Edvardin sydänsuru.
Edvard ja metsäpäällikkö pelkäsivät joka päivä saavansa kuulla uutisia
Kaarle-kuninkaan vangitsemisesta. Mutta viikot vierivät, ja heidän
pelkonsa osoittautui turhaksi. Viimein he kuten kuninkaan muutkin
uskolliset puoluelaiset rauhoittuivat arvaten, että nuoren pakolaisen
oli onnistunut paeta Kanaalin yli Ranskan rannikolle.
Mutta Edvardin mielen täyttivät pian uudet ajatukset ja arvelut. Hän
alkoi soimata itseään siitä, että hän petti metsäpäällikköä salaamalla
oikean syntyperänsä. -- Täällä minä kuljen ja näyttelen
metsänvartijanpoikaa ja kirjuria, ja pian lähetetään sisareni
aateliskartanoon kasvatettaviksi! Mitähän metsäpäällikkö siitä sanoo?
Sillä hän saa sen tietysti joka tapauksessa tietää tyttäreltään. Minun
ei mitenkään kauemmin pitäisi salata sukuperääni häneltä, joka on ollut
niin ystävällinen minua kohtaan ja osoittanut minulle niin suurta
luottamusta. Mutta ikävä on noin vain ilman muuta mennä suvustaan ja
yksityisistä asioistaan hänelle kertomaan.
Kauan mietittyään hän päätti uskoa asiansa Katelle. Molempain nuorten
väli oli hyvin tuttavallinen -- niin, kenties hiukan sydämellisempikin.
Edvardille oli yhä enemmän selvinnyt, kuinka kallis Kate hänelle oli.
Armeijassa ollessaan hän alati muisteli Katea, ja vaikka hän matkallaan
oli nähnyt monta kaunista ja hienoa naista, ei kukaan heistä ollut
hänen mielestään niin hyvä ja kaunis kuin metsäpäällikön suloinen
tytär. Mutta uskaltaisiko hän puhua tunteistaan Katelle? Hänhän oli
vain yhdeksäntoistavuotias ja köyhä kuin kirkonrotta.
-- Hänelle minä puhun, ajatteli Edvard Beverley. -- Jos minä ilmaisen
sukuni ja nimeni hänen isälleen, voi hän siitä saada ikävyyksiä. Mutta
jos ilmaisen itseni hänen tyttärelleen, on asia aivan toinen. Minä
puhun siis Katelle.
Näin risteilivät Edvardin ajatukset yhäti samassa asiassa, ja aina oli
Kate niiden keskuspisteenä. Kului kuitenkin muutamia päiviä, ennenkuin
hän sai tilaisuuden olla Katen kanssa kahdenkesken, ja kun hän viimein
tapasi hänet eräänä iltana metsäpolulla, ei hän uskaltanut avata
sydäntään, vaan kulki ääneti tytön rinnalla.
Kate huomasi kyllä, että häntä jokin asia painoi. -- Te olette niin
totinen, Edvard! Harvoin te enää olette iloinen. Mikä teitä vaivaa?
kysyi hän ystävällisesti.
-- Niin, Kate, minulla on niin paljon ajattelemista... Minä kaipaan
ystävää, ystävän neuvoja.
-- Ystävää! Eikö isäni ole ystävänne?
-- On, mutta asia on sitä laatua, etten voi siitä hänelle puhua. Minä
tahtoisin kyllä sen mielelläni tehdä, mutta en uskalla, koska se voisi
häntä vahingoittaa. Tämä salaisuus...
-- Salaisuus? toisti Kate. -- Ei suinkaan se koske kuningasta.
Tiedättekö kenties, missä hän piilee, tai muuta sellaista? Jos niin on,
antaisin teille seuraavan neuvon: Sallikaa isäni jäädä salaisuutenne
ulkopuolelle -- ja samoin minunkin. Olette oikeassa: hänelle olisi vain
vahingoksi saada jotain tietää. Tiedän, kuinka vastenmielisesti isä
pettää ja valehtelee. Niin, että jos rahtuakaan meistä välitätte...
Edvard keskeytti hänet. -- Enkö minä välitä! Minä... Te ette tiedä,
kuinka suuressa arvossa teitä pidän, Kate. Olen ajatellut teitä niin
paljon siitä päivin kuin matkustin, ja jos te aavistaisitte, kuinka
syvästi teitä rakastan...
-- Minä kiitän teitä ystävällisistä tunteistanne, herra Armitage,
keskeytti Kate hänet punastuen, -- mutta mehän puhuimme
salaisuudestanne.
-- Herra Armitage! lausui Edvard. -- Hyvin te osaatte näillä parilla
sanalla huomauttaa minua halvasta syntyperästäni. Olin kyllin tyhmä
unohtaakseni sen.
-- Te käsitätte minut väärin, Edvard, minä kutsuin teitä herra
Armitageksi vain osoittaakseni, että ylen kohteliaat sananne eivät
minua miellytä. Mutta kas, siinä tuleekin isäni.
Herra Stone astui heidän luokseen. -- Olen hakenut teitä, Edvard, olen
saanut ilahduttavia uutisia Lontoosta; mutta tulkaa huoneeseeni, niin
saatte kuulla.
He kulkivat kotiinpäin, ja kun he olivat saapuneet metsäpäällikön
huoneeseen, sanoi tämä Edvardille:
-- Nyt saatte kuulla hyviä uutisia, Edvard! Parlamentti on vihdoinkin
palkinnut minua pitkästä ja uskollisesta palveluksestani. Tässä he
heittävät syliini maatilan, jota jo kauan olen halunnut. Hän ojensi
Edvardille kirjeen, jossa parlamentti määräsi metsäpäällikkö Stonen
Arnwoodin herraskartanon omistajaksi. Kirje oli Cromwellin
allekirjoittama.
Edvard kalpeni ja laski kirjeen pöydälle sanaakaan sanomatta.
-- Olen ajatellut, että ratsastaisimme sitä katsomaan, te ja minä,
huomenna, jatkoi herra Stone.
Edvard ei vastannut.
-- Voitteko pahoin? kysyi metsäpäällikkö kummastuneena.
-- Ei minua mikään vaivaa, mutta -- niin, suoraan sanoen, en olisi
uskonut, että te halusitte ottaa vastaan sellaista palkkaa. Ja sen
lisäksi herraskartanoa, joka niin laittomasti on otettu takavarikkoon!
Edvard lämpeni puhuessaan isänkodistaan.
-- Laittomasti? toisti herra Stone hieman pitkään. -- Minä olen
päinvastoin valinnut juuri tämän maatilan, siksi ettei ole ketään
elossa, jolla siihen olisi perintöoikeus. Useimmat muut maatilat ovat
toisessa asemassa; Ratcliffin omaisuus esimerkiksi kuuluu oikeuden
mukaan pikku Klaralle. Mutta kun minä saan Arnwoodin, en sillä loukkaa
kenenkään oikeutta.
Edvard mietti hetkisen. Sitten hän sanoi:
-- Otaksukaamme, ettei Beverleyn suku olisikaan kokonaan kuollut.
Ajatelkaahan, jos jonakin päivänä ilmaantuisi kartanolle laillinen
perillinen. Tahtoisitteko silloin luovuttaa Arnwoodin hänelle?
-- Sen tekisin, Edvard, vastasi metsäpäällikkö vakavasti.
-- Siinä tapauksessa peräytän sanani, herra Stone, sanoi Edvard. --
Koska niin ajattelette, toivotan teille onnea, ja olen iloinen, että
teistä on tullut Arnwoodin isäntä.
-- Minua ilahduttaa, että katsotte asiaa siltä kannalta. Ja kuitenkaan,
lisäsi metsäpäällikkö, minulle tuskin tulee tilaisuutta täyttää
lupaustani. Eversti Beverleyn lapsethan hukkuivat liekkeihin, ja
Arnwood jää arvattavasti tyttäreni perinnöksi.
Herra Stonen sanat leikkasivat kuin veitsen isku Edvardin sydäntä. --
"Perinnöksi tyttärelleni", kohisi hänen korvissaan -- "perinnöksi
tyttärelleni". Nyt hän ei enää uskaltanut ajatellakaan Katea, olisihan
näyttänyt siltä kuin hän olisi halunnut herraskartanoa. Arnwood! Hänen
isänperintönsä, joka lain mukaan oli hänen!
-- Ah, huokasi Edvard illalla vuoteessaan, -- jospa en koskaan olisi
lähtenyt pienestä metsänvartijanmökistäni! Tänne en enää tahdo jäädä.
Alfredin ja minun pitää lähteä avaraan maailmaan onneamme koettamaan
heti, kun sisaremme ovat joutuneet hyviin käsiin!
Aamun koitteessa hän nousi vuoteeltaan, pukeutui ja ratsasti sisariansa
tervehtimään. He huomasivat kyllä, että hänellä oli ollut ikävyyksiä,
vaikka hän koettikin näyttää iloiselta. Kim he olivat syöneet
aamiaisen, viittasi Edvard Alfredille, ja veljekset menivät ulos.
-- Mikä Herran nimessä sinua vaivaa, Edvard? kysyi Alfred.
-- Se on pian sanottu, vastasi Edvard, ja sitten hän kertoi Alfredille
kaikki, mitä oli tapahtunut, ja kysyi veljensä mieltä vaikeassa
asemassaan.
-- Niin, sanoi Alfred, -- jos Kate pitää sinusta, niin olisi asia pian
ollut ratkaistu, mutta sinähän arvelet, ettei hän sitä tee. Hän ei
sallinut sinun puhua, sanoit?
-- Niin, hän teki minulle ymmärrettäväksi, että olin vain "herra
Armitage", ja että minun oli paras pysyä loitolla hänestä.
-- Luuletko tyttöjen aina tarkoittavan, mitä he sanovat?
-- Kate ainakin tekee niin, siitä olen varma. Ei, minä en ole
erehtynyt. En! Hän on syvästi kiitollinen minulle siitä, että olen
pelastanut hänen henkensä, mutta siinä onkin kaikki.
-- Mutta ehkä hän muuttaisi mieltään, jos saisi tietää, että olet
Edvard Beverley?
-- Jos niin olisikin, tuntuisi minusta liian nöyryyttävältä tietää,
että minä vain säätyni nojalla hänet voittaisin. Ei, Alfred, jos sinä
olet samaa mieltä kuin minä, niin lähdemme kauas pois täältä. Alice ja
Edit voivat kai lähteä Chalonerin tätien luo Boltoniin, minä rupean
jonkin vieraan vallan sotapalvelukseen -- yhdentekevää minne. Sinä --
sinähän voit...
Alfred oli tähän asti kuunnellut rauhallisesti, mutta nyt hän keskeytti
veljensä sanoen: -- Niin, minä jään tänne -- ainakin toistaiseksi,
kunnes saan sinusta tietoja.
-- Niinkuin haluat, vastasi Edvard. -- Kun vain saan Alicen ja Editin
hyviin käsiin, lähden jo heti seuraavana päivänä. Minun on tuskallista
enää jäädä metsäpäällikön luo.
Kun Edvard illansuussa palasi kotiin metsäpäällikönasunnolle, oli sinne
saapunut kirje Chalonerille. Sitäpaitsi tiesi herra Stone kertoa suuren
uutisen: kuningas Kaarle oli päässyt Kanaalin yli ja oli nyt Ranskassa.
Vietettyään unettoman yön ratsasti Edvard heti aamun valjetessa Klaran
entiselle asunnolle, jossa Chaloner ja Grenville nyt asuivat. Siellä
hän sai tietää kirjeen sisällön. Vanhat Conynghamen neidit iloitsivat
tyttöjen tulosta ja lupasivat lähettää vaununsa Lontooseen heitä
noutamaan. -- Iloissaan tästä ystävällisestä vastauksesta Edvard lähti
kertomaan uutista sisarilleen.
Vaikka Alicelle ja Editille kyllä jo ennen oli puhuttu heidän
mahdollisesta lähdöstään, herätti Edvardin uutinen heissä kuitenkin
suurta surua. Varsinkin pikku Edit oli lohduton ajatellessaan eroa
rakkaista veljistään, Pablosta, vasikoista, varsoista ja pikku
kananpojista, ja hän vuodatti katkeria kyyneleitä. Heidän oli määrä
matkustaa parin päivän kuluttua ja kun Edvardin heti taas täytyi lähteä
toimeensa, täytyi Alfredin pitää huolta kaikista matkavalmistuksista.
Koko seuraavan päivän hän hääräsikin hiki hatussa, laittoi tyttöjen
tavarat kokoon, sitoi matkalaukut ja järjesti heidän raha-asiansa.
Viimein päästiin niin pitkälle, että hän saattoi ratsastaa Lymingtoniin
tilaamaan vaunuja, jotka veisivät heidät Lontooseen seuraavana päivänä.
Varhain aamulla he sitten lähtivät. Alfred oli ajomiehenä. Ajettuaan
kolme päivää he saapuivat pääkaupunkiin, missä vanhojen neitien
kamarineitsyt otti Alicen ja Editin haltuunsa. Alfred heitti hyvästi
itkeville sisarilleen, jotka Conynghamien suku vaunuissa jatkoivat
matkaansa Boltoniin, ja palasi takaisin yksinäiseen kotiinsa.
Veljekset olivat päättäneet yhtyä metsänvartijantalolla, mutta kun
Alfred saapui kotiin, ei Edvardia näkynyt. Pahaa aavistaen Alfred
satuloitsi heti hevosensa ja ratsasti metsäpäällikön talolle. Lähellä
rakennusta hän tapasi Oswaldin, joka kertoi hänelle, että Edvard oli
sairastunut kovaan kuumetautiin, hän oli kolme-neljä päivää ollut
tajuton ja houraili kovasti.
Alfred hyppäsi hevosen selästä maahan ja pyysi Sampsonin viemään hänet
veljensä huoneeseen. Kun hän astui sisään makasi Edvard vuoteellaan
tiedotonna. Kyynelsilmin heittäytyi Alfred polvilleen veljensä vuoteen
ääreen. -- Veliraukkani! hän huudahti, -- onneton se päivä, jolloin
astuit tähän taloon!
Hetkisen kuluttua Edvard alkoi hourailla. Hän huusi Kate Stonea, kutsui
itseään Edvard Beverleyksi ja puhui isästään ja Arnwoodista.
Alfred oli ollut noin tunnin verran veljensä luona, kun lääkäri astui
sisään. Hän koetteli suonta ja sanoi:
-- Pitäkää tarkoin silmällä, ilmestyykö hikoilemisen merkkejä,
peittäkää hänet sitten tarkoin ja jos hän oikein vahvasti hikoilee,
vastaan minä hänen hengestään.
Kahden tunnin kuluttua sairas alkoi hikoilla. Alfred peitti hänet
hyvästi, ja pian nousi hiki kaikista huokosista. Edvard rauhoittui ja
vaipui kohta syvään, virkistävään uneen.
-- Jumalan kiitos, huudahti Alfred iloisena, -- on siis toivoa.
-- Toivoa! Onko toivoa? toisti ääni hänen takanaan. Alfred loi
soimaavan silmäyksen Kateen, joka Klaran seurassa oli hiipinyt sisään.
Kate oli hänen mielestään tavallaan syypää Edvardin tautiin.
-- Niin, on toivoa, vastasi hän. -- Toivoa, että hän voi tulla kyllin
terveeksi voidakseen lähteä pois tästä talosta, johon hän
onnettomuudekseen on astunut.
Kate ei vastannut. Hän vaipui polvilleen vuoteen ääreen ja rukoili
hiljaa kyynelsilmin. Alfred häpesi kovia sanojansa. Nyt astui
metsäpäällikkökin sairasta katsomaan. Hän kysyi ystävällisesti Alfredin
sisaria, mutta nuorukainen vastasi lyhyesti, että he olivat
matkustaneet muualle ystävien luo, jotka olivat luvanneet pitää heistä
huolta. Herra Stone hämmästyi suuresti.
-- Sehän oli suuri uutinen, sanoi hän. -- Onko mahdollista saada
tietää, kenen luo he ovat lähteneet?
Alfred vastasi vältellen, että hän oli vienyt sisarensa Lontooseen
kaukaisten sukulaisten luo, jotka olivat luvanneet huolehtia heidän
tulevaisuudestaan.
Koko yön istui Alfred veljensä luona, mutta vasta aamunkoitteessa
Edvard heräsi. Samassa kun hän avasi silmänsä, tunsi hän Alfredin,
mutta hän oli vielä liian heikko puhumaan; hän joi vain kulauksen vettä
ja vaipui sitten takaisin tyynylle uudestaan nukkuen.
Hiukan myöhemmin astui Oswald huoneeseen.
-- Kuulin, että vaara nyt on ohitse, sanoi hän. -- Te olette valvonut
koko yön, sallikaa minun nyt tulla paikallenne. Menkää vähän
jaloittelemaan raittiiseen ilmaan, se virkistää teitä.
-- Minä teen niin, Oswald. -- Lähettäkää minulle sana, kun veljeni
herää.
Alfred lähti huoneesta. Tuntui virkistävältä hengittää raitista ilmaa,
kun koko yön oli viettänyt sairashuoneessa. Hetkisen kuluttua hän
kohtasi Klaran.
-- Kuinka voitte, Alfred? sanoi Klara, ja kuinka jaksaa veljenne
tänään?
-- Hän on parempaan päin.
-- Mutta, Alfred, jatkoi Klara, -- miksi sanoitte eilen illalla, että
Edvard on onnettomuudekseen astunut tähän taloon?
-- Minä sanoin vain, mitä ajattelin.
-- Mutta miksi ajattelette niin, Alfred? Millä lailla on Edvard voinut
tulla täällä onnettomaksi? Kate itki niin katkerasti eilen illalla, kun
olitte sanonut niin. Ettehän ennen ollut samaa mieltä?
-- En, Klara. Enkä nytkään voi selittää syitäni. Jättäkäämme siis asia
sikseen.
Klara oli vaiti hetken aikaa, sitten hän sanoi:
-- Kate kertoi, että Alice ja Edit ovat lähteneet pois. Onko se totta?
-- On kyllä.
-- Mutta miksi ette ilmoittanut siitä Katelle ja minulle, että olisimme
saaneet tulla heittämään heille hyvästi. Mihin he ovat lähteneet?
-- Sitä en voi sanoa, ja sehän on yhdentekevää. Kate ja te olette
molemmat liian hienoja neitejä välittääksenne näin mitättömistä
olennoista kuin me olemme.
Klara purskahti kyyneliin.
-- Te olette hyvin paha, Alfred, nyyhkytti hän, -- teillä ei ole
oikeutta lähettää sisarianne pois meidän luotamme. Näin sanoen Klara
juoksi sisään yhä vielä nyyhkyttäen.