KAHDESKYMMENES LUKU.

Taistelu ja voitto.

Kesä oli jo pitkällä, kun Oswald eräänä päivänä kysyi Edvardilta:

-- Oletko kuullut viimeisiä uutisia?

-- Kyllä, kenraali Cromwell on lähtenyt Irlantiin.

-- Parempia, parempia. Väitetään, että kuningas on Skotlannissa ja että

skotlantilaiset ovat tarttuneet aseisiin hänen puolestaan. Parlamentti

on antanut käskyn Cromwellille heti lähteä joukkoineen Skotlantiin.

-- Todella! Edvardin silmät säihkyivät. -- Mutta siitä ei

metsäpäällikkö ole maininnut minulle sanaakaan.

-- Sen kyllä uskon. Hän ei mielellään päästä sinua luotaan.

-- Minä menen heti puhumaan tästä hänelle, sanoi Edvard kiivaasti. --

Olisinpa kurja pelkuri, jos jäisin tänne, kun kuningas taistelee

valtakuntansa puolesta.

Edvard riensi heti metsäpäällikön luo, joka istui kirjoituspöytänsä

ääressä. Kun Edvard astui sisään, loi herra Stone silmänsä häneen ja

huomasi heti, että pojan mieli oli kuohuksissa. Hän arvasi myös heti

syyn siihen.

-- Edvard, te olette arvattavasti kuullut uutisen!

-- Niin olen, ja minä olen hyvin palhoillani siitä, että olen viimeinen

talossa, joka saa kuulla niin tärkeitä uutisia.

-- Rauhoittukaa! lausui metsäpäällikkö ja jatkoi sitten: -- Istukaa,

niin saamme jutella asiasta.

Edvard istui, ja metsäpäällikkö jatkoi:

-- Minä arvaan, että teillä on vain yksi toivomus, yksi ajatus --

lähteä Skotlantiin liittyäksenne Kaarle-kuninkaan armeijaan.

-- Niin, se on yksinkertaisesti velvollisuuteni.

-- Kenties muutatte vielä mieltänne, kuunneltuanne minua. Ei, Edvard,

teillä on suuremmat velvollisuudet perhettänne kohtaan, joka on teistä

riippuvainen, ja harha-askel teidän puoleltanne voisi saattaa sen

onnettomuuteen. Te tahdotte lähteä täältä, jättää paikkanne. Siinä

samassa saisivat ihmiset sen tietää, he kaikki arvaisivat minne te

lähdette -- puhumattakaan ikävyyksistä, jotka minulle siitä

koituisivat, että olette ollut palveluksessani; monet Cromwellin

ystävistä katsovat jo nyt minuun karsaasti siitä päivin, kun koetin

estää kuninkaanmurhaa ja muita rikoksia... Minä en ole tahtonut

ilmaista teille heti näitä tärkeitä uutisia siitä syystä, että tahdoin

näyttää teille olevani oikeassa, kun väitän, että te seuratessanne omaa

päätänne vahingoitatte vain itseänne -- hyödyttämättä kuningasta.

Lukekaa! Hän ojensi Edvardille kolme kirjettä. -- Lukekaa, ja te

myönnätte minun olevan oikeassa.

Kirjeet osoittivat selvästi Edvardille, että kaikki kuningassuvun

ystävät olivat sitä mieltä, ettei oikea hetki vielä ollut käsillä;

skotlantilaiseen sotajoukkoon ei ollut luottamista; sen uskollisuus oli

hatara, ja taistelussa tulisi kenraali Cromvell hajoittamaan sen

hyvinkin pian; lyhyesti sanoen: kuningas Kaarle Toisen hetki ei vielä

ollut koittanut.

Edvard laski hiljaa kirjeet pöydälle ja istui hetken aikaa ääneti

katsellen eteensä. Metsäpäällikkö katkaisi hiljaisuuden.

-- Ymmärrättehän, että osoitan teille suurta luottamusta antaessani

teidän lukea nämä kirjeet? kysyi hän hymyillen.

-- Minä kiitän teitä luottamuksestanne, vastasi Edvard. -- Minä en tule

sitä pettämään.

-- Sen tiedän. Mutta oletteko nyt yhtä mieltä minun ja ystäväini kanssa

siinä, että meidän on pysyttävä alallamme.

-- Olen. Ja tästä lähtien saatte te yksin neuvoa minua näissä

seikoissa.

-- Minua ilahduttaa kuulla teidän niin puhuvan. Ja muistakaa, että on

tuhansia, jotka teidän laillanne toivovat näkevänsä kuninkaan

valtaistuimella; niihin kuulun minäkin, sen tiedätte nyt. Mutta meidän

täytyy pysyä rauhallisina. Skotlantilaiseen armeijaan en minäkään

luota. Cromwell tekee siitä pian lopun, hän on jo matkalla pohjoista

kohti. Tästä päivästä alkaen, lausui herra Stone lopuksi, tahdon puhua

vapaasti ja avomielisesti kanssanne näistä asioista... mutta

toistaiseksi emme siihen kajoa.

Edvard kumarsi ja lähti ulos huoneesta. Metsäpäällikön tyyni ja

maltillinen puhe oli nyt kuten usein ennenkin rauhoittanut hänen

helposti järkytettyä mieltään.

Herra Stone piti sanansa, hän ei enää salannut mitään Edvardilta.

Kaikki kävi, kuten hän oli ennustanut. Cromwell hajoitti

skotlantilaisen sotajoukon, ja kuningas pakeni vuoristoon. -- -- --

Aika kului. Päivä toisensa jälkeen vieri, ja yhä oli Edvard

metsäpäällikön palveluksessa, ja tämä osoitti hänelle edelleenkin samaa

luottamusta ja ystävyyttä. Usein Edvard kävi metsällä Oswaldin kanssa,

ja tuon tuostakin hän lähetti kotiin rakkaille siskoilleen

metsänriistaa. Syksyn kuluessa kävi Kate monta kertaa Alicea ja Editiä

tervehtimässä, joskus herra Stonen saattamana, mutta useimmiten vain

Edvardin ja Klaran seurassa. Talvi joutui, ja nyt kävi Edvard yksin

vain Turvan seurassa Jaakko Armitagen vanhalla mökillä, ja harvoin hän

tuli kotiin tuomatta mukanaan jotain metsänriistaa, jonka hän tiellä

oli kaatanut. Kate oli lähettänyt Alicelle ja Editille hyviä kirjoja ja

monta pikku esinettä, joista tytöillä oli suurta hyötyä. Pitkinä

talvipuhteina luki Alfred ääneen sisarilleen. Pablo oppi nyt myöskin

lukemaan ja kirjoittamaan.

Entä aarre, josta Edvard ja Alfred olivat puhuneet? Kymmenen päivän

kuluttua yllämainitusta keskustelusta läksi Alfred aivan yksin

löytöretkelle tutkimaan ukkosen iskemää puuta, josta rosvo oli puhunut.

Päästäkseen tälle puulle täytyi hänen kulkea aivan Klaran entisen kodin

ohitse. Kun hän saapui tiheään viidakkoon, joka ympäröi pikku taloa,

halutti häntä nähdä, miltä siellä näytti. Hän astui maahan kärryiltä,

sitoi Kimon puuhun kiinni ja käveli kapeata polkua pitkin viidakon

halki. Lähetessään taloa hän oli kuulevinaan sieltä ääniä. Varovasti

Alfred hiipi eteenpäin -- pyssynsä hän oli jättänyt kotiin. Nyt hän jo

saattoi nähdä talon. Ovet ja ikkunat olivat sepposen selällään. Ja

talon edustalla istui kaksi miestä pyssyjään puhdistaen. Toinen heistä

oli vanha tuttu -- Tom. -- Ja me kun olimme siinä iloisessa luulossa,

että tuo lurjus oli Lontoossa, ajatteli Alfred. Metsäpäällikkö oli näet

erottanut Tomin palveluksestaan, ja hän oli sanonut lähtevänsä

Lontooseen. Alfred kuunteli, mutta ei voinut kuulla, mitä miehet

keskenään puhuivat. Hetkisen kuluttua tuli vielä pari kolme miestä

talosta ulos.

-- Nyt on parasta, että minä pötkin tieheni, arveli Alfred ja hiipi

takaisin samaa tietä kuin oli tullutkin.

-- Tämä ei tiedä hyvää, mietti nuorukainen ajaessaan eteenpäin. -- Tom

on kostonhimoinen, ja nyt kun hän on näiden toisten veijarien seurassa,

on hän vaarallinen naapuri. Minun täytyy lähettää sana herra Stonelle.

Hän ajoi rosvovainajan neuvomaan suuntaan ja vähän ajan kuluttua hän jo

huomasikin mahtavan tammen, joka oli latvasta tyveen asti salaman

halkaisema -- se oli kai mainittu puu. Aivan yksin seisoi tuo suuri

suunnaton runko tasaisella nurmikolla levitellen pitkiä, alastomia

oksiaan joka suunnalle. Alfred jätti Kimon syömään ruohoa, otti lapion

ja kangen ja ryhtyi työhön laskettuaan ensin päivänkulusta, missä

pohjoinen oli. Hän huomasi heti, että maa yhdessä kohdin ei ollut niin

vihantaa kuin muualla, ja siinä hän alkoi kaivaa. Eipä aikaakaan kun jo

lapio kolahti johonkin kovaan -- se oli puuarkun kansi. Nyt Alfred

liikutti rivakasti lapiotaan ja tuota pikaa hän sai arkun maan

pinnalle. Hän aikoi juuri ruveta lähemmin tutkimaan arkun sisällystä,

kun samassa näki kolme miestä, jotka juoksujalkaa tulivat häntä kohti.

-- He ovat huomanneet minut, arveli Alfred. Nyt ei muuta kuin matkaan!

Hän tarttui arkkuun, joka oli varsin raskas ja kantoi sen suurella

vaivalla kärryihin, jotka onneksi olivat aivan lähellä häntä. Salaman

nopeudella hän sitten itse hyppäsi kärryihin ja lähti ajamaan täyttä

vauhtia. Miehet olivat nyt tulleet lähemmäksi ja hän saattoi selvästi

nähdä heidän olevan aseissa. He huusivat häntä pysähtymään -- mutta

Alfred ei ollut kuulevinaan, ajoi vain edelleen.

Silloin miehet taas huusivat, että he ampuvat, ellei hän pysähdy, mutta

Alfredin ainoa vastaus oli ruoskan läimähdys. Miehet ampuivat, ja

Alfred kuuli, kuinka kuulat vinkuivat, mutta vahingoittaa ne eivät

häntä enää voineet, hän oli jo siksi kaukana. Kun hän samassa kääntyi

katsomaan, näki hän, että miehet olivat heittäneet takaa-ajon

huomattuaan sen turhaksi ja seisoivat nyt kuopan ääressä, josta Alfred

oli kaivanut aarrearkun. -- Kylläpä veijarit ihmettelevät, mitä minä

olen löytänyt, tuumasi Alfred ajaessaan täyttä laukkaa edelleen. Mutta

mikähän nyt olisi viisainta? He seuraavat ehkä minua kotiin, sillä he

tietävät luultavasti, missä me asumme ja tietävät myös Edvardin olevan

metsäpäällikön luona. Ehkä he hyökkäävät kimppuumme jo tänä yönä. Minun

pitäisi saada välttämättä sana herra Stonelle, mutta itse en uskalla

jättää kotoa ja vaikea on lähettää Pabloakin, jos he yöllä tulevat.

Parasta on odottaa huomisaamuun.

Tunnin kuluttua hän oli kotona ja päivällisen jälkeen hän kertoi

Alicelle, mitä oli tapahtunut. -- Missä on Pablo? kysyi hän.

-- Hän on työssä puutarhassa -- hän ja Edit.

-- Näetkös, sisar kulta, minä toivon, että he eivät tule vielä tänä

yönä ja huomenna koetan kyllä saada arkun hyvään talteen. Mutta jos he

tulevat -- mikä ei ole mahdotonta, kun he tietävät, missä minä asun,

niin ei auta muu kuin tehdä vastarintaa. Pyssyjä ja pistooleja meillä

on -- Edvardhan toi Klaran kotoa koko joukon -- ja ovet ja ikkunat

meidän täytyy varustaa niin, etteivät he pääse sisään tunkeutumaan. Nyt

minun täytyy saada Pablo käsiini.

-- Enkö minä voi auttaa sinua, Alfred? kysyi Alice.

-- Kyllä, kutsu Pablo tänne sillä aikaa kuin minä kannan arkun teidän

makuuhuoneeseenne.

-- Pablo, sanoi Alfred mustalaispojalle, jonka Alice oli noutanut

puutarhasta. -- Meidän täytyy saada tänne muutamia tukevia hirsiä

sahakuopasta; sillä minä melkein luulen, että saamme tapella tänä yönä

-- ja hän kertoi Pablolle mitä oli tapahtunut.

-- Hyvä, sanoi Pablo. -- Sulkea ovet hirsillä, kaivaa niihin reiät ja

ampua niistä! Ja tapella rosvojen kanssa!

-- Niin minäkin arvelen. Sinä et siis pelkää?

-- Pelkää! Pablo pelkää! Ei, Pablo tapella vahvasti Alicen ja Editin

puolesta -- ja teidän puolesta -- ja omasta puolestakin, vastasi Pablo

nauraen.

Hirret olivat pian paikalla ja yhdistetyin voimin onnistui Alfredin ja

Pablon sulkea ikkunat ja ovet niin tarkoin, että oli miltei mahdoton

päästä ulkoa sisään väkivallalla. Pienellä sahalla puhkaisi Alfred

sitten pari ampumareikää hirsiin ja oveen -- ja niin oli linnoitus

valmis, ja vihollinen saattoi tulla milloin mieli.

Kun he olivat syöneet illallista, luki Alfred Isämeidän ja käski

sisarensa menemään levolle.

-- Kyllä, Alfred, vastasi Alice, -- mutta me emme riisuunnu, sillä jos

he tulevat, tahdon minä olla apunanne. Minähän osaan, kuten tiedät,

ladata pyssyjä, ja Edit voi kantaa ne sinulle ja Pablolle, heti kun

olen ne ladannut. Eikö niin, Edit?

-- Niin, minä tahdon kantaa pyssyt sinulle, Alfred, ja sinä saat

laukaista, vastasi Edit.

Alfred suuteli tyttöjä, ja he menivät makuuhuoneeseensa. -- Nyt voit

sinäkin, Pablo, mennä nukkumaan. Pablolle ei sitä tarvinnut kahdesti

sanoa, kotvasen kuluttua hän jo kuorsasi vuoteellaan. Alfredkin

heittäytyi täysissä vaatteissa lepäämään, mutta ei nukkunut.

Hetket kuluivat -- kello löi kaksitoista, yksi, kaksi, rosvoja ei

kuulunut. Viimein kolmen ajoissa Alfredkin vaipui uneen. Hän ei

herännyt, ennenkuin oli täysi päivä.

Alice ja Edit olivat jo jalkeilla; he olivat juuri laittamassa tulta

arkihuoneen uuniin.

-- En tahtonut herättää sinua, Alfred, kun valvoit niin kauan yöllä,

sanoi Alice. -- Voimmeko nyt avata ovet ja ikkunaluukut?

-- Kyllä. Hei, Pablo!

Pablo heräsi makeimmasta unestaan ja syöksyi arkihuoneeseen

unenpöpperössä. -- Ovatko rosvot tulleet? kysyi hän silmiään hieroen.

-- Eivät, vastasi Edit, -- rosvot eivät ole tulleet, mutta aurinko on

tullut. Mutta Pablo on laiska, torkkuu vielä! toruskeli hän pilalla.

-- Pablo nyt jalkeilla, puolustihe mustalaispoika.

-- Jalkeilla, mutta ei hereillä, väitti Edit.

-- Kyllä, Pablo aivan virkku.

-- Sitä parempi, Pablo, saat auttaa minua ottamaan hirret pois ovelta,

sanoi Alfred.

Ovi avattiin ja Alfred kurkisti varovasti ulos. Ei näkynyt ainoatakaan

ihmistä.

-- Ei täällä ketään näy, mutta kenties he hiiviskelevät jossain

ympäristössä arvellen, että päivällä on helpompi päästä sisälle kuin

yöllä. Sinä, Pablo, ota pyssy ja lähde tutkimusretkelle. Jos huomaat

jotain epäilyttävää, niin ammu ja juokse heti takaisin.

Pablo otti pistoolin ja Alfred odotti ovella, kunnes hän palasi.

Mustalaispoika kävi sekä läävässä että takapihalla, mutta ei huomannut

jälkiäkään rosvoista.

-- Syö nyt joutuin aamiaisesi, Pablo. Minä kirjoitan sillä aikaa

kirjeen metsäpäällikölle, sanoi Alfred. -- Sitten saat satuloida Kimon

ja ratsastaa herra Stonen luo, niin nopeasti kuin suinkin voit.

Pablo söi hätäpikaa ja ratsasti sitten Alfredin kirje taskussaan täyttä

laukkaa matkaan.

Päivä kului rauhallisesti. Kun ilta joutui, varusti Alfred taas talon

puolustuskuntoon kuten edellisenä iltana; sitten hän asettui

vartioimaan ovelle pyssy kädessään ja molemmat metsäkoirat vieressään,

hän tiesi, että ne tarkalla vaistollaan vainusivat vihollisen ennenkuin

hän itse. Mutta ei näkynyt rosvoja, ei metsäpäällikön väkeä. Vasta

pimeän tultua palasi Pablo. Hän toi Edvardilta kirjeen, jossa tämä

lupasi tulla kymmenen ajoissa ja tuoda kylliksi apuväkeä.

Alfred istui lukemassa, Pablo torkkui uuninloukossa, ja tytöt nukkuivat

täysissä pukeissa vuoteillaan. Hetken aikaa oli kaikki hiljaista ja

tyyntä. Mutta äkkiä alkoivat valppaat koirat murista hiljaa.

-- Joku tulee, huudahti Pablo ja hyökkäsi pystyyn.

Toistamiseen murisivat koirat. Hyss! Hiljaa! kuiskasi Alfred ja painoi

korvansa ovea vasten. Kenties olivat tulijat ystäviä? Koirat syöksyivät

nyt paikoiltaan ja ryntäsivät ovea kohti vihaisesti haukkuen. Kun

Alfred oli saanut koirat jonkin verran rauhoitetuksi, kuului ulkoa

ääni, joka pyysi yösijaa eksyneelle vaeltajaraukalle. Se riitti. Alfred

arvasi, keitä sisäänpyrkijät olivat.

Pablo ojensi Alfredille pyssyn ja otti itse toisen. Uudelleen pyysi

sama ääni sisään. Alfred vastasi, että hänellä ei ole tapana päästää

sisään ketään vierasta niin myöhään.

Sitten vallitsi hetken aikaa hiljaisuus, kunnes äkkiä kuului laukaus ja

oven lukko lensi keskelle tupaa. Olipa onni, että ovi oli teljetty,

muutoin heidän olisi käynyt hullusti. Rosvot kummastelivat nähtävästi

suuresti sitä, ettei ovi avautunut. Yksi heistä kurotti käsivartensa

ampumareiästä koettaakseen, mikä piti ovea suljettuna. Samassa

silmänräpäyksessä pisti Pablo pyssynsä vieraan käsivarren alle ja

laukaisi ovesta ulos. Kuului kiljahdus ja käsivarsi kiskaistiin samassa

ulos. Mies oli kai paikalla kaatunut.

-- Nyt riittää luullakseni, sanoi Alfred. -- Me emme saa hukata enemmän

ihmishenkiä kuin mitä välttämätöntä on. Olisi ollut parempi, jos olisit

ampunut häntä vain käsivarteen.

-- Ei, tappaa paljoa parempi, vastasi Pablo. -- Tom ammuttiin sääreen

-- tulla takaisin rosvona, ammuttu kuoliaaksi, ei koskaan rosvoa enää.

Nyt syöksyivät koirat takaovelle, rosvot eivät näet enää pyrkineetkään

sisään toista tietä. Alfred ampui kuitenkin vielä kerran laukauksen

ampumareiästä.

-- Miksi tehdä niin, herra Alfred? Siellä ei kukaan!

-- Tiedän sen, Pablo, mutta jos metsäpäällikön väki on tulossa,

tietävät he laukauksestani, että hätä on käsissä ja rientävät.

-- Tässä on ladattu pyssy, sanoi Alice; hän ja Edit olivat melun

kuultuaan toisten huomaamatta rientäneet sisään.

-- Kiitos, Alice. Mutta istukaa lattialle, muuten voivat laukaukset

osua teihin. Ryömikää tuonne takan viereen. Kunpa vain Edvard nyt pian

tulisi apujoukkoineen. Pablo, ammu vielä kerran etuovesta tielle päin,

minä ammun takaovesta; rosvot ovat siellä, koska koirat ovat niin

levottomat.

Pablo ampui, ja Alfred ampui; näyttipä siltä kuin olisi hänen

laukauksensa tepsinyt, rosvot vetäytyivät joka tapauksessa pois

takaovelta.

Hetken aikaa oli aivan hiljaista, ja kun Pablo kurkisti ampumareiästä

ulos, ei konnia näkynyt missään. Mutta äkkiä uudistui hyökkäys

entistä rajumpana. Koirat syöksyivät ovelta toiselle ja samassa

silmänräpäyksessä kuului kovaa räminää tyttöjen makuuhuoneesta. Rosvot

olivat särkeneet ikkunan, Alfred ei ollut huomannut sulkea sitä, kun se

oli niin pieni, että siitä oli miltei mahdoton päästä sisään. Alfred

kutsui heti koirat luokseen ja sulki ne tyttöjen huoneeseen; hän ja

Pablo eivät uskaltaneet lähteä vartiopaikaltaan ovien ääressä, mutta

hän arveli koirien kyllä estävän rosvoja pääsemästä sisään kamarin

ikkunasta. Samassa alkoikin kuulua kauheata melua, koirien haukuntaa,

raivokkaita kirouksia ja sadattelemisia, siitä päättäen taisteltiin

huoneessa parhaillaan. Samalla alkoi ovi täristä ankarista iskuista.

Rosvot olivat noutaneet hirsiä ja hakkasivat nyt niillä ovia kaikin

voimin.

-- Monta, monta rosvoa! huusi Pablo.

Asema alkoi näyttää uhkaavalta. Alfred ja Pablo ampuivat yhtämittaa

ovesta, latasivat ja laukaisivat -- mutta rosvot takoivat takomistaan

ovia, jotka vähitellen alkoivat taipua. Yhtäkkiä kasvoi melu

ulkopuolella, kuului laukaus laukauksen jälkeen, rosvot kirkuivat ja

sadattelivat...

-- Hurraa! Metsäpäällikön väki on tullut! huusi Alfred. Aivan oikein.

Nyt hän kuuli veljensä äänen huutavan: -- Alfred, avaa! Alfred riensi

avaamaan ovea.

-- Sytytä kynttilä, Alice, hän sanoi. He olivat sammuttaneet kynttilän,

jotta rosvot eivät näkisi heitä. -- Minä avaan heti oven, Edvard, vaara

on nyt ohitse.

-- Oletteko kaikki vahingoittumatta? kysyi Edvard ulkopuolella

levottomalla äänellä.

-- Kaikki. Odota, Alice tuo heti kynttilän. Kas niin, nyt pääset

sisään.

Ovi lensi selälleen, ja Edvard syöksyi sisään. Hänen täytyi nousta

ruumiin yli, joka virui kynnyksellä. Ilomielin hän syleili sisariaan ja

puristi sydämellisesti uljaan veljensä ja Pablon käsiä. Sitten tuli

Oswald huoneeseen sekä muutamia muita aseellisia miehiä, jotka

laahasivat joitakuita vangittuja rosvoja mukanaan.

-- Sytyttäkää vielä toinen kynttilä! käski Edvard. -- Katsotaanpa tuota

tuolla oven edustalla.

-- Niin, mutta minun makuusuojassani on myöskin joku! huusi Alice.

-- Mennään sinne sitten ensin. Edvard ja Alfred astuivat yhdessä

tyttöjen huoneeseen. Kauhea näky kohtasi heidän silmiään:

ikkunalaudalla makasi hirveästi runneltu ruumis, koirain hampaiden

jäljet kurkussaan.

Sitten he menivät tutkimaan toista ruumista, joka makasi kynnyksellä.

Oswald kumartui ja käänsi kuolleen kasvot ylöspäin. Silmänräpäyksessä

tunsivat hän ja hänen molemmat nuoret ystävänsä kavalat piirteet, jotka

kuolema jo oli kangistanut. Yhteen ääneen he kaikki huusivat: -- Tom!

Edvard lisäsi: -- Hän seisoo nyt tuomarinsa kasvojen edessä. Jumala

olkoon hänen sielulleen armollinen.

Rosvoja oli ollut vangittujen tiedonannon mukaan kaikkiaan kymmenen.

Niistä oli kaksi kaatunut, toiset kahdeksan olivat pian siteissä.

Oswald ynnä viisi muuta miestä jäivät vartioimaan vangittuja, mutta

Edvard, Alfred ja seitsemän metsäpäällikön miestä ratsastivat Klaran

entiseen kotiin katsomaan, oliko siellä vielä ketään. He tapasivat vain

yhden miehen rosvojen pesässä ja veivät hänetkin sidottuna

metsänvartijantalolle. Päivä jo koitti, kun he palasivat retkeltään.

Metsäpäällikön väelle annettiin vähän syömistä, jonka jälkeen Edvard

taas jätti vanhan kotinsa ja sisaruksensa, hänen täytyi lähteä viemään

vankeja isäntänsä luo. Pablo läksi mukaan, hän ajoi kärryjä, joissa

molemmat kuolleet rosvot lepäsivät.

Näin oli nyt Uusimetsä puhdistettu peloittavista rosvoista, jotka jo

kauan aikaa olivat häirinneet matkustajia ja olleet koko lähitienoon

kauhuna ja peloituksena. Tästä lähtien saattoivat seudun asukkaat

pelkäämättä liikkua metsässä.

Ennenkuin Edvard lähti pois, tutkivat hän ja Alfred tarkoin

arkun, jonka Alfred oli kaivanut vanhan tammen juurelta, ja joka

oikeastaan oli ollut syynä siihen, että rosvot olivat hyökänneet

metsänvartijantaloon.

Tom -- niin kertoivat vangit -- oli alinomaa kiusannut tovereitaan

hyökkäämään Edvardin sisaruksien kimppuun; mutta he eivät olleet

tahtoneet uskaltaa henkeään tyhjän tähden, vain hänen kostonhaluansa

tyydyttääkseen. Vasta kun he olivat saaneet tietää, että Alfred oli

löytänyt suuren aarrearkun, olivat he päättäneet noudattaa Tomin

kehoitusta.

Kylläpä rosvoilla olisikin ollut lihava saalis, jos he olisivat saaneet

arkun käsiinsä, se sisälsi näet avattaessa suuren summan kultarahoja,

pussillisen hopearahoja ja vielä paljon muita kalliita esineitä, kuten

hopealusikoita, hopeisia kynttilänjalkoja ja kultaisia koruja.

Edvard merkitsi kaikki muistiin ja antoi luettelon metsäpäällikölle.

Tehtyään tarkoin selkoa yöllisestä seikkailusta hän lopuksi kysyi, mitä

metsäpäällikkö neuvoi hänen tekemään aarteelle, jonka Alfred oli

löytänyt.

-- Siitä arkusta ei teidän olisi tarvinnut mainita minulle mitään,

sanoi metsäpäällikkö, -- mutta avomielisyytenne ilahduttaa minua. Minä

neuvoisin teitä ilmoittamaan löydöstä asianomaiseen paikkaan, mutta

ellei oikeata omistajaa ilmesty, on aarre Alfred-veljenne. Hänen

pitäisi tulla tänne antamaan selitys asiasta, minun täytyy nimittäin

lähettää tästä tiedonanto ylempään paikkaan. Me järjestämme asian siten

että te, Edvard, menette kotiinne ja kirjoitatte sisartenne ja Pablon

todistuksen. Te voitte sitten olla siellä, niin kauan kuin veljenne on

täällä minun puheillani.

Kun Kate ja Klara saivat kuulla, että Edvard taas oli lähdössä vanhaan

kotiinsa, eivät he antaneet rauhaa, ennenkuin saivat metsäpäälliköltä

luvan lähteä mukaan.

Metsäpäällikkö piti Alfredia kaksi päivää luonansa, jonka jälkeen hän

palasi pikku metsänvartijantalolle. Silloin heitti Edvardkin taas

hyvästi sisarilleen, ja pian kulki kaikki entistä uraansa.

Uudenmetsän lapset · 第 24 / 31 题