Kaarle-kuningas ja hänen sotajoukkonsa.
Seuraavana aamuna jo ennenkuin Chaloner ja Edvard Beverley olivat
ennättäneet noustakaan, toi lähetti kirjeen kenraali Middletonilta.
Siten he saivat tietää, että kuninkaan sotajoukko parhaillaan oli
leirissä noin mailin päässä itäänpäin herraskartanosta.
Edvard oli juuri pukeutumassa, kun hänen ystävänsä tuli hänen luokseen.
Hän neuvoi häntä heittämään hyvästi vanhalle puvulleen.
-- Nyt, kun sinun ei enää tarvitse esiintyä kirjurina eikä keropäänä,
olisi ehkä parasta vaihtaa pukua, arveli hän. -- Ellet halveksi käyttää
minun vaatteitani, jotka ovat käyneet minulle liian pieniksi, niin
pyytäisin sinua valitsemaan itsellesi puvun niistä. Tulehan katsomaan.
Hän vei Edvardin vaatesäiliöönsä, jossa oli yllin kyllin valitsemisen
varaa. Edvard suostui kiitollisena ehdotukseen. Pian oli metsäpäällikkö
Stonen kirjuri kuin poispuhallettu, ja hänen sijallaan seisoi nuori
kaunis aatelismies.
Kun he olivat syöneet aamiaista, heittivät he hyvästi ystävällisille
emännilleen, nousivat satulaan ja ratsastivat leiriin. He ratsastivat
nopeasti ja tunnin kuluttua he saapuivat etuvartijain luo. He
ilmoittautuivat vahtiupseerille, ja heidät vietiin kenraali Middletonin
luo, joka vastaanotti Chalonerin kuin vanhan ystävän. Kuultuaan, että
Edvard oli eversti Beverleyn poika, hän tervehti häntä kunnioittavasti
ja ystävällisesti.
-- Olen kaivannut teitä, Chaloner, sanoi kenraali. -- Me kokoamme juuri
ratsuväenrykmenttiä -- Buckinghamin herttua tulee sen päälliköksi,
mutta Masseysta tulee varsinainen johtaja. Teillä on vaikutusvaltaa
tässä kreivikunnassa ja voitte siis hankkia meille monta uljasta
ratsumiestä, eikö totta?
-- Kenties. Missä on Derbyn jaarli?
-- Täällä leirissä.
-- Entä kenraali Lester?
-- Hän on pahalla tuulella. Luulenpa, että häntä suututtavat monet
papit, joita armeijassamme vilisee... Mutta kuninkaan pitäisi olla
tähän aikaan tavattavissa. Oletteko valmiit, niin vien teidät hänen
luokseen?
Sanottu ja tehty. Kenraali Middleton opasti nuoret ystävämme talolle,
jonka kuningas oli ottanut asunnokseen, ja muutaman minuutin
odotettuaan he pääsivät hänen majesteettinsa puheille.
He tervehtivät kunnioittavasti kuningas Kaarle Toista -- maatonta
kuningasta -- ja kenraali Middleton lausui: -- Suvaitkaa minun, teidän
majesteettinne, esittää majuri Chaloner, jonka isän nimen teidän
majesteettinne kyllä tuntee.
-- Ettenkö tuntisi! Kuningas kääntyi ystävällisesti Chalonerin puoleen.
-- Tiedän, että hän oli uljas ja uskollinen mies. Olen varma siitä,
että poika on perinyt hänen uljuutensa ja jalon mielensä.
Näin sanoen hän ojensi Chalonerille kätensä, jota nuori mies polvistuen
suuteli.
Kenraali jatkoi:
-- Ja nyt hämmästyy teidän majesteettinne varmaankin, kun esitän teille
tämän nuoren miehen -- eversti Beverleyn vanhimman pojan.
Kuningas hämmästyi todellakin. -- Mitä kuulenkaan! huudahti hän
iloisesti. -- Ja minä kun luulin, että kaikki lapset olivat saaneet
surmansa, silloin kun Arnwood niin häpeällisesti poltettiin. Toivotan
teidät sydämellisesti tervetulleeksi armeijaan. Mitä voimme tehdä
puolestanne, Beverley? Sallikaa meidän tietää se, jotta voisimme
osoittaa kiitollisuuttamme isänne muistolle.
Edvard tuli syvästi liikutetuksi Kaarle-kuninkaan ystävällisistä
sanoista.
-- Minulla on vain yksi toivomus, hän änkytti, -- saada aina olla
teidän majesteettinne läheisyydessä vaaran hetkellä.
-- Se oli Beverleyn arvoinen vastaus, sanoi kuningas; sitten hän
kääntyi kenraali Middletonin puoleen ja sanoi:
-- Pyydän teitä ottamaan nuoren Beverleyn suojaanne. Pitäkää hänestä
hyvää huolta.
Molemmat nuorukaiset saivat sitten luvan poistua, mutta kenraali
Middleton jäi vielä pariksi minuutiksi kuninkaan määräyksiä
vastaanottamaan. Kun hän yhtyi nuorukaisiin, kertoi hän Edvardille,
että kuningas oli suvainnut määrätä hänet kapteeniksi ratsuväkeen. --
Chaloner, te pidätte kyllä huolta kapteeni Beverleyn univormusta ja
muusta senkaltaisesta? -- Kiitos. Niin, hevonenhan teillä jo on, meidän
onkin oltava liikkeellä jo huomenna.
-- Sanokaahan minulle, kysyi vastaleivottu kapteeni, -- tiedetäänkö
mitään parlamentin sotajoukosta?
-- Kyllä, se marssii nyt Lontoota kohti Yorkin tietä ja koettaa sulkea
meiltä tien pääkaupunkiin. Mutta nyt minun täytyy heittää teille
hyvästi, hyvät herrat, aikani on täpärällä. Näkemiin.
Nyt oli Edvard siis vihdoinkin saavuttanut päämääränsä. Hän oli
kapteeni Kaarle kuninkaan armeijassa!
Jo seuraavana päivänä hän joutui tuleen. Warringtonissa kohtasi
kuninkaan väki ratsuväen osaston, joka oli kenraali Lambertin joukkoa.
Syttyi taistelu ja lyhyen ottelun jälkeen ajettiin parlamentin väki
pakosalle. Tämä pieni voitto herätti suurta riemua sotilaissa, sillä
Lambert oli Cromwellin taitavimpia päälliköitä, ja kun he kerran
saattoivat ajaa hänet pakosalle, eivät he enää muustakaan huolehtineet.
Ei kukaan arvannut, että Lambertin pako oli ennakolta harkittu; hän
toimi kaikessa Cromwellin käskyn mukaan ja oli vain aikonut hidastuttaa
kuninkaallisen sotajoukon etenemistä. Tämä hänelle onnistuikin, ja sen
lisäksi saattoi tämä helposti saavutettu voitto Kaarle-kuninkaan
ylimieliseksi. Hän luuli tulevansa toimeen ilman Derbyn jaarlin apua ja
miesvoimaa. Jaarli ja pari sataa aatelismiestä hänen kanssaan erosi
siis armeijasta ja lähti Lancashireen kootakseen uusia puoluelaisia
kuninkaalle.
Kuninkaan ja päälliköiden tarkoitus oli nyt marssia Lontoota kohti niin
nopeasti kuin mahdollista. Mutta se oli helpommin sanottu kuin tehty.
Miehistö oli väsynyt ja rasittunut, ja helle oli niin kova, että tuon
tuostakin täytyi levähtää. Päätettiin siis pysähtyä Worcesterin
kaupunkiin, joka riemuiten vastaanotti kuninkaan ja vieraanvaraisesti
piti huolta sotaväen tarpeista. Täällä aiottiin viipyä, kunnes Derbyn
jaarli toisi lisää väkeä.
Mutta nyt saapui kuninkaalle surusanoma. Yön pimeydessä oli vihollinen
hyökännyt jaarlin ja hänen joukkonsa kimppuun. Ei ainoakaan mies ollut
päässyt pakoon; kaikki he olivat joko saaneet surmansa tai joutuneet
vangiksi; viimeksimainittujen joukossa jaarli itse.
-- Se oli kova isku meille, Chaloner, sanoi Edvard ystävälleen.
-- Niin oli, vastasi tämä. -- Me olemme menettäneet parhaimmat
miehemme, ja tämän jälkeen ei tietysti kukaan uskalla liittyä meihin.
Pahinta on kuitenkin se, että eripuraisuus yhä vain lisääntyy
leirissämme. Buckinghamin herttua tahtoo ylivallan, johon kuningas ei
suostu, ja kenraali Leslie on jo kadottanut rohkeutensa. Middleton
yksin täyttää velvollisuutensa. Ajattelepas, jos Cromwell nyt hyökkäisi
kimppuumme. Silloin olisimme hukassa. Täällä olemme nyt vetelehtineet
viisi päivää emmekä muuta tee kuin riitele. Tämä on kerrassaan
sietämätöntä! huudahti Chaloner lopuksi.
-- En minäkään voi ymmärtää, kuinka kuningas voi niin rauhallisesti
suvaita tällaista.
-- Hän ei sille mitään voi, ystäväni. Muista, että hänen kruununsa on
kysymyksessä. Mutta häntä ei totella, siinä vika.
-- Etköhän sinä katsele asiaa liian synkältä kannalta. Yhteinen vaara
sovittaa ehkä eripuraiset, ja kun he näkevät Cromwellin edessään,
unohtavat he varmaankin kateutensa ja yksityiset riitansa.
-- En usko, sanoi Chaloner. -- Ei, Edvard, minä tunnen ihmiset.
Odotahan, niin saat nähdä, että minä olen oikeassa -- valitettavasti.
Kului vielä pari päivää ja riidanhenki hajoitti sotajoukkoa yhä
enemmän. Äkkiä toi pikalähetti sanan että Cromwell joukkoineen oli
puolen päivänmatkan päässä kaupungista. Hänen sotavoimansa oli puolta
isompi kuin kuninkaan.
Salaman tavoin iski tämä sanoma Kaarle Toisen leiriin. Kaikki olivat
epätoivoissaan ja neuvottomia. Mitä tehdä?
Kolmas päivä syyskuuta tuli Cromwellin armeija näkyviin kaukana. Edvard
oli ollut hevosen selässä koko yön, hän kuljetti kuninkaan käskyjä eri
osastoille. Sotajoukko oli järjestetty niin hyvin kuin kävi päinsä ja
odotteli vain Cromwellin hyökkäystä. Mutta parlamentin sotavoima ei
liikkunut paikaltaan, näytti siltä kuin ei se olisikaan aikonut tapella
sinä päivänä. Päivällisaikaan kuningas palasi asuntoonsa nauttiakseen
hiukan ravintoa; hänkin oli istunut hevosen selässä tuntikausia. Mutta
tuskin hän oli istuutunut pöytään, kun pikalähetti toi sanan, että
molemmat sotajoukot olivat törmänneet yhteen. Kuningas syöksyi hevosen
selkään, mutta ennenkuin hän ennätti taistelutantereelle, kohtasi hän
koko ratsuväkensä, joka pakeni suin päin sellaisella vauhdilla, ettei
kuningas voinut heitä pysähdyttää. Kuningas huusi useita upseereitaan
nimeltä, mutta kukaan ei kuullut, pelosta silmittöminä he syöksyivät
eteenpäin; olipa kuningas itsekin joutua hevosten jalkoihin ja
tallatuksi.
Cromwell oli voittanut helposti, ainoastaan se osasto, jota kenraali
Middleton ja Hamiltonin herttua johtivat teki urhoollisesti
vastarintaa. Mutta kun nämäkin uljaat päälliköt haavoittuivat,
herttualta oli tykinluoti katkaissut jalan -- oli kaikki hukassa. Koko
sotajoukko kadotti rohkeutensa.
Silloin ratsasti kuningas takaisin kaupunkiin. Hän tapasi ratsuväen
osaston, jonka Chaloner oli saanut pysähtymään paossaan.
-- Seuratkaa minua! huusi kuningas. -- Katsokaamme, mitä vihollinen
tekee. Ellei Cromwell aja takaa pakenevia, on vielä toivon kipinä
jäljellä.
Näin sanoen Kaarle-kuningas kannusti hevostaan ja ratsasti ottamaan
asemasta selkoa. Chaloner, Edvard Beverley ja pieni parvi upseereita
seurasi häntä -- mutta siinä olikin koko hänen seurueensa. Muun
ratsuväen oli yleinen pelkuruus tartuttanut niin, että se kääntyi
takaisin. Samalla saatiin kuulla, että Cromwellin ratsuväki oli jo
tunkeutunut kaupungin sydämeen... Taistelu oli menetetty.
Kuningas alistui viimein vaikka vastenmielisesti upseeriensa
rukouksiin, kääntyi ja lähti nelistämään pakenevan sotajoukkonsa
jälkeen. Muutamia tunteja ratsastettuaan hän saavutti ratsuväkensä,
mutta vaikka sen lukumäärä nousi 4000 mieheen, ei heihin enää ollut
luottamista, peloissaan ja alakuloisia kun olivat. Kaarle-kuningas
päätti silloin jättää sotajoukkonsa. Yön pimeydessä hän puhumatta
kenellekään mitään aikomuksestaan erosi armeijastaan. Hän ajatteli
helpommin välttävänsä takaa-ajajansa, jos hän kulki yksin.
Vasta seuraavana aamuna sotajoukko huomasi kuninkaan kadonneen. Samalla
oli viimeinenkin yhdysside eri joukkojen välillä katkennut, ja pian oli
koko armeija hajonnut kuin tuhka tuuleen. Suurin osa riensi takaisin
Skotlantiin, josta he olivat kotoisin.
Edvard Beverley ja Chaloner eivät oikein tienneet, mihin ryhtyä.
-- Sinä aiot kai kotiin Uuteenmetsään? kysyi Chaloner. -- Jos sallit,
niin seuraan sinua. Etelässä olemme paremmassa turvassa kuin täällä
Pohjois-Englannissa. Minä en uskalla lähteä Lancashireen.
-- Tule vain mukaani, sanoi Edvard. -- Minä kyllä hankin sinulle
turvapaikan, kunnes päätät tarkemmin tulevaisuudestasi. Lähtekäämme
heti matkaan, voimmehan lähemmin keskustella asiasta tiellä. Hiljaa!
Mitä se? Kuulin laukauksia. Ratsastammeko tuolle kukkulalle, niin
näemme mitä on tekeillä?
Vinhaa vauhtia ratsasti Edvard ylös törmälle, josta oli laaja näköala
yli koko seudun.
-- Hei! huusi hän Chalonerille, joka oli seurannut häntä. -- Katso
tuonne! Siinä ottelee parvi kavaljeereja ja Cromwellin sotureja. Tule,
antakaamme heidän maistaa miekastamme.
-- Eteenpäin! vastasi Chaloner kannustaen hevostaan ja ratsasti kuin
tuulispää parlamentin ratsumiesten kimppuun.
Tämä odottamaton hyökkäys ratkaisi seikkailun. Cromwellilaiset pötkivät
pakoon jättäen kuusi kuollutta taistelukentälle.
-- Kiitos Chaloner! Kiitos Beverley! sanoi ääni, jonka nuorukaiset heti
tunsivat Grenvillen, kuninkaan paasin ääneksi. -- Kiitos hyvästä
avusta! Nämä velikullat tässä -- hän osoitti väkeään -- olivat juuri
pakoon juoksemassa, kun saavuitte avukseni. Kuulkaahan, saanko yhtyä
seuraanne? Näihin ei ole luottamista, mieluummin heitän heille hyvästi
heti paikalla.
-- Malttakaa, sanoi Chaloner, -- minulla on hyvä tuuma. Hän astui
sotilaiden luo ja puhui heille: -- Kuulkaa miehet, on paras, että me
kaikki hajaannumme toisistamme, se on ainoa pelastuskeinomme.
Ratsastakaa, enintään kaksittain, sillä pian saamme cromwellilaiset
kimppuumme, uskokaa minua.
Se riitti. Miehet pitivät hänen neuvoaan viisaana ja olivat pian
kadonneet näkyvistä. Chaloner, Edvard ja Grenville olivat
tappelukentällä, jolla makasi noin tusina kaatuneita ja pahasti
haavoittuneita. Seitsemän kuninkaanpuoluelaista ja viisi
cromwellilaista oli joutunut taistelun uhriksi.
-- Nyt minä ehdottaisin, sanoi Edvard, -- että me pukeutuisimme näiden
kaatuneiden cromwellilaisten pukuihin, silloin voimme rauhallisesti
matkustaa halki koko maan muka Cromwellin lähetteinä, jotka ovat
etsimässä kuningasta.
-- Ehdotuksesi on hyvä, sanoi Chaloner, -- ja mitä pikemmin panemme sen
toimeen, sen parempi.
He sitoivat hevosensa lähimpään puuhun. Annettuaan haavoittuneille
kaiken mahdollisen hoidon, riisuivat he kolmelta kaatuneelta univormut
ja jatkoivat sitten täyttä laukkaa matkaansa Cromwellin rakuunoiksi
pukeutuneina. Ratsastettuaan noin neljä-viisi mailia, uskalsivat he
hetkisen levähtää ja jatkoivat sitten matkaansa hiljaista ravia.
Myöhään illalla he saapuivat pieneen kylään, jossa oli majatalo. He
päättivät jäädä sinne yöksi ja veivät hevosensa talliin.
-- Nyt saamme olla niin röyhkeitä kuin ikinä voimme, sanoi Chaloner, --
silloin ei kukaan epäile meitä.
Grenville nyökäytti päätään ja osoitti samalla ymmärtäneensä Chalonerin
tarkoituksen. Ovessa hän rajusti töytäisi isäntää ja käski hänen
pitämään kiirettä. -- Muuten katkaisen sinulta korvat, uhkasi hän.
Sitten he astuivat vierashuoneeseen. He esiintyivät hyvin mahtavasti,
komensivat pöytään talon parasta, huusivat ja reuhasivat. Lopuksi he
heittäytyivät nukkumaan isäntäväen omaan vuoteeseen. Sanalla sanoen he
käyttäytyivät niin röyhkeästi ja ylimielisesti, ettei kukaan
epäillytkään heitä muiksi kuin Cromwellin rakuunoiksi.
Seuraavana aamuna he Chalonerin neuvosta ratsastivat tiehensä
maksamatta penniäkään kaikesta siitä, mitä olivat syöneet ja juoneet,
vaikka heillä oli rahaa yllin kyllin.
Näin he jatkoivat matkaansa eteenpäin, esiintyivät cromwellilaisina,
kyselivät pakolaisia kaikkialla ja karttoivat mikäli mahdollista
asuttuja seutuja. Neljässä päivässä heidän onnistui saapua Uudenmetsän
rajalle. He kätkeytyivät viidakkoon odottaakseen pimeän tuloa.
Edvardin oli nyt etukädessä huolehtiminen, ettei herra Stonelle
koituisi mitään ikävyyksiä hänen tähtensä. Oli tärkeätä, ettei kukaan
saanut tietää hänen retkistään senjälkeen kuin hän oli lähtenyt
metsäpäällikön talosta. Olipa onni, ettei hänellä ollut omia vaatteita
yllään, nyt hän palasi kotiin pukeutuneena Cromwellin soturiksi, ja se
ei tietysti voinut herättää epäluuloja kenessäkään. Pimeän tultua hän
päätti viedä molemmat ystävänsä metsänvartijantalolle ja itse rientää
viemään herra Stonelle sanaa Cromwellin voitosta ja kuninkaan tappiosta
Worcesterin luona. Edvard ja hänen toverinsa olivat nimittäin
tiellä huomanneet, ettei niillä seuduin tiedetty vielä mitään
sotatapahtumista.
Heti hämärän tultua lähtivät kolme matkamiestämme piilopaikastaan.
Edvard, joka tunsi kaikki polut ja mutkat metsässä, vei ystävänsä
oikotietä, niin että he hyvin pian saapuivat määräpaikkaansa. Heidän
tulonsa herätti ensin suurta levottomuutta. Alfred ja Pablo seisoivat
pihalla; äkkiä he kuulevat kavionkopsetta, kurkistavat metsään ja
näkevät sotilaita. Alfred aikoi ensin rientää sisään ja sulkea oven,
mutta huomasi pian, että hän siinä olisi tehnyt kovin tyhmästi. Jos
vaara kerran uhkasi, täytyi hänen kohdata se miehen lailla. Hän lähetti
siis Pablon varoittamaan Alicea ja Editiä ja asettui itse ovelle
tulijoita vastaanottamaan. Nyt he saapuivat, -- ja samassa haihtui
pelko, Alfred tunsi Edvardin äänen. Seuraavassa silmänräpäyksessä
ympäröivät siskot riemuhuudoin "ison veljen". Ja sitten kyseltiin ja
kerrottiin yhteen ääneen, niin että Edvardin viimein täytyi sulkea
korvat käsillään.
-- Prr! huudahti hän nauraen. -- Ensin meidän täytyy viedä hevoset
talliin. Sitten...
-- Sitten sinä kerrot meille kaikki, mitä olet kokenut, huusi pikku
Edit taputtaen käsiään.
-- Ei, vastasi Edvard, -- sitten tulemme minä ja ystäväni sisään ja
syömme kaikki, mitä suuhumme saamme. Me olemme kauheasti nälissämme.
Hevoset vietiin talliin ja saivat ruokaa tarpeekseen. Sitten nuoret,
uljaat soturit astuivat sisään ja Edvard esitti Grenvillen ja
Chalonerin sisarilleen. Illallinen oli pian pöydässä ja hyvin se
maistuikin nälkäisille matkamiehille. Illallisen jälkeen lähtivät Alice
ja Edit valmistamaan vieraille vuoteita. Sillä aikaa Alfred sai kuulla
tärkeimmät uutiset; -- että kuningas oli joutunut tappiolle ja
nuorukaiset olivat pakoretkellä. Vielä senjälkeen kuin Chaloner ja
Grenville olivat lähteneet makuulle, istuivat veljekset kauan yhdessä
jutellen viime aikojen tapahtumista. Lopuksi he neuvottelivat mitä
tehdä vieraittensa suhteen.
-- Tähän taloon he eivät voi jäädä asumaan, sanoi Edvard. -- Mutta
sinullahan on avaimet Ratcliffin taloon. Siellähän he voivat asua
mainiosti, kunnes heidän onnistuu päästä pois maasta -- se, näet, on
heidän tarkoituksensa. Huomenaamulla varhain lähden minä herra Stonen
luo, mutta ylihuomenna palaan jälleen, ja siihen mennessä te jo olette
ennättäneet saada Klaran entisen kodin järjestykseen, eikö totta? --
Mutta nyt minä vihdoinkin menen nukkumaan. Sinun pitää herättää minut
varhain huomenna -- muutoin minä varmaan nukun koko vuorokauden umpeen.
Seuraavana aamuna, kun aurinko nousi, saivat Edvardin molemmat nuoret
kumppanit vielä vedellä unia, mutta hänen itsensä täytyi hieroa uni
silmistään ja lähteä matkaan. Kun hän saapui metsävoudin talolle, oli
vielä varhainen aamuhetki, ja koko talo näytti olevan unen vallassa.
Oswald yksin oli jalkeilla; hän seisoi ovellaan päivää paistattamassa.
Edvard tervehti häntä kädenviittauksella, mutta Oswald ei tuntenut
häntä, astui vain hiljakseen Edvardia vastaan, ja hänen kasvojensa ilme
puhui selvästi: -- Mitähän tuokin minusta tahtoo? Mutta silloin Edvard
huusi: -- Hyvää huomenta, Oswald! ja siitäkös tuli toinen ääni kelloon.
Iloisesti tervehtien paiskasi kunnon metsävouti kättä nuorelle
ystävälleen, joka sitten lyhyesti kertoi hänelle kaikki, mitä oli
tapahtunut.
-- Ja nyt olen tullut kertomaan metsäpäällikölle kaikkia näitä uutisia
-- niin ymmärräthän...?
-- Tottahan toki, Edvard, ja minä panen kyllä parastani, jotta kaikki
luulevat sinun taistelleen Cromwellin puolella. Esiinny vain miten
monelle tahansa tuossa puvussa, niin ei kissakaan arvaa petosta.
-- Niinkö arvelet, Oswald? Mainiota, mutta nyt minä ratsastan täyttä
neliä herra Stonen luo ja pyrin hänen puheilleen. Näkemään asti!
Ja sitten Edvard ratsasti huimaa vauhtia metsäpäällikön asunnolle,
heittäytyi samaa menoa hevosen selästä maahan, heitti ohjakset
Sampsonille, joka kavionkopseen kuullessaan oli tullut pihalle
katsomaan mitä oli tekeillä, ryntäsi suoraa päätä keittiön läpi ja
kolkutti metsäpäällikön ovelle.
-- Kuka siellä?
-- Edvard Armitage, kuului vastaus. Ovi avattiin ja metsäpäällikkö
pysähtyi hämmästyneenä ovelle nähdessään Edvardin rakuunanpuvussa.
-- Tervetuloa, Edvard. Olen iloinen nähdessäni teidät -- tuossakin
puvussa. Mutta selittäkäähän... istukaa ja kertokaa.
-- Uutiseni ovat pian kerrotut, herra metsäpäällikkö, vastasi Edvard ja
kertoi sitten muutamin sanoin, mitä oli tapahtunut ja miksi hän oli
vaihtanut asua.
-- No totta tosiaan, huudahti herra Stone, kun Edvard oli päättänyt
kertomuksensa. -- Te olette menetellyt viisaasti ja olette sillä
puhdistanut minut vihamiesteni levittämistä huhuista. Kiitos siitä!
Teidän äkillinen matkanne on herättänyt ihmisten uteliaisuutta ja
tullut jo korkeiden viranomaistenkin korviin. Mutta nythän palaatte
kotiin kelpo kansansotilaana -- ja sillä se pulma on ratkaistu. Kate ja
Klara ovat tietysti kovin iloiset nähdessään teidät. He ovat joka päivä
kyselleet teitä. Jumalan kiitos, että palaatte kotiin terveenä ja
reippaana. Nyt olette siis saanut kokea sotaelämää, tokkopa rauhallinen
kirjurinpukunne enää teitä miellyttääkään?
-- Kyllä, mutta ensin aion näyttää ihmisille nykyistä pukuani, arveli
Edvard. -- Se ei haitanne.
-- Ei, siinä olette oikeassa. Mutta menkää nyt arkihuoneeseen
tervehtimään lapsia. Minä tulen heti jäljestä.
Edvard totteli. On turha mainitakaan, että arkihuoneessa syntyi suuri
riemu, kun nuorukainen äkkiarvaamatta astui sisään. Katen silmiin
kohosi ilonkyyneleitä, ja Klara oli aivan suunniltaan ilosta.
Kun Edvard ja herra Stone myöhemmin iltapuolella vielä keskustelivat
asiasta, sanoi metsäpäällikkö:
-- Te olette kai samaa mieltä kuin minäkin, nykyään emme voi tehdä
mitään. Jos Jumala suo, on kuningas Kaarle Toinen vielä kerran kantava
isänsä kruunua. Mutta toistaiseksi meidän täytyy alistua. Cromwell
kukistuu kyllä ennen pitkää, luulen minä, ja mitäpä siitä, jos asiamme
voittaa vähän aikaisemmin tai myöhemmin? Uskokaa minua, nämä
onnettomuudenajat ovat hyviä oppivuosia miehelle, joka aikoo kuninkaana
hallita maata ja valtakuntaa. Ehkäpä ei olisi kovinkaan onnekasta, jos
Kaarle-kuningas tällä hetkellä nousisi valtaistuimelle. Sen mukaan mitä
olette minulle kertonut, on hänellä vielä paljon oppimista.
-- Niin on, myönsi Edvard Armitage. -- Ja silmäni eivät ole auenneet
yksin tässä suhteessa viimeisten tapahtumain aikana. Olen ikäväkseni
huomannut, että kuninkaan sotajoukossa ja hänen miehissään tapaa sangen
vähän oikeata ritarillista mieltä. Itsekkyyttä, itsetyytyväisyyttä ja
ahdasmielisyyttä olen nähnyt melkein yksinomaan. Miehistö oli haalittu
kokoon sieltä täältä -- se ei voinut voittaa. Yhteistuntoa tarvitaan,
ennenkuin Cromwellin kaltainen mies kukistetaan -- sen olen oppinut
ymmärtämään, ja senvuoksi kuuntelen nyt mielelläni sitä sananpartta,
jota ennen halveksin: aika neuvon tuo!