Verinen taistelu.
Niin edullisen vaikutuksen oli herra Stonen ystävä tehnyt nuoreen
sankariimme, että hän hetkeäkään viivyttelemättä heti alkoi valmistaa
lähtöään Lontoosta, jossa niin monet vaarat uhkasivat. Hän kävi ensin
hampurilaisen kauppiaan luona, joka antoi hänelle rahaosoituksen
eräälle Yorkissa asuvalle ystävälleen. Sitten hän palasi majataloon,
pani tavaransa kokoon, maksoi laskunsa ja nousi ratsunsa selkään
suunnaten matkansa pohjoista kohti.
Ensimmäisenä päivänä hän ei päässyt pitkälle, pimeän tullessa hänen
täytyi pysähtyä pieneen Barnet nimiseen paikkaan ja jäädä yöksi
kievariin. Pidettyään ensin huolta hyvästä hevosestaan hän otti
satulalaukut kainaloonsa ja astui tarjoiluhuoneeseen. Hän tilasi
huoneen itselleen, uskoi satulalaukut emännän huostaan ja istuutui
takan viereen lämmittelemään.
Edvardilla oli yhä vielä puritaanin ulkoasu, hänellä oli yllään
kirjurinpukunsa, jonka hän oli teettänyt herra Stonen luona ollessaan,
ja päässä hänellä oli aivan samanlainen hattu kuin metsäpäälliköllä.
Hänen miekkansa vain oli hienompaa tekoa kuin keropäiden aseet.
Tarjoiluhuoneessa istui kolme vierasta, joiden ulkomuoto ei juuri ollut
miellyttävä. Heidän vaatteensa olivat nähtävästi peräisin paremmilta
päiviltä, mutta nyt ne olivat kuluneet, haalistuneet, täynnä tomua ja
viinipilkkuja. He tarkastivat pitkään nuorukaista, kun hän astui
sisään, ja yksi heistä virkkoi:
-- Teillä on kaunis ratsu, herra. Juokseeko se hyvin?
-- Kyllä, vastasi Edvard lyhyesti. Hän ei ollut halukas ryhtymään
pitempiin puheisiin.
-- Pohjoista kohtiko matkalla? kysyi sama mies edelleen hetkisen
kuluttua.
-- Ei aivan, vastasi Edvard ja meni ikkunan ääreen päästäkseen
keskustelusta.
-- Keropää on ollakseen, huomautti toinen miehistä.
Ja kolmas lausui: -- Niin, hän ei nähtävästi ole tottunut puhuttelemaan
sivistyneitä ihmisiä. Tekisipä mieleni opettaa hänelle ihmistapoja.
Emäntä, joka oli kuullut keskustelun, kutsui miehensä huoneeseen ja
käski hänen pitämään huolta siitä, ettei äskentullutta nuorta herraa
loukattaisi.
Isäntä, joka näytti tuntevan nuo suurisuiset juomaveikot, huusi heille:
-- Ulos heti paikalla täältä, taikka saatte tavallista nopeamman
kyydin!
Miehet nousivat meluten ja kiroillen paikoiltaan; mutta tottelivat
sentään isännän käskyä ja poistuivat huoneesta.
-- Olen pahoillani, että nuo lurjukset ovat teitä loukanneet, sanoi
isäntä; -- mutta minä en tiennyt, että he olivat täällä. Meidän on
vaikea kieltää heitä panemasta hevosiaan talliimme, mutta me tiedämme
kyllä mitä ihmisiä he ovat, ja jos aiotte pitkälle matkalle, niin on
paras, että hankitte itsellenne matkaseuraa.
-- Kiitos neuvostanne, isäntä hyvä, vastasi Edvard. -- He ovat kai
maantierosvoja?
-- Juuri niin. Tähän asti he aina ovat osanneet kiertää oikeutta,
muuten he jo kauan olisivat istuneet salpojen takana. Teillä on hyvä
miekka vyöllänne, näen minä, mutta toivottavasti teillä on muitakin
aseita?
-- Niin on, kas tässä, vastasi Edvard ja näytti isännälle Ratcliffin
pistooleja.
Sitten hän söi illallisensa, tyhjensi pikarillisen viiniä ja meni
levolle.
Seuraavana aamuna hän nousi varhain vuoteeltaan ja meni talliin
antamaan hevoselleen heiniä. Nuo kolme miestä olivat myöskin tallissa,
mutta tällä kertaa he jättivät hänet rauhaan. Edvard palasi sitten
tarjoiluhuoneeseen ja söi aamiaisen. Sen tehtyään hän otti pistoolinsa
esille ja pani niihin sankkiruutia; sitä tehdessään hän sattui
vilkaisemaan ulos ikkunasta, -- siinä seisoi yksi veijareista nenä
litteänä ikkunassa. -- Sen parempi, arveli Edvard itsekseen hymyillen,
-- nyt hän tietää, ettei ole hyvä ryhtyä leikkiin minun kanssani.
Edvard Armitage pisti pistoolit vyöhön, maksoi isännälle laskunsa ja
pyysi hevosensa. Sen saatuaan hän nousi satulaan ja ratsasti edelleen.
Hän ei ollut vielä ehtinyt ulos kaupungista, ennenkuin nuo kolme
maantierosvoa täyttä laukkaa ratsastivat hänen ohitseen. -- Me tapaamme
kyllä vielä toisemme, ajatteli Edvard; hän antoi hevosen mennä tasaista
juoksua, koska hän ei tahtonut väsyttää sitä ennen aikojaan.
Ratsastettuaan noin kolme mailia hän saapui eräälle nummelle, jolloin
hän huomasi äskeiset miehet noin kilometrin päässä erään mäen harjalla,
jonka taakse he pian katosivat. Edvard pysähdytti nyt hevosensa
antaakseen sen hiukan puhaltaa ja ratsasti käymäjalkaa mäkeä ylös. Hän
oli jo miltei ennättänyt mäenharjalle, kun hän kuuli laukauksia, ja
tuokion kuluttua ratsasti muuan mies täyttä neliä häntä kohti. Mies
katseli taakseen ja piti pistoolia kädessään. Minkä vuoksi? Edvard
arvasi syyn, ja aivan oikein, siinä tulivat nuo kolme toverusta täyttä
neliä ratsastaen pakenevan ratsumiehen kintereillä. Yksi heistä ampui,
mutta kuula ei osunut, ratsumiehellä oli parempi onni. Hän laukaisi ja
kaatoi yhden vainoojistaan maahan.
Kaikki tämä tapahtui salaman nopeudella, ja vasta kun molemmat toiset
rosvot kiitivät aivan Edvardin ohi, ennätti hän ampua, jolloin toinen
heistä vaipui maahan hevosen selästä. Nyt oli vain yksi enää jäljellä
ja hän piti viisaimpana pötkiä pakoon. Yks -- kaks -- kolme hän
hevosineen harppasi ojan yli ja nelisti nummen yli näkymättömiin.
-- Kiitos -- monenkertaiset kiitokset hyvästä avustanne! huusi vainottu
ratsastaja ja ratsasti aivan Edvardin luo! --, Te saavuitte tosiaan
oikeaan aikaan. Noita lurjuksia oli liian monta yhtä vastaan.
-- Oletteko haavoittunut? kysyi Edvard heti.
-- En. Kuula hipaisi vain hiuksiani. He hyökkäsivät kimppuuni
kilometrin päässä täältä. Olin matkalla pohjoiseen päin, kun äkkiä
kuulin kavionkopsetta takanani. Käännyin katsomaan ja huomasin heti,
mitä ihmisiä he olivat. Poikkesin siis tien viereen piiloutuakseni
pieneen viidakkoon, jonka näette tuossa. Yksi konnista ratsasti
eteenpäin sulkeakseen minulta tien, molemmat toiset koettivat hyökätä
takaa kimppuuni, mutta minä peijasin heitä ja ratsastin takaisin samaa
tietä, jota olin tullutkin. He jäljestäni. Lopun tiedätte itsekin...
-- Mutta mitä teemme nyt näille molemmille kaatuneille?
-- Oh, he saavat olla siinä, missä ovat. Minä matkustan tärkeissä
asioissa Yorkiin enkä halua joutua kuulusteltavaksi ja tutkittavaksi
tyhjän tähden. Ei, minä rauhoitan mieleni sillä, että maailmassa nyt on
kahta konnaa vähemmän -- tehkää te samoin.
Edvard myönsi hänen olevan oikeassa.
-- Hyvä, hän sanoi, -- minäkin olen matkalla pohjoiseen, ja koetan
päästä niin pian kuin mahdollista perille.
-- Lähdemmekö yhteen matkaan? ehdotti vieras. -- Silloin voimme kulkea
turvallisemmin. Kuka tietää, vaikka vieläkin joutuisimme tekemisiin
samantapaisten rosvojen kanssa.
Vieraan ratsumiehen olento oli niin avomielinen ja luonnollinen, että
Edvard heti suostui hänen ehdotukseensa.
Hän oli nuori, voimakas mies, vähän kolmannellakymmenellä, Edvard ei
koskaan ollut nähnyt kauniimpaa miestä. Hän oli hienosti pukeutunut,
mutta hänen pukunsa ei ollut prameileva; sulkatöyhtöisestä hatusta
päättäen oli nuorukainen niin kutsuttu kavaljeeri, siis kuninkaan
puoluetta. Molemmat nuoret miehet ratsastivat rinnatusten jutellen
iloisesti niitä näitä, kumpikin vältti hienotunteisesti kysymyksiä,
jotka olisivat voineet tuntua utelevilta -- he iloitsivat vain toinen
toisensa seurasta.
Päivällisaikaan he pysähtyivät erääseen pieneen maakylään, jossa
antoivat hevosten levähtää ja syödä. Silloin tuli Edvardin matkatoveri
maininneeksi, että hän mieluummin karttoi suuria kaupunkeja. -- Niissä
on niin paljon uteliaita ihmisiä, hän sanoi, -- ja minua ei haluta
saada seuralaisia kintereilleni.
Edvard heristi korviaan. -- Se sopii minulle, ajatteli hän, ja kun
nuorukainen ehdotti, että he kulkisivat erästä syrjätietä, joka päälle
päätteeksi oli oikotie, suostui hän siihen ilolla. Koko matkallaan he
joutuivatkin vain kahteen kaupunkiin, ja niissäkin he näyttäytyivät
vasta pimeän tultua. Ja koko ajan he poikkesivat vain kaikkein
yksinkertaisimpiin majataloihin, missä saivat olla rauhassa nenäkkäiltä
ja uteliailta kysymyksiltä.
Päivä päivältä heistä tuli yhä paremmat ystävät ja vähitellen alkoi
heidän molemminpuolinen umpimielisyytensä käydä kiusalliseksi. Nuori
vieras mursi ensimmäisenä jään.
-- Herra Armitage, lausui hän eräänä päivänä äkkiä, -- nyt olemme jo
muutamia päiviä ratsastaneet rinnatusten, olemme syöneet saman pöydän
ääressä, nukkuneet samassa huoneessa ja vaihtaneet monta järkevää
sanaa. Mutta koko ajan olemme välttäneet puhua itsestämme ja toistemme
tuumista. Me emme ole olleet avomielisiä toisillemme. Mitä sanotte te?
Luotatteko minuun? Minä luotan teihin. Pukunne on viholliseni puku,
mutta puheenne ja koko olentonne ilmaisee teidät. Suoraan sanoen
luulisin, että töyhtöhattu, tällainen kuin minun, sopii päähänne
paremmin kuin tuo sokeritoppapäähine, joka nyt peittää sen. Enkö ole
oikeassa? Niin, en tietysti tahdo olla utelias... mutta lyhyesti
sanoen: haluaisin olla ystävänne, ja jos tuntisin matkanne varsinaisen
päämäärän ja tarkoituksen, niin voisin ehkä antaa teille jonkin neuvon,
josta teillä voisi olla hyötyä. Jos siis luotatte sanaani...
-- Sen teen, kuului Edvardin vastaus, -- ja suoraan ja rehellisesti
tahdon teille vastata, herra Chaloner. Olette oikeassa, mielelläni
vaihtaisin tämän pukuni toiseen, jos itse saisin valita.
-- Olen siis arvannut oikein. Eikö totta? Tekin matkaatte pohjoista
kohti taistellaksenne kuningas Kaarlen puolesta? Lancashiressä on
minulla kaksi tätiä, jotka aina ovat pysyneet kuningassuvulle
uskollisina; minä käyn heitä tervehtimässä, ja te olette myöskin
tervetullut heidän kotiinsa -- siitä vastaan.
-- Mikä on tätienne nimi, herra Chaloner, kysyi Edvard.
-- Conynghame.
Sanaakaan sanomatta otti Edvard kirjeen povitaskustaan ja ojensi sen
Chalonerille. Osoite kuului: Korkea-arvoinen Neiti Conynghame. Bolton.
Lancashire.
Chaloner luki tämän nimen ja huudahti nauraen:
-- Mainiota! Kaksi miestä tapaa toisensa maantiellä. Molemmat
matkustavat samoissa asioissa. Heillä on sama päämäärä. Ja kolme päivää
kuluu, ennenkuin he uskaltavat puhua vapaasti toisilleen.
-- Ajat vaativat varovaisuutta, vastasi Edvard pistäen kirjeen takaisin
taskuunsa.
-- Ikävä kyllä, huokasi Chaloner, -- ikävä, ettei kaksi kelpo miestä
uskalla luottaa toiseensa. Mutta kenties on hyvä, että me
kavaljeeritkin opimme hiukan varovaisuutta, se ei muutoin ole vahva
puolemme. Olen niin iloinen siitä, että olemme tavanneet toisemme. Te
olette mies, jonka rinnassa asuu rohkeutta ja jonka sydän on oikealla
paikalla. Me kaksi olemme ystäviä, eikö totta?
-- Niin minäkin ajattelen, vastasi Edvard pudistellen lämpimästi
nuorukaisen ojennettua kättä.
Molemmat ystävät jatkoivat sitten matkaansa rinnatusten, Chaloner tiesi
kertoa paljon sodasta, ja Edvard Armitage kuunteli hartaasti hänen
puhettaan. Hän sai siten tietää, että kuninkaan asiat olivat hyvällä
kannalla; hänen armeijansa oli suuri ja hyvästi varustettu, ja niin
pian kuin se Skotlannista marssi Englannin maalle, oli siihen yhtyvä
satoja, jopa tuhansiakin, taistellakseen kuninkaallisen lipun suojassa.
-- Minun isäni kaatui Nasebyn luona, kertoi Chaloner. -- Ne, jotka
nykyään vallitsevat tässä maassa, anastivat isänperintöni, ja vain
hyviä tätejäni on minun siitä kiittäminen, etten ole keppikerjäläinen.
-- Kaatuiko teidän isänne Nasebyn luona? lausui Edvard. -- Olitteko
itsekin samassa taistelussa?
-- Olin.
-- Siinä kaatui minunkin isäni.
-- Niinkö? Armitage? Sitä nimeä en muista... Mutta hän oli ehkä
sotamies?
-- Ei, hän oli eversti, vastasi Edvard.
-- Etteköhän erehdy, mikäli minä muistan, ei Nasebyn taistelussa ollut
sen nimistä everstiä. Chaloner katseli epäillen toveriinsa.
-- En minä erehdy. Mutta osoittaakseni teille, etten laskettele teille
loruja, puhun suuni puhtaaksi. Oikea nimeni ei ole Armitage. Isäni oli
eversti Beverley.
-- Beverley! toisti nuori kavaljeeri. -- Niin, nyt käsitän. Monta
kertaa olen matkallamme koettanut saada selville, ketä te muistutatte.
Beverley! Niin, se on tunnettu nimi. Ja kuinka te olette isänne
näköinen! Hänet olen monta kertaa nähnyt. Hän oli miesten mies!...
Kuulkaa, Beverley, olkaamme me kaksi ystäviä elämässä ja kuolemassa.
Tuossa on käteni.
Edvard tarttui lämpimästi toisen ojennettuun käteen. Sitten kertoi
nuorukainen koko elämäntarinansa. Kun Chaloner oli kuullut häntä
loppuun saakka, huudahti hän:
-- Arnwoodin palosta kuulivat kyllä kaikki aikoinaan, ja ihmiset
luulevat yleensä, että Beverleyn lapset hukkuivat liekkeihin. Monet
lapset ovat itkeneet itsensä nukuksiin kuullessaan tarinaa teidän
kauheasta kuolemastanne -- kaikki lastenhoitajat sen osasivat ulkoa.
Mutta sano minulle, aiotko salata oikean nimesi silloinkin, kun astut
kuninkaan armeijaan? Aiotko sotilaanakin kantaa Armitagen nimeä?
-- Sitä en ole vielä tarkoin ajatellut. Olin aikonut kysyä neuvoa
joltain ystävältä.
-- Ystävältä, toisti Chaloner. -- Hyvä! Tässä hänet näet. Kysy minulta
-- tai ei, sinun ei tarvitse kysyä, minä vastaan kohta. Sinun ei pidä
salata hyvää nimeäsi kuninkaalta, Edvard Beverley. Usko minua,
armeijassa syntyy suuri riemu, kun uljaan Beverleyn poika astuu sen
lipun suojaan. Se nimi ennustaa voittoa ja onnea. Isäsi oli Englannin
parhaita poikia, ja kuninkaalla ei ole ainoatakaan uskollisempaa
palvelijaa. Mutta mitä näenkään! Eikös vaan tuolla kohoakin Boltonin
tuttu kirkon torni! Olemme siis pian perillä. Molemmat vanhat neidit
riemastuvat varmaankin suuresti kuullessaan, että Beverleyn jälkeläinen
saapuu heidän vieraakseen.
Ystävän lämpimät sanat, jotka niin kauniisti kunnioittivat hänen isänsä
muistoa, ilahduttivat suuresti Edvardia. Hän tuli liikutetuksi ja
kyyneleet nousivat hänen silmiinsä, kun hän ajatteli veljeään ja
sisariaan, jotka nyt kaukana kotona häntä kaipasivat. Paljon hän olisi
antanut, jos olisi voinut sillä hetkellä liitää heidän luokseen pikku
metsänvartijantalolle kertoakseen heillekin onnestaan. Nyt hän sai
tyytyä vain ajatuksissaan pääsemään kotiin.
Vasta myöhään illalla he pimeässä saapuivat vanhaan herraskartanoon,
missä Chalonerin tädit asuivat. Huhu heidän tulostaan oli kuitenkin
ennättänyt saapua heitä ennen, ja molemmat vanhat neidit seisoivat
etuhallissa ja vastaanottivat avosylin nuoret herrat.
-- Jumalan kiitos, että sinut taas näen, oma poikani. Olen niin
pelännyt, että sinulle jotain tapahtuisi tiellä, sanoi toinen heistä.
-- Niin, vähälläpä olikin, etten henkeäni menettänyt, vastasi nuori
Chaloner, -- mutta hyvä ystäväni, jonka tässä näette, tuli avukseni
parhaaseen aikaan... Niin, hän näyttää keropäältä, mutta älkää
välittäkö. Hän on yhtä hyvä kavaljeeri kuin kuka tahansa -- hän on
eversti Beverleyn poika!
Molemmat vanhat naiset ojensivat Edvardille kätensä toivottaen hänet
sydämellisesti tervetulleeksi. Vähän ajan kuluttua istuivat väsyneet
matkamiehet runsaan illallispöydän ääressä mielihyvällä nauttien sen
herkkuja.
-- Kuinka hauska istua mukavasti ja rauhallisesti turvallisessa
kodissa, virkkoi Chaloner maistellessaan monia ruokia, -- kun ei
tarvitse alituiseen juosta katsomassa saako hevonen kylliksi ruokaa.
Nuo majatalojen isännät ovat kauhean saidat kauroilleen. Tässä talossa
eivät ratsut näe nälkää, Edvard... Mutta tosiaan -- onko minulle tullut
kirjeitä?
-- Kyllä pari kappaletta, mutta syö ensin.
-- Ei, minä voin hyvin silmäillä niitä tässä syödessänikin.
Kirjeet tuotiin. Chaloner avasi ne ja ojensi ne sitten Edvardille. Ne
olivat kenraali Middletonilta ja muutamilta Chalonerin ystäviltä
armeijassa ja sisälsivät uutisia asiain menosta.
-- Kuten näet, Beverley, ovat he jo lähteneet liikkeelle, sanoi
Chaloner, -- ja kenraali Cromwell on tukalassa asemassa. Meidän
armeijamme seisoo hänen ja Lontoon välillä ja heillä on kolmen
päivämarssin ennätys. Saammepa nähdä, että englantilaiset yhtyvät
skotlantilaisiin, ja silloin on voitto varma. Parlamentin sotajoukko ei
ole läheskään niin suuri kuin meidän, ja päivä päivältä liittyy yhä
uusia joukkoja kuninkaan armeijaan. Huomenna saapuu Derbyn jaarli
miehineen, kuningas on lähettänyt hänelle sanan.
-- Missä paikoin on sotajoukko tällä haavaa? kysyi Edvard.
-- Maltahan -- tänä iltana he kai ovat täällä aivan lähellä. Huomenna
voimme yhtyä heihin, jos haluat.
-- Kyllä, vastasi Edvard Beverley, -- mitä pikemmin, sitä parempi.
Illallisen jälkeen juttelivat nuorukaiset vielä noin tunnin ajan
herttaisten vanhojen neitien kanssa. Sitten he saivat kumpikin oman
huoneen, ja pian oli vanha herraskartano vaipunut sikeään uneen.