itsesi, nyt kun olet ollut maailmalla. Etpä aavista, kuinka suuresti
olet muuttunut.
-- Sen kyllä uskon, vastasi Edvard. -- Ja kuitenkin täytyy minun
myöntää, etten likimainkaan ole tyytyväinen siihen, mitä olen nähnyt ja
kokenut. Mieleni paloi ennen seikkailuihin -- nyt on intoni jäähtynyt,
minä en enää lainkaan halua taistelun tuoksinaan ja meluun. Nyt olen
nähnyt, miten väärän kuvan me luomme itsellemme maailmasta, ennenkuin
olemme sitä kokeneet. Petosta ja valhetta, tyhjyyttä ja...
-- Entä nämä kaksi ystävääsi? kysyi Alfred. -- Nehän ovat kelpo
nuorukaisia, eikö totta?
-- Niin ovat. Mutta vain harvat ovat kuten he, arveli Edvard, jonka
mieli oli katkeroitunut kaikesta siitä uskottomuudesta ja
halpamielisyydestä, jota hän oli viime aikoina kokenut. Hän koetti
kuitenkin väkisin karkoittaa sellaiset ajatukset mielestään ja alkoi
kertoa veljelleen, millä tavalla metsäpäällikkö oli vastaanottanut
cromwellilaiseksi pukeutuneen kirjurinsa.
-- Sanopas minulle, Edvard, puhkesi Alfred äkkiä sanomaan, -- etkö
luule, että me ennen pitkää saamme vieraiksemme parven oikeita
Cromwellin sotureita?
-- Luulen kyllä. He hakevat kai koko maan ristiin rastiin löytääkseen
Kaarle-kuninkaan, ja minua kummastuttaa todellakin, etteivät he jo ole
saapuneet Uuteenmetsään.
-- Mitä on meidän tekeminen, jos he tulevat tänne?
-- Olipa onni, että muistutit minulle siitä. Metsäpäällikkö ja minä
olemme näet jo neuvotelleet siitä asiasta, ja tässä saat nähdä --
Edvard otti kirjesalkkunsa esille ja veti siitä ison arkin paperia,
tässä on minulla käskykirje, jossa sinut nimitetään kuninkaalliseksi
metsänvartijaksi -- ei, metsänvartijaksi parlamentin ja Cromwellin
palveluksessa. Ja tässä, toinen kirje vedettiin esille, tässä on itse
ydin: "Uudenmetsän metsänvartijan, Alfred Armitagen, on velvollisuus
ottaa taloonsa ja ravita 2 -- sanoo kaksi -- niistä sotamiehistä, jotka
lähetetään etsimään maanpetturia Kaarlea, Toiseksi kutsuttua. Käskystä
Stone." Mitä siihen sanot? Sinä ymmärrät tietysti tarkoituksen:
Chalonerin ja Grenvillen täytyy yhä edelleenkin näytellä osaansa ja
esiintyä keropäinä. Kuulepas, missä ovat vaatteeni, jotka teetin
kirjuriksi ruvetessani?
-- Nekö, ne ovat arkussani samassa kunnossa, mihin ne jätit, vastasi
Alfred. -- Tytöt aikoivat kyllä ommella niistä itselleen puvut, mutta
siitä ei tullut mitään. Mutta mitä muutoin arvelet Alicesta ja
Editistä? He ovat kasvaneet, eikö totta?
-- Niin, ja ovat kai edistyneet suuresti, arvaan minä. Mutta eikö
heidän jo olisi aika nähdä jotain muutakin kuin vain maitokiuluja,
patoja ja lattiaharjoja? Eikö meidän pitäisi huolehtia siitä, että he
saisivat oppia sellaisiakin taitoja, jotka sopivat nuorille
aatelisnaisille?
-- Kyllä, mutta se on helpommin sanottu kuin tehty.
-- Niin onkin, ja se kiusaa minua. He elävät täällä kuin kaksi
talonpoikaistyttöä -- kuinka he sitten tulevat toimeen hovissa?
-- Hovissa? Oletko varma siitä, että he koskaan sinne joutuvat? Sinä
uskot siis yhä, että onni vielä kerran käy meille suotuisaksi.
-- Uskon, mitä uskon. Minä toivon.
Edvard vaipui syviin ajatuksiin. Hänen veljensä häiritsi hänen
ajatuksiaan kysymällä metsäpäällikön tyttärestä.
-- Kate on yhtä kaunis ja hyvä kuin aina ennenkin, kuului Edvardin
vastaus, -- hän on nyt täysikasvuinen neito.
-- Entä Klara? kysyi Alfred.
-- Niin, Klara voi myöskin hyvin; hän kukoistaa kuin ruusu... Mutta
kas, siinä on Chaloner! Kertokaamme hänelle suunnitelmamme, jotta hän
tietää käyttäytyä sen mukaan, kun Cromwellin urkkijat tulevat.
Nuori kavaljeeri oli veljesten kanssa samaa mieltä, keropäitä ei ollut
hänen mielestään vaikea vetää nenästä. -- Meidän on vain päätettävä
mitä vastaamme, jos he alkavat kysyä mihin rykmenttiin kuulumme.
Maltahan... luulenpa, että on parasta, että esiinnymme Lambertin
rakuunoina.
-- Päätetty. Mutta minä neuvoisin vielä sinua satuloimaan oman ja
Grenvillen hevoset ja sitomaan ne portaitten eteen. Se saattaa asian
uskottavammaksi. Ja tee se nyt heti. Kenties saapuvat vieraamme jo
tänään.
-- Niin, Cromwellin on tapana liikkua rivakasti. Saa nähdä, onnistuuko
kuninkaan paeta. Pelkään enemmän hänen tähtensä kuin omasta puolestani.
-- Minä en voi hyväksyä sitä, että hän sillä tavalla hiipi pois meidän
luotamme, huomautti Edvard.
-- Ehkä se kuitenkin oli viisainta, arveli Chaloner. -- Muista, kuinka
epäluotettavia hänen miehensä olivat. Nyt hän luottaa vain itseensä.
Toivokaamme, että hänen käy hyvin... Se vain on selvää: me emme
niinkään pian tule vetämään miekkaamme huotrasta kuninkaan puolesta.
Minä puolestani lepäänkin mielelläni vähän aikaa... tai oikeammin, en
ole aikonut laiskoitella täällä, aion ruveta maata viljelemään teidän
apunanne. Mitä arvelet, Edvard? Tahdotteko sinä ja veljesi ottaa minut
päivätyöläiseksi tänne?
Edvard purskahti nauruun. -- Ei, Chaloner, sanoi hän. -- Sinä
kyllästyisit pian tähän elämään. Olet tottunut elämään aivan toisissa
piireissä: kaipaat eloa ja toimintaa.
-- Enpä luule. Mutta tämän yhteydessä täytyy minun puhua sinulle
seikasta, joka minua suuresti täällä on kummastuttanut. Mitenkä voit
sallia suloisten sisartesi aamusta iltaan toimittaa raskaita ja
karkeita askareita? Heidän pitäisi oikeastaan kasvaa aivan toisissa
oloissa.
-- Hm, Edvard katsahti hymyillen veljeensä. -- Alfred ja minä puhuimme
siitä juuri. Mutta mitä tehdä? Niin -- jospa minulla vielä olisi isäini
talo. Mutta siitä ei enää kannata puhua. Nyt sitävastoin pelkään, että
joku niistä keropäistä, joita vastaan taistelimme Worcesterin luona,
saa Arnwoodin palkinnoksi urotöistään...
Chaloner keskeytti hänet. -- Kuulehan, Edvard! Minun on kiittäminen
sinua hengestäni... niin, tiedän kyllä, ettet tahdo kuulla siitä
ystävyydentyöstä puhuttavankaan, mutta minä olen sittenkin sinulle
velkaa. Ja senvuoksi sanon sinulle: jos sisaresi joskus tarvitsevat
toisen kodin, niin muista tätejäni Boltonissa. Heidän talossaan he
viihtyisivät hyvin. Minä kirjoitan vanhuksille pari sanaa. Saatko
kirjeen menemään Boltoniin?
Edvard kiitti ystäväänsä sydämellisesti hänen ystävällisestä
tarjouksestaan, mutta ei sanonut voivansa suostua siihen, ennenkuin hän
oli kuullut, mitä vanhat neidit sanovat ehdotuksesta.
-- Mitäkö he sanovat? He suostuvat tietysti. Muutoin...
Hänen puheensa keskeytyi, Pablo tuli juoksujalkaa metsästä aivan
hengästyneenä.
-- Sotamiehiä! hän läähätti. -- Paljon sotamiehiä, ratsastavat täyttä
laukkaa... koko metsä vilisee!
Nyt olivat hyvät neuvot kalliit. Tuossa tuokiossa talutettiin hevoset
oven eteen; Chaloner ja Grenville menivät sisään, heittäytyivät
vuoteelle ja alkoivat kuorsata. Edvard vaihtoi vaatteensa
kirjurinpukuun; se antoi hänelle hiukan enemmän arvokkuutta. Hetkisen
kuluttua huomasi Alfred, joka oli tähystämässä, parven hevosväkeä
nelistävän taloa kohti. Osastonpäällikkö ratsasti aivan Alfredin luo ja
kysyi häneltä, kuka hän oli.
-- Minä olen metsänvartija, herra soturi, vastasi Alfred nöyrästi.
-- Tämä on kai siis sinun talosi. Kuka siinä asuu paitsi sinua?
-- Kyllä se on minun taloni. Ja siinä asuu nykyään kaksi ratsastajaa,
jotka ovat etsimässä Worcester-pakolaisia, nämä kaksi hevosta ovat
heidän. Ja tuo hevonen on metsäpäällikkö Stonen kirjurin, joka on
täällä tuomassa kirjeitä esivallalta.
Edvard astui nyt ulos ja tervehti ratsumiehiä. Hän neuvoi heitä
mieluimmin tutkimaan metsän eteläosaa. -- Täällä ei todellakaan ole
pakolaisia; metsäpäällikkö pitää kyllä siitä huolen.
-- Mihin rykmenttiin kuuluvat nuo miehet?
-- Luulen heidän olevan Lambertin joukkoa, vastasi Edvard, -- mutta
voivathan he itse tulla puhumaan puolestaan. Mene kutsumaan heitä ulos,
sanoi hän Alfredille.
-- Kyllä, herra kirjuri, mutta on vaikea saada heitä jalkeille, he
vetävät sikeintä untaan ja ovat kovin väsyneitä pitkästä
ratsastuksestaan. Mutta kyllä minä...
-- Ei, arveli upseeri, -- nukkukoot vaan. Minulla on kiire enkä
luultavasti kuitenkaan tunne heitä, koska he ovat Lambertin väkeä.
Käännös oikeaan ja eteenpäin! hän komensi sotamiehiään ja ratsasti pois
tervehtien Edvardia. Pian olivat hän ja hänen joukkonsa kadonneet
näkyvistä.
-- Kas niin, nyt olemme heistä päässeet, sanoi Edvard. -- Mutta kyllä
niitä vielä tulee toisia. Pidä sinä, Pablo, vain silmäsi auki.
Noin kolme tai neljä päivää vilisi metsä vielä sotamiehiä, mutta
ystävämme suoriutuivat pulasta hyvin Edvardin ja metsäpäällikön avulla,
ja pian he taas saattoivat hengittää vapaasti. Chalonerille ja
Grenvillelle ostettiin metsästyspuvut Lymingtonista, ja pian he
muuttivat asumaan Klaran taloon. Jäähyväishetkellä Chaloner antoi
Edvardin mukaan tädilleen osoitetun kirjeen, ja vielä samana päivänä
ratsasti Edvard viemään sitä herra Stonelle. Metsäpäällikkö lupasi
toimittaa sen perille.
-- Muutoin kirjeistä puhuttaessa -- tässä on pitkä kirje itse
Cromwellilta, jossa hän suuresti kiittää intoani ja taitoani. On
häpeällistä, että meidän täytyy alentua moiseen petokseen. Omatuntoni
ei sitä hyväksy.
Ja metsäpäällikkö ravisti päätään ja vaipui syviin ajatuksiin.