Taistelu ja voitto.
Kesä oli jo pitkällä, kun Oswald eräänä päivänä kysyi Edvardilta:
-- Oletko kuullut viimeisiä uutisia?
-- Kyllä, kenraali Cromwell on lähtenyt Irlantiin.
-- Parempia, parempia. Väitetään, että kuningas on Skotlannissa ja että
skotlantilaiset ovat tarttuneet aseisiin hänen puolestaan. Parlamentti
on antanut käskyn Cromwellille heti lähteä joukkoineen Skotlantiin.
-- Todella! Edvardin silmät säihkyivät. -- Mutta siitä ei
metsäpäällikkö ole maininnut minulle sanaakaan.
-- Sen kyllä uskon. Hän ei mielellään päästä sinua luotaan.
-- Minä menen heti puhumaan tästä hänelle, sanoi Edvard kiivaasti. --
Olisinpa kurja pelkuri, jos jäisin tänne, kun kuningas taistelee
valtakuntansa puolesta.
Edvard riensi heti metsäpäällikön luo, joka istui kirjoituspöytänsä
ääressä. Kun Edvard astui sisään, loi herra Stone silmänsä häneen ja
huomasi heti, että pojan mieli oli kuohuksissa. Hän arvasi myös heti
syyn siihen.
-- Edvard, te olette arvattavasti kuullut uutisen!
-- Niin olen, ja minä olen hyvin palhoillani siitä, että olen viimeinen
talossa, joka saa kuulla niin tärkeitä uutisia.
-- Rauhoittukaa! lausui metsäpäällikkö ja jatkoi sitten: -- Istukaa,
niin saamme jutella asiasta.
Edvard istui, ja metsäpäällikkö jatkoi:
-- Minä arvaan, että teillä on vain yksi toivomus, yksi ajatus --
lähteä Skotlantiin liittyäksenne Kaarle-kuninkaan armeijaan.
-- Niin, se on yksinkertaisesti velvollisuuteni.
-- Kenties muutatte vielä mieltänne, kuunneltuanne minua. Ei, Edvard,
teillä on suuremmat velvollisuudet perhettänne kohtaan, joka on teistä
riippuvainen, ja harha-askel teidän puoleltanne voisi saattaa sen
onnettomuuteen. Te tahdotte lähteä täältä, jättää paikkanne. Siinä
samassa saisivat ihmiset sen tietää, he kaikki arvaisivat minne te
lähdette -- puhumattakaan ikävyyksistä, jotka minulle siitä
koituisivat, että olette ollut palveluksessani; monet Cromwellin
ystävistä katsovat jo nyt minuun karsaasti siitä päivin, kun koetin
estää kuninkaanmurhaa ja muita rikoksia... Minä en ole tahtonut
ilmaista teille heti näitä tärkeitä uutisia siitä syystä, että tahdoin
näyttää teille olevani oikeassa, kun väitän, että te seuratessanne omaa
päätänne vahingoitatte vain itseänne -- hyödyttämättä kuningasta.
Lukekaa! Hän ojensi Edvardille kolme kirjettä. -- Lukekaa, ja te
myönnätte minun olevan oikeassa.
Kirjeet osoittivat selvästi Edvardille, että kaikki kuningassuvun
ystävät olivat sitä mieltä, ettei oikea hetki vielä ollut käsillä;
skotlantilaiseen sotajoukkoon ei ollut luottamista; sen uskollisuus oli
hatara, ja taistelussa tulisi kenraali Cromvell hajoittamaan sen
hyvinkin pian; lyhyesti sanoen: kuningas Kaarle Toisen hetki ei vielä
ollut koittanut.
Edvard laski hiljaa kirjeet pöydälle ja istui hetken aikaa ääneti
katsellen eteensä. Metsäpäällikkö katkaisi hiljaisuuden.
-- Ymmärrättehän, että osoitan teille suurta luottamusta antaessani
teidän lukea nämä kirjeet? kysyi hän hymyillen.
-- Minä kiitän teitä luottamuksestanne, vastasi Edvard. -- Minä en tule
sitä pettämään.
-- Sen tiedän. Mutta oletteko nyt yhtä mieltä minun ja ystäväini kanssa
siinä, että meidän on pysyttävä alallamme.
-- Olen. Ja tästä lähtien saatte te yksin neuvoa minua näissä
seikoissa.
-- Minua ilahduttaa kuulla teidän niin puhuvan. Ja muistakaa, että on
tuhansia, jotka teidän laillanne toivovat näkevänsä kuninkaan
valtaistuimella; niihin kuulun minäkin, sen tiedätte nyt. Mutta meidän
täytyy pysyä rauhallisina. Skotlantilaiseen armeijaan en minäkään
luota. Cromwell tekee siitä pian lopun, hän on jo matkalla pohjoista
kohti. Tästä päivästä alkaen, lausui herra Stone lopuksi, tahdon puhua
vapaasti ja avomielisesti kanssanne näistä asioista... mutta
toistaiseksi emme siihen kajoa.
Edvard kumarsi ja lähti ulos huoneesta. Metsäpäällikön tyyni ja
maltillinen puhe oli nyt kuten usein ennenkin rauhoittanut hänen
helposti järkytettyä mieltään.
Herra Stone piti sanansa, hän ei enää salannut mitään Edvardilta.
Kaikki kävi, kuten hän oli ennustanut. Cromwell hajoitti
skotlantilaisen sotajoukon, ja kuningas pakeni vuoristoon. -- -- --
Aika kului. Päivä toisensa jälkeen vieri, ja yhä oli Edvard
metsäpäällikön palveluksessa, ja tämä osoitti hänelle edelleenkin samaa
luottamusta ja ystävyyttä. Usein Edvard kävi metsällä Oswaldin kanssa,
ja tuon tuostakin hän lähetti kotiin rakkaille siskoilleen
metsänriistaa. Syksyn kuluessa kävi Kate monta kertaa Alicea ja Editiä
tervehtimässä, joskus herra Stonen saattamana, mutta useimmiten vain
Edvardin ja Klaran seurassa. Talvi joutui, ja nyt kävi Edvard yksin
vain Turvan seurassa Jaakko Armitagen vanhalla mökillä, ja harvoin hän
tuli kotiin tuomatta mukanaan jotain metsänriistaa, jonka hän tiellä
oli kaatanut. Kate oli lähettänyt Alicelle ja Editille hyviä kirjoja ja
monta pikku esinettä, joista tytöillä oli suurta hyötyä. Pitkinä
talvipuhteina luki Alfred ääneen sisarilleen. Pablo oppi nyt myöskin
lukemaan ja kirjoittamaan.
Entä aarre, josta Edvard ja Alfred olivat puhuneet? Kymmenen päivän
kuluttua yllämainitusta keskustelusta läksi Alfred aivan yksin
löytöretkelle tutkimaan ukkosen iskemää puuta, josta rosvo oli puhunut.
Päästäkseen tälle puulle täytyi hänen kulkea aivan Klaran entisen kodin
ohitse. Kun hän saapui tiheään viidakkoon, joka ympäröi pikku taloa,
halutti häntä nähdä, miltä siellä näytti. Hän astui maahan kärryiltä,
sitoi Kimon puuhun kiinni ja käveli kapeata polkua pitkin viidakon
halki. Lähetessään taloa hän oli kuulevinaan sieltä ääniä. Varovasti
Alfred hiipi eteenpäin -- pyssynsä hän oli jättänyt kotiin. Nyt hän jo
saattoi nähdä talon. Ovet ja ikkunat olivat sepposen selällään. Ja
talon edustalla istui kaksi miestä pyssyjään puhdistaen. Toinen heistä
oli vanha tuttu -- Tom. -- Ja me kun olimme siinä iloisessa luulossa,
että tuo lurjus oli Lontoossa, ajatteli Alfred. Metsäpäällikkö oli näet
erottanut Tomin palveluksestaan, ja hän oli sanonut lähtevänsä
Lontooseen. Alfred kuunteli, mutta ei voinut kuulla, mitä miehet
keskenään puhuivat. Hetkisen kuluttua tuli vielä pari kolme miestä
talosta ulos.
-- Nyt on parasta, että minä pötkin tieheni, arveli Alfred ja hiipi
takaisin samaa tietä kuin oli tullutkin.
-- Tämä ei tiedä hyvää, mietti nuorukainen ajaessaan eteenpäin. -- Tom
on kostonhimoinen, ja nyt kun hän on näiden toisten veijarien seurassa,
on hän vaarallinen naapuri. Minun täytyy lähettää sana herra Stonelle.
Hän ajoi rosvovainajan neuvomaan suuntaan ja vähän ajan kuluttua hän jo
huomasikin mahtavan tammen, joka oli latvasta tyveen asti salaman
halkaisema -- se oli kai mainittu puu. Aivan yksin seisoi tuo suuri
suunnaton runko tasaisella nurmikolla levitellen pitkiä, alastomia
oksiaan joka suunnalle. Alfred jätti Kimon syömään ruohoa, otti lapion
ja kangen ja ryhtyi työhön laskettuaan ensin päivänkulusta, missä
pohjoinen oli. Hän huomasi heti, että maa yhdessä kohdin ei ollut niin
vihantaa kuin muualla, ja siinä hän alkoi kaivaa. Eipä aikaakaan kun jo
lapio kolahti johonkin kovaan -- se oli puuarkun kansi. Nyt Alfred
liikutti rivakasti lapiotaan ja tuota pikaa hän sai arkun maan
pinnalle. Hän aikoi juuri ruveta lähemmin tutkimaan arkun sisällystä,
kun samassa näki kolme miestä, jotka juoksujalkaa tulivat häntä kohti.
-- He ovat huomanneet minut, arveli Alfred. Nyt ei muuta kuin matkaan!
Hän tarttui arkkuun, joka oli varsin raskas ja kantoi sen suurella
vaivalla kärryihin, jotka onneksi olivat aivan lähellä häntä. Salaman
nopeudella hän sitten itse hyppäsi kärryihin ja lähti ajamaan täyttä
vauhtia. Miehet olivat nyt tulleet lähemmäksi ja hän saattoi selvästi
nähdä heidän olevan aseissa. He huusivat häntä pysähtymään -- mutta
Alfred ei ollut kuulevinaan, ajoi vain edelleen.
Silloin miehet taas huusivat, että he ampuvat, ellei hän pysähdy, mutta
Alfredin ainoa vastaus oli ruoskan läimähdys. Miehet ampuivat, ja
Alfred kuuli, kuinka kuulat vinkuivat, mutta vahingoittaa ne eivät
häntä enää voineet, hän oli jo siksi kaukana. Kun hän samassa kääntyi
katsomaan, näki hän, että miehet olivat heittäneet takaa-ajon
huomattuaan sen turhaksi ja seisoivat nyt kuopan ääressä, josta Alfred
oli kaivanut aarrearkun. -- Kylläpä veijarit ihmettelevät, mitä minä
olen löytänyt, tuumasi Alfred ajaessaan täyttä laukkaa edelleen. Mutta
mikähän nyt olisi viisainta? He seuraavat ehkä minua kotiin, sillä he
tietävät luultavasti, missä me asumme ja tietävät myös Edvardin olevan
metsäpäällikön luona. Ehkä he hyökkäävät kimppuumme jo tänä yönä. Minun
pitäisi saada välttämättä sana herra Stonelle, mutta itse en uskalla
jättää kotoa ja vaikea on lähettää Pabloakin, jos he yöllä tulevat.
Parasta on odottaa huomisaamuun.
Tunnin kuluttua hän oli kotona ja päivällisen jälkeen hän kertoi
Alicelle, mitä oli tapahtunut. -- Missä on Pablo? kysyi hän.
-- Hän on työssä puutarhassa -- hän ja Edit.
-- Näetkös, sisar kulta, minä toivon, että he eivät tule vielä tänä
yönä ja huomenna koetan kyllä saada arkun hyvään talteen. Mutta jos he
tulevat -- mikä ei ole mahdotonta, kun he tietävät, missä minä asun,
niin ei auta muu kuin tehdä vastarintaa. Pyssyjä ja pistooleja meillä
on -- Edvardhan toi Klaran kotoa koko joukon -- ja ovet ja ikkunat
meidän täytyy varustaa niin, etteivät he pääse sisään tunkeutumaan. Nyt
minun täytyy saada Pablo käsiini.
-- Enkö minä voi auttaa sinua, Alfred? kysyi Alice.
-- Kyllä, kutsu Pablo tänne sillä aikaa kuin minä kannan arkun teidän
makuuhuoneeseenne.
-- Pablo, sanoi Alfred mustalaispojalle, jonka Alice oli noutanut
puutarhasta. -- Meidän täytyy saada tänne muutamia tukevia hirsiä
sahakuopasta; sillä minä melkein luulen, että saamme tapella tänä yönä
-- ja hän kertoi Pablolle mitä oli tapahtunut.
-- Hyvä, sanoi Pablo. -- Sulkea ovet hirsillä, kaivaa niihin reiät ja
ampua niistä! Ja tapella rosvojen kanssa!
-- Niin minäkin arvelen. Sinä et siis pelkää?
-- Pelkää! Pablo pelkää! Ei, Pablo tapella vahvasti Alicen ja Editin
puolesta -- ja teidän puolesta -- ja omasta puolestakin, vastasi Pablo
nauraen.
Hirret olivat pian paikalla ja yhdistetyin voimin onnistui Alfredin ja
Pablon sulkea ikkunat ja ovet niin tarkoin, että oli miltei mahdoton
päästä ulkoa sisään väkivallalla. Pienellä sahalla puhkaisi Alfred
sitten pari ampumareikää hirsiin ja oveen -- ja niin oli linnoitus
valmis, ja vihollinen saattoi tulla milloin mieli.
Kun he olivat syöneet illallista, luki Alfred Isämeidän ja käski
sisarensa menemään levolle.
-- Kyllä, Alfred, vastasi Alice, -- mutta me emme riisuunnu, sillä jos
he tulevat, tahdon minä olla apunanne. Minähän osaan, kuten tiedät,
ladata pyssyjä, ja Edit voi kantaa ne sinulle ja Pablolle, heti kun
olen ne ladannut. Eikö niin, Edit?
-- Niin, minä tahdon kantaa pyssyt sinulle, Alfred, ja sinä saat
laukaista, vastasi Edit.
Alfred suuteli tyttöjä, ja he menivät makuuhuoneeseensa. -- Nyt voit
sinäkin, Pablo, mennä nukkumaan. Pablolle ei sitä tarvinnut kahdesti
sanoa, kotvasen kuluttua hän jo kuorsasi vuoteellaan. Alfredkin
heittäytyi täysissä vaatteissa lepäämään, mutta ei nukkunut.
Hetket kuluivat -- kello löi kaksitoista, yksi, kaksi, rosvoja ei
kuulunut. Viimein kolmen ajoissa Alfredkin vaipui uneen. Hän ei
herännyt, ennenkuin oli täysi päivä.
Alice ja Edit olivat jo jalkeilla; he olivat juuri laittamassa tulta
arkihuoneen uuniin.
-- En tahtonut herättää sinua, Alfred, kun valvoit niin kauan yöllä,
sanoi Alice. -- Voimmeko nyt avata ovet ja ikkunaluukut?
-- Kyllä. Hei, Pablo!
Pablo heräsi makeimmasta unestaan ja syöksyi arkihuoneeseen
unenpöpperössä. -- Ovatko rosvot tulleet? kysyi hän silmiään hieroen.
-- Eivät, vastasi Edit, -- rosvot eivät ole tulleet, mutta aurinko on
tullut. Mutta Pablo on laiska, torkkuu vielä! toruskeli hän pilalla.
-- Pablo nyt jalkeilla, puolustihe mustalaispoika.
-- Jalkeilla, mutta ei hereillä, väitti Edit.
-- Kyllä, Pablo aivan virkku.
-- Sitä parempi, Pablo, saat auttaa minua ottamaan hirret pois ovelta,
sanoi Alfred.
Ovi avattiin ja Alfred kurkisti varovasti ulos. Ei näkynyt ainoatakaan
ihmistä.
-- Ei täällä ketään näy, mutta kenties he hiiviskelevät jossain
ympäristössä arvellen, että päivällä on helpompi päästä sisälle kuin
yöllä. Sinä, Pablo, ota pyssy ja lähde tutkimusretkelle. Jos huomaat
jotain epäilyttävää, niin ammu ja juokse heti takaisin.
Pablo otti pistoolin ja Alfred odotti ovella, kunnes hän palasi.
Mustalaispoika kävi sekä läävässä että takapihalla, mutta ei huomannut
jälkiäkään rosvoista.
-- Syö nyt joutuin aamiaisesi, Pablo. Minä kirjoitan sillä aikaa
kirjeen metsäpäällikölle, sanoi Alfred. -- Sitten saat satuloida Kimon
ja ratsastaa herra Stonen luo, niin nopeasti kuin suinkin voit.
Pablo söi hätäpikaa ja ratsasti sitten Alfredin kirje taskussaan täyttä
laukkaa matkaan.
Päivä kului rauhallisesti. Kun ilta joutui, varusti Alfred taas talon
puolustuskuntoon kuten edellisenä iltana; sitten hän asettui
vartioimaan ovelle pyssy kädessään ja molemmat metsäkoirat vieressään,
hän tiesi, että ne tarkalla vaistollaan vainusivat vihollisen ennenkuin
hän itse. Mutta ei näkynyt rosvoja, ei metsäpäällikön väkeä. Vasta
pimeän tultua palasi Pablo. Hän toi Edvardilta kirjeen, jossa tämä
lupasi tulla kymmenen ajoissa ja tuoda kylliksi apuväkeä.
Alfred istui lukemassa, Pablo torkkui uuninloukossa, ja tytöt nukkuivat
täysissä pukeissa vuoteillaan. Hetken aikaa oli kaikki hiljaista ja
tyyntä. Mutta äkkiä alkoivat valppaat koirat murista hiljaa.
-- Joku tulee, huudahti Pablo ja hyökkäsi pystyyn.
Toistamiseen murisivat koirat. Hyss! Hiljaa! kuiskasi Alfred ja painoi
korvansa ovea vasten. Kenties olivat tulijat ystäviä? Koirat syöksyivät
nyt paikoiltaan ja ryntäsivät ovea kohti vihaisesti haukkuen. Kun
Alfred oli saanut koirat jonkin verran rauhoitetuksi, kuului ulkoa
ääni, joka pyysi yösijaa eksyneelle vaeltajaraukalle. Se riitti. Alfred
arvasi, keitä sisäänpyrkijät olivat.
Pablo ojensi Alfredille pyssyn ja otti itse toisen. Uudelleen pyysi
sama ääni sisään. Alfred vastasi, että hänellä ei ole tapana päästää
sisään ketään vierasta niin myöhään.
Sitten vallitsi hetken aikaa hiljaisuus, kunnes äkkiä kuului laukaus ja
oven lukko lensi keskelle tupaa. Olipa onni, että ovi oli teljetty,
muutoin heidän olisi käynyt hullusti. Rosvot kummastelivat nähtävästi
suuresti sitä, ettei ovi avautunut. Yksi heistä kurotti käsivartensa
ampumareiästä koettaakseen, mikä piti ovea suljettuna. Samassa
silmänräpäyksessä pisti Pablo pyssynsä vieraan käsivarren alle ja
laukaisi ovesta ulos. Kuului kiljahdus ja käsivarsi kiskaistiin samassa
ulos. Mies oli kai paikalla kaatunut.
-- Nyt riittää luullakseni, sanoi Alfred. -- Me emme saa hukata enemmän
ihmishenkiä kuin mitä välttämätöntä on. Olisi ollut parempi, jos olisit
ampunut häntä vain käsivarteen.
-- Ei, tappaa paljoa parempi, vastasi Pablo. -- Tom ammuttiin sääreen
-- tulla takaisin rosvona, ammuttu kuoliaaksi, ei koskaan rosvoa enää.
Nyt syöksyivät koirat takaovelle, rosvot eivät näet enää pyrkineetkään
sisään toista tietä. Alfred ampui kuitenkin vielä kerran laukauksen
ampumareiästä.
-- Miksi tehdä niin, herra Alfred? Siellä ei kukaan!
-- Tiedän sen, Pablo, mutta jos metsäpäällikön väki on tulossa,
tietävät he laukauksestani, että hätä on käsissä ja rientävät.
-- Tässä on ladattu pyssy, sanoi Alice; hän ja Edit olivat melun
kuultuaan toisten huomaamatta rientäneet sisään.
-- Kiitos, Alice. Mutta istukaa lattialle, muuten voivat laukaukset
osua teihin. Ryömikää tuonne takan viereen. Kunpa vain Edvard nyt pian
tulisi apujoukkoineen. Pablo, ammu vielä kerran etuovesta tielle päin,
minä ammun takaovesta; rosvot ovat siellä, koska koirat ovat niin
levottomat.
Pablo ampui, ja Alfred ampui; näyttipä siltä kuin olisi hänen
laukauksensa tepsinyt, rosvot vetäytyivät joka tapauksessa pois
takaovelta.
Hetken aikaa oli aivan hiljaista, ja kun Pablo kurkisti ampumareiästä
ulos, ei konnia näkynyt missään. Mutta äkkiä uudistui hyökkäys
entistä rajumpana. Koirat syöksyivät ovelta toiselle ja samassa
silmänräpäyksessä kuului kovaa räminää tyttöjen makuuhuoneesta. Rosvot
olivat särkeneet ikkunan, Alfred ei ollut huomannut sulkea sitä, kun se
oli niin pieni, että siitä oli miltei mahdoton päästä sisään. Alfred
kutsui heti koirat luokseen ja sulki ne tyttöjen huoneeseen; hän ja
Pablo eivät uskaltaneet lähteä vartiopaikaltaan ovien ääressä, mutta
hän arveli koirien kyllä estävän rosvoja pääsemästä sisään kamarin
ikkunasta. Samassa alkoikin kuulua kauheata melua, koirien haukuntaa,
raivokkaita kirouksia ja sadattelemisia, siitä päättäen taisteltiin
huoneessa parhaillaan. Samalla alkoi ovi täristä ankarista iskuista.
Rosvot olivat noutaneet hirsiä ja hakkasivat nyt niillä ovia kaikin
voimin.
-- Monta, monta rosvoa! huusi Pablo.
Asema alkoi näyttää uhkaavalta. Alfred ja Pablo ampuivat yhtämittaa
ovesta, latasivat ja laukaisivat -- mutta rosvot takoivat takomistaan
ovia, jotka vähitellen alkoivat taipua. Yhtäkkiä kasvoi melu
ulkopuolella, kuului laukaus laukauksen jälkeen, rosvot kirkuivat ja
sadattelivat...
-- Hurraa! Metsäpäällikön väki on tullut! huusi Alfred. Aivan oikein.
Nyt hän kuuli veljensä äänen huutavan: -- Alfred, avaa! Alfred riensi
avaamaan ovea.
-- Sytytä kynttilä, Alice, hän sanoi. He olivat sammuttaneet kynttilän,
jotta rosvot eivät näkisi heitä. -- Minä avaan heti oven, Edvard, vaara
on nyt ohitse.
-- Oletteko kaikki vahingoittumatta? kysyi Edvard ulkopuolella
levottomalla äänellä.
-- Kaikki. Odota, Alice tuo heti kynttilän. Kas niin, nyt pääset
sisään.
Ovi lensi selälleen, ja Edvard syöksyi sisään. Hänen täytyi nousta
ruumiin yli, joka virui kynnyksellä. Ilomielin hän syleili sisariaan ja
puristi sydämellisesti uljaan veljensä ja Pablon käsiä. Sitten tuli
Oswald huoneeseen sekä muutamia muita aseellisia miehiä, jotka
laahasivat joitakuita vangittuja rosvoja mukanaan.
-- Sytyttäkää vielä toinen kynttilä! käski Edvard. -- Katsotaanpa tuota
tuolla oven edustalla.
-- Niin, mutta minun makuusuojassani on myöskin joku! huusi Alice.
-- Mennään sinne sitten ensin. Edvard ja Alfred astuivat yhdessä
tyttöjen huoneeseen. Kauhea näky kohtasi heidän silmiään:
ikkunalaudalla makasi hirveästi runneltu ruumis, koirain hampaiden
jäljet kurkussaan.
Sitten he menivät tutkimaan toista ruumista, joka makasi kynnyksellä.
Oswald kumartui ja käänsi kuolleen kasvot ylöspäin. Silmänräpäyksessä
tunsivat hän ja hänen molemmat nuoret ystävänsä kavalat piirteet, jotka
kuolema jo oli kangistanut. Yhteen ääneen he kaikki huusivat: -- Tom!
Edvard lisäsi: -- Hän seisoo nyt tuomarinsa kasvojen edessä. Jumala
olkoon hänen sielulleen armollinen.
Rosvoja oli ollut vangittujen tiedonannon mukaan kaikkiaan kymmenen.
Niistä oli kaksi kaatunut, toiset kahdeksan olivat pian siteissä.
Oswald ynnä viisi muuta miestä jäivät vartioimaan vangittuja, mutta
Edvard, Alfred ja seitsemän metsäpäällikön miestä ratsastivat Klaran
entiseen kotiin katsomaan, oliko siellä vielä ketään. He tapasivat vain
yhden miehen rosvojen pesässä ja veivät hänetkin sidottuna
metsänvartijantalolle. Päivä jo koitti, kun he palasivat retkeltään.
Metsäpäällikön väelle annettiin vähän syömistä, jonka jälkeen Edvard
taas jätti vanhan kotinsa ja sisaruksensa, hänen täytyi lähteä viemään
vankeja isäntänsä luo. Pablo läksi mukaan, hän ajoi kärryjä, joissa
molemmat kuolleet rosvot lepäsivät.
Näin oli nyt Uusimetsä puhdistettu peloittavista rosvoista, jotka jo
kauan aikaa olivat häirinneet matkustajia ja olleet koko lähitienoon
kauhuna ja peloituksena. Tästä lähtien saattoivat seudun asukkaat
pelkäämättä liikkua metsässä.
Ennenkuin Edvard lähti pois, tutkivat hän ja Alfred tarkoin
arkun, jonka Alfred oli kaivanut vanhan tammen juurelta, ja joka
oikeastaan oli ollut syynä siihen, että rosvot olivat hyökänneet
metsänvartijantaloon.
Tom -- niin kertoivat vangit -- oli alinomaa kiusannut tovereitaan
hyökkäämään Edvardin sisaruksien kimppuun; mutta he eivät olleet
tahtoneet uskaltaa henkeään tyhjän tähden, vain hänen kostonhaluansa
tyydyttääkseen. Vasta kun he olivat saaneet tietää, että Alfred oli
löytänyt suuren aarrearkun, olivat he päättäneet noudattaa Tomin
kehoitusta.
Kylläpä rosvoilla olisikin ollut lihava saalis, jos he olisivat saaneet
arkun käsiinsä, se sisälsi näet avattaessa suuren summan kultarahoja,
pussillisen hopearahoja ja vielä paljon muita kalliita esineitä, kuten
hopealusikoita, hopeisia kynttilänjalkoja ja kultaisia koruja.
Edvard merkitsi kaikki muistiin ja antoi luettelon metsäpäällikölle.
Tehtyään tarkoin selkoa yöllisestä seikkailusta hän lopuksi kysyi, mitä
metsäpäällikkö neuvoi hänen tekemään aarteelle, jonka Alfred oli
löytänyt.
-- Siitä arkusta ei teidän olisi tarvinnut mainita minulle mitään,
sanoi metsäpäällikkö, -- mutta avomielisyytenne ilahduttaa minua. Minä
neuvoisin teitä ilmoittamaan löydöstä asianomaiseen paikkaan, mutta
ellei oikeata omistajaa ilmesty, on aarre Alfred-veljenne. Hänen
pitäisi tulla tänne antamaan selitys asiasta, minun täytyy nimittäin
lähettää tästä tiedonanto ylempään paikkaan. Me järjestämme asian siten
että te, Edvard, menette kotiinne ja kirjoitatte sisartenne ja Pablon
todistuksen. Te voitte sitten olla siellä, niin kauan kuin veljenne on
täällä minun puheillani.
Kun Kate ja Klara saivat kuulla, että Edvard taas oli lähdössä vanhaan
kotiinsa, eivät he antaneet rauhaa, ennenkuin saivat metsäpäälliköltä
luvan lähteä mukaan.
Metsäpäällikkö piti Alfredia kaksi päivää luonansa, jonka jälkeen hän
palasi pikku metsänvartijantalolle. Silloin heitti Edvardkin taas
hyvästi sisarilleen, ja pian kulki kaikki entistä uraansa.