Pääkaupungissa.
Talvi tuli ja oikein ankarana, lunta satoi tavattomat määrät. Olipa
onni, että Alfredin ladot olivat heiniä täynnä, muutoin kai hänen
vuohensa olisivat nääntyneet nälkään. Nyt ne enimmäkseen saivat
puunkuorta ja sammalta ja illalla vain heiniä. Ne menestyivät oikein
hyvin.
Hiljaa ja rauhallisesti kuluivat päivät. Edvardia näkyi harvoin
metsänvartijantalossa, tiet kun olivat kaikki ummessa. Alfredilla ja
Pablolla ei ollut juuri muuta tekemistä kuin hakata polttopuita ja
hoitaa karjaa sekä sen lisäksi luoda lunta, mutta siinä olikin jo työtä
yllin kyllin. Lumituiskuja seurasivat pakkaset ja kirkkaat säät, mutta
korkeat kinokset ympäröivät metsänvartijantaloa yhä edelleen. Alfred
olisi mielellään lähtenyt Lymingtoniin ostoksille, mutta mahdotonta oli
päästä liikkeelle muutoin kuin jalkaisin ja tuskin sitenkään.
Tästä kaikesta huolimatta pyöri Alfredin päässä yhä edelleen rohkea
tuuma: hän aikoi koettaa saada kiinni jonkun villihevosen. Siitä asti
kun lunta oli alkanut tulla, hän oli arvellut ja aprikoinut, miten
siinä olisi meneteltävä, ja viimein hän keksikin mielestään oivan
keinon. Paljolta lumelta oli hevosten vaikea saada ravintoa, ja tämän
nojalle Alfred rakensi suunnitelmansa. Eräänä päivänä lähtivät hän ja
Pablo metsään ja ottivat mukaansa niin paljon heiniä kuin jaksoivat
kantaa. He aikoivat etsiä hevoslauman olinpaikan, ja löysivätkin sen
lähellä Klaran entistä asuntoa. Vähää ennen kuin he tapasivat eläimet,
kulkivat he erään paikan ohi, joka Alfredin mielestä oli hyvin sopiva
hänen tarkoitukseensa. Se oli kapea sola, joka kulki tiheän viidakon
läpi, sen toiseen päähän oli lumi kasaantunut korkeiksi kinoksiksi.
Tänne houkuttelivat Alfred ja Pablo nälkäiset hevoset sirottamalla
hyvälle tuoksuvaa heinää tielle. Hän jatkoi tätä työtään muutamia
päiviä, kunnes hevoset itsestään tulivat solaan joka aamu.
-- Nyt koetamme onneamme, Pablo, sanoi Alfred. -- Pidä suopunkisi
valmiina, siltä varalta että niitä tarvitaan. Huomenna jo ennen päivän
koittoa lähdemme matkaan. Molemmat koirat otamme mukaan. Niiden avulla
koetamme ajaa hevoset lumikinoksiin. Ja kun ne kerran ovat joutuneet
sinne, on niiden hyvin vaikea päästä pois, ne vajoavat yhä syvemmälle
ja me ennätämme hyvästi heittää silmukan parin veitikan kaulaan.
-- Ymmärrän kyllä, sanoi Pablo, -- hyvin hyvä pian saada ne kiinni.
Ennen aamun koittoa he siis lähtivät liikkeelle molemmat koirat
matkassa. Kun he olivat saapuneet perille, sitoivat he koirat puuhun,
Virkun toiselle ja Nopsan toiselle puolelle tietä ja käskivät niiden
olla hiljaa. Sitten he sirottivat suuren tukon heiniä vielä lähemmäksi
lumikinosta kuin ennen. Itse he piiloutuivat viidakkoon. Aamun
valjettua tuli koko hevoslauma nauttiakseen kuten tavallisesti makeista
heinistä. Yhtäkkiä, juuri kun hevoset parhaillaan syödä ahmivat,
syöksyivät Alfred ja Pablo esiin viidakosta ja samalla koirat alkoivat
haukkua. Eläimet pelästyivät ja alkoivat juosta pakoon. Mutta
minnepäin? Toiselle puolelle he eivät voineet paeta, siinä seisoivat
Alfred ja Pablo huutaen ja meluten, toisella puolella taas oli kaksi
raivokkaasti haukkuvaa koiraa. Ei siis muu neuvoksi kuin lähteä
nelistämään lumikinoksia kohti. Mutta nytpä ne joutuivatkin ojasta
allikkoon. Ne vaipuivat pehmeään lumeen kaulaa myöten eivätkä päässeet
pois vaikka kaikin voimin potkivat ja ponnistivat, vajosivat vain yhä
syvemmälle. Yks kaks olivat Alfred ja Pablo saapuvilla. Viuhkis,
suopungin silmukka kietoutui yhden hevosen kaulaan. Pablo oli heittänyt
sen. Samalla oli Alfredkin toimessa ja hänen kävi vielä paremmin:
pitkän nuoran avulla hänen onnistui vangita kaksi komeata hevosta yhtä
aikaa -- kaksi kärpästä yhdellä iskulla! Siinä sätki nyt kolme vankia
lumessa. Toiset pääsivät vähitellen irti kinoksista ja lähtivät
laukkaamaan täyttä vauhtia takaisin samaa tietä, jota olivat
tulleetkin. Nyt oli vangit saatava kotiin; ne olivat vielä kauhean
raivoissaan, mutta mitä enemmän ne ponnistelivat päästäkseen vapaiksi,
sitä lujemmin ne kietoutuivat nuoriin. Vähitellen ne sitten
talttuivatkin. -- Mitäs nyt arvelet? kysyi Alfred, kun he olivat
sitoneet hevosten etujalat ja höllentäneet hiukan silmukoita. -- Miten
kesytämme ne?
-- Ei anta niille ruoka tänään ja huomenna -- hyvin kesyjä
huomenillalla, neuvoi Pablo, ja Alfred hyväksyi hänen neuvonsa.
-- Ottaa yksi kotiin jo tänään. Tämä kaunis heppa. Koetetaanpa sitä,
sanoi Pablo. Hän pani sitten päitset hevosen päähän ja sitoi riimun
varren toisen pään hevosen toiseen etujalkaan, niin ettei se voinut
astua samalla painamatta päätä alaspäin. Sitten hän kiinnitti suopungin
sen kaulaan hillitäkseen sitä, jos se kävisi liian rajuksi. Vasta kun
se oli tehty, avasi hän nuorat, joilla sen etujalat oli sidottu yhteen
ja lopuksi hän päästi koirat irralleen.
Näin lähdettiin sitten viemään kotiinpäin Kimon uutta toveria. Se
heitteli itseään ensin hurjasti ja tahtoi potkia, mutta tupertui joka
kerran lumeen; kun se huomasi, ettei kaikesta sen rimpuilemisesta ollut
mitään hyötyä, se vähitellen talttui, ja Alfredin ja Pablon onnistui
vihdoinkin saada se siivosti kulkemaan. He kulkivat molemmin puolin
hevosta taluttaen sitä suopungin nuorasta, koirat juoksivat jäljestä
haukunnallaan hoputtaen hevosta juoksuun.
Kun he saapuivat kotiin, karkotettiin Kimo heti tallista, ja uusi
hevonen sai sen paikan seimen ääressä; mutta ruokaa se ei saanut --
sehän oli kesytettävä. Koska oli jo myöhäistä, ja hevosenmetsästäjät
olivat väsyksissä, päätettiin jättää toiset hevoset metsään. Vasta
seuraavan päivän illalla he saivat molemmat hevoset kotiin, ja nyt
seisoi Alfredin tallissa kolme uutta pulskaa hevosta: punaisenruskea
raudikko ja kaksi teräksenharmaata oritta. Alice ja Edit olivat kovin
ihastuneet uusiin hevosiin, ja Alfred oli perin tyytyväinen ja ylpeä
siitä, että hänen oli onnistunut saada ne kiinni.
Oltuaan kaksi päivää ilman ruokaa, olivat eläinraukat niin kesyt, että
ne söivät Pablon kädestä ja sallivat hänen silittää ja taputtaa
itseään, ja kahden viikon kuluttua saattoivat Alice ja Edit vaaratta
mennä talliin.
Lunta satoi yhä taukoamatta koko talven. Ani harvoin sai Edvard kuulla
uutisia pääkaupungista, silloin tällöin vain tuli joku ratsastava
lähetti, joka toi kirjeen metsäpäällikkö Stonelle. Viimeisissä
kirjeissä kerrottiin, että Kaarle-kuningas värväsi uutta sotajoukkoa
Hollannissa, ja että hänen puoluelaisensa Englannissa odottivat vain
hänen saapumistaan liittyäkseen häneen.
-- Luulenpa, että kuninkaan asiat ovat paremmalla kannalla nyt, sanoi
metsäpäällikkö, -- mutta odottakaamme vielä. En tahdo estää teitä
lähtemästä ja senvuoksi lähetän teidät heti, kun talvi on lopussa
Lontooseen, missä itse voitte käyttää silmiänne ja korvianne
saadaksenne selkoa asiain todellisesta tilasta. Tämä jääköön kuitenkin
meidänkaskiseksi salaisuudeksi. Kaikki riippuu siitä, mihin suuntaan
asiat kallistuvat Skotlannissa. Pelkään pahoin, että kavaltajia on
liikkeellä taaskin, ja siksi on vaikeata arvata, kuinka kaikki päättyy.
Muutaman päivän kuluttua saapui Lontoosta kirje: kuningas Kaarle Toinen
oli juhlallisesti kruunattu Skotlannissa.
-- Katsopas, mutisi metsäpäällikkö Stone päätään nyökyttäen, -- jo
valkenee. Hän kääntyi Edvardin puoleen jatkaen: -- Ystäväni Cooper
kertoo minulle tässä kirjeessä, että kuninkaan sotajoukko on hyvin
varustettu, ja ylipäällikkö on David Lesley. Middleton johtaa
ratsuväkeä ja Wemyss tykkiväkeä. -- Wemyss on kieltämättä hyvä upseeri,
mutta hän ei ollut uskollinen entiselle kuninkaalle. Nyt minä lähetän
teidät Lontooseen, Edvard Armitage, ja annan teille suosituskirjeitä
sellaisille henkilöille, jotka voivat antaa teille viisaita neuvoja.
Voitte ottaa Mustan, se on hyvä juoksija. Sampsonin otatte mukaan,
mutta hänet voitte lähettää kotiin, milloin haluatte. Emme saa hukata
aikaa; olkaa varma siitä, että Cromwell, joka nyt on Edinburghissa,
lähtee liikkeelle niin pian kuin pääsee. Voitteko lähteä jo huomenna?
-- Kyllä, olen valmis. Mutta pelkään, etten ennätä heittää hyvästiä
sisaruksilleni. Kenties se onkin viisainta. Lähetän Oswaldin viemään
heille terveiseni.
-- Aivan niin. Jättäkää minut nyt, minä kirjoitan kirjeeni, sillä aikaa
kuin te panette tavaroitanne kokoon. Kate ja Klara voivat auttaa teitä.
Lähettäkää. Sampson luokseni. -- -- --
-- Viivyttekö kauan poissa, Edvard? kysyi Kate kuultuaan Edvardin
matkasta.
-- En tiedä itsekään. Minähän matkustan isänne asioissa, niin että
hänestä se oikeastaan riippuu. Tiedättekö, Kate, missä satulalaukut
ovat?
-- Kyllä, minä panen Janen tuomaan ne teille.
-- Kiitos, mutta niin vähällä ette pääse. Ettekö tahtoisi auttaa
minua vähän pakkauksessa, te ja Klara, ja korjata hiukan
liinavaatevarastoani?
-- Meidän täytyy kai armahtaa teitä, nauroi Kate. -- Menepäs, Klara,
noutamaan lankaa ja neulaa, niin pidämme huolta siitä, että hänellä
ainakin on ehyt paita Lontooseen lähtiessään.
Klara näytti alakuloiselta. -- Minusta on ikävä, kun Edvard lähtee
Lontooseen, sanoi hän. -- Täällä tulee niin yksinäistä.
Jane toi satulalaukut, ja Edvard lähti huoneeseensa. Hänen ensimmäinen
ajatuksensa koski hänen isänsä miekkaa. Hän otti sen seinältä ja
suuteli sitä sanoen: -- Jumala suokoon, että tuotan sille kunniaa, että
osoittaisin olevani yhtä arvokas sitä kantamaan kuin uljas isäni. Hän
laski miekan vuoteelleen ja kääntyi... Siinä seisoi Kate Stone. Hän oli
astunut huoneeseen Edvardin kuulematta. Edvard joutui hämilleen ja
änkytti: -- Minä -- minä en tiennyt, että te olitte siellä, Kate. Te
astutte niin kepeästi...
-- Kenenkä on tuo miekka, Edvard? kysyi tyttö.
-- Se on minun. Olen ostanut sen Lymingtonista.
-- Minkävuoksi rakastatte niin suuresti sitä? kysyi Kate edelleen.
-- Rakastan? Edvard punastui.
-- Niin, kun tulin huoneeseen, suutelitte sitä niin hellästi kuin...
-- Sulhanen morsiantaan, lisäsi Edvard.
-- Ei, sitä en tarkoittanut, ajattelin sanoa niinkuin hurskas
katolilainen suutelee pyhäinjäännöstä. Sen vuoksi kysyn teiltä: miksi
niin teette? Tehän ette ole sotilas, joka lähtee taistelutantereelle,
ja jos niin olisikin, hauska olisi kuitenkin tietää, minkävuoksi
suutelitte miekkaa.
-- Kate, minä rakastan tätä miekkaa. Se on ollut eversti Beverleyn oma,
siksi se on minulle niin rakas. Te tiedätte, kuinka paljosta minun on
kiittäminen häntä ja hänen sukuaan.
-- Mutta mistä syystä viette sen mukananne Lontooseen? Ei se sovi
kirjurin aseeksi, Edvard, siksi se on liian suuri ja raskas.
-- Koska en tahdo erota siitä, ja koska sekin päivä koittaa, jolloin
sitä tarvitsen, Kate.
Kate ei vastannut, ja kun Klarakin nyt tuli huoneeseen, alkoivat tytöt
tarkastaa Edvardin liinavaatevarastoa. Edvard lähti tapaamaan Oswaldia,
ja nuoret kohtasivat toisensa vasta päivällispöydässä. Edvardin
äkillinen lähtö painoi kaikkien mieliä; metsäpäällikkökin oli ääneti ja
mietteissään. Illalla hän antoi Edvardille kirjeet, jotka hän oli
ystävilleen kirjoittanut päivän kuluessa, sekä suuren rahasumman.
Sitäpaitsi hän ilmoitti kenen puoleen Edvardin oli käännyttävä, kun hän
tarvitsi lisää rahoja, ja antoi hänelle monta hyvää neuvoa, kuinka
hänen tuli pääkaupungissa käyttäytyä.
-- Jos matkustatte pois Lontoosta, on parempi, ettette kirjoita
minulle. Sampsonista on teillä paljon hyötyä pääkaupungissa. Mutta jos
hän palaa yksin kotiin, ymmärrän minä, mitä se merkitsee: te olette
silloin lähtenyt pohjoista kohti. Nyt en tahdo kauemmin viivyttää
teitä, Edvard. Jääkää hyvästi, taivaan Herra teitä suojelkoon ja
siunatkoon.
Näin sanoen meni metsäpäällikkö omaan huoneeseensa.
-- Sinä hyvä, jalo mies! kuiskasi Edvard. -- Kuinka suuresti
erehdyinkään sinun suhteesi ensi kerran tavatessamme.
Kirjeet ja rahat kädessään meni Edvardkin yläkertaan omaan
huoneeseensa. Rukoiltuaan Kaikkivaltiaalta apua ja siunausta hän sitten
laskeutui levolle.
Jo ennen päivän koittoa herättivät Sampsonin raskaat matkasaappaat
Edvardin hänen makeimmasta unestaan. Yks kaks oli nuorukainen jalkeilla
ja vaatteissa. Satulalaukut kädessään hän sitten astui hiljaa portaita
alas, ettei herättäisi talonväkeä, mutta kulkiessaan arkihuoneen oven
ohitse hän huomasi, että huone oli valaistu. Hän kurkisti sisään ja
näki Katen.
Nähdessään Edvardin hämmästyksen sanoi Kate nopeasti:
-- Olen noussut näin varhain, Edvard, siksi että minulta eilen illalla
hyvästi jättäessä jäi jotain antamatta. Kas, tässä on teille pieni
muisto. Se on pieni kirja. Tahdotteko ottaa sen vastaan, Edvard, ja
lukea sitä silloin tällöin?
-- Mielelläni, Kate hyvä. Minä tahdon lukea sitä ja ajatella teitä.
-- Ei suinkaan! Teidän pitää ajatella sen sisällystä, Edvard, sanoi
Kate hymyillen.
-- Kuten tahdotte. En tarvitsekaan kirjaa muistaakseni Kate Stonea,
kuului Edvardin vastaus.
-- Luvatkaa minulle vielä jotain.
-- Mitä sitten, Kate hyvä. Olen niin pahoillani, kun minun täytyy
lähteä luotanne, etten voisi kieltää teiltä mitään.
-- Minä -- minua aavistuttaa, en tiedä miksi, että vaarat teitä
uhkaavat. Jos niin on, olkaa varovainen -- olkaa varovainen sisartenne
tähden, olkaa varovainen kaikkien ystävienne tähden, jotka syvästi
teitä kaipaisivat -- luvatkaa se minulle.
-- Minä lupaan teille pyhästi, Kate, että te ja sisareni aina tulette
olemaan mielessäni ja teidän kuvanne estää minua uhkarohkeasti
heittäytymästä vaaroihin. Luottakaa siihen.
-- Kiitos, Edvard; Jumala teitä siunatkoon ja varjelkoon.
Edvard suuteli ensin Katen kättä, jota hän piti omassaan; Mutta kun hän
huomasi kyyneleitä nuoren tytön silmissä, suuteli hän ne pois hänen
poskiltaan ja lähti huoneesta. Parin minuutin kuluttua istui hän jo
hevosen selässä ja ratsasti Sampsonin seurassa Lontoota kohti.
Matkasta ei ole erityistä kerrottavaa, se sujui hyvästi ja tasaisesti.
Seuraavan päivän illalla he lähestyivät pääkaupunkia, ja Sampson
osoitti Edvardille Pyhän Paavalin kirkon mahtavan kuvun, Westminster
Abbeyn korkeat tornit ja Towerin suunnattomat muurit.
-- Mihin majataloon asetumme, Sampson? kysyi Edvard.
-- Paras ravintola sekä hevosille että ihmisille on, mikäli minä
tiedän, Kultainen Joutsen Holbornissa. Siellä ei käy joutoväkeä
liiaksi, joten saatte elää siellä rauhassa ja kenenkään häiritsemättä.
-- Sehän on oikein minun mieleiseni paikka, Sampson. Minä tahtoisin
Lontoossa ollessani nähdä kaikkea, tulematta itse nähdyksi.
Ennen pimeän tuloa he jo olivat majatalossa. Hevoset vietiin talliin ja
Edvard sai huoneen. Hän ja Sampson olivat kumpikin pitkästä matkasta
väsyneet ja laskeutuivat heti levolle.
Seuraavana aamuna alkoi Edvard ensi työkseen tutkia niiden kirjeiden
osoitteita, jotka hän oli saanut metsäpäälliköltä. Sitten hän pyysi
Sampsonia opastamaan itseään Kuninkaankadulle, sen varrella asui
Langton niminen henkilö, jolle yksi kirjeistä oli osoitettu. Sampson
tunsi Lontoon kuin oman kotikylänsä eikä kestänyt kauankaan, ennenkuin
he seisoivat herra Langtonin oven edustalla. He kolkuttivat ja ovi
avattiin. Sampson jäi etuhuoneeseen, mutta Edvard vietiin aistikkaasti
sisustettuun kirjastoon. Hän tapasi siellä pitkän, laihan miehen, jonka
puku oli jotenkin samankuosinen kuin herra Stonen, hän oli siis myöskin
puritaani. Edvard ojensi hänelle kirjeen. Heti kun talonisäntä oli
avannut kirjeen ja lukenut siitä muutamia rivejä, huudahti hän:
-- Te olette sydämellisesti tervetullut kotiini, herra Armitage! Te
olette vielä nuorukainen, mutta minä näen tästä kirjeestä, että
yhteinen ystävämme, metsäpäällikkö Stone, täydellisesti luottaa teihin.
Te lähdette kenties matkalle pohjoista kohti, kirjoittaa hän, ja hän
lupaa teidän puolestanne, että suostutte viemään minulta kirjeitä ja
tietoja sinnepäin maailmaa. Minä kiitän teitä jo ennakolta, ja riennän
kirjoittamaan kirjeet, joista on kysymys. Te ette kenties halua, että
matkanne päämäärä tulee tunnetuksi, mutta minä laadin kyllä kirjeeni
siihen muotoon, että ne teitä pikemmin hyödyttävät kuin vahingoittavat
matkallanne maan halki. -- Kuinka jaksavat hyvä ystäväni Stone ja hänen
tyttärensä?
-- Oikein hyvin.
-- Hän kertoi minulle jossakussa edellisessä kirjeessään, että on
ottanut kotiinsa ystävämme Ratcliffin tyttären.
-- Niin on, ja pikku Klara on harvinaisen kaunis ja herttainen lapsi.
-- Koska saavuitte Lontooseen?
-- Tulin eilen illalla.
-- Aiotteko viipyä täällä kauankin?
-- Sitä en tosiaankaan tiedä vielä itsekään. Se riippuu tykkänään
teistä, herra Stone toivoi nimittäin minun noudattavan teidän
neuvojanne. Oikeastaan minulla ei ole täällä muuta asiaa kuin jättää
muutamia herra Stonen kirjoittamia kirjeitä määräpaikkoihinsa.
-- Sitä parempi, herra Armitage, sillä minun luullakseni on teidän
näyttäydyttävä kaupungilla niin vähän kuin mahdollista. Täällä vilisee
sadoittain urkkijoita, joiden ainoana elinkeinona on nuuskia, millä
asioilla ihmiset täällä Lontoossa liikkuvat. Niin, me elämme kovia
aikoja, nuori ystäväni. Me luulimme pääsevämme vapaiksi heittäessämme
yksinvaltiuden ikeen niskoiltamme -- mutta nykyinen mielivalta on
entistä pahempi. Toivokaamme, että viime aikojen kauheat tapahtumat
ovat varoitukseksi sekä kuninkaille että heidän alamaisilleen. Minä
neuvoisin siis teitä lähtemään heti Lontoosta, ja minä annan teille
suosituskirjeen muutamille ystävilleni Lancashiressä ja Yorkshiressä,
jossa voitte oleskella kenenkään huomaamatta ja valmistautua matkaanne
varten. Mutta älkää hätäilkö, punnitkaa tarkoin tekojanne ja seuratkaa
ystävieni hyväätarkoittavia neuvoja. Siinä on kaikki, mitä minulla on
teille sanottavaa. Tulkaa huomenaamulla varhain luokseni, silloin ovat
kirjeeni valmiit.
Edvard nousi seisomaan ja kiitti herra Langtonia hänen
ystävällisyydestään. Sitten hän jatkoi matkaansa Sampsonin seurassa,
joka vähitellen opasti hänet kaikkien niiden miesten luo, joille
Edvardilla oli kirjeitä ja terveisiä metsäpäälliköltä. Kirjeistä oli
yksi rikkaalle hampurilaiselle kauppiaalle ja muut erinäisille
parlamentinjäsenille, joita herra Stone pyysi auttamaan Edvardia, jos
hän joutuisi avun tarpeeseen. Kauppias kysyi, tarvitsiko Edvard rahoja,
mutta Edvard vastasi, että hän ei nyt vielä tarvinnut, mutta kenties
myöhemmin, ja kauppias käski hänen tulla luokseen, ennenkuin lähti
Lontoosta pois.
Edvard palasi sitten majataloonsa. Ennen maatapanoaan hän ilmoitti
Sampsonille, että hänen esiintulleista syistä oli pakko matkustaa
Lontoosta joksikin aikaa. Sampsonia hän ei tahtonut ottaa mukaansa,
koska metsäpäällikkö ehkä tarvitsi häntä kotona.
-- Kuten käskette, herra, vastasi Sampson. -- Koska minun pitää lähteä
kotimatkalle?
-- Vaikka jo huomenna. Minä en lähetä mitään kirjettä herra Stonelle,
mutta Sampson sanoo terveisiä minulta. Sanokaa myös, että voin hyvin ja
että kirjoitan heille, heti kun minulla on jotakin tärkeitä uutisia.
Edvard antoi sitten Sampsonille juomarahaa ja toivotti hänelle
onnellista matkaa.
Seuraavana päivänä oli Edvard sovittuun aikaan herra Langtonin luona,
joka otti hänet sydämellisesti vastaan.
-- Kirjeeni ovat valmiit, herra Armitage. Tässä on kirje kahdelle
katolilaiselle naiselle Lancashiressä ja tässä toinen eräälle
ystävälleni Yorkshiressä. Te voitte luottaa heihin aivan kuin itseenne.
Molemmat naiset asuvat lähellä Buttonia ja ystäväni Yorkissa. Ja nyt
jääkää hyvästi. Lähtekää Lontoosta, jos voitte, jo tänä iltana. Missä
on palvelijanne?
-- Hän lähti kotiin tänä aamuna.
-- Siinä teitte oikein. Saanko antaa teille vielä yhden neuvon. Älkää
ryhtykö puheisiin vierasten ihmisten kanssa tiellä älkääkä luottako
kehenkään. Te matkustatte vain sukulaistenne luo Pohjois-Englantiin --
eikö totta? Käsitättehän, mitä tarkoitan? Onko teillä pistooleja?
-- Kyllä, herra Langton, minulla on pari kappaletta, jotka ennen ovat
olleet majuri Ratcliffin.
-- Silloin ne ovat hyvät. Se mies tiesi kyllä valita aseensa. Hyvästi,
herra Armitage. Onnea matkalle.
Hän ojensi nuorukaiselle kätensä. Edvard kumarsi kunnioittavasti ja
lähti herra Langtonin ystävällisestä kodista.